Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa. Luhistun kohta vastoinkäymisten alle.
04.09.2016 |
Elämäni on pyristelyä ongelmasta ja vastoinkäymisestä toiseen. Tekisi mieli luovuttaa. Pakata kamat ja kadota johonkin. Elää ilman murheita, omaisuutta, turhia velvollisuuksia. Olen kuin hämähäkki rikkoutuvalla verkollaan ja yritän kiirehtiä korjaamaan verkon vauriot mutta en vain riitä. Elämäni lipuu jotenkin ohitseni ja mä katselen sitä jostain vastarannalta. En tunnista enää itseäni ja joka päivä menee "selviytymiseen". Ilo on poissa, huolet ja murheet näkyvät ulkoisestikin. Stressi vie hiukset ja yöunet.
Nousin aamuyöllä, koska olin jotenkin nukkunut huonosti koko yön. Vesivahinko. Olen siivonnut vahinkoa. Tässä mä nyt sitten istun ja odotan, että mies herää. En ole hennonnut häntä herättää, kun on hänen ainut päivänsä viikosta, jolloin saa nukkua pidempään. Eip tuo ongelma tuolta katoa, vaikka mies nukkuu ysiin. Ja huomenna sitten jotain muuta. Odotan jo "innolla".
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
17 lisää vielä, että eihän se nyt niin mene, että omaan toivottamalta tuntuvaan tilanteeseen ja ahdistukseen ja unihäiriöihin pitäisi tyytyä, kun joillain muilla maailmassa menee vieläkin kehnommin.
Ehkä pointti onkin se että ihmismieli saa ahdustusta ja unihäiriöitä aikaan melkein missä ulkoisissa olosuhteissa vaan jos on niihin taipuvainen? Ja niidenkin kanssa pärjää parhaiten jos hyväksyy ne. Hirveä kipuilu niiden olemassaolosta tekee tilanteen vaan huonommaksi.
Kai tämä on sitten todella yksilöllinen juttu. Minä en koe kauheasti "kipuilevani" ja valittavani (paitsi nyt tässä ketjussa), enkä mitään tekosyitä kaipaa, koska yritän aktiivisesti keksiä tapoja parantaa tilannettani. Mutta minun kohdallani ainakin jutun juju on siinä, että muistan ajan ennen ahdistusta ja unihäiriöitä. Muistan, että toisinkin voisi olla. Enkä silloinkaan elänyt mitään satukirjaelämää.
En todellakaan aio tällaiseen elämään tyytyä. Mutta kukin tyylillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa 1 / 2
Nuo vesivahingot (monikossa) ovat tuttu ilmiö minullekin: asun huonossa asunnossa puutaloyhtiössä, joka itsessään ei enää nykyään ole kovin huono, vaan pikemminkin päinvastoin, jopa melko hyvä, sillä lämmitysjärjestelmä on korjattu, talojen ulkopinnat uudistettu, ikkunat vaihdettu (tosin luokattoman huonolla työn laadulla ja puolen vuoden kestolla, vaikka yhdessäkään asunnossa työn ei ollut määrä viedä päivää kauempaa) jne, mutta tällainen puutaloyhtiö vain on miljöönä sellainen, että se houkuttelee kuin komposti sontakärpäsiä sellaista pähkähullua remonttivimmaista sakkia, joka on ennen asunut modernissa kerrostalossa, ja joka haluaa ensimmäistä kertaa päästä tällaiseen ympäristöön (piha on kuitenkin ihan mukava), ja joka heti ensi töikseen asunnon ostettuaan haluaa repiä aivan "vimpan päälle" olevan ostamansa asunnon kaikki sisäpinnat roskalavalle ja tehdä uuden luukkunsa "oman mielen mukaan", vaikka mitään taitoa tai kokemusta rakentamisesta ei ole. Into on vuoren korkuinen, mutta järki ja taito pillerin kokoiset. Kuitenkin remontti- ja rakennushommiin on valtava kiima. Kyllä vain tässä koko maan katastrofaalisen murheellisessa tilanteessakin joillakin yltiöpäisillä hurjapäillä näyttää olevan liikaa rahaa. Seurauksena on aina kalliita vesivahinkoja ja ehkä muitakin vitsauksia, jotka koskevat myös naapureita: jos naapureille ei välttämättä tule suoria ja välittömiä taloudellisia menetyksiä, niin ainakin vaivaa, kun pitää kasata tässä valtavassa tilanahtaudessa tavaroita toiseen paikkaan (jollaista ei juuri edes ole) pois korjausremonttien tieltä, täytyy päästää remonttilegioonia sisään joka on aina ärsyttävää ja noloa, järjestää muut aikataulut niiden mukaan ym. hirveää vaivannäköä esim. vakuutuskorvauksiin liittyen sekä mahdollisesti lähteä itse evakkoon. Korvat halvauttavaa meteliä pitävä kuivauspuhallin jymisee wc-suihkussa viikkoja yötä päivää eikä omaa suihkua voi käyttää vaan on mentävä pesulle aina taloyhtiön yhteissaunaan.
