Olen 35v enkä vieläkään tiedä, haluanko lapsia vai en

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätä ehkäisy pois ja anna luonnon päättää. Ei ehkäisyä, eikä lapsettomuushoitoja. Silloin olet ainakin antanut lapselle mahdollisuuden ja jos lasta ei tule, voit ajatella, ettei teille ollut lasta tarkoitettu.

Meillä on yksi lapsi ja sanoisin, että tässä yhdistyy lapsiperheen ja lapsettoman perheen parhaat puolet. Yksi lapsi ei kuormita liikaa, mutta pääset kuitenkin kokemaan sen ilon, minkä lapsi tuo.

Ei helvetti mikä neuvo :D

"anna luonnon päättää"

aivoon sattuu

En ole tuo ensimmäinen, mutta miksi tuo on nyt niin huono neuvo? Jos ap ei osaa tehdä päätöstä niin tuossa ikään kuin ulkoistetaan päätös jollekin ulkopuoliselle, sattumalle. Lapsi tulee jos on tullakseen. Minusta tuo ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, onhan sekin mahdollista että lasta ei iän puolesta tule muutenkaan. Tämä siis jos ei millään osaa päättää kahden vaihtoehdon väliltä. Eri juttu toki jos tietäisi varmasti ettei missään nimessä haluaisi lapsia.

Itse tulin ap:tä 10 vuotta nuorempana raskaaksi, sekin tapahtui sen vuoksi että emme eräässä vaiheessa aktiivisesti ehkäisseet raskautta (keskeytetty yhdyntä+varmat päivät). En ollut millään tapaa äidillinen ihminen tai ajatellut ainakaan lähivuosina tehdä lapsia, ei olisi tullut mieleenkään alkaa äidiksi. Raskaaksi kun tulin päätös oli helppo, halusin ehdottomasti pitää lapsen, mutta muuten emme olisi tuossa tilanteessa kyllä tehneet lasta. 

Mun mielestä on hyvä pohtia, kuinka paljon kestät epämukavuusalueilla oleilua. Koskaan ei tiedä, minkälainen tai minkälaiset lapset olisi tuloillaan, joten pahimman kautta hyvä miettiä.

Voi olla, ettet nuku useampaan vuoteen kokonaisia öitä, voi olla, että lapsella on jokin jatkuvaa seurantaa vaativa sairaus, ehkä hän on kovin itkuinen tapaus, ehkä todella herkkä ja äitiin ripustautuva perusolemukseltaan TAI sitten ei, mutta ikinä ei tiedä ja on hyvä miettiä asioita todella perustavanlaatuisesti, jos on taipumusta mukavuudenhaluisuuteen ja on ollut myöhempään ikään asti lapseton. Lapset kun tuovat kyllä sisältöä ja iloa ym, mutta jokainen valitsee oman onnensa. :)

Ja niin, itse en ole vela, vaan kolmen pienen äiti ja vielä haluaisin lisää yhden, mutta olen kyllä joutunut myös monesta asiasta antamaan elämässäni periksi, kuten nyt vaikka ne yöunet ja yksi lapsista koko ajan kiinni minussa, ei vessarauhaakaan. ;)

42 jatkaa: Siis toki jokainen äiti kestää ja venyy oman lapsosensa kanssa vaikka ja mitä, mutta jos tosiaan esim.jatkuva univaje nakertaa, unta paljon kaipaava saattaa olla mitä pahantuulisin puoliso ja tiuskiva äiti, sitten omatunto kolkuttaa, kun eihän se ole lapsen vika. Itsensä on hyvä tuntea ja tiedostaa, mikä sopii juuri minulle.

Tulee ihan Idioluutio-elokuva mieleen noista pohdinnoista. Kyllähän se niin on, että 35-vuotiaana naisen hedelmällisyys on jo syöksykierteessä, eikä lapsen hankkiminen välttämättä onnistu enää. Pahimmillaan sitten käydään vuosikausia hedelmällisyyshoidoissa vauvakuumeen yllättäessä, ja lopulta luovutetaan katkeroituneina. 

Kaikki ajallaan, 30-vuotiaana jaksaa sitä vauva-arkeakin aivan eri tavalla kuin vanhempana. 

