Kammottavin tutustumis- tai ryhmäytymisleikki?

Ekana lukiopäivänä meidät jaettiin pareiksi ja parilta kysyttiin nimi, asuinpaikka sekä lempiruoka, eli ei siis itsessään mitään kiusallista. Minun parini oli kuitenkin ulkomaalainen poika, jonka nimestä en saanut yhtään selvää enkä kehdannut kysyä enää neljänteen kertaan. Jouduin sitten esittämään, että olin unohtanut hänen nimensä saadakseni pojan kertomaan nimensä itse. Annoin luultavasti välinpitämättömän kuvan itsestäni :(

En voi sietää sitä​ kun puhutaan "heittäytymisestä". Siinä on sisäänrakennettuna sellainen lähtöoletus, että kaikilla on jotain estoja ja nolottaa tehdä asioita joita kuitenkin sisimmässään haluaisi. Että pitäisi jotenkin vapautua.

Paitsi että ei. En ole ekstrovertti, mutta minusta on mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Kunhan se tehdään luonnollisesti eikä mukahauskasti. Harrastan tanssia, vaihtoehtomuotia ja lautapelejä. Silti en näe mitään pointtia siinä, että ihmisten työaikaa haaskataan johonkin seuraleikkeihin. Ei, eivät ne "nolota", eikä minulla ole niiden suhteen "estoja", vaan ne ovat vain typeriä. Ne ovat typeriä jo teini-ikäisille, saati sitten työikäisille. Käytetään please työaika oikeisiin asioihin, saati sitten jotkut maksulliset seminaarit. Jos tutustua halutaan niin pidetään sitten hitto vieköön bileet!

Olin hakeutumassa jäseneksi erääseen korkeantason oikeistolaiseen isänmaalliseen seuraan ja sanotaanko nyt näin, että ei tuo telakoituminen ihan niin kaukaa ole haettu. Voin sanoa että tämän "kokelas" tilaisuuden jälkeen tuli sellainen olo, että ehkä tämä ei ole kuitenkaan minua varten (ehkä tämä olikin tavoite).

Vierailija kirjoitti:

Kerran ala-asteella kaikista luokkalaisista koostettiin laput, joihin muut olivat siis kirjoittaneet näistä luokkatovereistaan adjektiiveja tai muita mainintoja. Olin koulukiusattu ja lappuni oli luonnollisesti täynnä haukkumasanoja. En halunnut lukea sitä ääneen vaikka olisi pitänyt niin yksi poika sitten luki sen. Oli mukavaa, kun hän luki koko luokalle ääneen sen haukkumalistan... Ja ope hymisteli vieressä.

Mitä helvettiä?!?! O_o

Terveiset vaan lapseni päiväkoti ryhmän lto:lle!

Menin vanhempainiltaan, jossa ensimmäiseksi lto ilmoittaa tekopirteesti kuinka emme menekään istumaan vaan otamme lasten kaksi suosituinta laululeikkiä.

Toista en kuollaksenikaan muista, mikä oli, joku aivan tuttu kuitenkin. Toinen oli sitten Kuningas jumppa...laulakaa ja tanssikaa ringissä nyt aivan antaumuksella. Laula nyt siinä sitten kun reilusti yli puolet ei osaa laulua, saati leikkiä. Ja ei kun uudestaan, kun eka kertahan oli vain harjoitusta!

Itselle nämä nyt ei kovin suurta inhotusta aiheuttanut kun tiesin molemmat laululeikit, mutta kyllä osaan samaistua muutaman muun vanhemman palautteeseen; "se oli viimeinen vanhempainilta mihin osallistun. "

Enkuksi käsite on ice breaking games.

Ajatuksena on saada ihmiset nauramaan yhdessä ja vapautumaan. Se kuulemma lisää tehokkuutta ja yhteenkuuluvuutta.

Tästä ketjusta päätellen vitutus ei em.tavoitteita edistä.

Toisaalta ketjusta on tullut ajatus, että palstalla on harvinaisen paljon ihmisiä, joilla on hankala luonne, erilaisia fobioita tai kehnot sosiaaliset taidot.