Tällainen puutaloyhtiö on näköjään jonkinlainen hullujen toimintaterapialaitos ja käettömien sähläreitten remonttikoelaboratorio. Mikä ihme siinä onkin, että jotkut oikein vartavasten muuttavat puutaloyhtiöön, jotta pääsisivät stailaamaan asuntoa, vaikka sekä entinen että se uusi, täältä ostettu, olisivat entuudestaan peräti ylellisessä kunnossa? Näille idiooteille liike näyttää olevan tärkeämpi kuin päämäärä. Ja nyt on myös ihan välttämätöntä mainita, että kaikki tuollaisen sairaan remonttifiksaation riivaamat olennot ovat työssäkäyviä miehiä, joiden ikä alkaa kolmosella, ja joilla on vilkas liikuntaharrastuselämä. Useimmilla on naisystävä - ei yleensä aviovaimoa - mutta kyllä nämä hankkeet näyttävät olevan nimenomaan näiden testosteronin liikaeritystä omaavien infantiilien sällien omaa sooloilua. Yhden rehvakkaan tapauksen alakertaan laajennus jäi kesken ikiajoiksi, eikä kaiffaria ole enää vuosiin edes näkynyt koko taloyhtiössä, joka tosin on toisaalta hyvin positiivinen seikka, vaikka hän edelleen omistaa sekä yksiön että tyhjäksi louhimansa tilan sen alla. Yksi kellarikerrokseen laajentaja on ollut, joka teki koko rakennusprojektinsa itse omin käsin sähkö- ja vesijohtotöitä lukuunottamatta, ja joka ei aiheuttanut ainuttakaan onnettomuutta eikä häirinnyt naapureitaan mitenkään, ja hän on nainen - oli rakentaessaan melko tasan 30-vuotias.
Muuttaisin täältä heti pois jos voisin, mutta minulla ei ole rahaa niin paljon - siis ei yhtään - niin että pääsisin alkuun siinä seuraavassa, kerrostalossa sijaitsevassa paikassa. Olen lusinut täällä nyt yli 14 vuotta, joka lienee keskimääräisen suomalaisen elinkautistuomion verran.
JATKUU --->
Osa 2 / 2
Jatkoa kirjoitukselle 23
Näyttää pitävän paikkansa, että monen miehen "miehenluontoon" kuuluu fiksaatio rakentaa itse pesä naiselleen, vaikka naiselle kelpaisikin kaikkein parhaiten asunto siinä kunnossa, kun se ostohetkellä oli. Ja sellainen aines muuttaa aina puutaloyhtiöön, jos oikeaan omakotitaloon ei varallisuus sittenkään ihan riitä.
Lisäksi on toimeentulo- ja unirytmiongelmia, valtavaa byrokratiaa joka asiassa, sossukepitystä, vanhan autonromun jatkuvaa hajoilua, tietokonevaivoja, yleistä jaksamattomuutta ja uupumusta. Mitkään suuremmat hankkeet kuten edes sen muuton suunnittelu sekä järjestely (johonkin muuhun maahan kuin Suomeen) sekä esim. kielten opiskelu, eivät etene. Kaikki on pysähdyksissä. Ei millään jaksa kaikkea. Kaikki jaksaminen hupenee jokapäiväiseen sinnittelyyn ja pärjäämisen yrittämiseen. Köyhyys on kaikkein pahin ajan ja voimavarojen syöjä. Ja kun kaikkea ihmisten pärjäämistä kurjistetaan ja ahdistetaan tässä paskamaassa, niin tästä loukusta ei milloinkaan pääse pois. Mömmöjä kuluu, ja lähimuisti on alkanut pätkiä.
Tämä elämä on mennyt tällaiseksi tässä murenevassa maassa. Ihmisten inhimillinen hätä ja ahdinko on valtava.
Poliittista eliittiä tämä ei kuitenkaan kiinnosta ensinkään. Sitä kiinnostaa haja-asutusalueitten täysin elinkelvottomien sekä umpinaisten pikkukuntien taloudellinen tukeminen ja "koko maan asuttuna pitäminen" vaikka kaikki tuki menee kankkulan kaivoon; suurten ikäluokkien mukavuuden turvaaminen; tupakoitsijoitten piinaaminen ja Eestin manipulointi sekä painostus sekä uhkailu oman alkoholiverotuksensa korottamiseen. Ja punavihreälle kansanosalle ovat ykköshankkeita seksuaalivähemmistöjen kirkkovihkimisen runnominen ja Suomen Ev.Lut kirkon hajottaminen sekä sivilisaatioon täysin kelpaamattomien ja elinikäistoimettomien irakilaisjätkien maahanhaaliminen.