Eihän ne lapset ole kuin hetken pieniä, vauva- ja leikki-ikä meni tosi nopsaan. Eikä ne edes ollu mitenkään erikoisen raskaita aikoja, sikäli mun mielestä on ihan turhaa maalata piruja seinille. Vanhemmuus on hyppy tuntemattomaan, eikä kukaan pysty ennustamaan millaista se tulee olemaan. Mieluummin ajattelee niin, mitä kaikkea uutta se tuo mukanaan. Oma lapsi on oma lapsi, sitä tunnetta ei voi verrata mihinkään.

Hmm tää keskustelu herätti miettimään miksen halua lapsia. Suurin syy onkin raskausaika ja synnytys, joista en todnäk nauti yhtään ja pelkään synnyttämistä. Toisaalta se lopputulos eli oma muksu taas on kiva 😊

Mielestäni osoittaa todellaista kypsyyttä pohtia lapsenhankintaa ihan realistisesti. Olisi tehnyt varmasti hyvää aika monelle täälläkin palstalla viihtyvälle "äitylille"... Tänä päivänä ihmiset voivat tehdä selkeästi valinnan, lapsia ei länsimaissa enää tulee "vahingossa tai väkisin". Mulla vähän sama ajatus: jos lapsi olisikin vammainen/vaikeasti sairas, en tiedä selviäisinkö siitä? Ihan järkyttävää olisi herätä loppuelämään "pallo jalassa". Tämä siis kaikella kunnioituksella vammaisten lasten vanhempia kohtaan, arvostan heitä ja jaksamistaan kyllä. Itsestä kuitenkin tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa saattaisin tehdä jotain peruuttamatonta :( 

Elämää ei voi tietenkään ennustaa, puoliso voi vammautua pahasti tai minä itse. En voi sitä tietää. Tärkeintä kuitenkin on se oma elämä ja siitä jonkunlaisen tyydytyksen saaminen. Ei tarvitse elää muiden, ulkopuolisten asettamien normien mukaan. Lapsia voi tehdä tai olla tekemättä. Uskon, että kummallakin valinnalla on puolensa. Siitä olen kuitenkin 100 % että paljon on niitä naisia ja miehiä jotka toivovat, että lapset olisivat jääneet tekemättä. Siinä tilanteessa tietenkin tajuaa, että valinta on ollut peruuttamaton. Asiaa voi katua kaikessa hiljaisuudessa kohtaloonsa alistuen, eihän sen sanominen mitään kuitenkaan muuta. Lapsista ei eroon ihan helposti pääse (ja tuskin sitä sitten viimekädessä monikaan olisi siihen edes valmis). Kuitenkin voi uskalluksesta riippuen sanoa myös ääneen (ei tietenkään lapselle), että elämä olisi kuitenkin ollut parempi ilman lasta/lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Hmm tää keskustelu herätti miettimään miksen halua lapsia. Suurin syy onkin raskausaika ja synnytys, joista en todnäk nauti yhtään ja pelkään synnyttämistä. Toisaalta se lopputulos eli oma muksu taas on kiva 😊

Mulla oli helpot synnytykset ja raskaudet. Enemmän sattui viisauden hampaan leikkaus (!), ihan oikeesti. ;) Enkä ole todellakaan mikään super äiti. Ei kannata pelätä/miettiä liikaa.

Kun osaa suhtautua realistisesti lastensaantiin, eikä kuvittele vanhan elämäntyylin pyusyvän ennallaan ja kaiken olevan ihanaa tanssia synnytys mukaan lukien, lapsen saanti on pelkästään postiviinen asia kaikkine mausteineen. Se tuo paljon positiivisia yllätyksiä, kun ymmärtää varautua myös alun yövalvomisrumbaan ja muuhun sitoutumiseen ja vaivannäköön. Onneksi vaivannäköön muoto muuttuu lapsen kasvaessa: ei tarvitse samaa rataa jauhaa kaikki vuodet vaan haasteet vaihtuu ja näin jaksaa taas. Iloiset yllätykset, suuret tunteet ja elämän rikkaus odottavat sinua, jos hankit lapsen tai lapsia. Kunhan muistat, että se on tosi raskasta ;)

Vierailija kirjoitti:

Joku sanoi hyvin, että lapsia haluaa silloin aidosti kun on valmis siihen että lapsi voi olla vaikeasti vammainen myös ja siitäkin on pystyttävä kantamaan vastuu. Tämä oli aika hyvä herätys itselle. Tällä mittarilla en halua lapsia. Tuntuu että sain jonkinlaisen selvyyden asiaan. Kiitos tästä!

