onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?

Tosi pelottavaakin huomata kuinka samankaltaisia aaioita täällä on mainittu mitä olen huomannut läheisessäni. Onko epävakailla myöa tyypillistä myös avautua uusille tuttavuuksille nopeastikin omista elämän ongelmista ym.?

Up

"Harrastukset ja työpaikat vaihtelevat"? Mun mielestä tää ei liity mihinkään persoonallisuushäiriöön, sillä moni ei tiedä vielä kolmikymppisenäkään mitä haluaa tehdä työkseen.

Harrastuksia on hyvä olla, ja mitä sitten vaikka testaisi kaikki maailman harrastukset?

Itse olen opiskellut v. 2006-2009 ensimmäisen ammattini, tämän jälkeen olen ollut 2 v - 1 kk kestävissä työsuhteissa, nyt valmistuin taas uuteen ammattiin ja samalla aloitin opinnot yliopistossa. Olen varmaan ihan hiton epävakaa :D

Tämän hetkinen työpaikka tuntuu kivalta, ihania ihmisiä ja kaikkea, mutta haluan opiskella ihan vaan, että saan lisää sivistystä ja parempaa palkkaa. Miksi tyytyä vähään? Oletteko te itse jotain pelkureita tai takertujia? :D

Tuntuu,että kyseinen ihminen on ihan äärirajoilla eläessään peruselämää.Sellainen iso vauva.

Itse katkaisin välit.Vei liikaa energiaa.

Hehhee kirjoitti:

"Harrastukset ja työpaikat vaihtelevat"? Mun mielestä tää ei liity mihinkään persoonallisuushäiriöön, sillä moni ei tiedä vielä kolmikymppisenäkään mitä haluaa tehdä työkseen.

Harrastuksia on hyvä olla, ja mitä sitten vaikka testaisi kaikki maailman harrastukset?

Itse olen opiskellut v. 2006-2009 ensimmäisen ammattini, tämän jälkeen olen ollut 2 v - 1 kk kestävissä työsuhteissa, nyt valmistuin taas uuteen ammattiin ja samalla aloitin opinnot yliopistossa. Olen varmaan ihan hiton epävakaa :D

Tämän hetkinen työpaikka tuntuu kivalta, ihania ihmisiä ja kaikkea, mutta haluan opiskella ihan vaan, että saan lisää sivistystä ja parempaa palkkaa. Miksi tyytyä vähään? Oletteko te itse jotain pelkureita tai takertujia? :D

Taipumus työpaikanvaihdoksiin on vain yksi epävakaan persoonallisuushäiriön piirteistä, minkä takana on kyvyttömyys psyykkisesti ja sosiaalisesti sitoutua tiettyyn asiaan pitkäksi aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Draamakuningatar. Ilkeä, manipuloiva, juoruileva, itseään muiden kustannuksella korottava, hyväksikäyttävä, aggressiivinen ja myös väkivaltainen. Erittäin ulkonäkökeskeinen. Pitää yllä kulissia perhe-elämästään, pahoinpitelee miestään varsinkin juovuksissa. Osaa käsitellä tietyntyyppisiä ihmisiä, raivostuu suunnattomasti kun joku "alamainen" ei tottele tai toimi kuten hän haluaa. Syyttää muita siitä mitä itse tekee. Erittäin huomionhakuinen. Nauttii toisten vastoinkäymisistä. Valehtelee jatkuvasti. Korostaa seksuaalisuutta joka käänteessä. Antaa ensitapaamisella yleensä hyvän kuvan itsestään, tämän jälkeen alkaa pikkuhiljaa antaa merkkejä todellisesta luonteestaan.

Tälläinen on tuntemani nainen, onneksi ei tarvitse enää olla kyseisen hullun kanssa tekemisissä. Epävakaa, tai joku muu persoonallisuushäiriö.

Kuvailet narsistia.  Otan osaa, että tunnet.  Koeta päästä eroon.

narsistitappaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Draamakuningatar. Ilkeä, manipuloiva, juoruileva, itseään muiden kustannuksella korottava, hyväksikäyttävä, aggressiivinen ja myös väkivaltainen. Erittäin ulkonäkökeskeinen. Pitää yllä kulissia perhe-elämästään, pahoinpitelee miestään varsinkin juovuksissa. Osaa käsitellä tietyntyyppisiä ihmisiä, raivostuu suunnattomasti kun joku "alamainen" ei tottele tai toimi kuten hän haluaa. Syyttää muita siitä mitä itse tekee. Erittäin huomionhakuinen. Nauttii toisten vastoinkäymisistä. Valehtelee jatkuvasti. Korostaa seksuaalisuutta joka käänteessä. Antaa ensitapaamisella yleensä hyvän kuvan itsestään, tämän jälkeen alkaa pikkuhiljaa antaa merkkejä todellisesta luonteestaan.

