Pääseekö menetetyn ensirakkauden yli koskaan?

"Ensirakkaus", eli mies jonka kikkeli nousi sinulle tuhannen muun ämmän lisäksi?

Ensimmäistä rakkautta luulee aina viimeiseksi, mutta ei se mitään, sillä viimeisintä luulee aina ensimmäiseksi.

Samaa mietin. Tapasin oman ensirakkauteni vasta lähes kolmekymppisenä, ja se puoli vuotta tapailua olikin elämäni ihaninta aikaa. Niistä ajoista on nyt kuusi vuotta, eikä mene päivääkään ettei mies kävisi mielessäni jonkun muiston kautta. Kukaan toinen ole tuntunut samalta, ei pääse lähellekään samoja fiiliksiä. 

Koska ihmeessä tämä loppuu?

No monille se ensirakkaus jää mieleen ja välillä ikävöidään. Sellaisethan ne tietysti pahiten kaihertaa, jos loppunut suhde toisen osapuolen päätöksestä. Kyllä sä vielä yli pääset.

Aika jänniä kommentteja... 

Tottakai olen ollut ihastunut ja jopa rakastunut tuon tapauksen jälkeen, mutta jälkeenpäin mietittynä ainoastaan tuo nousee kaikkien yläpuolelle. :( Eikä sillä, että haluaisin suhteeseen hänen kanssaan. Se ei vain olisi mahdollista, koska hän ei koskaan kykenyt rakastamaan mua yhtä paljon, kuin minä häntä. Mutta se tunne, kun koko maailmankatsomus ja tapa viettää aikaa vain loksahtavat yhteen... Sellasta elokuvarakkautta. Eikä tää ollut mikään "jännämies", vaan oikeasti hyvä ihminen...

AP

Erosimme ensirakkauden kanssa 12 vuotta sitten ja sen jälkeen on ollu kaksi vakavaa suhdetta. Kyllä se eka rakkaus silti vain mieltä kaihertaa ja tunne on molemminpuolinen. Ekan kanssa sai kokea kaikki uudet jutut yhdessä ja siinä suhteessa eli täysillä ilman mitään jarrutteluja. Ne oli onnelliset 2 vuotta enkä taatusti saa toista samanlaista suhdetta. Aikansa kutakin kuitenkin :) onneksi muistot säilyy

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin. Tapasin oman ensirakkauteni vasta lähes kolmekymppisenä, ja se puoli vuotta tapailua olikin elämäni ihaninta aikaa. Niistä ajoista on nyt kuusi vuotta, eikä mene päivääkään ettei mies kävisi mielessäni jonkun muiston kautta. Kukaan toinen ole tuntunut samalta, ei pääse lähellekään samoja fiiliksiä. 

Koska ihmeessä tämä loppuu?

Mitä teille sitten kävi? Kuulostaa vielä pahemmalta tuo sun tilanne, kuin omani. Itselläni sentään näitä tunteita pulpahtelee pintaan maksimissaan kerran kuukaudessa. Olen osannut niin hyvin blokata tän asian mun mielestä ja järkeistää... mutta ne hetket, kun taas muistaa ja kaipaa... Ne on jotenkin karmaisevia. :/

AP

Enpä tiedä...samaa mietin. En halua ketään muuta, joten olen sen jälkeen ollut yksin. Tuntuu helpommalta ollaan kokonaan yksin kuin jonkun kanssa jota vain aina kuitenkin vertaisin siihen ainoaan jota olen rakastanut. Päivääkään ei mene etten häntä miettisi ja juuri äsken muistelin miltä hänen läheisyytensä tuntui. Ja suhteestamme on jo monta vuotta ja hän tuskin minua enää miettii.

7 vuotta on itsellä mennyt ja yhä välillä suren ensirakkauden perään. Joskus nään hyvin realistisia unia jossa ollaan yhdessä. Pelotti silloin 19 vuotiaana räkänokkana liikaa enkä ollut valmis mihinkään isoon, kun asuu ulkomailla yms. Nyt sitten varmaan vatvon loppuikäni että millaista olisi ollut jos olisinkin lähtenyt sinne minne pyysi.