Itseäni ahdistavat leikit, joissa joudun näyttäytymään heikoimmillani. Kantamis- ja nostamisleikit, koska olen isokokoinen, taputus- ja tanssileikit, koska minulla on heikko rytmitaju ja yksinlaulua vaativat jutut, koska olen epämusikaalinen.

Kaikkia muita leikkejä leikin mielelläni, kunhan leikki on kohderyhmälle soveltuva ja kunnolla harkittu. Riparileikit ovat erilaisia kuin tyhy-päivien jne.

Em.ponileikkiä olen nähnyt leikittävän lasteni päiväkodissa ja yläkoulussa, ja molempiin se sopii kivasti. Vessapaperijuttu on niin kulunut, ettei sitä kai missään käytetä, kun kaikki tietävät vitsin.

Ahdistuessaan leikeistä voi kysyä itseltään pari kysymystä:

-mikä tässä leikissä ahdistaa tai hävettää minua? Voinko tehdä asialle jotain?

-onko leikin vetäjä asiansa osaava ja tilanteen tasalla? Voinko antaa asiallista palautetta, jos ei ole?

Mä tykkään näistä leikeistä lasten ja nuorten kesken, mutta vanhempainilloissa en suostu leikkimään.

Meitä oli 10 hengen ryhmä. Leikin nimi oli se, että ohjaaja kysyy kysymyksiä tyyliin kenen ryhmäläisen kanssa lähtisit jäätelölle, ketä ryhmäläistä pyytäisit auttamaan pesukoneen kannossa, kenelle luottaisit salaisuuden jne. Sitten pitää ottaa sitä henkilöä kädestä kiinni ja näin muodostaa pareja. Tuli aivan uskomattoman awkwardeja tilanteita, kun se, kenet valitsit, tavallaan pakotettiin valitsemaan sinut. Tuli todella typerä olo kun se valitsemani henkilö kurottikin muualle. Oli hienoa olla lähes aina se, jota kukaan ei valinnut, vaan jäädä "jämäkaveriksi", jonka viimeinen pariton huolii... :D

Tuossa meidän porukassa oli 15-19v keskenään hyviä kavereita sekä kaikille hieman tuntemattomia tyyppejä (esim minä), siksi tuo leikki oli erityisen huono valinta. Kyllä hieman epävarmaa teiniä ahdisti suunnattomasti siinä tilanteessa, kun jäi juurikin siksi "jämäksi". Kävipä leikin aikana kerran niinkin, että se viimeinen pariton liitti itsensä jo valmiiseen pariin mua vilkaisemattakaan, niin että mä jäin kokonaan ilman paria. Lopetin kyseisissä menoissa käymisen kokonaan tuon jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuessaan leikeistä voi kysyä itseltään pari kysymystä:

-mikä tässä leikissä ahdistaa tai hävettää minua? Voinko tehdä asialle jotain?

-onko leikin vetäjä asiansa osaava ja tilanteen tasalla? Voinko antaa asiallista palautetta, jos ei ole?

Meinaatko, että sinulle ei ole ketjun edetessä tullut selväksi, että monia meistä ahdistaa ventovieraiden tunkeutuminen omalle fyysisille reviirille? Että seiskaluokkalaista tyttöä ahdistaa riisuuntua ysiluokkaisen pojan käskystä?

Että tosiaankaan yleensä eivät ole ohjaajat tilanteen tasalla ja palautteen antaminen tulkitaan ilmapiirin latistamiseksi ja palautteen antaja, olkoot miten asiallinen hyvänsä, ikäväksi ihmiseksi?

Itse olen kaikkien testien mukaan ääriextrovertti ihminen ja tutustun ihmisiin jopa kiusallisen nopeasti ja hyvin (pyytelevät puhelinnumeroa ja ottavat vielä yhteyttäkin). Senpä vuoksi juuri tiedänkin, että täytyy olla todella tilanteen tasalla oleva ohjaaja, joka onnistuu siinä, että laukkauttaa pulleana ponina ventovieraita aikuisia hieromaan peppujaan vastakkain.

