Mikä meni vikaan minä vai ystäväni

Kokisin itse hurjan ahdistavaksi kyselyt, joko nyt on parempi aika, jotta voisit olla minun tukenani. Mieluummin ottaisin vastaan ihan normaalin viestin vaikka kahville lähtemisestä tms.

Minä olen ollut kerran ystävän tukena, kun ystävällä oli vaikeaa. Samassa rytäkässä oli mennä oma mielenterveys ja koko ystävyys. Ei ystävälle voi olla terapeuttina. Jos et kaipaa sitä, sano se suoraan. Tee selväksi, että haluat vain seuraa. Ystävää todennäköisesti ahdistaa, jos kyselet, milloin pääsisit hänelle purkautumaan vaikeuksistasi, joita hän jo järkyttyi eikä ymmärtänyt, puhumattakaan siitä, jos hän kuulee tuttaviltanne, että olet selvittänyt hänen ajankäyttöään.

Ehdotan, että tutustut johonkin toiseen äitiin, jolla on vastaavia ongelmia kuin sinulla. Uskoisin, että pystytte tukemaan toisiaanne, kun koette tilanteen samalla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ystävän tuki mitä kaipaan olisi:

Kuuntelevaa korvaa.

Lähtisi mun kanssa vaikka kahville ilman lapsia.

Käy vaunulenkillä vauvan kanssa edes yhden kerran.

(Tämä tapahtunut kerran yhden toisen tuttavani toteuttamana, vauva oli silloin pari kuukautta)

Oletko miettinyt ap että ystäväsi saattaa olla itsekin väsynyt? Hänen voimavaransa voivat mennä oman tasapainoisen elämänsä ylläpitoon. Minulla on ystävä, jolla on pitkä masennus, jossa nyt huonompi jakso. Olen itse myös sairastanut vakavan masennuksen väkivaltaisen trauman seurauksena. Ystäväni joskus tuntuu unohtavan, että minullakin on rajalliset voimavarat. Joskus hän puhuu siihen malliin, että kun hänellä on ollut niin raskas elämä, ja mm. loukkaantunut kun olen sanonut etten jaksa tavata. Ystävä vetoaa usein siihen kuinka muilla on ollut hänen mielestään helpompi elämä ja kuinka juuri hänen elämänsä on ollut taistelua. Olen sitten ottanut silloin oman traumani puheeksi, tavallaan sivulauseessa kuunnellessa ystävän huolia, ja ystäväni on ihan sanonut että "ainiin, olin ihan unohtanut sinunkin kokemuksesi". Kun itsellä on voimaton ja paha olla, herkästi unohtaa että toisetkin ovat vain ihmisiä ja rajallisia sellaisia. Esimerkiksi oma tilanteeni on nyt sellainen, että trauma on jälleen aktiivisena.. pystyisin tukemaan ystävää joka sanoo ettei jaksa vauvaansa, ehkä niin että näkisin tätä kerran kuussa ja tehtäisiin jotain mukavaa. Jos ystäväni heittäytyisi minun varaani, juuri jos hän sanoisi noin että "olen lopussa, en kestä, voitko nähdä minua, tuntuu että en enää jaksa" niin musertuisin yksinkertaisesti sen alle. Tuntisin niin kovasti, etten pysty auttamaan, sillä minun on pidettävä itseni järjissäni oman traumani keskellä.

Voi olla että koska ystäväsi tietää että sinulla on vaikeaa, ei hän ole vain viitsinyt kertoa omista ongelmistaan. Muutenkin kun voi huonosti, parasta tukea antavat ne ihmiset, kenellä todellisuudessa on niitä voimavaroja, jolla tukea toista.

