Irtisanottu heti äitiysloman jälkeen - vertaistukea?

Kävi niin, että palasin äitiyslomalta, ja vain viikon päästä siitä sain lähteä YT-neuvotteluissa.
Olen vieläkin, lähes kuukausi potkuista, täysin shokissa. Työ on aina ollut tärkeää minulle. Aina hoitanut työni moitteetta ja saavuttanut minulle asetetut tavoitteet selkeästi. Lisäksi olen aina panostanut työhöni - valitettavasti jopa lasten kustannuksella. En omasta halustani, vaan siksi, että työnantaja minua siihen painosti.

Eniten satuttaa todella tökerösti hoidettu irtisanominen, joka on ilmeisesti osittain laitonkin (sijaiseni sai jatkaa, vaikka olin häntä pätevämpi). Esimies, lähin työkaverini, jonka kanssa on myös lounaalla vaihdettu kokemuksia mm. äitiydestä, toimi täysin epäinhimillisesti. Ilmekään ei värähtänyt kun hän luki irtisanomisilmoituksen suoraan paperista, katsomatta minuun. Hän ei pahoitellut, ei vakuutellut osaamistani, ei tarjoutunut suosittelemaan tai muutenkaan kysynyt, miten pärjään.

Kaipaisinkin sitä, että edes joku töistä olisi pahoitellut tilannetta. Sanonut, ettei vika ole minussa. Minut oli helppo irtisanoa suoraan äitiyslomalta. Olin vuoden poissa, joten töitä ei jäänyt kesken eikä kukaan jäänyt kaipailemaan. Suljin työpaikan oven ja elämäni muuttui lopullisesti. Töissä elämä jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Työkaveritkaan eivät ole ottaneet yhteyttä. Vaikka äitiysloman aikana tapasimme useamman kerran vapaa-ajalla. Minä vain hävisin. Ja kaikki se, mitä olen tehnyt töissä tehtiin tyhjäksi.

Oman elämäni ohella meni uusiksi myös perheen elämä. Mies oli onneksi pari viikkoa isyyslomalla, ja hoiti lapset kun minä joko paniikinomaisesti hain töitä tai makasin sängyssä itkemässä. Juoksin haastatteluissa sydän repaleisena ja itsetunto murskana myymässä osaamistani tai kulutin kaiket päivät hakemuksiin ja ennakotehtävien tekemiseen. Hakijoita kun vaan oli jokaiseen paikkaan lähemmäs 150, ja jos haastatteluun pääsinkin, niin aina joku niistä neljästä muusta tarkoin seulotusta oli sopivampi paikkaan. Lähes kuukauden olen hakenut töitä täyspäiväisesti, ja turhaksi osoittautui tämä panostaminen. Nyt olen täysin burn out. Myöskin siitä, että jouduin samaan aikaan tappelemaan irtisanomiskorvauksista. Niitä sentään on ilmeisesti tulossa, mutta en jaksa tapella summista. Pääasia, että myöntävät toimineensa väärin.

Ulkona liikkuminen hävettää, ja pelkään törmääväni ihmisiin, jotka tiesivät minun palanneen töihin. "Miltäs se työelämä nyt maistuu äitiysloman jälkeen?" Hävettää kertoa heille, että olenkin työtön. Sillä asioista tietämätön helposti leimaa potkut joko omaksi syykseni tai vaihtoehtoisesti vähättelee sanomalla, että työttömiä tässä maassa on paljon, ja potkut eivät olleet henkilökohtaista. Vaan kun oli. Sehän tässä itsetuntoni onkin murskannut.

Lastenkin elämään irtisanominen vaikutti. Pienemmän piti aloittaa perhepäivähoidossa, paikassa, johon haimme pitkään, ja jonka menetämme, jos päivähoidon laitamme tauolle. Olisi kova tarve selitellä, että en ole tässä omasta halustani. Ja että mieluusti hoitaisin lapset kotona. Se vaan ei ole mahdollista, jos haluan välttää pitkäaikaistyöttömyyden.

Mistä te muut olette saaneet vertaistukea? Tai voimaa toipua potkuista, jotka koette epäoikeudenmukaisiksi ja henkilökohtaisiksi? Te, joilla on jo tarvittava koulutus ja kokemus, mutta jotka jostain syystä viskattiin pois tarpeettomana?

Jollekin potkut ovat samalla onnenkantamoinen. Saa mahdollisuuden viettää perheen kanssa aikaa tai miettiä esimerkiksi uutta koulutusta tai uraa. Mutta minä en näe tässä mitään positiivista. Olin unelmatyössäni ja siihen täysin pätevä. Lisäksi olen juuri viettänyt yli vuoden äitiysvapaan ja saanut viettää perheen kanssa ihan riittävästi aikaa.