Petetyt, jotka kuitenkin jatkoitte parisuhteessa

Toistaiseksi jatketan yhdessä. Vaimolla työkaverin kanssa parin vuoden suhde n. 15 v sitten, mutta paljasti sen vasta kolme kk sitten. Yhdessä oltu 30 v.

Suhteensa loputtua vaimo on todennut tajunneensa minun minun olevan se oikea, ja suhteemme on parantunut vuosi vuodelta ja meillä meni tosi hyvin ennen paljastusta.

Paljastuksen jälkeen olemme puhuneet itsemme puhki ja käyneet pariterapiassa, ja aluksi kaikki tuntui rullaavan kohti yhdessä jatkamista. Kuitenkin huomaan tähän asti vankkumattoman rakkauteni hiipuneen hiillokseksi ja entisen kunnioitukseni kadonneen, vaimo taas on vasta tämän kriisin kautta oppinut puhumaan tunteistaan ja taistelee että jatkaisimme yhdessä. Itse olen menettänyt kyvyn ajatella tulevaisuutta ja yhteinen tulevaisuus on vain musta putki päässäni tällä hetkellä, ei minkäänlaisia haaveita olemassa. Jatko entisellä kaavalla on mahdoton, nyt täytyisi aloittaa alusta rakentamaan tulevaisuutta ilman uuden suhteen alun tuomaa mielihyvää.

Annan puoli vuotta itselleni aikaa selvittää tilanteemme, max. vuoden, ja jos tuntuu yhä tältä lähden. Tällä hetkellä tuntuu että pärjäisin paremmin omillani, mutta näin pitkä suhde velvoittaa mielestäni yrittämään vielä.

Vierailija kirjoitti:

Tapahtumista on jo 16 vuotta (henkinen pettäminen). Jotain se rikkoi. Ainakin sen, että en voi enää koskaan katsoa puolisoa sellaisella tietyllä kunnioituksella ja mielentilalla, että olen aina ollut hänelle yksi ja ainoa. Hän sai teoillaan murskattua mut täysin ja kesti vuositolkulla nousta siitä suosta. Oloni ei ole sellainen kevyt ja iloinen, vaan sellainen tietynlainen synkkyys tuli mieleni sopukoihin, eikä se sieltä ole koskaan lähtenyt kokonaan. Välillä tunnen olevani jopa masentunut.

Vau. Kuin minun ajatukseni!! Synkkyys otti minutkin enkä kykene enää sellaiseen täysin huolettomaan iloisuuteen. Mulla tapahtuneesta aikaa kohta 3v. En usko sekuntiakaan, että asiat ikinä tulevat ”korjaantumaan” siihen pisteeseen missä oltiin ennen tuota pettämistä. Meillä oli henkistä pettämistä, fyysistä ei koskaan tunnustanut.

Edelleen, synkimpinä hetkinä, mietin miksi ihmeessä jatkoin. Nyt tilanne on jo niin pitkällä etten vakavissani edes harkitse eroa tämän takia.

Petin ex-miestäni. Asian tultua julki olisin halunnut pelastaa liittomme mutta mies halusi erota.

Tämä oli häneltä todella rohkea teko ja siitä huomasi kuinka hän arvostaa itseään!

Onneksi erosimme koska jotain meni lopullisesti rikki.

Mä tiedän yhden parisuhteen, jossa vaimo antoi miehelleen anteeksi pettämisen ja heillä menee ilmeisen hyvin nykyään.

Se, mitä vaimo ei tiedä on se, että mies jatkoi vuosia kestänyttä sivusuhdettaan vain muutama kuukausi kiinnijäämisensä jälkeen. Miksikö tiedän tämän varmasti? Siksi, että minä olen se, kenellä se suhde on tuohon mieheen.

Muistakaa siis se, että jos/kun olette antaneet sen pettämisen anteeksi olette samalla antaneet hyväksynnän sille, että puolisonne pettää teitä myös jatkossa, tekee sen vain varovaisemmin. Pettämisen anteeksiantaminen on käytännössä vapaan suhteen hyväksyminen :)

Mies petti minua veljensä vaimon kanssa, tämä oli tapahtunut kaksi kertaa, eri juhlissa.