No hope.
Ap, en tiedä lohduttaako tämä Sinua yhtään, mutta et ole tilanteessasi yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
17 lisää vielä, että eihän se nyt niin mene, että omaan toivottamalta tuntuvaan tilanteeseen ja ahdistukseen ja unihäiriöihin pitäisi tyytyä, kun joillain muilla maailmassa menee vieläkin kehnommin.
Ehkä pointti onkin se että ihmismieli saa ahdustusta ja unihäiriöitä aikaan melkein missä ulkoisissa olosuhteissa vaan jos on niihin taipuvainen? Ja niidenkin kanssa pärjää parhaiten jos hyväksyy ne. Hirveä kipuilu niiden olemassaolosta tekee tilanteen vaan huonommaksi.
Kai tämä on sitten todella yksilöllinen juttu. Minä en koe kauheasti "kipuilevani" ja valittavani (paitsi nyt tässä ketjussa), enkä mitään tekosyitä kaipaa, koska yritän aktiivisesti keksiä tapoja parantaa tilannettani. Mutta minun kohdallani ainakin jutun juju on siinä, että muistan ajan ennen ahdistusta ja unihäiriöitä. Muistan, että toisinkin voisi olla. Enkä silloinkaan elänyt mitään satukirjaelämää.
En todellakaan aio tällaiseen elämään tyytyä. Mutta kukin tyylillään.
Tietenkään ei pidä tyytyä jos elämä on muutettavissa. Mutta jos se ei ole, niinkuin monella ei ainakaan lyhyellä tähtäimellä ole, niin on kurjaa ja turhaa laittaa se ikään kuin laatikkoon vaikka useaksi vuodeksi. Ja sekä omaan entiseen tai muiden elämään vertailu on turhaa, koska et nyt juuri ole siellä syystä tai toisesta. Se on varma tapa pahoittaa mielensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
17 lisää vielä, että eihän se nyt niin mene, että omaan toivottamalta tuntuvaan tilanteeseen ja ahdistukseen ja unihäiriöihin pitäisi tyytyä, kun joillain muilla maailmassa menee vieläkin kehnommin.
Ehkä pointti onkin se että ihmismieli saa ahdustusta ja unihäiriöitä aikaan melkein missä ulkoisissa olosuhteissa vaan jos on niihin taipuvainen? Ja niidenkin kanssa pärjää parhaiten jos hyväksyy ne. Hirveä kipuilu niiden olemassaolosta tekee tilanteen vaan huonommaksi.
Kai tämä on sitten todella yksilöllinen juttu. Minä en koe kauheasti "kipuilevani" ja valittavani (paitsi nyt tässä ketjussa), enkä mitään tekosyitä kaipaa, koska yritän aktiivisesti keksiä tapoja parantaa tilannettani. Mutta minun kohdallani ainakin jutun juju on siinä, että muistan ajan ennen ahdistusta ja unihäiriöitä. Muistan, että toisinkin voisi olla. Enkä silloinkaan elänyt mitään satukirjaelämää.
En todellakaan aio tällaiseen elämään tyytyä. Mutta kukin tyylillään.
Tietenkään ei pidä tyytyä jos elämä on muutettavissa. Mutta jos se ei ole, niinkuin monella ei ainakaan lyhyellä tähtäimellä ole, niin on kurjaa ja turhaa laittaa se ikään kuin laatikkoon vaikka useaksi vuodeksi. Ja sekä omaan entiseen tai muiden elämään vertailu on turhaa, koska et nyt juuri ole siellä syystä tai toisesta. Se on varma tapa pahoittaa mielensä.
Tuostakin voi olla niin montaa mieltä. Ei elämää tarvitse mihinkään laatikkoon laittaa (?), mutta jos ongelma on, se kannattaa kuitenkin tiedostaa ongelmana.
Vaikka kuka sanoisi mitä, niin unihäiriöt, ahdistus ja toivottomuuden tunne eivät ole mitään normisettiä, joihin pitäisi tyytyä. Voi olla, että elämäntilanne ei sinänsä ole muutettavissa, mutta nämä asiat ovat häiriöitä, jotka vahingoittavat ihmisen psyykeä pitkittyessään todella pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu myös, että koko aikuiselämäni on ollut pelkkää vastoinkäymisten ketjua. Kun yksi hellittää (jos hellittä), niin tilalle tulee uusi. Tässä mun listaa:
1. Lapsuutta varjosti erityistarpeinen veljeni. Hänen oirehdintansa ja jatkuvan pelon alla eläminen hajotti perheelle. Jostain syystä keksin itse kantaa syyllisyyttä vanhempien erosta ollessani 11 v. Isäni kyllästyi perhe-elämään, ja teinistä lähtien hän on asunut ulkomailla ja välimme ovat aina olleet kaukaiset.
