Mikä meni vikaan minä vai ystäväni

Yläpuolella tiivistettiin kaverin ajatukset #

Jos ystävä todella kertoisi olevansa palamassa loppuun, kehottaisin häntä hakemaan ammattiapua ja sanoisin että valitettavasti en osaa autaa.

Kävihän se siinä keskustelun aikana selväksi että hän oli järkyttynyt sanoistasi eikä ymmärtänyt miten saatat tuntea niin. Tilanne on hänelle yksinkertaisesti liian haastava, ei tiedä mitä sanoa tai tehdä. 

Tuo on outoa että odotat ystävältäsi minkäänlaista hoitoapua vauvan kanssa tai listaat että menisi edes vaunulenkille, tuo asenne saattaa osin olla takana myös etäisyydessä koska toiset eivät pidä noista odotuksista vaikka itse saattaisivat tarjoutuakin auttamaan jollain tapaa. Se on eri asia jos sitä odotetaan ja jos siihen painostetaan/syyllistetään että kun minä en jaksa ja minulla on niin vaikeaa niin etkö voisi edes hoitaa vauvaa hetken. Liian suuri taakka hänen harteilleen. 

Hänen "kiireensä" todennäköisesti on sitä, miltä se vaikuttaakin: pakoilua vaikean tilanteen edessä. Hän ei yksinkertaisesti osaa kohdata sinua ja vaikeaa tilannettasi, tai vaihtoehtoisesti hänellä ei ole resursseja auttaa sinua haluamallasi tavalla. On toki ihan ymmärrettävää, että tämä loukkaa sinua ja asettaa ehkä tämän ystävyyden silmissäsi toiseen valoon. 

Kaikki ihmiset eivät osaa ja uskalla kohdata vaikeita tilanteita. Oletko itse mielestäsi hyvä ystävä, kun et osaa asettua ystäväsi asemaan ja yrittää ymmärtää häntä? Ystäväsi ehkä pelkää ettei osaisi valita oikeita sanoja tai tehdä oikeita asioita. Sitten kun ystäväsi koittaisi auttaa sinua "väärin", olisit täällä itkemässä, miten ystäväsi sanoi ihan vääriä asioita ja sai mielesi tuntumaan vielä ankeammalta ja vali-vali-uikuti-uikuti. Katsohan kun nykyihmiselle ei mikä tahansa apu kelpaa vaan pitää olla ammattilaistasoinen ajatustenlukija että tietää mitä sille toiselle voi sanoa ja mitä ei.

Ymmärrän teitä molempia. Odotat ja haluat, että ystäväsi olisi tukenasi ja auttaisi sinut vaikeiden aikojen yli. Ja mielestäni tosiystävän kuuluisi -tietyssä määrin- kuunnella toisen murheita. Kuulumisten muodossa. Oletko varma, ettet ole tahtomattasi kuormittanut ystävääsi pahalla olollasi? Kun näette tai puhutte puhelimessa, onko ainoat puheenaiheet osaltasi vain oma paha olosi? Ystäväsi voi kokea sen liiaksi taakaksi. Haluaisi ehkä kuulla myös niitä kivoja asioita elämässäsi, kuten ennen. Ehkei hän osaa mielestään lohduttaa tai antaa oikeita vastauksia, joten "pelkää" tapaamistasi. Hän ei kuitenkaan ole terapeutti, eikä ehkä itse ole kokenut vastaavaa pahaa oloa elämässään. Ei kuitenkaan vaikuta haluavan välejä katkaista, koska vastailee sulle, välttelee vain kohtaamista kasvokkain. Laittaisin itse viestin tyyliin "toivottavasti en ole kuormittanut sinua murheillani, minusta tuntuu, että välimme ovat viime aikoina viilentyneet. Se ei ole ollut tarkoitus. Tulisitko kahville *tiistaina*?". Jos ei edelleenkään ole halukas tapaamaan, suosittelen ottamaan suosiolla etäisyyttä. Olet yrittänyt kaikkesi. Ei hän ole tosiystävä, jos hylkää toisen kokonaan hädän hetkellä.

sulla on kaveri, ei ystävä.

