Elän mielikuvitusmaailmassa. Onko normaalia?

Minä olen 26v ja itse olen tehnyt tätä ehkä joku 10-15 vuotta illalla kun yritän nukahtaa. Suuri osa ihmisistä tekee/on tehnyt näin, ei mitään hätää kunhan se ei valtaa elämääsi. Muista elää myös oikeassa elämässä :) Mulla on monta erilaista mielikuvitusmaailmaa; joskus olen Katniss nälkäpelissä, joskus maailman rikkain/älykkäin ihminen, joskus maailman luoja joka elää täällä tavallisten kuolevaisten parissa tms.

Mä olen 42 ja teen tätä päivittäin. Enkä luopuisi siitä millään, sillä se on suurin ilo elämässäni. Tosimaailma on ihan tylsä sen rinnalla, mitä voi rakennella oman päänsä sisällä. 

Hassua että tämäkin on joksikin häiriöksi luokiteltu... Ei se mulle ainakaan ole ikinä mitään ongelmia tuottanut. Pystyn hyvin tarvittaessa keskittymään tosielämään, siis lähinnä työpäivän ajaksi. Muuten en siihen välitä kauheasti keskittyä. Miestä tai muuten ihmissuhteita en ole koskaan kaivannut, en edes pidä ihmisseurasta oikein, vältän sitä aina kun voin. 

Itse näen tämän lähinnä luovuuden lajina, joka on introverteille tyypillinen. Sitten vasta se on joku häiriö, jos se alkaa häiritä niitä asioita joita oikeasti haluaisi tehdä elämässä, esim. jos ei pysty opiskelemaan tai tekemään työtä kun väkisin pyörii vaan fantasiat päässä.

Googleen tulpa. Mä olen luonut ajatusleikkinä erittäin pitkälle hahmon, joka olisi mun ihannemies. Oon myös itsestäni luonut eri ihmisen. Oikeastaan koko maailman. Pidän sitä vielä ihan normaalina, koska tuo mielikuvitusmaailma tulee pintaan vasta tylsistyneenä, kun selaan tv-kanavia ja mitään ei tuu, kun istun bussissa, kun oon katsonut jonkun tosi romanttisen leffan tai kuunnellut jotain tosi hyvää musaa ja hetken kaikki tuntuu liian tasaiselta.

Ap, taidan pyöritellä samoja juttuja kuin sä. Liian pitkälle se menee, kun et enää elä omaa elämääsi tai pyri siihen että ne mielikuvitusmaailman jutut totutuu tosielämässä. Tällä hetkellä tiedostan itse tosi vahvasti, että se toinen minä siinä haaveilussa on se ihanne-minä. Se olisi se paras versio musta, minkä voin saada, se olisi se ihannemaailma missä haluaisin elää.

Kunhan tiedostaa mihin itse pystyy eikä laiskistu siihen haaveiluun, taitaa se siihen asti olla ihan harmitonta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollut mielikuvitusmaailma. Syynä olettaisin olevan se, että olen melko vetäytyvä ja käsittelen ongelmia ja stressiä jne pääni sisällä. Jotenkin tän mielikuvitusmaailmani avulla saan lohtua ja apua vaikeiden asioiden käsittelyyn. Mulle se on siis eräänlainen pakokeino. Toki käsittelen hyvätkin asiat tätä kautta. Mulla on erittäin mielenkiintoinen mielikuvituselämä! :D

Olen kolmekymppinem työssä käyvä, perheellinen ja jotakuinkin täysjärkinen nainen.

Täällä kohtalotoveri. En ole koskaan ajatellut että se olisi epänormaalia. Mulla vaan on niin vilkas mielikuvitus että sitä on pakko purkaa esim mielikuvitusmaailman avulla.

Olisi kiva tietää onko esim kirjailijoilla tällaisia "tapoja" :)

N38

Vierailija kirjoitti:

N25N kirjoitti:

Mulla oli teininä noin. Haaveilin millaista elämäni on tulevaisuudessa ja elin sitä jo valmiiksi pääni sisällä. Kovinkaan moni haaveistani ei toteutunut enkä uneksi enää. :/

En tiedä onko kuinka normaalia. Varmaan juurikin sellaiselle joka on oikeassa elämässä pettynyt...

Tämä siis luultavasti menee teini-iän jälkeen ohi?  ap

Todennäköisesti menee. Minulla oli välissä sellainen normaali kausi. Oli työ ja harrastuksia. Kun jäin työttömäksi aloin taas upota siihen maailmaan kun mitään muutakaan ei ollut. En ole koskaan oikein osannut olla ihmisten kanssa, eli ei ystäviä. Muutenkin tämä maailma on aina ollut minulle jotenkin liikaa ja toisaalta liian vähän. Kuvittelen elämän kun en sellaista osaa oikeasti elää ja päivät olisivat muuten tyhjyyttä täynnä.