Tälläinen on tuntemani nainen, onneksi ei tarvitse enää olla kyseisen hullun kanssa tekemisissä. Epävakaa, tai joku muu persoonallisuushäiriö.

Kuvailet narsistia.  Otan osaa, että tunnet.  Koeta päästä eroon.

Itse tunnen täysin samanlaisen kuvauksia vastaavan läheisen ja olen ajatellut hänen olevan epävakaa. Paitsi hän ei ole fyysisesti mitenkään aggressiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Raskasta seuraa. Ylidramatisointi, mustavalkoisuus, herkkyyden korostaminen, mutta muille saa laukoa mitä vaan. Pitää itseään jonain aivan erityisenä. Mutta mehän olemme kaikki erityisiä. Olen kyllästynyt siihen, että hän on omasta mielestään arjen yläpuolella ja me käytännön ihmiset ollaan jotain pyykkimuijia. Muuten jaksaisin, mutten itseni dissausta.

Just tällainen oli myös mun kaveri. Ei olla enää kavereita ja hän onkin polttanut sillat melkein kaikkiin vanhoihin tuttuihin. Ainoastaan jotkut harvat (jotka eivät ole tunteneet entistä kaverini pitkään) ovat vielä tekemisissä hänen kanssaan. He jaksavat vielä katkoa välejä muihin ihmisiin tämän draamakuningattaren mielen oikkujen mukaan, ylistää ja ihailla häntä ja alentua kakkosluokan kansalaisen asemaan - Huomaamatta sitä itse. Uskon, että sekin päivä vielä koittaa kun nuo kyllästyvät...

Kyllä on. En edes jaksa selata kaikkia kommentteja, mutta varmasti ne joilla on tällainen ystävä, tietävät kuinka raskasta se on.

Mun ystävällä on epävakaa persoonallisuushäiriö ja vielä narsistia piirteitä siinä. Hän ei ole toki diagnoosejaan kertonut, mutta olen itse alalla, eikä tarvitse oireita kaukaa hakea.

Hän oli aluksi maailman ihanin ystävä, avoin, omistautuva, olimme kuin siskokset. Kaikki alkoi muuttua kun hän sairastui. Aluksi hän jätti miehensä ja muutti elämänsä täysin impulsiivisesti, sitten hän sairastui masennukseen ja paniikkihäiriöön. Koko tämän ajan koitin häntä tukea, mutta hän hakeutui oman elämänsä kanssa sellaiseen kaaokseen, ettei enää ollut mahdollista pysyä mukana. Minkäänlaista puuttumista tai kritiikkiä hän ei tietystikään kestänyt itsestään tai omasta elämästään. Muille hän kyllä jakeli neuvoja ja oli kärkäs mielipiteissään.

Sitten kun viimein puutuin hänen jo vaarallisiin miessotkuihin, koska olin aidosti huolissani hänen elämästään, hän suuttui ja katkasi välit. Minä olin tietysti järkyttynyt asiasta, koska hän oli rakas ystävä. Hänelle tällaiset ihmisten leikkaamiset elämästä eivät näköjään tuntuneet missään. Meidän tiet erosivat täysin yhdeltä istumalta. Myöhemmin ystävä muutti ulkomaille.

Vaikeinta tällaisten ihmisten kanssa on se, että he ovat usein tosi sosiaalisia ja heillä on paljon kavereita, kuten ystävällänikin, ja hänkin mustamaalasi minut täysin muille. He osaavat olla tosi manipuloivia.

Ystäväni kävi itse terapiassa, mutta tietysti lopetti sen kesken koettuaan sen hyödyttömäksi. Hänellä ei itsellään ole minkäänlaista sairauden tuntoa. Aina on kaikissa muissa vika!

Nykyään välimme ovat asialliset, mutta ystävyys on kuollut. Emme koskaan ole puhuneet välirikosta, koska hän on täysin sitä mieltä että minä olin syyllinen. Oikeastaan olisi parempi kun en enää tapaisi koko ihmistä. Meillä vain on paljon yhteisiä tuttuja, ja on kiusallista että ystäväni pystyi manipuloimaan muitakin ihmisiä puolelleen.

Summa summarum: nämä ihmiset ovat mustavalkoisia, impulsiivisia, eivät kestä kritiikkiä, ihmissuhteet ovat heillä usein sotkuisia ja joko on tai off. Vahvat mielipiteet.