Turha sitä on sun ton enempää tarvis miettiä, se ei vaan ole ihminen joka osaa (tai haluaa) seistä tukena raskaassa elämänvaiheessasi. Pidä tuo tyyppi jatkossa kaverina, älä avaudu tai luota hänen apuunsa, jos tarvitset tukea, hae sitä muualta. Ja jos kovin raskasta on, niin ei ole häpeä hakea ammattiapuakaan.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän teitä molempia. Odotat ja haluat, että ystäväsi olisi tukenasi ja auttaisi sinut vaikeiden aikojen yli. Ja mielestäni tosiystävän kuuluisi -tietyssä määrin- kuunnella toisen murheita. Kuulumisten muodossa. Oletko varma, ettet ole tahtomattasi kuormittanut ystävääsi pahalla olollasi? Kun näette tai puhutte puhelimessa, onko ainoat puheenaiheet osaltasi vain oma paha olosi? Ystäväsi voi kokea sen liiaksi taakaksi. Haluaisi ehkä kuulla myös niitä kivoja asioita elämässäsi, kuten ennen. Ehkei hän osaa mielestään lohduttaa tai antaa oikeita vastauksia, joten "pelkää" tapaamistasi. Hän ei kuitenkaan ole terapeutti, eikä ehkä itse ole kokenut vastaavaa pahaa oloa elämässään. Ei kuitenkaan vaikuta haluavan välejä katkaista, koska vastailee sulle, välttelee vain kohtaamista kasvokkain. Laittaisin itse viestin tyyliin "toivottavasti en ole kuormittanut sinua murheillani, minusta tuntuu, että välimme ovat viime aikoina viilentyneet. Se ei ole ollut tarkoitus. Tulisitko kahville *tiistaina*?". Jos ei edelleenkään ole halukas tapaamaan, suosittelen ottamaan suosiolla etäisyyttä. Olet yrittänyt kaikkesi. Ei hän ole tosiystävä, jos hylkää toisen kokonaan hädän hetkellä.

Ja kun puhutte, älä selitä pelkästään negatiivisia asioita. "Tää päivä on ollut niin rankka ja raskas. En vaan jaksa enää. En pääse eteenpäin. Olen loppu, tuntuu että tukahdun. Kaikki on kamalaa.", "Kyllä kaikki vielä järjestyy...", "Ei järjesty, olen yrittänyt kaikkeni ja silti ahdistaa, yhyybyhyybyy... "

Mä olen huomannut, että alan ottaa vähän etäisyyttä ihmisiin, joilla tuntuu jatkuvasti olevan hirveästi ongelmia. En vaan jaksa olla koko ajan tukemassa, kun on oma elämä ja mielenterveys myös tasapainoiltavana, etten luisuisi sen suhteen kuiluun. Mielellään olen kyllä tukena kriisin hetkellä, mutta ystävä, jonka elämä on pelkkää suurta kriisiä, ei oikein tuo siihen ystävyyteen mitään iloa ja positiivisuutta.

Itsekin masennuksen alkuvaiheessa rupesin huomaamatta kasaamaan liikaa ongelmiani ystävieni niskaan ja se alkoi vaikuttaa kaverisuhteisiini. Haettuani ammattiapua ja aloitettuani terapian tilanne korjaantui ja ymmärsin itsekin toimineeni väärin.

Neuvoni ap:lle onkin, että pyri purkamaan ne ikävät asiat ammattiavun puolella ja keskittymään ystävien kanssa rennompaan olemiseen. Saat näin itsekin siitä enemmän iloa ja hyötyä itsellesi. Älä ripustaudu sinua välttelevään ihmisiin, ystäviä löytää aina uusiakin, jossei jonkun tietyn ihmisen kanssa enää natsaa. Pitkäaikaisetkin ystävät saattavat etääntyä.

Voimia tilanteeseesi.

Vierailija kirjoitti:

sulla on kaveri, ei ystävä.

Turha sitä on sun ton enempää tarvis miettiä, se ei vaan ole ihminen joka osaa (tai haluaa) seistä tukena raskaassa elämänvaiheessasi. Pidä tuo tyyppi jatkossa kaverina, älä avaudu tai luota hänen apuunsa, jos tarvitset tukea, hae sitä muualta. Ja jos kovin raskasta on, niin ei ole häpeä hakea ammattiapuakaan.

Tsemppiä!

Mun mielestä tämä! Jos ystäväsi ei jostain syystä jaksa/voi auttaa, ei auta myöskään syyllistää ja vaatia. Valitettavasti asia vain on näin. Sulla on oikeus loukkaantua siitä (mutta itse en sanoisi välttämättä 'ystävälle' mitään), ja 'ystävälläsi' on oikeus olla auttamatta jos tuntee jostain syystä ettei kykene.

Elä hajoile, tuo vauva-aika on hetkessä ohi. Oikeasti. Vuosikkaana tai puolitoistavuotiaana viimeistään helpottaa. Sitten toki uudet haasteet. Huonot unet ovat usein suurin paha, ihminen ikään kuin putoaa pimeyteen ja ajatukset menee ihan solmuun jos ei saa nukkua. Eli koita saada nukuttua, vaikka päikkäreitä, pyydä mieheltäsi apua tässä. Selviät kyllä. Ja hae sitä ammattiapua.