2. Teini-iässä eronnut äitini voi huonosti. Kyttäsi jokaista suupalaani, pilkkasi läskiperseeksi ja haukkui jos koulussa meni huonosti. Seurauksena syömishäiriö ja ruumiinkuvan häiriöt, jotka vaivaavat vieläkin. Se perfektionismi, joka on useasti ajanut opiskeluissa ja työelämässä burn outin partaalle.
3. Isän lähtö leimasi pitkään miessuhteitani. Oli törkeitä hyväksikäyttäjiä toinen toisensa perään yli vuosikymmenen ajan. Yksinäisyyttä ollessani sinkku kun kaverit perustivat perheitä.
4. Äitini sairastui parantumattomaan syöpään. Elinaikaa piti olla vain pari vuotta. Nyt hän on elänyt syövän kanssa vuosikymmenen. Ja se toki on varjostanut omaa elämää. Elänhän minäkin aina jaksoissa elämään lääkärikontrollien välillä. Tiedän, että tila voi romahtaa yllättäen ja lähtö tulla vaikka ensi kuussa.
5. Töissä esimiehen painostus ja jatkuvat ylityöt veivät lähes burnoutin partaalle pari vuotta sitten.
6. Synnytyksen jälkeinen masennus molempien lasten jälkeen. Molemmat vauvavuodet ovat menneet valvoessa. Toisen lapsen jälkeen puhkesi myös kilpirauhasen vajaatoiminta.
7. Potkut suoraan äitiyslomalta. Nyt ihmettelen, mistä saan takaisin itsetuntoni. Ja miten rahallisesti pärjäämme, jos työttömyys venyy. Asuntoasiat myös rassaavat. Emme mahdu tänne, mutta isompaan ei tässä tilanteessa varaa.
8. Parisuhde on ollut pelkkä tyhjä kulissi viimeiset vuodet. En voi lähteä tässä tilanteessa (työttömänä ja kahden pienen lapsen äitinä). Silti suhteen kylmyys ja miehen tuen puute sairastuttaa.
Mutta monella on paljon huonommin. Nostan hattua sille, että tässä vielä porskutetaan elämässä, vaikka olisin voinut luovuttaa jo kauan sitten.
Täälläkin ahdistaa ja paljon. Johtuuko se siitä, että on kuvitellut, että elämän pitäisi olla jonkunlaista. Vai johtuuko se siitä, ettei vaan osaa poimia iloisia asioita niistä vaikeista? Vai johtuuko se siitä, ettei vaan oikeasti jaksa enää. Vai mistä se johtuu? Ahdistavuutta on kestänyt jo pelottavan kauan. JA olen todella TODELLA väsynyt ja kyllästynyt arkeen lasten kanssa, mieheeni ja kaikkeen. Vain silloin on kivaa, kun olen yksin, eikä kukaan, KUKAAN, ole lähettyvilläni ahdistamassa minua siitä, mitä minun pitäisi tehdä jotain auttaakseen. Hönkimässä niskaani, koskemassa jalkaani, puhumassa minulle, katsomassa mitä teen, arvostelemassa.
Minä voin lähteä johonkin yksin, vain hetkeksi. Silloinkin minusta tuntuu, että olen kahlehdittu perheeseeni. En ole enää vapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten pääsis pois? kirjoitti:
Täälläkin ahdistaa ja paljon. Johtuuko se siitä, että on kuvitellut, että elämän pitäisi olla jonkunlaista. Vai johtuuko se siitä, ettei vaan osaa poimia iloisia asioita niistä vaikeista? Vai johtuuko se siitä, ettei vaan oikeasti jaksa enää. Vai mistä se johtuu? Ahdistavuutta on kestänyt jo pelottavan kauan. JA olen todella TODELLA väsynyt ja kyllästynyt arkeen lasten kanssa, mieheeni ja kaikkeen. Vain silloin on kivaa, kun olen yksin, eikä kukaan, KUKAAN, ole lähettyvilläni ahdistamassa minua siitä, mitä minun pitäisi tehdä jotain auttaakseen. Hönkimässä niskaani, koskemassa jalkaani, puhumassa minulle, katsomassa mitä teen, arvostelemassa.