Tuli vähän sekava selitys, mutta jotenkin tuli heti mieleen se, että ystävä ei valitettavasti pysty antamaan energiaansa sinulle vaan tarvitsee sen itse. Jos hän on itse äiti, voi hän itsekin olla ihan loppu, mutta hänellä on erilainen tapa käsitellä ahdistustaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse joskus pelkään, että annan väärän neuvon, jota ystävä sitten noudattaa ja minä saan syyt siitä, koska neuvoin "väärin".

Tämä on ihan aiheellinen pelko sinänsä, muistan että itse vakavasti masentuneena odotin toisilta ihmisiltä ratkaisuehdotuksia, sitten loukkaannuin kun joku yritti auttaa, kiukuttelin ja vihastelin ystävilleni.. onneksi tajusin sen myöhemmin kuinka olen toiminut enkä jäänyt pitkävihaiseksi, kun masennus alkoi laantua. Syytin kuitenkin läheisiäni ja ystäviäni myös niistä "huonoista neuvoista". Ihminen joka on ihan rikki, on pelottava. On hurja vastuu olla silloin se läheinen, joka jaksaa auttaa.

En ole itse vahdannut hänen tekemisiään. Mainitsin tuttavalle hänen kiireistään ja sain vastauksena vähän liikaakin tietoa. Mutta näistä kommenteista olen mielipidettäni muodostanut..eivät olleet mieleeni, mutta halusin kuulla tuntemattomien näkökulman. Kiitos

Vierailija kirjoitti:

En ole vaatinut vauvan hoitoa ystävältäni. Vauva ei ole ollut yö kylässä kertaakaan. Kenelläkään. Hän on ollut vaunulenkin toisen tuttavani seurassa n . 45 min. Siinä kaikki ystäviltäni saama apu. Tämä aloituksessa mainittu ystäväni on lapseni kummi. Siitä tämä ajatus hänen auttavan vauvan kanssa. Olen itse hoitanut hänen tytärtään, ennen ja jälkeen vauvan syntymän. Vienyt reissuille ja puistoilemaan yms. Hänen läheisensä kuoltua minä jätin kaiken ja juoksin auttamaan. Uudestaan ja uudestaan. Toki ymmärrän, en käy läpi yhtä raskasta aikaa.. tästä siis useampi vuosi

Jos sinä olet tarjoutunut auttamaan, ei se tarkoita että ystäväsi on kiitollisuuden velassa. Muutenkin ihan outo ajatus, että oletat että hänellä olisi vähän kuin velvollisuus auttaa nyt sinua vauvan kans..hänellä on omia lapsia ja oma perhe. Vauva-aika on rankkaa, mutta se ei ole ystäväsi syy. Tapa millä kirjoitat saa sinut kuulostamaan vähän marttyyrilta. Kun autoit ystävääsi, pyysikö hän vai tarjouduitko? Vaatiminen, missä tahansa ihmissuhteessa, ei yksinkertaisti toimi. Sinua olisi varmasti paljon mukavampi auttaa, jos et vaatisi sitä. Vaatimuksesta tulee ihmiselle velvollisuus ja pakko. Ystävä pitää omista rajoistaan kiinni, ja se on tervettä. Ja edelleen, masentuneena syyttää läheisiään kaikesta.. minäkin syytin ystäviäni, samaan tyyliin kuin sinä ap. Masennus on erittäin itsekeskeinen sairaus ja sen aiheuttama uhriutuminen on läheisiin ihmissuhteisiin sitä vahingollisinta, kun omaa masentunutta asennettaan ei näe.

Minullakin on ystävä, joka valittaa joka halvatun päivä siitä kuinka hänen elämänsä on järkyttävää päivästä toiseen rämpimistä ja kaikki mahdolliset asiat ovat perseestä. Aivan koko ajan. Sitten kun hänelle esittää ratkaisuehdotuksia, ne tyrmätään kaikki syistä x, y ja z. Aina löytyy jokin syy, miksi asiat eivät voi muuttua, milloin syy on exä, milloin lemmikki, milloin työ, milloin harrastus. Tämäkin henkilö tuntuu haluavan vain kuuntelevaa korvaa, mutta kuuntelevana korvana oleminen on todella raskasta koska kaikki asiat junnaavat vain paikallaan ja mitään todellisia neuvoja ei edes haluta ottaa vastaan.