En ole vaatinut vauvan hoitoa ystävältäni. Vauva ei ole ollut yö kylässä kertaakaan. Kenelläkään. Hän on ollut vaunulenkin toisen tuttavani seurassa n . 45 min. Siinä kaikki ystäviltäni saama apu. Tämä aloituksessa mainittu ystäväni on lapseni kummi. Siitä tämä ajatus hänen auttavan vauvan kanssa. Olen itse hoitanut hänen tytärtään, ennen ja jälkeen vauvan syntymän. Vienyt reissuille ja puistoilemaan yms. Hänen läheisensä kuoltua minä jätin kaiken ja juoksin auttamaan. Uudestaan ja uudestaan. Toki ymmärrän, en käy läpi yhtä raskasta aikaa.. tästä siis useampi vuosi

Up

Jos todella niin, että olette olleet hyviä ystäviä niin onhan toi ystävältäsi törkeästi tehty, jollei tilanne  sitten ole  niin että olet pitänyt häntä hyvänä ystävänä ja sinä olet hänelle vain kaveri.

Huonoina aikoina se ystävyys punnitaan, ilmeisesti hän sitten ei ole tosiystävä. Oli miten oli niin ketään ei kuitenkaan voi pakottaa olemaan yhteydessä velvollisuudentunteesta. Myös tuollainen "joko nyt on parempi hetki?-viestittely kuulostaa näin ulkopuolisen korviin aika painostavalta ja samoin tuo kyttääminen, että kuinka aktiiven ystävä on muiden kanssa. 

Jos ystävä ei halua olla tukenasi niin älä tuhlaa vimeisiäkin energioitasi haikailemalla hänen peräänsä. Voi myös olla, vaikka olisittekin läheisiä niin hänellä voi olla omiakin ongelmia, joista ei ole sinulle kertonut. Anna hänelle tilaa, ja jollei hänestä kuulu mitään niin ehkäpä hän on sitten jatkossa vain kaveri, jos olette enää lainkaan tekemisissä. 

Up

Tuli sellainen tunne tästä että Ap on takertuva ystävä ja nyt tämä purkaus oli ystävälle viimeinen niitti ja siitä syystä haluaa nyt ottaa ihan reilusti etäisyyttä.

Olet liian rasittava.

En nyt ap väitä, että olet tällainen, mutta mieti onko sinussa samoja piirteitä kuin ystävässäni; olemme tunteneet useita vuosia ja olleet todella läheisiä, puitu keskenämme monia iloja ja suruja. Aina voitu tukeutua toiseen. Nyt aikuisiällä ystäväni sai kaksi lasta. Rupesi yhä useammin valitteleen väsymystä, ajanpuutetta, kuinka duunit lähti alta, jne. Yhtäkkiä joka puhelu muuttui pelkäksi valitukseksi, kuinka hänellä on niin rankkaa lasten, kodin ja miehen kanssa. Tähän päälle oli pakko hankkia kissanpentu. Nyt valittaa myös siitä kun joutuu yksin siivoamaan laatikkoa/ostaa ruokaa kissalle, kun mies ei osallistu. Onhan se ikävää, mutta teki mieli heittää että mitäs otit sen elukan, kun oli jo valmiiksi raskasta... Tottakai kuuntelin ja olin tukena parhaani mukaan. Ystäväni kävi työhaastattelussa -sai paikan! Oli iloinen tästä pari viikkoa, kunnes sai tietää olevansa raskaana. Lasta ei suunniteltu, muttei ehkäisyä käytetty, abortti ei ole vaihtoehto (mikä on toki hienoa, että kantaa seuraukset...), mutta nyt valittaa, kuinka ei tekisi mieli edes työtä aloittaa kun puolenvuoden kuluttua jäänjo äitiyslomalle. Kiukkuaa ja kiroaa, kun raskaus väsyttää ja siihen päälle hoitaa kaksi edellistäkin lasta koska mies on patalaiska. Joka päivä tulee viestiä tyyliä "hohhoi, tänään ollut taas niin rankka päivä, siivosin yksin koko kämpän!", "mä en jaksa tätä paskaa arkea, olen ihan loppu kaikkeen!", jne. Olen yrittänyt lohduttaa, mutta kaikki lohdutukset tyrmätään "jos sulla olisi lapsia, tietäisit kuinka väsynyt olen joka päivä!". Joka kerta kun valittaa miehen laiskuudesta, tekisi mieli vaan tiuskaista miksi tuollaisen kanssa pitää lisääntyä jos elämä on paskaa! En vaan tahdo olla ilkeä ihmiselle. Huomasin myös itse tulevani kiukkuiseksi ystäväni puolesta ja olevani itse pahalla tuulella puheluiden jälkeen. En vain tiedä kuinka sanoa tästä ihmiselle, jolla on selkeästi raskasta, joten olen vaan vähentänyt tapaamisiamme ja puhelutkin pyrin lopettamaan jollain verukkeella lyhyeen, kun olen hetken valituksia kuunnellut. Jos sinäkin purat pahaa oloa jatkuvasti ystävääsi, voi ystäväsikin loppupäivä/-viikko olla pilalla.