Minä voin lähteä johonkin yksin, vain hetkeksi. Silloinkin minusta tuntuu, että olen kahlehdittu perheeseeni. En ole enää vapaa.
Kyllä tuollaista ahdistusta kannattaa kuunnella. Tiedostaa, että ongelma on olemassa, ja jotain muutoksia pitää tapahtua. Mikään ongelma ei ratkea ainakaan sillä, että yrittää lakaista ahdistuksen maton alle.
No mitä ihmettä nyt taas? Sitähän se aikuisen elämä suurimmalla osalla on, arkea, jossa on koko ajan joku ylimääräinen rasite mukana. Kun nyt mietin, niin kaikilla lähipiirini ihmisillä on joku projekti/huoli tms. menossa sen normaalin jaksamisen (ruuhkavuodet, stressaava työ, sairastelut) lisäksi.
Itselläni on reuma aktiivisena tällä hetkellä eli selkä kipeä koko ajan, toisessa kädessä jännetupin tulehdus ja astma oireilee normaalia pahemmin. Muutin vuosi sitten työn takia vieraaseen kaupunkiin, johon en edelleenkään ole saanut rakennettua turvaverkkoa eli yksinäisyys on läsnä joka päivä. Seurana kissa, joka on jo vanha ja koko ajan jotenkin vähän kipeä eli murehdin, onko sillä kipuja tai näenkö hengissä enää huomenna. Viime keväänä kävi ilmi, että duuni, jonka takia jätin koko entisen elämäni saattaakin loppua ensi vuoden aikana. Uudessa kotikaupungissani on todella korkea työttömyys ja koska minulla ei ole koulutusta vaan olen tekemällä edennyt nykyiseen duuniini, en varmasti tule työllistymään samanlaisiin hommiin. Mitään siivoojan tms. työtä en voi tuon selän takia tehdä. Eli kyllä huolestuttaa tulevaisuus.
En siltikään koe, että elämä olisi jatkuvia vastoin käymisiä. On ihanaa, että viikonloput tuntuu taas "erikoisilta", kun on kesäloma ohi ja töissä arkipäivät. Kohta menen saunaan, koska rakastan päiväsaunaa. Laitan kasvo- ja hiusnaamiot ja lakkaan sormien- ja varpaiden kynnet. Illalla syön lämpimiä voileipiä ja popcorneja ja katson jonkun hyytävän kauhuleffan. Sytytän kynttilät, kun on vihdoin taas pimeät illat. Nautin siitä, että maanantaina on etäpäivä ja voi nukkua pidempään, kun ei tarvitse lähteä kotoa.
Ei nuo nyt oikeasti niin kovin kummoisia asioita ole eli varmasti löytyy muidenkin vastoinkäymisten alle luhistuvien elämästä vastaavia, kun rupeaa ajattelemaan asioita vähän eri kantilta.
Masennus on sitten juttu erikseen. Se on kemiallinen tila aivoissa, johon ei auta hyvien asioiden ajattelu. Siitä ei tässä kuitenkaan käsittääkseni ollut kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävää.
Läheiset sairastuvat ja kuolevat, sairastuu (oikeasti) vakavasti ja saa lyhyen elinaikaennusteen, ei saa lapsia endometrioosin vuoksi, ihmiset ovat tylyjä, saa potkut ollessaan syövän vuoksi sairauslomalla, omaisille sattuu vesivahinko, omaisella on muistisairaus jne.
Eihän siinä tilanteessa voi tehdä mitään muuta, kuin keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässä on.
Ainoa keino selviytyä.
Onnellisuustutkimuksissa on todettu, että onnellisuus tai toisaalta ahdistus tai stressin kokeminen ei ole niinkään kiinni elämän olosuhteista vaan henkilön omasta tavasta reagoida. Itsekin olen ollut helposti ahdistuva persoonaltani, meillä suvussa on tuo piirre. Itseään on kuitenkin voinut muokata rennompaan suuntaan. Kun alkaa huolehtia asioista voi jakaa noita murheita päässään kahteen laatikkoon: niihin, joille itse voi jotakin ja niihin joille ei voi mitään. Nuo jälkimmäiset kannattaa opetella vain ottamaan vastaan, niitä vastaan taistelu on turhaa. Kannattaa keskittyä noihin asioihin joille jotain sillä hetkellä voi. Isovanhemmat ja vanhemmat sairastuvat ja kuolevat, se on elämän laki, mutta voin vaikuttaa omaan kuntooni, omaan koulutukseeni, lasteni itsetunnon kehitykseen jne. Ja kun vielä oppii luokittelemaan ne murheet pieniin ja suuriin voi osan pikkumurheista heittää kokonaan mielestään. Jää päässä enemmän tilaa niille positiivisille asioille tällä tyylillä. Näin itse olen itseäni psyykannut ja pyrkinyt ottamaan oppia koirastani: elämä on tässä ja nyt, turha surra sitä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vesivahinkoon, kuten muihinkin ongelmiin täytyy tarttua heti, ettei ne kasva suuremmiksi. Kun tuskaa on iso möykky, se pitää paloitella ja hoitaa pala kerrallaan. Listaa asiat järkeillen, ilman tunnekuohua. Tärkeimmät asiat ensin.