Tilanteesta teki vaikean se, että oltiin miehen veljen ja tämän vaimon kanssa erittäin hyviä kavereita ja paljon tekemisissä (mm. samanikäiset lapset tekivät sen että perheet olivat viihtyneet paljon yhdessä). 

Mies tunnusti asian kun jälkimmäisestä tapauksesta oli kulunut vuosi. Vuosi jonka aikana nämä kaksi olivat pohtineet ja setvineet asiaa, minun - ja miehen veljen - siitä tietämättä.

Romahdin, luottamus meni sekä ystäväksi luulemaani naiseen että omaan puolisoon, ja maailmaan yleensäkin. Voin hirvittävän huonosti kuukausikaupalla, erota en osannut, puheeksi en osannut ottaa, eikä mieskään tukenut minua millään lailla, murjotti ja teki omia asioitaan. Sitten yritin pontevasti antaa anteeksi, ja lopulta annoinkin anteeksi. Ajatellen, että tällaista tapahtuu, rakkaus on hieno asia, ollaan kaikki kuitenkin yhtä suurta perhettä jne. Tämä logiikka johti minua sitten tietysti sille tielle, että vuosi miehen tunnustuksesta minä puolestani tein syrjähypyn. Kyseessä oli miehelle tuntematon tyyppi, jonka tunsin töiden kautta. Heti pettämisen jälkeen tunsin oloni kauheaksi ja tajusin että tää nyt oli aivan peestä.

Miehen oli hirmu vaikeaa antaa minun pettämistäni anteeksi, häntä jäi sitten se asia kaivelemaan lopulta ilmeisesti ikuisesti. Elettiin tuon jälkeen yhdessä vielä kuusi vuotta, ja se oli kaikki täyttä p - kaa.

Kuusi vuotta myöhemmin mies jäi kiinni sivusuhteesta. Tunnusti sitten siinä, että sivusuhteita hänellä oli ollut koko kuuden vuoden ajan, koska hän ei ollut päässyt minun (!) pettämisestäni yli. Hain eroa ja rupesin voimaan kaikella tavalla paremmin. Ainoastaan kadun sitä, että en eronnut silloin saman tien, kun mies tunnusti ne ensimmäiset syrjähypyt.

Tälle miehen veljenvaimollen ja miehen veljelle myös kerroin tietäväni pettämisestä vasta siinä kun me erottiin. No heidänkin suhde sitten päättyi eroon.

Vau, en pysty samaistumaan kehenkään kirjoittajaan. Tosiaan haluatte aivan eri asioilta elämältä, mutta tottakai noinkin voi elää. Itse haluan jotain muuta ja saankin, joten kyllä rakkauteni on ehdollista. Se edellyttää vastavuoroisuutta, minunkin kunnioittamistani ja rakastamistani. En tarvitse mihinkään parisuhdetta, joka tuosta lipsuu ja minua rikkoo.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Jotkut näkevät mieluummin h.e.lvetinmoisen vaivan saadakseen sellaisen suhteen raiteilleen, jolla on todistetusti iso todennäköisyys epäonnistua tai ainakin olla surkean onneton - kuin olisivat yksin kärsimättä ja ehkä jopa löytäisivät uuden, hyvän ja toimivan, onnellisen suhteen.

(Jokainen parihan ajattelee, että heillä on se merkityksellisin suhde, tottakai koska se on heidän merkityksellisin ihmissuhteensa - olisitte ajatelleet niin seuraavastakin. Tosin jos rakastuu yksipuolisesti pettäjiin niin ehkä seuraavaankaan ei voisi luottaa. Itse olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Suhde on juuri niin hyvä kuin se pettäjä, huono.)