Mieheni on ja minä myös. Hänellä on vaan se isopi hylkäyksenpelko. Testaa minun jaksamista kokoajan nytkin... Testaa jaksanko tulla vastaan ja pitää yllä suhdetta ja yhteyttä... En jaksa. Siis en jaksa testaamista :D Oma jaksaminen on muista syistä täysin äärirajoilla ja tuo tuohon päälle... Jos olen yhtään väsyneen oloinen, hän ei tajua, että mulla voi olla joku muu syy. Sitten alkaa testaus ja se on syyllistävää ja syyttelevää. Olen yrittänyt sanoa, että toi ei enää käy, muttei usko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani? 

Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.

Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.

Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".

Ehkä se on syy, mutta sen taakse on myös helppo piiloutua. Epävakaan kanssa useamman vuoden seurustelleena koin suurimmaksi ongelmaksi sen, että omakin todellisuudentaju alkaa lopulta hämärtyä siinä draamailun, valehtelun ja manipuloinnin seassa luoviessa. Mikä on totta ja mikä ei, milloin puhuu sairaus ja milloin on kyse vain häikäilemättömästä manipuloinnista - vai onko sekin osa sairautta?  Varmaa on ainoastaan se, että on todella kuluttavaa, kun toinen ei koskaan ota omista tekemisistään vastuuta ja aina pitäisi tukea ja ymmärtää vaikka käyttäytyisi kuinka törkeästi.

Epävakaaseen ei kuulu mikään manipulointi tai valehtelu. Ne kuuluu narsistiseen persoonallisuushäiriöön.

Miten te, joilla on epävakaa omainen, vedätte oman jaksamisenne rajat? Mun ikääntyvä leskiäiti on ollut aina epävakaa. Ilman diagnoosia, mutta piirteet täsmää.

Säälin häntä ja huolehdin hänestä, mutta kahden pienen lapsen äitinä välillä väsyttää olla hänen elämänsä järki ja tasapaino.

Huolettomasti en myöskään voi jättää lapsia hoitoon, ainakaan isompaa. Pelkään, että isoäiti hermostuu, kun lapsi ei tottelekaan. Pari kertaa on jo käynyt niin :(

Epävakaa persoonallisuushäiriö on ylidiagnosoitu. Siitä on tullut yleisselitys hankalalle persoonallisuustyypille. Läheskään kaikki diagnosoidut tuskin oikeasti on persoonallisuushäiriöisiä. Puhumattakaan näistä kotipsykologien "diagnooseista".

Minulla on yksi hyvä ystävä jonka olen tuntenut yli 10 vuotta. Tapasimme opiskeluaikoina ja hän oli silloin "normaali", ei siis saanut raivokohtauksia tai muutakaan ylidramaattisuutta ei ollut havaittavissa. Minusta hänen temperamenttinsa oli vain tulinen ja hän on hyvin puhelias. Joskus jopa niin puhelias etten välttämättä saa sanaa suustani tuntiin. (Otin kerran kellosta aikaa)  Ihmettelin hänen käytöstään aika ajoin mutta laitoin sen milloin kotikasvatuksen ja milloin tapahtumarikkaan päivän piikkiin. Noin 5 vuotta sitten hänen käytöksensä muuttui dramaattisempaan suuntaan ja nykyään se alkaa olla huolestuttavaa. Hän on monta kertaa jäänyt kiinni valheista, myös aika isoista jutuista ja kerran toisen kaverini sanottua valheesta hän sai niin järisyttävän raivokohtauksen että laittoi välit poikki tähän toiseen kaveriini eivätkä siis ole vieläkään tekemisissä. Viimeistään tuolloin epäilykseni hänen mielenterveytensä puolesta heräsivät, mutta koska en ole lääkäri en voi sanoa varmasti onko hänellä mitään persoonallisuushäiriötä vai johtuuko hänen käytöksensä jostain muusta. Minullekin hän on raivonnut pari kertaa mitättömistä asioista ja viimeksi sain kuulla hänen puhuvan minusta selän takana juoruja ja kuulemma hän laukoi omia mustavalkoisia mielipiteitään elämästäni ja tulevasta lapsestani. Hänellä itsellään ei ole perhettä mutta tiedän että hän haluaisi sellaisen. Ehkä kyse on vain kateellisuudesta mutta oli miten oli, raskasta tämä alkaa olemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi hyvä ystävä jonka olen tuntenut yli 10 vuotta. Tapasimme opiskeluaikoina ja hän oli silloin "normaali", ei siis saanut raivokohtauksia tai muutakaan ylidramaattisuutta ei ollut havaittavissa. Minusta hänen temperamenttinsa oli vain tulinen ja hän on hyvin puhelias. Joskus jopa niin puhelias etten välttämättä saa sanaa suustani tuntiin. (Otin kerran kellosta aikaa)  Ihmettelin hänen käytöstään aika ajoin mutta laitoin sen milloin kotikasvatuksen ja milloin tapahtumarikkaan päivän piikkiin. Noin 5 vuotta sitten hänen käytöksensä muuttui dramaattisempaan suuntaan ja nykyään se alkaa olla huolestuttavaa. Hän on monta kertaa jäänyt kiinni valheista, myös aika isoista jutuista ja kerran toisen kaverini sanottua valheesta hän sai niin järisyttävän raivokohtauksen että laittoi välit poikki tähän toiseen kaveriini eivätkä siis ole vieläkään tekemisissä. Viimeistään tuolloin epäilykseni hänen mielenterveytensä puolesta heräsivät, mutta koska en ole lääkäri en voi sanoa varmasti onko hänellä mitään persoonallisuushäiriötä vai johtuuko hänen käytöksensä jostain muusta. Minullekin hän on raivonnut pari kertaa mitättömistä asioista ja viimeksi sain kuulla hänen puhuvan minusta selän takana juoruja ja kuulemma hän laukoi omia mustavalkoisia mielipiteitään elämästäni ja tulevasta lapsestani. Hänellä itsellään ei ole perhettä mutta tiedän että hän haluaisi sellaisen. Ehkä kyse on vain kateellisuudesta mutta oli miten oli, raskasta tämä alkaa olemaan. 