N34

Minä olen tehnyt tuota samaa jostain ala-asteikäisestä saakka. Olen nyt vähän päälle parikymppinen opiskelija. Olen aikalailla yksinäisyydestä pitävä, vaikka ystäviä löytyykin ja olen työssäni paljon ihmisten kanssa tekemisessä. Ehkä tuo on vastapainona päivän aikana koetuille ihmiskontakteille. Eipä koskaan ole ollut tylsää yksin ollessa :D

24 lisää vielä: en elä tuolla mielikuvitusmaailmassa läheskään aina. Jos olen yksin kotona eikä ole tekemistä lähtee mielikuvitus liikkeelle.

Ei ole normaalia, teillä on kaikilla psykoosi.

-psykiatri

Voi kun minullakin olisi noin hyvä mielikuvitus, todella hyvä keino paeta todellisuutta. Havahduin siihen että olen pikkuhiljaa eristänyt itseni kaikesta n. kahden vuoden aikana. Ensin oli työ, kaverit ja koulu. Kavereille ei ollut aikaa, sain koulun päätökseen ja työnantaja sekosi eikä ole enää työtä. Jatko-opiskelemaan en päässyt. Arki on harmaata ja köyhää. Päihteitä olen käyttänyt niin paljon etten saa hyvää oloa enää lähes mistään. Tänään mietin mitä odotan elämältä seuraavaksi. Ei tullut mitään mieleen. Uusiin ihmisiin on vaikeaa tutustua, koska en ole kiinnostava ja häpeän itseäni.

N22

Vierailija kirjoitti:

Kuvitteletko vain asioita vai puhutko myös ääneen tai kuvitteletko, että joku toinen istuu vieressäsi tai on mukanasi vaikka lenkillä?

Ääneen en puhu, mutta lähes kaikkialla minne menen, minulla on joku mielikuvitushenkilöni kaveri/perheenjäsen mukana.

Joku kysyi ikääni, olen siis vasta 16-vuotias.  ap

Kirjoita tarinasi ylös, niin voit sitten joku päivä kirjoittaa niistä kirjan tai tehdä elokuvan. Mielikuvitus on ihan hyvä juttu, ja jos muutenkin olet yksin, niin mitäpä väliä. Parempi harrastus tuo on kuin kaljoitella yksinään.

Mielenkiintoinen aloitus. Olen monesti miettinyt, onkohan kenelläkään muulla samanlaista päänsisäistä maailmaa kuin minulla. En muista, oliko minulla alle kouluikäisenä jo näitä "ajatusleikkejä", mutta ekaluokasta asti niitä on ainakin ollut. Olen kohta nelikymppinen nainen.

Kerron siis tarinaa omassa mielessäni, itse olen päähenkilönä, mutta en minä-muodossa vaan omalla nimelläni. Lapsena ja nuorena nämä tarinat olivat yleensä ihastuksen kohteeseen liittyviä. Erikseen olivat myös hevosmaailmaan liittyvä elämä, jota elin mielikuvitusmaailmassani. Aikusiällä nämä tarinat ovat olleet yleensä rakastumisaiheisia, joko kuviteltuun tai todelliseen ihmiseen.

Mielikuvitusmaailmani on hyvin realistinen, asun omalla paikkakunnallani ja teen työkseni sitä mitä teen sillä hetkellä, tai ehkä mitä haluaisin tehdä tai pidän mahdollisena työnä tulevaisuudessa. Sen jälkeen kun sain lapsia, myös he ovat kuuluneet mielikuvituselämääni, sen ikäisinä kuin he ovat sillä hetkellä, mihin ajanjaksoon kuvittelen tarinan. Lemmikitkin ovat olemassa, ja menneisyys on sitä mitä se on ollut oikeassakin elämässä. Ajatusleikit eivät siis ole mitään epärealistisia tai mahdottomia, vaan sellaisia, mitkä teoreettisesti voisivat toteutuakin.

Jos olen oikeassa elämässä ollut hyvin rakastunut, nämä tarinat jäävät vähemmälle. Muunlaisissa elämäntilanteissa huomaan kaipaavani kipinää uudelle tarinalle, joskus oikein tuskastun, jos en millään keksi uutta tarinaa. Joskus saatan käydä saman tarinan läpi useampaankin kertaan, jos se on ollut oikein hyvä, tai keksin myöhemmin, että tarina olisikin voinut edetä näin eikä noin. Joskus, jos jonkin tarinan eteneminen keskeytyy useasti, en tahdo päästä tarinasta uudelleen kiinni, ja joudun aloittamaan alusta.