Lapset on tärkeimpiä. Myös aikataulut auttaa. Ja jos tupakoi ja lopettaa tupakoinnin, rahaa säästyy tosi paljon.
Jos on menneisyyden ongelmia, hakeudu vertaisryhmiin. Kyllä sitä vähän voi itsekin vaikuttaa, ja jos ei voi, sitten täytyy hakea apua. Kaikesta selviää.
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuustutkimuksissa on todettu, että onnellisuus tai toisaalta ahdistus tai stressin kokeminen ei ole niinkään kiinni elämän olosuhteista vaan henkilön omasta tavasta reagoida. Itsekin olen ollut helposti ahdistuva persoonaltani, meillä suvussa on tuo piirre. Itseään on kuitenkin voinut muokata rennompaan suuntaan. Kun alkaa huolehtia asioista voi jakaa noita murheita päässään kahteen laatikkoon: niihin, joille itse voi jotakin ja niihin joille ei voi mitään. Nuo jälkimmäiset kannattaa opetella vain ottamaan vastaan, niitä vastaan taistelu on turhaa. Kannattaa keskittyä noihin asioihin joille jotain sillä hetkellä voi. Isovanhemmat ja vanhemmat sairastuvat ja kuolevat, se on elämän laki, mutta voin vaikuttaa omaan kuntooni, omaan koulutukseeni, lasteni itsetunnon kehitykseen jne. Ja kun vielä oppii luokittelemaan ne murheet pieniin ja suuriin voi osan pikkumurheista heittää kokonaan mielestään. Jää päässä enemmän tilaa niille positiivisille asioille tällä tyylillä. Näin itse olen itseäni psyykannut ja pyrkinyt ottamaan oppia koirastani: elämä on tässä ja nyt, turha surra sitä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua.
Ja kuitenkin samat ihmiset voivat eri olosuhteissa suhtautua vastoinkäymisiin eri tavoin. Sama ihminen voi olla yhdessä vaikeassa tilanteessa aktiivinen optimisti, ja toisessa lamaantua täysin.
Asioissa on niin monta muuttujaa, että toisen ihmisen saappaisiin on todella vaikea eläytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuustutkimuksissa on todettu, että onnellisuus tai toisaalta ahdistus tai stressin kokeminen ei ole niinkään kiinni elämän olosuhteista vaan henkilön omasta tavasta reagoida. Itsekin olen ollut helposti ahdistuva persoonaltani, meillä suvussa on tuo piirre. Itseään on kuitenkin voinut muokata rennompaan suuntaan. Kun alkaa huolehtia asioista voi jakaa noita murheita päässään kahteen laatikkoon: niihin, joille itse voi jotakin ja niihin joille ei voi mitään. Nuo jälkimmäiset kannattaa opetella vain ottamaan vastaan, niitä vastaan taistelu on turhaa. Kannattaa keskittyä noihin asioihin joille jotain sillä hetkellä voi. Isovanhemmat ja vanhemmat sairastuvat ja kuolevat, se on elämän laki, mutta voin vaikuttaa omaan kuntooni, omaan koulutukseeni, lasteni itsetunnon kehitykseen jne. Ja kun vielä oppii luokittelemaan ne murheet pieniin ja suuriin voi osan pikkumurheista heittää kokonaan mielestään. Jää päässä enemmän tilaa niille positiivisille asioille tällä tyylillä. Näin itse olen itseäni psyykannut ja pyrkinyt ottamaan oppia koirastani: elämä on tässä ja nyt, turha surra sitä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua.
Ja kuitenkin samat ihmiset voivat eri olosuhteissa suhtautua vastoinkäymisiin eri tavoin. Sama ihminen voi olla yhdessä vaikeassa tilanteessa aktiivinen optimisti, ja toisessa lamaantua täysin.
Asioissa on niin monta muuttujaa, että toisen ihmisen saappaisiin on todella vaikea eläytyä.
