Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hei tahtomattaan lapsettomaksi jääneet kummitädit, nyt kysäisen teiltä seuraavanlaista?
01.09.2016 |
Oletteko kateellisia kummilapsenne äidille ja jollain tavalla tuotte pettymyksenne esiin oman elämänne suhteen mitä lapsettomuuteenne tulee ja miten te sen teette?
Haluatteko vältellä kummilastanne hänen aikuistuttuaan, ja etenkin kun kummilapsennekin on jo saanut omia lapsia?
Vai pystyttekö nielemään oman sylin tyhjäksi jäämisen ja yksinäisyyden siinä suhteessa, kun ikäännytte ja omia lapsia ei ole, jotka kuitenkin normaalisti ja yleisesti ottaen olisivat tulleet olemaan ne kaikkein läheisimmät ihmiset elämässänne parnerinne lisäksi?
Kommentit (57)
Miksi et osaa edes kirjoittaa?!! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että nauttisit siitä jos joku olisi kateellinen sinulle. Se on ihan inhimillistä vaikkakin lapsellista ja omahyväistä.
En ole kateellinen koska kateudesta ei ole mitään hyötyä. Olen surullinen mutta pystyn elämään sen kanssa. Vanhemmiten en jaksa pikku lapsia enää niin hyvin. Kun kummilapset kasvavat, heidän kanssaan ei välttämättä olekaan mitään yhteisiä juttuja. Myös vanhempien kanssa voi etääntyä, tulee uusia ihmisiä ja asioita. Ei mitään tragedioita, loukkaantumisia tai suuttumisia. Ihan normaaleja elämänkulkuja.
Kummallista kyllä olen vaan tehnyt havainnon, että naiset, joilla on omiakin lapsia, ja ovat samalla kummitätejä useammallekin kummilapselleen, niin ovat paljon enemmän tekemisissä ja haluavat tavata omia kummilapsiaan, ja kyselevät kummilapsiltaan kuulumisia elämän menosta, ja onnittelevat heitä vielä rippiltä pääsyn jälkeenkin nimipäivinä ja syntymäpäivinä, mutta lapsettomaksi tahattomasti jäänyt kummitäti saattaa katkeruuttaan ikään kuin unohtaa kokonaan kummilapsensa olemassa olon.
Jospa se ei ole katkeruutta. Lapsiperheet ovat luontevasti tekemisissä lapsiperheiden kanssa, lapsia hankkimattomilla on muut asiat keskiössä.
Ei ole tullut sitten mieleen, että lapsen kasvaessa se yhteydenpito kummilapsen kanssa ei ole enää pelkästään kummin asia? Kummilapsen vastuulla on myös olla yhteydessä kummeihinsa - mikäli yhteyttä haluaa ylläpitää. Vanhempien vastuulla taasen on kasvattaa lapsensa sillä tavoin sosiaalisia taitoja omaavaksi yhteisön jäseneksi, että kasvava lapsi ja aikuistuva nuori ymmärtää tämän oikeutensa/velvollisuutensa, ja osaa pitää yhteyttä kummeihinsa.
Itse olen "menettänyt" jo kaksi kummilasta. Pidin aktiivisesti yhteyttä noin parikymppiseksi asti, vielä muutaman vuoden sen ylikin laitoin viestejä, kutsuin käymään, ynnä muuta. Mutta kun toiselta suunnalta ei aikuiselta ihmiseltä kuulu enää mitään, niin täytyy sitten vaan todeta, että tämä ihmissuhde ei ole toiselle niin tärkeä, että hän sitä kaipaisi. Häihin sun muihin kyllä olen saanut kutsuja, ilmeisesti isojen häälahjasummien toivossa (no, olen niitä kyllä sitten maksellutkin). Toisen kummilapseni vanhemmat kuuluivat ihmettelevän miksi olen heidän lapsensa (24 vuotta) kanssa niin etäinen, kun nuorinta kummilastani vien konsertteihin ja muutenkin viettämään aikaa kanssani. No joo, se nuorin kun on vasta kymmenen, niin se on ihan aikuisista kiinni se yhteydenpito.
Minulla on siis yhteensä viisi kummilasta, joista neljä on täysi-ikäisiä.
Kasvattakaa lapsenne. Se ei kuulkaa ole yksin kummin asia.