Kukaan ei jaksa kuunnella päivästä toiseen samoja märinöitä, eikä etenkään painostavia puheluita tyyliin "milloin sulla olis aikaa mulle?", se on to-del-la ahdistavaa. Jos on ongelmia jaksamisen kanssa, siihen olisi hyvä hakea oikeasti apua, eikä vain "selviytyä" kavereiden avulla.

Se toki on ikävää, että sinä olet aikaisemmin jaksanut auttaa häntä ja apu on kelvannut, mutta nyt kun itse tarvitsisit tukea, et ole sitä häneltä saamassa. Se kannattaa pitää mielessä vastaisuudessakin, koska ystävä osaisi ja kehtaisi kyllä sanoa suoraan mistä kiikastaa ja ehdottaa että voi kyllä kahville lähteä, mutta ei voi muuten auttaa ongelmissasi. Ystävyys on vastavuoroista, ja teidän tapauksessanne vastavuoroisuus valitettavasti puuttuu.

Up

Narsistilta kuulostaa. Muita narsistisia piirteitä?

Vierailija kirjoitti:

En ole vaatinut vauvan hoitoa ystävältäni. Vauva ei ole ollut yö kylässä kertaakaan. Kenelläkään. Hän on ollut vaunulenkin toisen tuttavani seurassa n . 45 min. Siinä kaikki ystäviltäni saama apu. Tämä aloituksessa mainittu ystäväni on lapseni kummi. Siitä tämä ajatus hänen auttavan vauvan kanssa. Olen itse hoitanut hänen tytärtään, ennen ja jälkeen vauvan syntymän. Vienyt reissuille ja puistoilemaan yms. Hänen läheisensä kuoltua minä jätin kaiken ja juoksin auttamaan. Uudestaan ja uudestaan. Toki ymmärrän, en käy läpi yhtä raskasta aikaa.. tästä siis useampi vuosi

Uhriutuja olet.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväsi saattoi pelästyä purkaustasi, eikä tiedä miten käsitellä asiaa tai kuinka olla seurassasi enää. Ehkä pelkää sanovansa jotain väärin? Tosiystävän kyllä luulisi osaavan puhua asioista suoraan. Kylmää jättää vaan yksin hädän keskellä. Jos ette olleetkaan hänen puoleltaan niin läheisiä kuin kuvittelit?

Ystävän ei tarvitse osata sanoa mitään, kuunteleminen auttaa ja pahoittelukin... Ahdistuksessa ja ongelmissa suuri apu on siitä, että joku jaksaa kuunnella. Ahdistus usein hieman helpottuu jo sillä kun saa sanottua asian ääneen. Voi sanoa sen sen ettei tiedä mitä pitäisi sanoa ja on pahoillaan että toisella on niin hankalaa ja toivoo että hänen tilanteensa paranisi. AP:llähän on jo ammattiapua, että ei tarvitse edes osata sitä arvioida että pitäisikö mennä hakemaan ammattiapua.

Uhriutuja, valittaja, marttyyri ja säälittävä. Aika hieno tapa puhua ap lle joka ei lukemani perusteella ole vaatinut ystävältään mitään. Tämähän oli itse tarjoutunut avuksi ja tueksi, ryhtynyt kummiksi. Sitten ap kun antoi ymmärtää olevan hyvä hetki toimia. Annetaan kylmää kyytiä. Minustakin kuulostaa narsistilta. Missä vauva palstan hyvät ajat jossa lohdutettiin ja kannustettiin toisia äitejä. Ei poljettu maahan. Ja miten voi saada alapeukkuja: olen hakenut ammatti apua? Aplle voimia.

Up

Up

Up