Tulipa päivän kauhistelut kauhisteltua, saa alapeukuttaa. En pysty ymmärtämään, mutta ei minun kai tarvitsekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vau, en pysty samaistumaan kehenkään kirjoittajaan. Tosiaan haluatte aivan eri asioilta elämältä, mutta tottakai noinkin voi elää. Itse haluan jotain muuta ja saankin, joten kyllä rakkauteni on ehdollista. Se edellyttää vastavuoroisuutta, minunkin kunnioittamistani ja rakastamistani. En tarvitse mihinkään parisuhdetta, joka tuosta lipsuu ja minua rikkoo.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Jotkut näkevät mieluummin h.e.lvetinmoisen vaivan saadakseen sellaisen suhteen raiteilleen, jolla on todistetusti iso todennäköisyys epäonnistua tai ainakin olla surkean onneton - kuin olisivat yksin kärsimättä ja ehkä jopa löytäisivät uuden, hyvän ja toimivan, onnellisen suhteen.

(Jokainen parihan ajattelee, että heillä on se merkityksellisin suhde, tottakai koska se on heidän merkityksellisin ihmissuhteensa - olisitte ajatelleet niin seuraavastakin. Tosin jos rakastuu yksipuolisesti pettäjiin niin ehkä seuraavaankaan ei voisi luottaa. Itse olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Suhde on juuri niin hyvä kuin se pettäjä, huono.)

Tulipa päivän kauhistelut kauhisteltua, saa alapeukuttaa. En pysty ymmärtämään, mutta ei minun kai tarvitsekaan.

Minä huomasin, miten moni puhuu nimenomaan kunnioituksen lopullisesta menettämisestä, ja ihmettelen mikä saa ihmisen jatkamaan sellaisessa suhteessa. Luottamuksen menetyksen kanssa elämisen voin vielä tavallaan ymmärtää, jos oppii hyväksymään vapaalle suhteelle tyypillisiä arvoja ja ajatusmalleja. Sellaisia, ettei toista voi kahlita, seksi ei lopulta ole niin tärkeää että sen vuoksi kannattaisi muuten hyvää suhdetta uhrata jne. Mutta parisuhdetta ilman molemminpuolista kunnioitusta on todella vaikea ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtumista on jo 16 vuotta (henkinen pettäminen). Jotain se rikkoi. Ainakin sen, että en voi enää koskaan katsoa puolisoa sellaisella tietyllä kunnioituksella ja mielentilalla, että olen aina ollut hänelle yksi ja ainoa. Hän sai teoillaan murskattua mut täysin ja kesti vuositolkulla nousta siitä suosta. Oloni ei ole sellainen kevyt ja iloinen, vaan sellainen tietynlainen synkkyys tuli mieleni sopukoihin, eikä se sieltä ole koskaan lähtenyt kokonaan. Välillä tunnen olevani jopa masentunut.

Vau. Kuin minun ajatukseni!! Synkkyys otti minutkin enkä kykene enää sellaiseen täysin huolettomaan iloisuuteen. Mulla tapahtuneesta aikaa kohta 3v. En usko sekuntiakaan, että asiat ikinä tulevat ”korjaantumaan” siihen pisteeseen missä oltiin ennen tuota pettämistä. Meillä oli henkistä pettämistä, fyysistä ei koskaan tunnustanut.

Edelleen, synkimpinä hetkinä, mietin miksi ihmeessä jatkoin. Nyt tilanne on jo niin pitkällä etten vakavissani edes harkitse eroa tämän takia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä erota ja hankkia itselleen onnellista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vau, en pysty samaistumaan kehenkään kirjoittajaan. Tosiaan haluatte aivan eri asioilta elämältä, mutta tottakai noinkin voi elää. Itse haluan jotain muuta ja saankin, joten kyllä rakkauteni on ehdollista. Se edellyttää vastavuoroisuutta, minunkin kunnioittamistani ja rakastamistani. En tarvitse mihinkään parisuhdetta, joka tuosta lipsuu ja minua rikkoo.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Jotkut näkevät mieluummin h.e.lvetinmoisen vaivan saadakseen sellaisen suhteen raiteilleen, jolla on todistetusti iso todennäköisyys epäonnistua tai ainakin olla surkean onneton - kuin olisivat yksin kärsimättä ja ehkä jopa löytäisivät uuden, hyvän ja toimivan, onnellisen suhteen.