Olen tietoisesti lapseton ja jo aikuisten kolmen tytön ja kahden pojan kummitäti, heillä kaikilla on perhe, paitsi yhdellä kummipojalla, mutta hänkin on jo 24-vuotias.
Kummityttöjen kohdalla kummius on muuttunut syväksi ystävyydeksi. Pidämme yhteyttä lähes viikottain, kerrotaan ilot ja surut ja vietämme paljon myös vapaa-aikaa yhdessä.
Jostakin syystä, kaikilla "kummitytöillä" äiti-tytär suhde on ollut vaikea, kahden äiti on kuollut ja kolmas on todella vähän tekemisissä oman äitinsä kanssa. Ehkä juuri siksi, olemme hyvin läheisiä.
Myös heidän lastensa kanssa ja koen olevani heille kuin isoäiti eli siinä mielessä sylini ei ole tyhjä, päinvastoin sen on täyttänyt jo kuusi lasta.
Kummipoikien/miesten kanssa tulee oltua vähemmän tekemisissä.
Olen jo kuusikymppinen nainen, enkä lapsettomuutta ole vielä katunut, päinvastoin, kun kuuntelen lapsellisia ystäviäni, kuinka jaksamisen äärirajoille ovat ja sitä riittämyyden tunnetta, kun aikuiset lapset ja heidän lapsensa vie voimia.
Yleensä ihmissuhteet perustuvat ystävyyteen, ei lapsellisuuteen ja suurin osa elää elämäänsä omaa elämäänsä, eikä lapsen kautta. Ja siksi en lainkaan ymmärrä, mitä hän ajaa takaa, sillä lähes poikkeuksetta kummius päättyy lapsen konfirmaatioon.
Minulla on kaksi kummilasta. Kumpikin minulle sukua, mutta niin vain on vanhempi jäänyt todella vieraaksi minulle. Käyn kyllä syntymäpäivillä jne., mutta yhteistä aikaa ei ole oikein vietetty. Syytä siihen löytyy sekä minusta, että lapsen vanhemmista. Olin vasta 15 -vuotias tullessani kummiksi, joten mikään lapsettomuus ei ole meidän suhteeseemme vaikuttanut.
Toinen kummilapseni on juuri ekan luokan aloittanut. Koska kyseessä on veljeni lapsi, olen luonnollisesti ollut hänen kanssaan tekemisissä jo ihan pienestä pitäen ja meillä on todella läheiset välit. Tällä hetkellä olen tahtomattani lapseton, mutta en koe minkäänlaista kateutta kummilapseni vanhempia kohtaan. Tiedän, että kummilapseni rakastaa minua ja minä häntä ja tämä meidän välinen suhteemme on minulle ihan riittävä. Toisinaan hänen oltuaan yökylässä olen jopa tyytyväinen kun pääsen taas omaan rauhaan.
Miksi siis olisin kateellinen kummankaan kummilapseni vanhemmille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että nauttisit siitä jos joku olisi kateellinen sinulle. Se on ihan inhimillistä vaikkakin lapsellista ja omahyväistä.
En ole kateellinen koska kateudesta ei ole mitään hyötyä. Olen surullinen mutta pystyn elämään sen kanssa. Vanhemmiten en jaksa pikku lapsia enää niin hyvin. Kun kummilapset kasvavat, heidän kanssaan ei välttämättä olekaan mitään yhteisiä juttuja. Myös vanhempien kanssa voi etääntyä, tulee uusia ihmisiä ja asioita. Ei mitään tragedioita, loukkaantumisia tai suuttumisia. Ihan normaaleja elämänkulkuja.
Miksi et jaksa vanhemite pieniä lapsia enää niin hyvin? Ja miksi kummilastesi kasvaessaan sinulla ja heillä ei voisi olla yhteisiä juttuja enää; mikä estää pitää niitä yhteyksiä myös kasvaviin kummilapsiinsa? Eikö olisi mukavaa itsestäsikin, että kummitätisi ottaisi yhteyttä vaikkapa pari kertaa vuodessa, ja sopisitte vaikkapa elokuviin tai/ja ravintolaan syömään menon tai tarjoaisit ihan mitä vaan muuta, joka olisi molemmista mukavaa yhdessä olemista.