Raskausaikana saa kyllä niin kattavat tutkimukset, että niillä yleensä selviääkö onko lapsi vammainen tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm tää keskustelu herätti miettimään miksen halua lapsia. Suurin syy onkin raskausaika ja synnytys, joista en todnäk nauti yhtään ja pelkään synnyttämistä. Toisaalta se lopputulos eli oma muksu taas on kiva 😊

Mulla oli helpot synnytykset ja raskaudet. Enemmän sattui viisauden hampaan leikkaus (!), ihan oikeesti. ;) Enkä ole todellakaan mikään super äiti. Ei kannata pelätä/miettiä liikaa.

Mistä alapeukut? ;) Ihan tosissani olen, ihan turha pelätä sellaista mistä ei ole kokemusta. Itseänikin jännitti synnyttäminen ja olen kokenut sen 3 kertaa. Helpot synnytykset ja raskaudet, ihan turhaan pelkäsin etukäteen.

En tajua sitä ainaista "ei yli 30-vuotiaana enää jaksa hoitaa lapsia". Ei kolmekymppiset ole mitään muumioita. Joku voi olla parikymppisenä täysin vetelä vätys, ja kolmekymppisenä elämäsä kunnossa, niin henkisesti kuin fyysisesti. 

Me miehen kanssa venytettiin lasten hankkimista kun oli niin kiva matkustella ja tunnettiin itsemme yhä liian nuoriksi, ajatuskin siitä että olisi äiti tuntui naurettavalta:) sitten kun täytti 35 niin täytyi vaan aloittaa lastenteko, kun kumminkin ajatus siitä, että loppuelämälle olisi kuitenkin nastaa tuntea pari omaa fiksua vekaraa ja seurata heidän elämäänsä. Eli ilman mitään vauvakuumetta lähdettiin liikkeelle. Kyllä elämä kantaa. Ja ne pari keskenmenoa kirkasti sen mikä lahja lapsi onkaan. Tahdon jotenkin kannustaa lastenhankintaan kun itsellä oli niin pelottava ajatus luopua tutusta ja kivasta ja turvallisesta elämästä

Miksi lapsettomat takertuvat ajatuksissaan vauva- tai raskausaikaan ja sen rankkuuteen?

Lapsi kasvaa ja ensimmäiset vuodet ovat vain ohikiitävä hetki.

Itse rakastin vauva-aikaa, rakastin taaperoikää ja leikki-ikää mutten koskaan ajatellut miten mahtavaa on isomman lapsen kanssa. Elämä on ollut raskasta monin paikoin mutta nyt kun katson noita esiteinejä ja teinejä niin ihan pakahdun onnesta, miten mahtavaa on seurata lapsen kasvua ja kehitystä, miten ihmeellisiä ja ihania ihmisiä niistä räkää valuvista taaperoista onkaan tullut! ❤️

Tässä hetkessä ajattelen että kaikki se väsymys ja uupumus on todella ollut vaivan arvoista!

Kiitos vastauksista, paljon ajattelemisen aihetta on tullut, vaikka en oman päätöksen kanssa tunnukaan olevan yhtään sen lähempänä lopputulosta. Vauva-aikaa tai taaperoaikaa en erityisemmin pelkää, vaan sitä 18 vuotta kokonaisuudessaan...

Ap

Mä en ymmärrä kun ihmiset sanoo, että eivät halua lapsia vaan haluaa esim. matkustella ja elää helppoa elämää. Itse olen matkustellut lähinnä euroopassa useita kymmeniä kertoja vapaa-ajalla ja työreissuilla, lisäksi ollut työharjoitteluissa ja vaihto-oppilaana. Mun mielestä kaupungit ovat lopulta samanlaisia, rakennuksia toistensa perään. Mielestäni  kulttuurielämykset, clubit, ravintolat, aurinkorannat ja shoppailut toistavat itseään ja ovat vain mukavaa pinnallista ajanvietettä, mutta todelliset muistot syntyvät läheisistä ihmissuhteista ja yhdessäolosta.    