(Jokainen parihan ajattelee, että heillä on se merkityksellisin suhde, tottakai koska se on heidän merkityksellisin ihmissuhteensa - olisitte ajatelleet niin seuraavastakin. Tosin jos rakastuu yksipuolisesti pettäjiin niin ehkä seuraavaankaan ei voisi luottaa. Itse olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Suhde on juuri niin hyvä kuin se pettäjä, huono.)

Tulipa päivän kauhistelut kauhisteltua, saa alapeukuttaa. En pysty ymmärtämään, mutta ei minun kai tarvitsekaan.

Minä huomasin, miten moni puhuu nimenomaan kunnioituksen lopullisesta menettämisestä, ja ihmettelen mikä saa ihmisen jatkamaan sellaisessa suhteessa. Luottamuksen menetyksen kanssa elämisen voin vielä tavallaan ymmärtää, jos oppii hyväksymään vapaalle suhteelle tyypillisiä arvoja ja ajatusmalleja. Sellaisia, ettei toista voi kahlita, seksi ei lopulta ole niin tärkeää että sen vuoksi kannattaisi muuten hyvää suhdetta uhrata jne. Mutta parisuhdetta ilman molemminpuolista kunnioitusta on todella vaikea ymmärtää.

Samaa mieltä. Näiden "anteeksiantajien" ja huonoihin suhteisiin jääneiden täytyy olla jotenkin mieelenterveysongelmaisia. Muuta selitystä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtumista on jo 16 vuotta (henkinen pettäminen). Jotain se rikkoi. Ainakin sen, että en voi enää koskaan katsoa puolisoa sellaisella tietyllä kunnioituksella ja mielentilalla, että olen aina ollut hänelle yksi ja ainoa. Hän sai teoillaan murskattua mut täysin ja kesti vuositolkulla nousta siitä suosta. Oloni ei ole sellainen kevyt ja iloinen, vaan sellainen tietynlainen synkkyys tuli mieleni sopukoihin, eikä se sieltä ole koskaan lähtenyt kokonaan. Välillä tunnen olevani jopa masentunut.

Vau. Kuin minun ajatukseni!! Synkkyys otti minutkin enkä kykene enää sellaiseen täysin huolettomaan iloisuuteen. Mulla tapahtuneesta aikaa kohta 3v. En usko sekuntiakaan, että asiat ikinä tulevat ”korjaantumaan” siihen pisteeseen missä oltiin ennen tuota pettämistä. Meillä oli henkistä pettämistä, fyysistä ei koskaan tunnustanut.

Edelleen, synkimpinä hetkinä, mietin miksi ihmeessä jatkoin. Nyt tilanne on jo niin pitkällä etten vakavissani edes harkitse eroa tämän takia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä erota ja hankkia itselleen onnellista elämää.

No mistä se onnellisuus tulisi? Haluan, että minulla on joskus edes syli johon käpertyä tarvittaessa, kuuntelija, tuki (vaikka taloudellinen whatever), seuraa reissuille, ryyppyseuraa, kiukutteluseuraa jne.

Pääsääntöisesti tykkään olla itsekseni vain ja olen voimakastahtoinen ja itsenäinen mutta niitä hetkiä varten jolloin en tykkää, haluan jonkun viereen. En halua ”aloittaa kaikkea alusta”. Enkä usko, että ”maailmalla” ja miehillä on tarjota mitään sen parempaakaan. En usko ehdottomaan rakkauteen.

Miehellä on ollut kuukausien tai vuosien salasuhde, vaimo antaa anteeksi, jatkaa avioliitossa, ei luota mieheensä, ei rakasta miestään eikä itseään, elää kulisseissa ja ripottelee tuhkaa päällensä, ei välitä lapsistaan vaan näyttää heille paskan parisuhdemallin, tunnekylmän avioliiton ja perhehelvetin > en vaan ymmärrä miksi

Vierailija kirjoitti:

Vau, en pysty samaistumaan kehenkään kirjoittajaan. Tosiaan haluatte aivan eri asioilta elämältä, mutta tottakai noinkin voi elää. Itse haluan jotain muuta ja saankin, joten kyllä rakkauteni on ehdollista. Se edellyttää vastavuoroisuutta, minunkin kunnioittamistani ja rakastamistani. En tarvitse mihinkään parisuhdetta, joka tuosta lipsuu ja minua rikkoo.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Jotkut näkevät mieluummin h.e.lvetinmoisen vaivan saadakseen sellaisen suhteen raiteilleen, jolla on todistetusti iso todennäköisyys epäonnistua tai ainakin olla surkean onneton - kuin olisivat yksin kärsimättä ja ehkä jopa löytäisivät uuden, hyvän ja toimivan, onnellisen suhteen.

(Jokainen parihan ajattelee, että heillä on se merkityksellisin suhde, tottakai koska se on heidän merkityksellisin ihmissuhteensa - olisitte ajatelleet niin seuraavastakin. Tosin jos rakastuu yksipuolisesti pettäjiin niin ehkä seuraavaankaan ei voisi luottaa. Itse olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Suhde on juuri niin hyvä kuin se pettäjä, huono.)

Tulipa päivän kauhistelut kauhisteltua, saa alapeukuttaa. En pysty ymmärtämään, mutta ei minun kai tarvitsekaan.

Loistava kirjoitus!

En vaan voi käsittää ihmisiä jotka jatkavat pettämisestä huolimatta. En keksi mitään järkevää selitystä miksi tuhlata elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vau, en pysty samaistumaan kehenkään kirjoittajaan. Tosiaan haluatte aivan eri asioilta elämältä, mutta tottakai noinkin voi elää. Itse haluan jotain muuta ja saankin, joten kyllä rakkauteni on ehdollista. Se edellyttää vastavuoroisuutta, minunkin kunnioittamistani ja rakastamistani. En tarvitse mihinkään parisuhdetta, joka tuosta lipsuu ja minua rikkoo.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Jotkut näkevät mieluummin h.e.lvetinmoisen vaivan saadakseen sellaisen suhteen raiteilleen, jolla on todistetusti iso todennäköisyys epäonnistua tai ainakin olla surkean onneton - kuin olisivat yksin kärsimättä ja ehkä jopa löytäisivät uuden, hyvän ja toimivan, onnellisen suhteen.

(Jokainen parihan ajattelee, että heillä on se merkityksellisin suhde, tottakai koska se on heidän merkityksellisin ihmissuhteensa - olisitte ajatelleet niin seuraavastakin. Tosin jos rakastuu yksipuolisesti pettäjiin niin ehkä seuraavaankaan ei voisi luottaa. Itse olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Suhde on juuri niin hyvä kuin se pettäjä, huono.)

Tulipa päivän kauhistelut kauhisteltua, saa alapeukuttaa. En pysty ymmärtämään, mutta ei minun kai tarvitsekaan.

Minä huomasin, miten moni puhuu nimenomaan kunnioituksen lopullisesta menettämisestä, ja ihmettelen mikä saa ihmisen jatkamaan sellaisessa suhteessa. Luottamuksen menetyksen kanssa elämisen voin vielä tavallaan ymmärtää, jos oppii hyväksymään vapaalle suhteelle tyypillisiä arvoja ja ajatusmalleja. Sellaisia, ettei toista voi kahlita, seksi ei lopulta ole niin tärkeää että sen vuoksi kannattaisi muuten hyvää suhdetta uhrata jne. Mutta parisuhdetta ilman molemminpuolista kunnioitusta on todella vaikea ymmärtää.

Samaa mieltä. Näiden "anteeksiantajien" ja huonoihin suhteisiin jääneiden täytyy olla jotenkin mieelenterveysongelmaisia. Muuta selitystä ei ole.

Monet kertovat tosiaan sairastuneensa erilaisiin mielenterveyshäiriöihin tultuaan petetyksi. Kun pääsee paremmin jaloilleen, ymmärtää taas tilanteensa ja ymmärtää erota ja parantaa oloaan.