Sitten tuo etääntyminen kummilapsesi vanhemmistakin, miksi sitten ylipäätänsä lupauduit kummiksi, jos ja kun uudet asiat ja ihmiset estävät olemasta yhteyksissä kummilapsesi vanhempiinkin? Kummin tehtävä on nimittäin nimenomaan kummilapsen vanhempienkin tukemista ja heidän kanssaan seurustelemista.
Kummin tehtävä on lapsen kristillinen kasvatus, yhdessä vanhempien ja seurakunnan kanssa. Nykyisin kummius on tarpeeton, sillä seurakunnalla on siihen resursseja, vanhempien niin halutessa.
Kummin tehtävät päättyvän lapsen konfirmaatioon, jossa kummit siunaavat lapsen elämän polulle. Sen jälkeen alkaa ystävyys, jos se on alkaakseen molemmille osapuolille.
Olen omien lasteni kummeja analysoinut niin, että totta on, että kummit, jotka ovat joutuneet kärsimään oman lapsen saamattomuudestaan, ovat aivan eritavalla käymisissä kummilapsiinsa kuin kummit, joille on itselleen luoja suonut omia lapsia.
Itselläni on myös jo aikuistunut kummilapseni, ja todellakin olen yhteyksissä hyvinkin paljon, ja olen myös yrittänyt muistaa kummilapseni omia lapsiaan, ja pidän yhteyttä heihinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä iloitsin ystävien ja sisaren lapsista, vaikka omalle kohtaa lapsettomuus sattuikin. Sanoin suoraa, että olen iloinen ja onnellinen näistä lapsista, ja kummiksi kun päästiin heille niin ajattelin että ompa mukavaa kun saadaan olla kuitenkin näiden lasten elämässä mukana ja seurata heidän elämää ja kehitystä, että toivottavasti välit ovat läheiset vielä heidän aikuistuttuaankin ja tulevat moikkaamaan sitten kun itse ollaan vanhoja. Sitten kävikin niin, että olemmekin saaneet kaksi omaa lasta hoidoilla. Kyllä se noitten läheisten ilo vuorostaan meitä kohtaan on ollut sydäntä lämmittävää. Olen iloinen, että pystyin ajattelemaan positiivisesti ja iloitsemaan toisten lapsista vaikka meillä oli vaikeaa, enkä päästänyt niitä negatiivisia tunteita pintaan sillä tavalla että olisin niitä läheisiin kohdistanut. Tottakai tunsin surua ja katkeruuttakin asiassa, mutta tunsin sitä ylipäätään, en läheisiä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että nauttisit siitä jos joku olisi kateellinen sinulle. Se on ihan inhimillistä vaikkakin lapsellista ja omahyväistä.
En ole kateellinen koska kateudesta ei ole mitään hyötyä. Olen surullinen mutta pystyn elämään sen kanssa. Vanhemmiten en jaksa pikku lapsia enää niin hyvin. Kun kummilapset kasvavat, heidän kanssaan ei välttämättä olekaan mitään yhteisiä juttuja. Myös vanhempien kanssa voi etääntyä, tulee uusia ihmisiä ja asioita. Ei mitään tragedioita, loukkaantumisia tai suuttumisia. Ihan normaaleja elämänkulkuja.
Kummallista kyllä olen vaan tehnyt havainnon, että naiset, joilla on omiakin lapsia, ja ovat samalla kummitätejä useammallekin kummilapselleen, niin ovat paljon enemmän tekemisissä ja haluavat tavata omia kummilapsiaan, ja kyselevät kummilapsiltaan kuulumisia elämän menosta, ja onnittelevat heitä vielä rippiltä pääsyn jälkeenkin nimipäivinä ja syntymäpäivinä, mutta lapsettomaksi tahattomasti jäänyt kummitäti saattaa katkeruuttaan ikään kuin unohtaa kokonaan kummilapsensa olemassa olon.