Jos todella uskot noin niin mitä mieltä on osallistua edes tähän keskusteluun? Jos olemme kaikki niin uniikkeja ettemme voi ymmärtää saati neuvoa toisiamme, juuri tällainen keskustelu on täysin turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuustutkimuksissa on todettu, että onnellisuus tai toisaalta ahdistus tai stressin kokeminen ei ole niinkään kiinni elämän olosuhteista vaan henkilön omasta tavasta reagoida. Itsekin olen ollut helposti ahdistuva persoonaltani, meillä suvussa on tuo piirre. Itseään on kuitenkin voinut muokata rennompaan suuntaan. Kun alkaa huolehtia asioista voi jakaa noita murheita päässään kahteen laatikkoon: niihin, joille itse voi jotakin ja niihin joille ei voi mitään. Nuo jälkimmäiset kannattaa opetella vain ottamaan vastaan, niitä vastaan taistelu on turhaa. Kannattaa keskittyä noihin asioihin joille jotain sillä hetkellä voi. Isovanhemmat ja vanhemmat sairastuvat ja kuolevat, se on elämän laki, mutta voin vaikuttaa omaan kuntooni, omaan koulutukseeni, lasteni itsetunnon kehitykseen jne. Ja kun vielä oppii luokittelemaan ne murheet pieniin ja suuriin voi osan pikkumurheista heittää kokonaan mielestään. Jää päässä enemmän tilaa niille positiivisille asioille tällä tyylillä. Näin itse olen itseäni psyykannut ja pyrkinyt ottamaan oppia koirastani: elämä on tässä ja nyt, turha surra sitä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua.
Ja kuitenkin samat ihmiset voivat eri olosuhteissa suhtautua vastoinkäymisiin eri tavoin. Sama ihminen voi olla yhdessä vaikeassa tilanteessa aktiivinen optimisti, ja toisessa lamaantua täysin.
Asioissa on niin monta muuttujaa, että toisen ihmisen saappaisiin on todella vaikea eläytyä.
Jos todella uskot noin niin mitä mieltä on osallistua edes tähän keskusteluun? Jos olemme kaikki niin uniikkeja ettemme voi ymmärtää saati neuvoa toisiamme, juuri tällainen keskustelu on täysin turhaa.
Mitä ihmettä? Sanoin, että on vaikea eläytyä. En sanonut, että on mahdoton eläytyä. Mutta tiedän kokemuksesta että aina eivät hyvää tarkoittavat, epämääräisen kannustavat neuvot tyyliin "kyllä se siitä, tartut itseäsi niskasta kiinni ja keskityt hyviin asioihin, niin elämä tuntuu taas kivalta" auta.
Eikä se välttämättä tarkoita, että ihminen olisi kroonisesti masentunut ja lääkityksen tarpeessa, vaan joskus elämäntilanne yksinkertaisesti on päässyt sen verran lannistavaksi ja ahdistavaksi, että sen ratkomiseen tarvitaan jotain konkreettisempaa kuin positiivisia ajatuksia.
Tunnen naisen joka on 8-vuotiaan lapsen yh-äiti. Lapsen isä ei ole säännöllisesti kuvioissa mukana. Lapsi sai autismin diagnoosin muutama vuosi sitten. Pian sen jälkeen äiti sokeutui ja sai ms-tauti diagnoosin. Ms-tauti osoittautui aggressiiviseksi, ja vaikka näkö palautui, nainen joutui pyörätuoliin jne. Naisella oli myös kipuja. Kun lääkärit selvittivät naisen kipujen syytä ja ms-taudin aggressiivisuutta, kävi ilmi, että naisella on myös nivelreuma, joka puolestaan pahentaa ms-tautia. Nainen asuu Englannissa, jossa on huono sairaanhoidon taso ja huono sosiaaliturva. Nainen on työkyvytön ja taloudellisissa ongelmissa.
Naisen elämästä kuultuani en enää valita omista ongelmistani.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen naisen joka on 8-vuotiaan lapsen yh-äiti. Lapsen isä ei ole säännöllisesti kuvioissa mukana. Lapsi sai autismin diagnoosin muutama vuosi sitten. Pian sen jälkeen äiti sokeutui ja sai ms-tauti diagnoosin. Ms-tauti osoittautui aggressiiviseksi, ja vaikka näkö palautui, nainen joutui pyörätuoliin jne. Naisella oli myös kipuja. Kun lääkärit selvittivät naisen kipujen syytä ja ms-taudin aggressiivisuutta, kävi ilmi, että naisella on myös nivelreuma, joka puolestaan pahentaa ms-tautia. Nainen asuu Englannissa, jossa on huono sairaanhoidon taso ja huono sosiaaliturva. Nainen on työkyvytön ja taloudellisissa ongelmissa.
Naisen elämästä kuultuani en enää valita omista ongelmistani.
