Ahdistaa, kun olen aina ollut niin heikko

Olen parikymppinen nainen. Ylipainoinen en ole koskaan ollut, yleensä sen sijaan keikkunut lähellä normaalipainon alarajaa.

Olen vain aina ollut sellainen, että pienikin ponnistus vie tosi paljon voimaa. Esim. jos kävelen samana päivänä 2 km, se on riittävästi viemään voimat. Liikuntaa olen aina suorittanut väkipakolla itku kurkussa, koska se tuntuu kamalalta joka sekunti.

Yhdessä vaiheessa aloitin juoksuohjelman, ja juoksin itseni joka kerta henkihieveriin asti (kuten ohjelmassa neuvottiin, minulle kun alkuun 200 metriäkin oli valtavasti), ja muutaman kuukauden päästä pystyin juoksemaan (hölkkäämään siis) 5 km, eli oman ennätykseni. Jokainen kerta silkkaa tuskaa, paitsi se viimeinen kun ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni sain endorfiiniryöpyn. Sitten sairastuin ja juoksuharrastus sai jäädä tauolle.

Hemoglobiini on alhainen, sen tiedän ja toivon, että se raudalla lähtisi nousemaan, nyt kun en jaksa sitäkään vähää mitä ennen. Seisominenkin saa pyörryttämään ja raajat tuntuvat toisinaan lyijyltä.

Lapsuusajan ravitsemus oli todella köyhää, ehkä olen saanut sieltä asti jo huonot eväät. Nykyään ravitsen itseäni mahdollisimman hyvin, puhtaalla ja terveellisellä ruoalla, välttäen esim. sokeria ja viljatuotteita (eivät sovi minulle).

Ilmeisesti jotkut pystyvät jo luonnostaankin juoksemaan jonkun pari kilometriä ilman että tarvitsee harjoitella? Minulle tuollainen olisi viikkojen harjoittelun ja kunnonkohotuksen takana, jonka jälkeen hölkkäisin sen niin, että jalat eivät enää kanna eikä henki kulje.

Sitten luen täältä, kun ihmiset sanovat, että jokaisen pitää jaksaa kävellä 20 km ja juosta 10 km ollakseen peruskuntoinen, ja että juoksuvauhdin pitäisi olla koko ajan vähintään 10 km/h. Että sen alle on ihan turhaa.