Mä olen tällainen väärään ketjuun eksynyt vela kummitäti. Kummiksi kun pyydettiin, olin otettu kunniasta, eikä tullut mieleenikään kieltäytyä. En kuitenkaan ole koskaan ollut lapsi-ihmisiä, ja vaikka omia sukulaisiani siedänkin ja heistä jopa pidän, en missään muodossa halua ehdottomasti viettää vapaa-aikaani lasten kanssa. En siis lainkaan ihmettele, että jo valmiiksi lapsirakkaat perheelliset kyselevät myös kummilasten kuulumisia enemmän, kuin mahdollisesti ei-niin-lapsirakkaat perheettömät kummit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein usko kateuteen, vaan kysymys on aikuisten ihmissuhteista.
Näin on ainakin itselläni. Olen veljeni lapsen kummi, enkä voinut kieltäytyä kummiudesta, vaikka tiesin alusta alkaen, ettei koskaan voida olla kälyni kanssa ystäviä ja se ei voi olla vaikuttamatta kummeuteen. Koen hoitavani vain velvollisuudesta.
Toisin, kuin ystäväni lasten kummius, kun muutenkin vietämme paljon vapaa-aikaa yhdessä ja olen myös tosi läheinen kummilapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen omien lasteni kummeja analysoinut niin, että totta on, että kummit, jotka ovat joutuneet kärsimään oman lapsen saamattomuudestaan, ovat aivan eritavalla käymisissä kummilapsiinsa kuin kummit, joille on itselleen luoja suonut omia lapsia.
No toki jos oma lapsi on saamaton, niin kai sitä vähemmästäkin kärsii eikä ole niin "käymisissä". Toisin sanoen, WTF?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein usko kateuteen, vaan kysymys on aikuisten ihmissuhteista.
Näin on ainakin itselläni. Olen veljeni lapsen kummi, enkä voinut kieltäytyä kummiudesta, vaikka tiesin alusta alkaen, ettei koskaan voida olla kälyni kanssa ystäviä ja se ei voi olla vaikuttamatta kummeuteen. Koen hoitavani vain velvollisuudesta.
Toisin, kuin ystäväni lasten kummius, kun muutenkin vietämme paljon vapaa-aikaa yhdessä ja olen myös tosi läheinen kummilapsen kanssa.
No aika ikävästi sanottu, koet hoitavasi vain velvollisuudesta? Eli sinulla ei ole mitään todellista tunnesidettä kummilapseesi koska välit veljen vaimon kanssa on huonot? Erikoista.
Kuinkahan monet vanhemmat haluaa lapsettomuus kummeja rahan takia?
Aika harva muksu/nuori/aikuinen muistaa koskaan sitä kummia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen omien lasteni kummeja analysoinut niin, että totta on, että kummit, jotka ovat joutuneet kärsimään oman lapsen saamattomuudestaan, ovat aivan eritavalla käymisissä kummilapsiinsa kuin kummit, joille on itselleen luoja suonut omia lapsia.
No toki jos oma lapsi on saamaton, niin kai sitä vähemmästäkin kärsii eikä ole niin "käymisissä". Toisin sanoen, WTF?
Tuo kommentti jota lainaat ei voi olla kenenkään muun kuin ap:n. Erikoisin kirjoitustyyli, mihin olen törmännyt palstalla pitkään aikaan.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan halunnut omia lapsia, mutta kummitäti olen kyllä. Miksi se on joillekin niin vaikea ymmärtää, että kaikki ei todellakaan halua lapsia? Ihanaa, kun bussissa/junassa/kaupassa jonkun lapsi kirkuu/itkee/parkuu silmät päästään ja vanhempi siinä on joko välinpitämätön tai paniikin partaalla... Ja sama meininki jatkuu kotonakin lisättynä kakan/yrjön/rään pyyhkimisellä ym. mukavalla. Kiva sinkkuna lapsettomana kävellä vain ohi ja ajatella, että omat ovat valintani. Mieluummin teen ne n. 10 vuosittaista ulkomaanmatkaani oman mielenkiintoni mukaan, enkä vaella lapsilauman kanssa pomppulinnojen, huvipuistojen ja jäätelökioskien välillä koto-Suomessa.
Sulta ei kysytty mitään.
T: toinen vapaaehtoisesti lapseton kummitäti joka jättää vastaamatta itse aiheeseen koska asiaa kysyttiin tahattomasti lapsettomilta.
Ap on joku vitipää. Niitähän tällä palstalla riittää. :)
Alue: Aihe vapaa
Kenellähän se kalikka nyt kolahti...? Tai muuten meni tunteisiin.. :DD