Uskallatko tunnustaa maailmankaikkeuden raa'alta tuntuvan lainalaisuuden?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se on vapauttava ajatus, auttaa punnitsemaan minkälaisten asioiden vuoksi kannattaa nähdä vaivaa, mitä tavoitella, mitä surra ja millä loppujen lopuksi on väliä. Kaiken katoavaisuus on ihanan demokraattista, lopussa kenelläkään ei ole enempää kuin toisella eikä kukaan ole enemmän kuin toinen.

Toinen miellyttävä ajatus on se, että me (ja kaikki mitä on) koostumme samoista alkuaineista kuin universumin tähdet, ja raskaammat alkuaineet ovat peräisin tähdistä. Aine kiertää, ja kun ruumiista aika jättää, sen aineet palautuvat kiertoon muovautuakseen osaksi jotakin muuta.

Ei mitään arvoa minulle. Kun sairaalapaikka on saavutettu, niin voisin vaikka juoda jotain kivutonta myrkkyä ja nirri lähtisi heti. Ei minun oloani helpota yhtään, että pääministeri laskee vieressäni allensa. En minä saa siitä vasemmisto solidaarisuudesta mitään iloa. 

Mistä sinä saat iloa? Luulen että kupletin juoni on juurikin siinä, että pitäisi keskittyä tekemään enemmän niitä asioita, joista saa iloa. Sitä tuskin katuu kuolinvuoteellaan, viis siitä kuka viereisessä vuoteessa on.

Nyt päästiin asiaan. Olen koko elämäni koittanut tehdä asioita, joista saan iloa. Mutta kun mikään ei ole tuntunut miltään eikä siltä oikealta. Olen down shiftannut ja tehnyt vähemmän töitä, harrastanut erilaisia kädentöitä, maannut rannalla laiskana, koittanut tsempata ja nostaa kuntoa, mutta lopputulos on aina sama, ei tää ole kivaa, tää on ihan paskaa tai ehkä vielä paremminkin se, se, että joko minut haukutaan tai että itse haukun itseni. Haukun itseni, koska mulle on tullut sen minun haukkujani asenteesta (lapsuudesta alkaen) niin paha olo.

Vasta äskettäin olen alkanut tajuta, että saan elää elämääni haluamallani tavalla eikä siitä kuulu kenenkään minua haukkua, jos en riko lakia, tai vahingoita toisia. Eli vaikka tein muka haluamiani asioita, varmistin takaraivossani kuitenkin aina, että se on muiden hyväksymä tekeminen. Ei mulla ollut itselleni hyväksyntää. Se tarkoitti sitä, että en saanut iloa mistään. Jouduin luopumaan kaikesta mitä itse olisin halunnut äitini hyväksi, että HÄN hyväksyi elämäni, minusta viis. Minä en ollut äidille tärkeä, vaikka hän aina tekopyhästi väitti niin. En MINÄ ollut hänelle tärkeä, vaan hänen oma luulonsa ja mielikuvansa minusta ehkä korkeintaan oli.

5

Kuulostaa siltä että takanasi on pitkä ja kivikkoinen tie. Onneksi näitä (välillä kipeitäkin) kasvun paikkoja tulee, jolloin palasia loksahtelee paikalleen vaikka vähänkin kerrallaan, se on aina eteenpäin. Painin samankaltaisten ajatusten kanssa vielä jokin aika sitten, minua jarrutteli varovaisuus - nuoruusvuosien heittäytyminen ei käy enää niin helposti edes ajatuksen tasolla, käytännöstä puhumattakaan. Uskon, että sisäisen rauhan - ja sen myötä ilon - voi saavuttaa vain elämällä itselleen, ei toisten toiveita täyttäen tai heidän hyväksyntänsä varassa. Jatkan opettelemista minäkin, tämä on varmaan elämänmittainen harjoitus.

Miten yhtä aikaa elää itselleen ja olla perheen äiti? Lapset vaatii paneutumista ja läsnäoloa ja hoivaa ihan hirveästi. Mitä minä en itse saanut. Mistä mä sitä heille annan? Mutta mä olen äiti. Ei voi peruuttaa sitä enää.

5

Heittäytyminen perheenperustamisen jälkeen varsinkin on vitsi. Nuorena uusia mahdollisuuksia tuli aivan eri tahtiin kuin nyt tulee, jos jossain epäonnistuikin. Jos mä nyt epäonnistuisin ammatinvaihdossani varteenotettavaplan B olisi palata nykyiseen työhöni. Jännää. Eli en olisi päässyt minnekään. Ei minua lohduttaisi edes se, että "nyt se on kokeiltu" tai "tiedän ainakin, ettei se onnistunut". Lohduttaako todellakaan olla inhoamassaan ammatissa, kun ei ollut saanut tukea oikeaan aikaan ajatella itseään ja mitä haluaa, vaikka koitti saada apua?