Jos kyseessä on ns. jännämies, niin et tule koskaan pääsemään hänestä yli. Kun otat kohta sen elättäjämiehen niin tulet silti haikailemaan nuoruutesi jännämiehestä joka pani ja lemppasi ja jätti sydämeesi ja pilluusi ikuisen kaipauksen. Voit yrittää tilaipäisesti unohtaa asian hankkimalla elättäjämiehen kanssa lapsia ja lasten kanssa puuhastellessa ei ehdi niin paljon muistella sitä nuoruuden jännämiestä.

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä on ns. jännämies, niin et tule koskaan pääsemään hänestä yli. Kun otat kohta sen elättäjämiehen niin tulet silti haikailemaan nuoruutesi jännämiehestä joka pani ja lemppasi ja jätti sydämeesi ja pilluusi ikuisen kaipauksen. Voit yrittää tilaipäisesti unohtaa asian hankkimalla elättäjämiehen kanssa lapsia ja lasten kanssa puuhastellessa ei ehdi niin paljon muistella sitä nuoruuden jännämiestä.

Työnnä nyt jo pääsi sinne omaan anukseesi, sua ei kukaan jaksa enää!!

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä on ns. jännämies, niin et tule koskaan pääsemään hänestä yli. Kun otat kohta sen elättäjämiehen niin tulet silti haikailemaan nuoruutesi jännämiehestä joka pani ja lemppasi ja jätti sydämeesi ja pilluusi ikuisen kaipauksen. Voit yrittää tilaipäisesti unohtaa asian hankkimalla elättäjämiehen kanssa lapsia ja lasten kanssa puuhastellessa ei ehdi niin paljon muistella sitä nuoruuden jännämiestä.

Sä olet ilmeisesti siis näitä laadukkaampia miehiä? Sut kun saisin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä on ns. jännämies, niin et tule koskaan pääsemään hänestä yli. Kun otat kohta sen elättäjämiehen niin tulet silti haikailemaan nuoruutesi jännämiehestä joka pani ja lemppasi ja jätti sydämeesi ja pilluusi ikuisen kaipauksen. Voit yrittää tilaipäisesti unohtaa asian hankkimalla elättäjämiehen kanssa lapsia ja lasten kanssa puuhastellessa ei ehdi niin paljon muistella sitä nuoruuden jännämiestä.

Sä olet ilmeisesti siis näitä laadukkaampia miehiä? Sut kun saisin...

Kyllä musta vielä joku saa hyvän elättäjämiehen, joku joskus jossain, joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin. Tapasin oman ensirakkauteni vasta lähes kolmekymppisenä, ja se puoli vuotta tapailua olikin elämäni ihaninta aikaa. Niistä ajoista on nyt kuusi vuotta, eikä mene päivääkään ettei mies kävisi mielessäni jonkun muiston kautta. Kukaan toinen ole tuntunut samalta, ei pääse lähellekään samoja fiiliksiä. 

Koska ihmeessä tämä loppuu?

Mitä teille sitten kävi? Kuulostaa vielä pahemmalta tuo sun tilanne, kuin omani. Itselläni sentään näitä tunteita pulpahtelee pintaan maksimissaan kerran kuukaudessa. Olen osannut niin hyvin blokata tän asian mun mielestä ja järkeistää... mutta ne hetket, kun taas muistaa ja kaipaa... Ne on jotenkin karmaisevia. :/

AP

Mies löysi jonkun kiinnostavamman naisen ja teki katoamistempun. Se sattui niin paljon, että ekat kaksi vuotta luulin kuolevani siihen kipuun. Nyt tunne on laantunut sellaisen haikean kaipauksen tasolle. Koimme sen puolen vuoden aikana tosi paljon kaikenlaista, joten tosiaan lähes joka päivä tulee vastaan jotain asioita, joista mies tulee mieleeni.