Itselläni oli lähes vuoden suhde työkaveriin jonka itse lopetin. Jos te vaimot tietäisitte mitä kaikkea näihin suhteisiin voi kuulua, veikkaan ettette jäisi suhteeseen mistään hinnasta.

Meillä oli mieletön henkinen yhteys, kemiaa, intohimoa, syvää ystävyyttä jne.

Nyt itse ymmärrän sen että jos/kun itse tulen petetyksi, lähden suhteesta heti.

Ironista mutta tämä aukaisi silmäni lopullisesti mitä henkistä (ja fyysistä) yhteyttä salasuhteet voivat "pahimmillaan" olla.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli lähes vuoden suhde työkaveriin jonka itse lopetin. Jos te vaimot tietäisitte mitä kaikkea näihin suhteisiin voi kuulua, veikkaan ettette jäisi suhteeseen mistään hinnasta.

Meillä oli mieletön henkinen yhteys, kemiaa, intohimoa, syvää ystävyyttä jne.

Nyt itse ymmärrän sen että jos/kun itse tulen petetyksi, lähden suhteesta heti.

Ironista mutta tämä aukaisi silmäni lopullisesti mitä henkistä (ja fyysistä) yhteyttä salasuhteet voivat "pahimmillaan" olla.

Ja tällaisissa tapauksissa jos suhde olisi tullut vaimon tietoon, voin vain kuvitella kuinka mies olisi muka katunut ja vannonut ettei koskaan enää. Ja kuinka se nainen ei merkinnyt mitään ja kuinka se kamala nainen yritti tulla meidän väliin.

Ja totta kai vaimo olisi antanut anteeksi. Mies pääsi pälkähästä joten voisi hommata kohta uuden salamallaan kun tuo vaimo antaakin anteeksi.

...Ja oravanpyörä pyörii... vuodesta toiseen.

^ salamallaan=salarakkaan

Riippuu naisen itsetunnosta ja henkisestä itsenäisyydestä, voiko antaa anteeksi. Heikkoitsetuntoinen ihminen, jonka itsearvostus riippuu pitkälti ympäristön palautteesta, tuntee itsensä helposti "kynnysmatoksi". Tällainen ihminen varmaan meneekin palasiksi siitä, jos puoliso ihastuu ulkopuoliseen, eikä tosiaan kykene antamaan anteeksi.

Meillä tämä tapahtui joitain vuosia sitten. Alkureaktiona se synnytti monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Mutta omaksikin hämmästyksekseni asia ei mennyt niin paljoa tunteisiin kuin olin kuvitellut, enkä mennyt sen kummemmin rikki. Keskustelimme miehen kanssa todella paljon ja aika nopeasti ymmärsin tapahtuneen osaksi mieheni henkilökohtaista kasvutarinaa. Ymmärsinkin häntä. Olemme olleet yhdessä kauan.

Olen aina tajunnut ettei ihminen voi missään suhteessa omistaa toista. Olen itsekin ollut ihastunut ulkopuoliseen ja ymmärränhän minä senkin.

Siksi en mielelläni edes käytä sanaa "pettäminen". Se on vähän ylidramaattinen ilmaisu minun makuuni. Pikemminkin kyse on siitä, että olemme kaikki ihmisiä ja elämä on ristiriitaista, kuljettaa meitä monella tavalla.

Asia selvisi minulle niin, että mies itse kertoi. Alusta lähtien olimme samaa mieltä siitä, että yhdessä jatketaan, ihan vaan rakkauden tähden.

Jännä juttu oli se, että tapahtunut yllättäen lisäsi meidän parisuhteemme intohimoa. Ihmettelin asiaa mutta en sen enempää analysoinut, annoin mennä vaan ja nautin huumasta.

Luotan nykyisin mieheeni realistisesti, kenestäkään, edes itsestään ei voi mennä 100%:seen takuuseen. Mutta en vaivaa päätäni uhkakuvilla, nautin elämästä ja hyvästä ihmissuhteesta. Noiden vaiheiden jälkeen tuntuu vähän uudella tavalla lahjalta, että saan elää sen ihmisen kanssa jota valtavasti rakastan ja jonka seurassa viihdyn. Tämän syvällisellä tasolla oivaltamiseen on tarvittu yhteiselämämme kaikki päivät, myös ne kriisiajat.