Vierailija kirjoitti:

Meitä oli 10 hengen ryhmä. Leikin nimi oli se, että ohjaaja kysyy kysymyksiä tyyliin kenen ryhmäläisen kanssa lähtisit jäätelölle, ketä ryhmäläistä pyytäisit auttamaan pesukoneen kannossa, kenelle luottaisit salaisuuden jne. Sitten pitää ottaa sitä henkilöä kädestä kiinni ja näin muodostaa pareja. Tuli aivan uskomattoman awkwardeja tilanteita, kun se, kenet valitsit, tavallaan pakotettiin valitsemaan sinut. Tuli todella typerä olo kun se valitsemani henkilö kurottikin muualle. Oli hienoa olla lähes aina se, jota kukaan ei valinnut, vaan jäädä "jämäkaveriksi", jonka viimeinen pariton huolii... :D

Tuossa meidän porukassa oli 15-19v keskenään hyviä kavereita sekä kaikille hieman tuntemattomia tyyppejä (esim minä), siksi tuo leikki oli erityisen huono valinta. Kyllä hieman epävarmaa teiniä ahdisti suunnattomasti siinä tilanteessa, kun jäi juurikin siksi "jämäksi". Kävipä leikin aikana kerran niinkin, että se viimeinen pariton liitti itsensä jo valmiiseen pariin mua vilkaisemattakaan, niin että mä jäin kokonaan ilman paria. Lopetin kyseisissä menoissa käymisen kokonaan tuon jälkeen.

Missä ihmeen teinien päiväkodissa olet käynyt?

Ne leikit, joissa pitää muistaa viidentoista edellisen nimi, toinen nimi, lempiruoka, lapsuuden kotikunta, lempiväri jne. Tuntuu aina siltä, kun unohdan jostakusta jotain, että loukkaan häntä, kun en pysty muistamaan hänestä / hänelle tärkeää asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Enkuksi käsite on ice breaking games.

Ajatuksena on saada ihmiset nauramaan yhdessä ja vapautumaan. Se kuulemma lisää tehokkuutta ja yhteenkuuluvuutta.

Tästä ketjusta päätellen vitutus ei em.tavoitteita edistä.

Toisaalta ketjusta on tullut ajatus, että palstalla on harvinaisen paljon ihmisiä, joilla on hankala luonne, erilaisia fobioita tai kehnot sosiaaliset taidot.

Juu ja puutteellinen lääkitys. Yhdysvalloissa näissä tapahtumissa jaetaan jokaiselle diatsepam ja lasi vettä muovimukista.

Suurin osa on tajunnut ottaa lääkkeitä jo ennen tapahtumaa ja terästää vaikutusta ottamalla lisää rauhoittavia.

Nuo ovat ns. sosiaalisia päihdetapahtumia joissa tarkoituksena on sekoilla ja nolata itsensä ja muut.

Täysin sairaita kokeiluja. Niihin lääkkeisiin muuten jää koukkuun ja vaarana on että työelämään siirtyessä syö sitten aamupäivällä neljä diapamia ja toiset neljä iltapäivällä...

Töiden jälkeen väsyttää.

Jos pitäisi valita yksi tutustumisen tapa, joka ei ahdista ketään, mikä se olisi?

Kun se ääneen esittäytyminenkin kuumottaa joitakin.

Vierailija kirjoitti:

Jos pitäisi valita yksi tutustumisen tapa, joka ei ahdista ketään, mikä se olisi?

Kun se ääneen esittäytyminenkin kuumottaa joitakin.

Tutustutko sinä ihan oikeasti ihmiseen, mielestäsi, jos kuulet hänen sanovan: "hei olen marjukka, 36 v ja työskentelen markkinoinnin alalla. Lempiruokani on tämänhetkentrendi/makaroonilaatikko, en pidä sateesta". Vielä aiheellisempaa lie kysyä, koetko tutustuneesi ihmiseen, joka naama punaisena laukkaa viereesi hankaamaan takapuoltaan sinun takapuoltasi vastaan?

Kyllä se paras tapa tutustua on antaa ihmisten jutella keskenään. Tämän vuoksi näissä päivissä pitäisi olla tarpeeksi taukoja, joissa ihmiset luontevasti kahvia, vettä, tms. hakiessaan jutella keskenään. Lisäksi tietysti olisi hienoa, jos käsiteltävät asiat (mitä tehdäänkään) olisivat niin kiinnostavia ja asiapitoisia, että ne herättäisivät ihmisten halun ottaa kantaa.