Tämä oli kyllä aivan kuin kuvaus omasta entisestä ystävästäni.

Olen itse epävakaa, ja koska nykyään tiedostan tän, osaan vältellä ihmisiä "huonoina" kausina.

Ennen diagnoosia mun kaverit oli kyllä ihan helisemässä, eivät pysyneet perässä mun tunnemylläköissä ja ajatuksissa sitten yhtään, riideltiin jatkuvasti ja oli kyllä kaverisuhteetkin tosi räiskyviä. Helposti meni myös välit poikki ihmisiin. Mulla oli enemmän entisiä kavereita kuin uusia kaverisuhteita. Ja välit meni poikki minun aloitteesta, en vaan jotenkin jaksanut(?) muita ihmisiä.

Mun paras kaveri sietää mua myös huonoina kausina, siitä olen hänelle äärimmäisen kiitollinen <3 kyllä silläkin välillä kiehahtaa yli mun kanssa säätäessä, mutta hän on yleisesti ottaen todella rauhallinen ja pitkäpinnainen. Ehkä sen takia tää on mun pisin kaverisuhde?

Avomiehen kanssa meillä oli alussa ongelmia, kun mun lääkitys ja hoito ei ollut vielä alkanut. Nyt on ollut todella tasaista ajoittaisia huonoja päiviä lukuunottamatta.

Nyt kun lääkitys on kunnossa, alan tiedostamaan kuinka helvetin raivostuttava ihminen mie oon huonoina kausina. Kaikki tekemiset ja muut tähän liittyen tuntuu ihan käsittämättömän hölmöiltä, ihan kun en itse ois niin käyttäytynyt vaan seurannut vain sivusta. Jännä. Ei sitä osaa selittää.

Vierailija kirjoitti:

Miten te, joilla on epävakaa omainen, vedätte oman jaksamisenne rajat? Mun ikääntyvä leskiäiti on ollut aina epävakaa. Ilman diagnoosia, mutta piirteet täsmää.

Säälin häntä ja huolehdin hänestä, mutta kahden pienen lapsen äitinä välillä väsyttää olla hänen elämänsä järki ja tasapaino.

Huolettomasti en myöskään voi jättää lapsia hoitoon, ainakaan isompaa. Pelkään, että isoäiti hermostuu, kun lapsi ei tottelekaan. Pari kertaa on jo käynyt niin :(

Minä laitoin välit poikki. En vain siedä ajatusta siitä, että äitini sairastuessa vakavasti sisareni ei ilmoittanut asiasta edes minulle, ei hakenut hänelle apua eikä tehnyt muuta kuin esitteli oman epävakautensa pahimpia piirteitä. Äiti oli turhaan yrittänyt saada tilannetta rauhoitettua, kunnes hänet vietiin sairaalaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia ihmisiä te muut epävakaan kynsiin joutuneet olette? Olen huomannut, että nämä henkilöt ehkä kaihtavat onnellisia ja sosiaalisia ihmisiä. Itse koen kylläkin olevani positiivinen ihminen mutta kuitenkin hiljaisempi kuin tämä henkilö, huomaa, jos itsellä menee hyvin niin toinen on katkerankateellimen.