5

Huh nyt oli heviä settiä!

miekkonen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se on vapauttava ajatus, auttaa punnitsemaan minkälaisten asioiden vuoksi kannattaa nähdä vaivaa, mitä tavoitella, mitä surra ja millä loppujen lopuksi on väliä. Kaiken katoavaisuus on ihanan demokraattista, lopussa kenelläkään ei ole enempää kuin toisella eikä kukaan ole enemmän kuin toinen.

Toinen miellyttävä ajatus on se, että me (ja kaikki mitä on) koostumme samoista alkuaineista kuin universumin tähdet, ja raskaammat alkuaineet ovat peräisin tähdistä. Aine kiertää, ja kun ruumiista aika jättää, sen aineet palautuvat kiertoon muovautuakseen osaksi jotakin muuta.

Ei mitään arvoa minulle. Kun sairaalapaikka on saavutettu, niin voisin vaikka juoda jotain kivutonta myrkkyä ja nirri lähtisi heti. Ei minun oloani helpota yhtään, että pääministeri laskee vieressäni allensa. En minä saa siitä vasemmisto solidaarisuudesta mitään iloa. 

Mistä sinä saat iloa? Luulen että kupletin juoni on juurikin siinä, että pitäisi keskittyä tekemään enemmän niitä asioita, joista saa iloa. Sitä tuskin katuu kuolinvuoteellaan, viis siitä kuka viereisessä vuoteessa on.

Nyt päästiin asiaan. Olen koko elämäni koittanut tehdä asioita, joista saan iloa. Mutta kun mikään ei ole tuntunut miltään eikä siltä oikealta. Olen down shiftannut ja tehnyt vähemmän töitä, harrastanut erilaisia kädentöitä, maannut rannalla laiskana, koittanut tsempata ja nostaa kuntoa, mutta lopputulos on aina sama, ei tää ole kivaa, tää on ihan paskaa tai ehkä vielä paremminkin se, se, että joko minut haukutaan tai että itse haukun itseni. Haukun itseni, koska mulle on tullut sen minun haukkujani asenteesta (lapsuudesta alkaen) niin paha olo.

Vasta äskettäin olen alkanut tajuta, että saan elää elämääni haluamallani tavalla eikä siitä kuulu kenenkään minua haukkua, jos en riko lakia, tai vahingoita toisia. Eli vaikka tein muka haluamiani asioita, varmistin takaraivossani kuitenkin aina, että se on muiden hyväksymä tekeminen. Ei mulla ollut itselleni hyväksyntää. Se tarkoitti sitä, että en saanut iloa mistään. Jouduin luopumaan kaikesta mitä itse olisin halunnut äitini hyväksi, että HÄN hyväksyi elämäni, minusta viis. Minä en ollut äidille tärkeä, vaikka hän aina tekopyhästi väitti niin. En MINÄ ollut hänelle tärkeä, vaan hänen oma luulonsa ja mielikuvansa minusta ehkä korkeintaan oli.

5

Kuulostaa siltä että takanasi on pitkä ja kivikkoinen tie. Onneksi näitä (välillä kipeitäkin) kasvun paikkoja tulee, jolloin palasia loksahtelee paikalleen vaikka vähänkin kerrallaan, se on aina eteenpäin. Painin samankaltaisten ajatusten kanssa vielä jokin aika sitten, minua jarrutteli varovaisuus - nuoruusvuosien heittäytyminen ei käy enää niin helposti edes ajatuksen tasolla, käytännöstä puhumattakaan. Uskon, että sisäisen rauhan - ja sen myötä ilon - voi saavuttaa vain elämällä itselleen, ei toisten toiveita täyttäen tai heidän hyväksyntänsä varassa. Jatkan opettelemista minäkin, tämä on varmaan elämänmittainen harjoitus.

Miten yhtä aikaa elää itselleen ja olla perheen äiti? Lapset vaatii paneutumista ja läsnäoloa ja hoivaa ihan hirveästi. Mitä minä en itse saanut. Mistä mä sitä heille annan? Mutta mä olen äiti. Ei voi peruuttaa sitä enää.

5

Tätä en ole ratkaissut. Tunnistan ilmiön, täälläkin aika oli kortilla kun lapsi oli pieni. Nyt teinin kanssa ajan puute ei enää ole ongelma, ja sen jälkeen kun aikaa alkoi olla enemmän, oli mahdollista pohtia myös mitä elämältä tahtoo ja opetella tuntemaan itseänsä ja niitä syy-seuraussuhteita, jotka ovat muovanneet minut sellaiseksi kuin tänään olen. Tavallaan ne asiat, jotka ruuhkavuosina aina siirsi sivuun muiden, kiireellisempien tieltä, ottivat kiinni, ja jonkin aikaa oli todella hankalaa tietää mistä on tulossa ja mihin menossa.