Pahinta on se, etten ollut koskaan aiemmin kiinnostunut kenestäkään tosissani. Luulin, että olin jotenkin vammainen, kun edelliset miehet eivät olleet sytyttäneet kuin joko kaverillisessa tai pelkässä seksuaalisessa mielessä. Niin sitten tapasin tämän, joka vei jalat täysin alta. Olisipa jäänyt tapaamatta, en edes tietäisi mistä jäin paitsi. :/

Hävettää kirjoittaa tällaisia, kun olen kuitenkin ihan reippaasti aikuinen ihminen enkä pidä itseäni mitenkään romanttisena henkilönä edes... 

Mä koin ensirakkauteni yhdeksännellä luokalla, 15-16-vuotiaana. Suhteen loppuminen oli todella kova paikka, vaikka se omasta aloitteestani tapahtuikin. Vuosia ajattelin, että ehkä tein kumminkin väärän päätöksen. Ajattelin noin vielä uuden seurustelukumppanin kanssa seurustellessani, samoin silloin alkuvaiheessa, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Jossain kohtaa huomasin, että sen ensirakkauden näkeminen ei enää "tunnu missään", eli hän on kuin kuka tahansa vanha luokkakaverini. Ja se jonkinlainen vuosia (n. 5 vuotta) kestänyt kaipuu ja pääni sisäinen jossittelu oli poissa. Luulen, että tuo on sellaista, mitä lähes jokainen kokee ensirakkaudessaan, jos suhde päättyy. Kyllähän ensirakkaus nimittäin on ainutlaatuinen omalla tavallaan.

Nykyisen mieheni kanssa olen ollut nyt reilut 19 vuotta, enkä mä häntä ikinä vaihtaisi pois, en ensirakkauteeni saati muihin. Meillä on ollut tosi hyvä yhdessä ja vaikka kävisi joskus niin, että eroaisimme, niin koskaan en ajattelisi näiden vuosien menneen ns. hukkaan. Nykyään minusta tuntuu siltä, että ensirakkauden olisin voinut pakon edessä jättää väliinkin, tätä mitä minulla nyt on, en voisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin. Tapasin oman ensirakkauteni vasta lähes kolmekymppisenä, ja se puoli vuotta tapailua olikin elämäni ihaninta aikaa. Niistä ajoista on nyt kuusi vuotta, eikä mene päivääkään ettei mies kävisi mielessäni jonkun muiston kautta. Kukaan toinen ole tuntunut samalta, ei pääse lähellekään samoja fiiliksiä. 

Koska ihmeessä tämä loppuu?

Mitä teille sitten kävi? Kuulostaa vielä pahemmalta tuo sun tilanne, kuin omani. Itselläni sentään näitä tunteita pulpahtelee pintaan maksimissaan kerran kuukaudessa. Olen osannut niin hyvin blokata tän asian mun mielestä ja järkeistää... mutta ne hetket, kun taas muistaa ja kaipaa... Ne on jotenkin karmaisevia. :/

AP

Mies löysi jonkun kiinnostavamman naisen ja teki katoamistempun. Se sattui niin paljon, että ekat kaksi vuotta luulin kuolevani siihen kipuun. Nyt tunne on laantunut sellaisen haikean kaipauksen tasolle. Koimme sen puolen vuoden aikana tosi paljon kaikenlaista, joten tosiaan lähes joka päivä tulee vastaan jotain asioita, joista mies tulee mieleeni.

Pahinta on se, etten ollut koskaan aiemmin kiinnostunut kenestäkään tosissani. Luulin, että olin jotenkin vammainen, kun edelliset miehet eivät olleet sytyttäneet kuin joko kaverillisessa tai pelkässä seksuaalisessa mielessä. Niin sitten tapasin tämän, joka vei jalat täysin alta. Olisipa jäänyt tapaamatta, en edes tietäisi mistä jäin paitsi. :/

Hävettää kirjoittaa tällaisia, kun olen kuitenkin ihan reippaasti aikuinen ihminen enkä pidä itseäni mitenkään romanttisena henkilönä edes... 