Kehittelen tarinoita tyypillisimmin iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Myös pitkä automatka on hyvä hetki ajatusleikille. Itse ajaessani en uskalla alkaa tarinoimaan, koska uppoudun siihen ihan täydellisesti, enkä taatusti huomaisi seurata liikennettä. Jos tarina on ihan uusi, enkä malttaisi olla ajattelematta sitä, saatan esim. istua pitkään tupakilla ja jatkaa tarinaa. Mieluiten kuitenkin haluan keskittyä rauhassa. Nuorena myös pitkät kävelylenkit olivat oivallista aikaa "ajatteluleikeille".

Kuulostaapa aika hullulta jutulta kun kirjoittaa tämän, mutta pidän itseäni suht selväjärkisenä ihmisenä :D

Tuo kertoo vain ihmisen mielikuvituksesta ja luovuudesta.

Kirjat syntyvät kirjailijan mielikuvituksen tuotteena ja kaikki uudet ideat luovuudesta.

Luulen, että juuri heillä saattaa olla elämässä helpompaa ja parempi ongelman sietokyky ja ratkaisumalli.

Itse en pitäisi lainkaan pahana mielikuvitusmaailmaa, sillä se lisää mielihyvää ja elämän epäkohdista selviytymistä, kunhan se ei mene liiallisuuksiin ja ihminen elää kokonaan toisessa maailmassa mitä todellisuus on.

Täällä kassa yksi mielikuvituseläjä 😊alkoi n. 12 vuotiaana ja jatkuu vielä välillä myös 33 vuotiaana. Nyt ovat muuttuneet vähän tuhmemmiksi nuoruudesta. Yleensä myös nukkumaan mennessä. Nuorempana muutenkin. Nyt ollut taukoa enemmän, mutta vielä joskus nukkumaan mennessä mielikuvitus lentää. Ihan normaali työssä käyvä äiti ihminen olen. Ei häiritse arkea.

Ehkä sulla on ollut se.lapsesta lähtien, mutta et ole vain siihen kiinnittänyt mitään huomiota.

Mielikuvitus ja luovuus on sanottu olevan parhaimmillaan alle kouluikäisenä ja sen jälkeen se vähenee huomattavasti rutiinien ja rajoittumisen takia.

Onpa tullut kivoja vastauksia Ap:lle, kerrankin! <3

Täälläkin yksi lähemmäs kolmekymppinen. On jatkunut enemmän tai vähemmän läpi elämän. Käyn töissä, elän parisuhteessa, opiskelen, ja aina tylsinä hetkinä siirryn "päiväuniin". Jos olen yksin, puhun usein ääneen, yleensä englanniksi. Toistaiseksi olen pitänyt itseäni kuitenkin ihan täysjärkisenä yksilönä.

N28

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sulla on ollut se.lapsesta lähtien, mutta et ole vain siihen kiinnittänyt mitään huomiota.

Mielikuvitus ja luovuus on sanottu olevan parhaimmillaan alle kouluikäisenä ja sen jälkeen se vähenee huomattavasti rutiinien ja rajoittumisen takia.

Olen siis ihan pienestä pitäen elellyt mielikuvitusmaailmoissa, mutta yleensä henkilöt ovat vaihtuneet noin kuukauden tai kahden kuukauden välein. Nyt nämä samat henkilöt ovat olleet jo yli puoli vuotta. On siis päähenkilö, viisi läheistä ihmistä, perhe ja koulussa tuttavia. Muistan jopa pieniä yksityiskohtia asioista, joita henkilöt ovat tehneet yhdessä ja muistan kaikkien läheisten ystävien syntymäajat ja kaikenlaisia pikkuasioita heistä.  ap

Näin keittiöpsykologin näkökulmasta katsoen ensimmäisenä tuli kyllä mieleen, ettei asian suhteen taida olla huolta, koskapa tiedostat kuitenkin eron mielikuvitusmaailman ja todellisuuden välillä. Realiteetintestauksesta taitavat ammattilaiset puhua - ja sehän sinulla siis vaikuttaisi olevan kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

N25N kirjoitti:

Mulla oli teininä noin. Haaveilin millaista elämäni on tulevaisuudessa ja elin sitä jo valmiiksi pääni sisällä. Kovinkaan moni haaveistani ei toteutunut enkä uneksi enää. :/

En tiedä onko kuinka normaalia. Varmaan juurikin sellaiselle joka on oikeassa elämässä pettynyt...

Tämä siis luultavasti menee teini-iän jälkeen ohi?  ap

Joillakin se säilyy läpi elämän. Toivottavasti saat pitää sen, sillä se on elämän rikkaus ja auttaa selvyytymään monissa asioissa. Ja se on myös kaiken uuden lähde.

Ja olen jo yli kuusikymppinen ja koen ihan samalla tavalla.