Kliseisesti voin siis sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois.

Tsemppiä kaikille "petetyiksi" tulleille, elämä voi olla ihanaa senkin jälkeen, vähän laajemmassa väriskaalassa jopa!

Vierailija kirjoitti:

Mä tiedän yhden parisuhteen, jossa vaimo antoi miehelleen anteeksi pettämisen ja heillä menee ilmeisen hyvin nykyään.

Se, mitä vaimo ei tiedä on se, että mies jatkoi vuosia kestänyttä sivusuhdettaan vain muutama kuukausi kiinnijäämisensä jälkeen. Miksikö tiedän tämän varmasti? Siksi, että minä olen se, kenellä se suhde on tuohon mieheen.

Muistakaa siis se, että jos/kun olette antaneet sen pettämisen anteeksi olette samalla antaneet hyväksynnän sille, että puolisonne pettää teitä myös jatkossa, tekee sen vain varovaisemmin. Pettämisen anteeksiantaminen on käytännössä vapaan suhteen hyväksyminen :)

Kuulostat siltä, että haluaisit saada varatun miehen omaksesi. Ja kun hän ei muuten suostu jättämään vaimoaan sinun vuoksesi, yrität ovelana tyttönä saada vaimon jättämään sen miehensä kirjoittelemalla tänne tuollaisia lapsellisen läpinäkyviä juttuja? Taisinpa osua jokseenkin oikeaan, eikö :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli lähes vuoden suhde työkaveriin jonka itse lopetin. Jos te vaimot tietäisitte mitä kaikkea näihin suhteisiin voi kuulua, veikkaan ettette jäisi suhteeseen mistään hinnasta.

Meillä oli mieletön henkinen yhteys, kemiaa, intohimoa, syvää ystävyyttä jne.

Nyt itse ymmärrän sen että jos/kun itse tulen petetyksi, lähden suhteesta heti.

Ironista mutta tämä aukaisi silmäni lopullisesti mitä henkistä (ja fyysistä) yhteyttä salasuhteet voivat "pahimmillaan" olla.

Ja tällaisissa tapauksissa jos suhde olisi tullut vaimon tietoon, voin vain kuvitella kuinka mies olisi muka katunut ja vannonut ettei koskaan enää. Ja kuinka se nainen ei merkinnyt mitään ja kuinka se kamala nainen yritti tulla meidän väliin.

Ja totta kai vaimo olisi antanut anteeksi. Mies pääsi pälkähästä joten voisi hommata kohta uuden salamallaan kun tuo vaimo antaakin anteeksi.

...Ja oravanpyörä pyörii... vuodesta toiseen.

Tai sitten mies tekee niin kuin Kimmo Tiilikainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tiedän yhden parisuhteen, jossa vaimo antoi miehelleen anteeksi pettämisen ja heillä menee ilmeisen hyvin nykyään.

Se, mitä vaimo ei tiedä on se, että mies jatkoi vuosia kestänyttä sivusuhdettaan vain muutama kuukausi kiinnijäämisensä jälkeen. Miksikö tiedän tämän varmasti? Siksi, että minä olen se, kenellä se suhde on tuohon mieheen.

Muistakaa siis se, että jos/kun olette antaneet sen pettämisen anteeksi olette samalla antaneet hyväksynnän sille, että puolisonne pettää teitä myös jatkossa, tekee sen vain varovaisemmin. Pettämisen anteeksiantaminen on käytännössä vapaan suhteen hyväksyminen :)

Kuulostat siltä, että haluaisit saada varatun miehen omaksesi. Ja kun hän ei muuten suostu jättämään vaimoaan sinun vuoksesi, yrität ovelana tyttönä saada vaimon jättämään sen miehensä kirjoittelemalla tänne tuollaisia lapsellisen läpinäkyviä juttuja? Taisinpa osua jokseenkin oikeaan, eikö :)

Nyt taitaa jo se mielen sairaus puhua tässä kommentissa.