Kuulostaa hirveältä. :( En osaa edes kuvitella sun tuskaa... Meillä meni niin, että mä päätin lähteä. En vain kestänyt sitä, että toinen ei kokenut samanlaista sielunkumppanuutta. Miten voi olla niin samanlainen ja yhteenkuuluva ja toisen kokemus on jotain ihan muuta? Eikä kyseessä oo mikään sellainen, että multa ois yritetty viedä jalat alta ja tuputtaa tarinoita, jotka olis palvellut mua. Päin vastoin... mies ei missään vaiheessa yrittänyt mua. Mä olin se, joka ilmestyi hänen ovelleen. Kaikki mitä hän puhui itsestään oli kuin mun päiväkirjasta. Meidän elämäntarinat, intohimot, elämäntapa, unelmat, arkiset asiat, seksi. Kaikki. En osaa selittää ilman, että kuulostaa kliseiseltä. Luovana ihmisenä en oo koskaan ollut yhtä tuottelias ja inspiroitunut, kuin hänen kanssaan. Meidän taival kesti ehkä kuukauden, jos sitäkään. Koskaan ei virallisesti seurusteltu. Oon luopunut jo toivosta, että "se oikea" löytyis. Ja eihän tää ihminen toisaalta voi olla mulle se oikea, koska meidän juttu ei toiminut, eikä vois koskaan toimia. :/

äskeinen oli siis AP

Voi kun "kiva" lukea että muutkin kaipaa jotakin tiettyä kuin vain itse. Tuntuu että niin monet vaihtaa suhteita tosta vain, aina täyttä höyryä eteenpäin ja lyö hynttyitä yhteen jo kolmannen, neljännen tyypin kanssa vaikka ikää vasta 30 ja mä siis en vaan kykene samaistuun. Oon ollut parissa suhteessa, yhteinen koti ja lapsetkin toisen kanssa hankittiin, mutta en vain pääse yli myöskään eräästä "ainoasta oikeasta". Ja en ole mikään "odotan että mies tulee hakemaan mut kotoa valkealla ratsulla"-tyyppi vaan nautin kyllä elämästä ja olen sosiaalinen, lähestyjiäkin on, mutta kun ei kukaan ole kuin hän. Enkä voi enää koskaan tyytyä vähempään. Mitä siinä voi tehdä? Olen jo hyväksynyt että olen yksin ja elän tämänhetkiselle lähipiirilleni. En tarvitse ketään. Mutta hänet ottaisin jos vielä saisin, tältä istumalta.

Riippuu hieman ihmisestä. Minä en ole vielä päässyt. Yritimme olla ystäviäkin, mutta ymmärsin päästää irti hänestä. En voi olla hänen ystävänsä kun en voi neutraalisti kuunnella hänen puheitaan vaimostaan ja lapsestaan. Harmittaa kun aikoinaan en toiminut. Jos olisin toiminut niin tietäisin varmuudella olisiko suhteesta tullut jotain vai eikö eikä tarvitsisi katua mitään.

Niin...mä olin kauan ja annoin anteeksi paljon miehelle jota pidän ainoanani, lasteni isä.

Nyt kuitenkin kun vähän aikaa vielä toivun siitä, että hän vaihtoi mut hoikempaan vaikkakin pari vuotta vanhempaan olen ajatellut laittaa verkkoni nettiin - täällä olis sitten hyvä saalis tarjolla,kunhan olen valmis. Ylikilotkin lähteneet ja silleen...psyyke vaan kuntoon.

Nykyään ei ehkä sattumalta törmää enää kehenkään. Ehkä sitten netissä, mutta mikä olisi paras tapa?