Minä kipuilin erilaisten hylkäämiseen ja sen pelkoon liittyvien asioiden kanssa, ja voin lämpimästi suositella ammattimaista keskusteluapua, jos olo on kovin paha. Itse kävin stressaavassa elämäntilanteessa työterveyspsykologilla, ja sain rentoutusharjoituksia. Kuulostaa hipiltä, mutta niiden avulla pääsin pahimman ohi niin, etten mennyt kadulle makaamaan ja huutamaan taivaalle "mitä vielä, anna tulla" vaikka siltä usein tuntui. Nyt pahimman mentyä opettelen elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista. Katkeruus on kamalaa, siltä pitää yrittää välttyä viimeiseen saakka, jottei pilaa elämäänsä.

Ehkä jokin tuon kaltainen apu voisi antaa työkaluja tunteiden kanavointiin myös sinun tapauksessasi, rakastat lapsiasi, mutta se ei vaan "tule ulos". - Puolisollani on samankaltainen ongelma ja traumaattinen nuoruus. En ihmettele, että tunteiden ilmaisu on vaikeaa, jos itsesuojelumekanismit ovat niin vahvat, rakastaessaan joutuu kuitenkin laittamaan itsensä alttiiksi, toisen ihmisen armoille. Se voi sattua.

Vierailija kirjoitti:

Heittäytyminen perheenperustamisen jälkeen varsinkin on vitsi. Nuorena uusia mahdollisuuksia tuli aivan eri tahtiin kuin nyt tulee, jos jossain epäonnistuikin. Jos mä nyt epäonnistuisin ammatinvaihdossani varteenotettavaplan B olisi palata nykyiseen työhöni. Jännää. Eli en olisi päässyt minnekään. Ei minua lohduttaisi edes se, että "nyt se on kokeiltu" tai "tiedän ainakin, ettei se onnistunut". Lohduttaako todellakaan olla inhoamassaan ammatissa, kun ei ollut saanut tukea oikeaan aikaan ajatella itseään ja mitä haluaa, vaikka koitti saada apua?

5

Tämä on varmaan luonnekysymys. Olen juurikin samassa jamassa, ja vaikka ajatus paluusta inhottuun ammattiin on ikävä, ei se enää tunnu niin pahalta. Niin käy, jos on käydäkseen. Itseni tuntien katuisin varmaankin enemmän sitä, jos en olisi edes yrittänyt. Olen joka tapauksessa saanut olla opiskeluvuodet poissa rivistä tekemässä sitä, mistä aidosti nautin, joten mitä olen menettänyt vaikken löytäisikään uutta uraa?

Hyvä huomio tähän aloitukseen tuo orjamoraali. Se tarkoittaa lamaantunutta alistumista vallitsevaan tilanteeseen ja lohduttautumista sillä, että hyvityksen saa esim. tulevassa elämässä. Käännä toinen poski vielä, jumala palkitsee taivaassa, jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heittäytyminen perheenperustamisen jälkeen varsinkin on vitsi. Nuorena uusia mahdollisuuksia tuli aivan eri tahtiin kuin nyt tulee, jos jossain epäonnistuikin. Jos mä nyt epäonnistuisin ammatinvaihdossani varteenotettavaplan B olisi palata nykyiseen työhöni. Jännää. Eli en olisi päässyt minnekään. Ei minua lohduttaisi edes se, että "nyt se on kokeiltu" tai "tiedän ainakin, ettei se onnistunut". Lohduttaako todellakaan olla inhoamassaan ammatissa, kun ei ollut saanut tukea oikeaan aikaan ajatella itseään ja mitä haluaa, vaikka koitti saada apua?

5

Tämä on varmaan luonnekysymys. Olen juurikin samassa jamassa, ja vaikka ajatus paluusta inhottuun ammattiin on ikävä, ei se enää tunnu niin pahalta. Niin käy, jos on käydäkseen. Itseni tuntien katuisin varmaankin enemmän sitä, jos en olisi edes yrittänyt. Olen joka tapauksessa saanut olla opiskeluvuodet poissa rivistä tekemässä sitä, mistä aidosti nautin, joten mitä olen menettänyt vaikken löytäisikään uutta uraa?

Minä olen jo yhtä muuta ammattia yrittänyt, tämä on toinen ammattini. Ensimmäisessä ei ollut töitä, eikä oikein palkkaakaan. Eikä se loppujenlopuksi ollut sekään aivan minua. Enää ei kiinnosta kokeilut, haluaisin oikeasti eteenpäin. Jos jättäisin tämän ammattini haluaisin sen olevan asenteella, että takaisin en tule enää koskaan, tämä ei ole minua varten. Mutta koska palaamattomuudesta ei voi olla nyt varma, koska en edes todellakaan tiedä mitä sitten tekisin, jos en tätä, jossa voisi olla mitään järkeä, niin antaa olla. Voihan sitä paskaa lapioida yhtä hyvin tämäkin kuula jalassa, kuin työttömyyden häpeä. Tai en edes pääsisi työttömäksi, alallani on hyvin töitä.

5