Tutustuin häneen, kun olin puhelias, mutta sosiaalisti ns. heikko. Minua pidettiin "outona" koulussa, jossa häneen tutustuin. En sanonut vastaan ja muutenkin olin henkisesti aika rikki (vaikea nuoruus taustalla). Vuosia kesti asiat hyvänä, kunnes aloin löytämään itseäni ja saamaan hieman itsevarmuutta. Silloin hän laittoi välit poikki, ei kestänyt, kun minulla yhtäkkiä olikin mielipiteitä.

Noh tästä taas jonkin ajan kuluttua ystävystyimme uudelleen..

Myös minä olin nuorena läheisriippuvainen ja helppoa riistaa, lasinen lapsuus takana. Ystäväni käyttäytyikin erilailla sosiaalisesti taitavampien kanssa. Tosin vuosien varrella huomasin monen olevan varpaillaan hänen edessään, eivät uskaltaneet puhua suoraan mielipiteitään. Tämä ystäväni lisäksi manipuloi ja oli kateellinen. Makasin erään toisen ystävänsä miesystävän kanssa, oli kahden miehen loukkua, miessekoiluja, on-off suhteita, avioliitto ei kauan kestänyt. Ystävyyskin oli on-off, suuttui verisesti älyttömän pienistä asioista. Mentiin joko hänen pillin mukaansa, tai ei menty ollenkaan. Jossain vaiheessa itselleni tapahtui asia, johon olisi odottanut empaattisuuden osoitusta. Sen sijaan draamaili mitättömästä asiasta. Silloin silmäni avautuivat lopullisesti. Vähin äänin hiippailin pois, varoen aiheuttamasta lisäkonfliktia. 

Kun itse yrittää pärjätä vaikutuspiirissä, on vaikea sanoa onko sitten vain hankala ihminen kyseessä. Mietin vaan ketjussa mainittua kommenttia siitä, että jotkut saattavat olla - mitä lie - tietämättään.

Oletteko vain kylmästi katkaiseet välit vai miten epävakaan kanssa voi olla tekemisissä? Onko teillä kestänyt kauan "toipua" tästä ihmisestä siis onko esim. ystävyyssuhde epävakaan kanssa syönyt luottamusta tutustua uusiin ihmisiin?

Me joskus sanomme asiat todella väärin. Mutta yrittäkää ymmärtää että jos itse tuntisit käsittämättömän suurta vihaa, niin et sinäkään osaisi puhua toisille mukavasti. En itse edes käsitä jos sanon jotakin ikävää tai pahaa, muta en tiedä mistään muusta. Ja itselle on todella hankalaa olla muiden silmissä normaali ja puhua normaalia asioita. Ainoat tunteeni joita koen ovat negatiivisiä, se on kaikki mitä tunteida tiedän. Tämä sairaus ei tule päivässä, vaan hitaasti. Jos osaisin tuntea oloni hyväksi, niin luuletteko etten sitä tekisi. Viha on kaikki jota tunnen, en haluaisi mitään muuta elämältäni muutakuin olla niinkuin te normaalit. Antaisin siitä hyvästä mitä vain. Olette niin onnekkaita, että ette tiedäkkään. Itse tiedän mitä olen, ja olen valinnut yksinäisyyden. En halua myrkyttää muiden elämää itselläni. Tiedän etten ole kaivattu,pidetty,kunnioitettu enkä todellakaan mikään mukava ihminen. En väitä että itsekkään haluaisin olla itseni kaveri, mutta kun laitatte välit poikki niin tehkää se suoraan puhuen. Me olemme todella hyväsydämmisiä, ja uhrautuvaisia. Uhraudumme muiden puolesta, se on ainut josta tunnen olevani edes hetken tärkeä jollekkin, että tunnen edes hetken että elämälläni olisi merkitystä. Mutta, älkää potkiko jo maassa makaavaa. Sellaista maassa makaavaa joka ei enään koskaan pysty nousemaan ylös. Tämä on kuin ikiaikainen masennus, jota ei saa pois. Itse en pysty tekemään töitä, en pysty edes siivoamaan, en pysty mihinkään, en pysty edes puhumaan tästä kasvotusten. En osaa olla avoin. Siitä syystä ihmiset luulevat että olen vain laiska, eivätkä ymmärrä mua. Läkäriin meneminenkin on nyt kestänyt kaksi vuotta. Enkä tiedä miksi sinne edes menen, kun en saa sanaa suustani ulos. Toivoisin olevani normaali..en halua rahaa en hienoa autoa. Haluaisin tuntea onnellisuutta edes joskus.