Hierontapiiri, missä kukin hieroo piirissä istuen seuraavan hartioita. En pidä koskettelusta, en vieraiden enkä oikeastaan tuttujenkaan.

Lukiossa istuin vuotta vanhempien kanssa samalla psykologian kurssilla. Opettaja teetätti tehtävän luokan sisäisistä suhteista, missä kunkin piti kirjoittaa lapulle ylös, kenen kurssilaisen kanssa lähtisi matkalle. Laput kerättiin ja ope piirsi kalvolle, miten monta valintaa kukin oli saanut. Mua ei kukaan valinnut, koska en tuntenut ketään, ja väkisin olin joutunut valitsemaan vaan jonkun jonka nimen muistin. Sitten ope hoksasi, että eihän tää kerro näin vielä mitään, olisi pitänyt laittaa myös valitsijan oma nimi lappuun, niin oltaisiin nähty ne sisäiset suhteet. Luoja kiitos, ei alkanut teettää juttua uudestaan. Mutta olipahan typerä tehtävä teettää teineillä, ja varmasti opettaja tiesi, että jään ainoana toisen ikäluokan klikkeihin kuulumattomana täysin ulkopuoliseksi tuommosessa.

Vierailija kirjoitti:

Jos pitäisi valita yksi tutustumisen tapa, joka ei ahdista ketään, mikä se olisi?

Kun se ääneen esittäytyminenkin kuumottaa joitakin.

Minun mielestäni ei tarvita edes esittelyjä mm. vapaaehtoisilla harrastekursseilla. Lopetin esim. saksankielen opinnot, kun piti esitellä itseni ( tietysti piti yrittää tolkuttaa saksaksi). Mihin me sitä tietoa toisistamme tarvitaan

Vierailija kirjoitti:

Hierontapiiri, missä kukin hieroo piirissä istuen seuraavan hartioita. En pidä koskettelusta, en vieraiden enkä oikeastaan tuttujenkaan.

Lukiossa istuin vuotta vanhempien kanssa samalla psykologian kurssilla. Opettaja teetätti tehtävän luokan sisäisistä suhteista, missä kunkin piti kirjoittaa lapulle ylös, kenen kurssilaisen kanssa lähtisi matkalle. Laput kerättiin ja ope piirsi kalvolle, miten monta valintaa kukin oli saanut. Mua ei kukaan valinnut, koska en tuntenut ketään, ja väkisin olin joutunut valitsemaan vaan jonkun jonka nimen muistin. Sitten ope hoksasi, että eihän tää kerro näin vielä mitään, olisi pitänyt laittaa myös valitsijan oma nimi lappuun, niin oltaisiin nähty ne sisäiset suhteet. Luoja kiitos, ei alkanut teettää juttua uudestaan. Mutta olipahan typerä tehtävä teettää teineillä, ja varmasti opettaja tiesi, että jään ainoana toisen ikäluokan klikkeihin kuulumattomana täysin ulkopuoliseksi tuommosessa.

Minulla oli juuri samanlainen kokemus lukiossa. Oli todella mukava kokemus loistaa luokallani ainoana, jolla ei ole ystävää. Tämänkin tehtävän teetti psykologian ope. 

Vastasin joskus aiemmin _mielestäni_ tähän ketjuun mutta siinä olikin otsikon kanssa pilailtu. Eli tässä uudestaan:

Ammattikoulussa siis tämä hassunhauska tehtävä. Ulkona oli verkko, jossa oli yhtä monta aukkoa kuin meitä oli. Aluksi kaikki oli samalla puolella ja yksitellen siirryttiin toiselle puolelle.

Ensin isokokoisimmat alimmista aukoista, sitten normikoiset vähän korkeammalla olevista aukoista; tässä jo tarvitsi ryhmän auttaa. Ja me pienet olimme täysin muiden autettavia kun viimeisenä oli jäljellä yläaukot. Ensinnäkin se oli vähän pelottavaa ja kyllä myös kiusallista kun käsiä oli vaikka missä. Enkä usko että niille pulskemmillekaan oli kovin mukavaa saada se helppo aloitus.

Meistä tuli hyvin eripurainen ja kuppikuntainen ryhmä tästä läheisestä yhdessäolosta huolimatta.