Vierailija kirjoitti:

En nyt ap väitä, että olet tällainen, mutta mieti onko sinussa samoja piirteitä kuin ystävässäni; olemme tunteneet useita vuosia ja olleet todella läheisiä, puitu keskenämme monia iloja ja suruja. Aina voitu tukeutua toiseen. Nyt aikuisiällä ystäväni sai kaksi lasta. Rupesi yhä useammin valitteleen väsymystä, ajanpuutetta, kuinka duunit lähti alta, jne. Yhtäkkiä joka puhelu muuttui pelkäksi valitukseksi, kuinka hänellä on niin rankkaa lasten, kodin ja miehen kanssa. Tähän päälle oli pakko hankkia kissanpentu. Nyt valittaa myös siitä kun joutuu yksin siivoamaan laatikkoa/ostaa ruokaa kissalle, kun mies ei osallistu. Onhan se ikävää, mutta teki mieli heittää että mitäs otit sen elukan, kun oli jo valmiiksi raskasta... Tottakai kuuntelin ja olin tukena parhaani mukaan. Ystäväni kävi työhaastattelussa -sai paikan! Oli iloinen tästä pari viikkoa, kunnes sai tietää olevansa raskaana. Lasta ei suunniteltu, muttei ehkäisyä käytetty, abortti ei ole vaihtoehto (mikä on toki hienoa, että kantaa seuraukset...), mutta nyt valittaa, kuinka ei tekisi mieli edes työtä aloittaa kun puolenvuoden kuluttua jäänjo äitiyslomalle. Kiukkuaa ja kiroaa, kun raskaus väsyttää ja siihen päälle hoitaa kaksi edellistäkin lasta koska mies on patalaiska. Joka päivä tulee viestiä tyyliä "hohhoi, tänään ollut taas niin rankka päivä, siivosin yksin koko kämpän!", "mä en jaksa tätä paskaa arkea, olen ihan loppu kaikkeen!", jne. Olen yrittänyt lohduttaa, mutta kaikki lohdutukset tyrmätään "jos sulla olisi lapsia, tietäisit kuinka väsynyt olen joka päivä!". Joka kerta kun valittaa miehen laiskuudesta, tekisi mieli vaan tiuskaista miksi tuollaisen kanssa pitää lisääntyä jos elämä on paskaa! En vaan tahdo olla ilkeä ihmiselle. Huomasin myös itse tulevani kiukkuiseksi ystäväni puolesta ja olevani itse pahalla tuulella puheluiden jälkeen. En vain tiedä kuinka sanoa tästä ihmiselle, jolla on selkeästi raskasta, joten olen vaan vähentänyt tapaamisiamme ja puhelutkin pyrin lopettamaan jollain verukkeella lyhyeen, kun olen hetken valituksia kuunnellut. Jos sinäkin purat pahaa oloa jatkuvasti ystävääsi, voi ystäväsikin loppupäivä/-viikko olla pilalla.

Jep. Usein sillä, että ystävä vaan kaikkoaa voi löytyä selitys siitä omasta käytöksestä, ei tietenkään aina mutta monesti. Kokeileppa ottaa tähän ystävään välillä, vaikka positiivisissa merkeissä yhteyttä tai kysellä hänen kuulumisiaan. Vaatimalla ja syyllistämällä ei lähennytä. 

Ei jokainen ystävä voi/osaa olla paskasanko/terapeutti/perheapu.

Olit varmasti liian pelottavan ahdistunut/masentunut ja ystäväsi ei vaan kyennyt vastaamaan tuohon negatiiviseen tulvaan. Voisin kuvitella että menisin itsekin ihan paniikkiin että mitä tuo ihminen oikein haluaa, apua, ei riitä voimat eikä kyvyt käsitellä tätä. 

Ei se ystäväkään ole mikään apu-automaatti tai hätäapu kun omassa elämässä on jo ihan tarpeeksi paskaa.

Itse joskus pelkään, että annan väärän neuvon, jota ystävä sitten noudattaa ja minä saan syyt siitä, koska neuvoin "väärin".