No ei tuollainen ongelmien vaientamiskulttuuri ainakaan ole mistään kotoisin. On tietysti eri asia valittaa tyhjästä kuin oikeista ongelmista, mutta jokaiselle ovat kuitenkin ne oman elämän ongelmat ja vaikeat olosuhteet konkreettisesti. Ei paljon "lämmitä", että Syyrian pakolaisleireillä kuollaan nälkään ja tauteihin, ja perhetuttu Irma sairastui ALS:iin. Päinvastoin. Ahdistuneena sitä yleensä ahdistuu lisää muidenkin ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen naisen joka on 8-vuotiaan lapsen yh-äiti. Lapsen isä ei ole säännöllisesti kuvioissa mukana. Lapsi sai autismin diagnoosin muutama vuosi sitten. Pian sen jälkeen äiti sokeutui ja sai ms-tauti diagnoosin. Ms-tauti osoittautui aggressiiviseksi, ja vaikka näkö palautui, nainen joutui pyörätuoliin jne. Naisella oli myös kipuja. Kun lääkärit selvittivät naisen kipujen syytä ja ms-taudin aggressiivisuutta, kävi ilmi, että naisella on myös nivelreuma, joka puolestaan pahentaa ms-tautia. Nainen asuu Englannissa, jossa on huono sairaanhoidon taso ja huono sosiaaliturva. Nainen on työkyvytön ja taloudellisissa ongelmissa.
Naisen elämästä kuultuani en enää valita omista ongelmistani.
No ei tuollainen ongelmien vaientamiskulttuuri ainakaan ole mistään kotoisin. On tietysti eri asia valittaa tyhjästä kuin oikeista ongelmista, mutta jokaiselle ovat kuitenkin ne oman elämän ongelmat ja vaikeat olosuhteet konkreettisesti. Ei paljon "lämmitä", että Syyrian pakolaisleireillä kuollaan nälkään ja tauteihin, ja perhetuttu Irma sairastui ALS:iin. Päinvastoin. Ahdistuneena sitä yleensä ahdistuu lisää muidenkin ongelmista.
*konkreettisesti lähimpänä
Kiitos niistä ymmärtävistä ja tsemppaavista kommenteista, joita täällä oli. Ne, jotka kokevat, että ihmisellä ei ole "oikeutta" väsyä, koska kaikilla muillakin on vaikeaa, niin mitä ihmettä saatte siitä, että tulette kommentoimaan tänne? Jokainen ihminen on erilainen. Joillakin se kamelin selkä katkeaa helpommin ja toisilla se vaan venyy ja venyy. Ihmisillä on myös erilainen sietokyky erilaisissa tilanteissa.
Minun kohdalla pienetkin asiat saavat aikaan lamaannukseen nykyään. Kuormani taitaa olla täynnä. Lapsuudesta asti jatkunut asioista huolehtiminen on syönyt voimani. Voin kertoa sen verran elämästäni (haaskalinnut pääsevät haukkumaan), että olen keskiluokkaisen perheen lapsi. Äitini oli alkoholisti ja asiaa peiteltiin parhaamme mukaan. Äiti sairastui aivokasvaimeen ja kuoli, kun olin lapsi. 11-vuotiaasta lähtien olen huolehtinut itsestäni. Isäni ei osannut tai kyennyt hoitamaan lapsiansa. Isäni sairastui syöpään. Samana päivänä kuin tuo diagnoosi tuli veljeäni ammuttiin. Viimeiset puoli vuotta ennen isäni kuolemaa pyrin hoitamaan häntä kotona. Jätin kaiken (opiskelut ja työt) ja palasin kotiin. Isäni kuoli syntymäpäivänäni ja juhlat vaihtuivat hautajaisten järjestämiseen. Veljeni asui tämän jälkeen minun nykyisen perheen kanssani. Hän kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen pari vuotta sitten. Omat lapseni pelkäävät kuolemaa ja menetyksiä tämän johdosta. Isäni ja veljeni olivat hamstraajia ja molemmilta jäi normaali ymmärryksen ylimenevät kuolinpesät setvittäväksi (sata neliötä romua lattiasta kattoon). Tämän lisäksi on riitaisia kuolinpesiä, hävitettyä omaisuutta, oikeusjuttuja, työttömyyttä.
Vesivahingon osalta olemme repineet katon auki sisältä ja estäneet lisävahigot. Huomenna tulee työmies katsomaan mitä pitää tehdä.
Ap,
terkkuja tutuille, jos joku tunnisti!
Ehkä pointti onkin se että ihmismieli saa ahdustusta ja unihäiriöitä aikaan melkein missä ulkoisissa olosuhteissa vaan jos on niihin taipuvainen? Ja niidenkin kanssa pärjää parhaiten jos hyväksyy ne. Hirveä kipuilu niiden olemassaolosta tekee tilanteen vaan huonommaksi.