Mä mietin pitkään haluanko todella lapsia, sillä lähisuvussa on mm. periytyviä mielenterveysongelmia ja alkoholismia. Lisäksi pelkäsin, että lapseni olisi vammainen ja mietin tulevaa teini-ikää ja sen mahdollisesti tuomia ongelmia.  Lopulta päädyin siihen, että elämää ei voi kontrolloida ja jos haluaa jotain syvällisempää elämäänsä, on otettava riski ja nautittava niistä hyvistä hetkistä, mitä elämä antaa. Mä en halua, että mun elämä on "pinnallista" ja helppoa, vaan haluan, että se on täynnä tunteita,  tekemistä ja yhdessäoloa  rakkaiden ihmisten kanssa. Lapsia en ikinä halunnut siitä syystä, että vanhana olisi joku hoitamassa tai että saisin seuraa, mielestäni ne ovat itsekkäitä ja vääriä syitä hankkia lapsia (johon lopulta ei voi edes itse vaikuttaa). Mä pidän lasta lahjana, jonka kanssa saa elää ja tutustua toiseen heti syntymästä lähtien. Tarjota uudelle ihmiselle kaiken tiedon ja osaamisen (ja materian), mitä itselle on karttunut ja yrittää ja tukea toista eri elämänvaiheissa. Rakastaa ja jakaa toisen surut ja onnenhetket.  

Sain lapseni muutama kuukausi sitten, ja tunteita on vaikea kuvailla. Raskausaikana jo huolet väistyivät ja tajusin, että ei tätä elämää voi kontroilloida vaan pitää ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Kun näin ensimmäistä kertaa lapseni tajusin, että hän ei ole jatkumo minusta tai kenestäkään muusta vaan ihan oma persoona, joka lopulta muovaa itse oman elämänsä. Vauva-ajasta olen nauttinut täysin rinnoin, en olisi ikinä uskonut kuinka hauskaa on ollut kaksin vauvan kanssa kotona. Rakastan lastani ja pikkuhiljaa myös elämänarvot ovat menneet uusiksi (mitä toivoinkin). Työni on ollut aina tärkeää, mutta sen rinnalle on tullut vielä jotain tärkeämpää, ja siten elämäni on paljon tasapainoisempaa. "Ylimääräinen" raha (toki perus toimeentulo on tärkeää) on menettänyt merkitystään, koska lopulta rahalla ei saa niitä elämän tärkeimpiä asioita. 

Ehkä tän pitkän tekstin tarkoituksena oli vaan sanoa, että mieti mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Kannattaa muistaa, että jos olosuhteet ovat kolutuksen, työn, parisuhteen ja muiden sellaisten seikkojen puolesta otolliset lapsen hankkimiseen, ne ovat otolliset myös lapsettomaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä kun ihmiset sanoo, että eivät halua lapsia vaan haluaa esim. matkustella ja elää helppoa elämää.

Miksi sinulle on vaikea ymmärtää, että ihmiset arvostavat ja haluavat elämältä eri asioita? Onko taustalla jonkinlainen harhainen oletus ihmisten pohjimmaisesta samankaltaisuudesta?

Mulla ei koskaan ollut vauvakuumetta, mutta 37-vuotiaana päätin että tulkoon jos on tullakseen, ettei tartte myöhemmin katua ettei yritetty edes. Olin 39 kun sain esikoiseni ja kuopuksen syntyessä juuri ehtinyt täyttää 41.

Raskaudet sujuivat hyvin, lapset ovat terveitä ja äitiys on ihanampaa kuin olin ikinä osannut kuvitella. En vaihtaisi! Meillä oli ihana elämä ilman lapsia ja nyt lapsiperheenä se on tosi erilaista mutta aivan mahtavaa silti.

En ole hetkeäkään katunut lasten hankkimista mutta enpä ole katunut sitäkään että saimme lapset näin myöhään.

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä kun ihmiset sanoo, että eivät halua lapsia vaan haluaa esim. matkustella ja elää helppoa elämää.

Miksi sinulle on vaikea ymmärtää, että ihmiset arvostavat ja haluavat elämältä eri asioita? Onko taustalla jonkinlainen harhainen oletus ihmisten pohjimmaisesta samankaltaisuudesta?

Taidat olla oikeassa, että tein osin harhaisen oletuksen. Totta! Mutta joo, ehkä jollekin esim. se matkustelu antaa enemmän kuin itselleni on koskaan antanutkaan. Tarkoitukseni jakaa omia ajatuksiani ja kehottaa miettimään, mikä todella on tärkeintä.