Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tietää onko masennus tavallista masennusta vai niinsanottua sielun pimeää yötä? Vai onko masennus ja ahdistus aina jotain "henkisempää" kuin tässä kulttuurissa osataan ymmärtää?

Anekdotaalinen kokemus tässä, mutta... Olen siis pohtinut samaa kysymystä ja puhunut masennuksesta joitain vuosia sitten tässä samassa ketjussa. Minulle kävi lopulta niin, että mielenterveyden romahtaminen oli osa sielun pimeää yötä - samaan aikaan koko muukin elämä romuttui terveydestä talouteen.

Näinhän ei ole pakko käydä kaikkien kohdalla. Omalla tielläni vasta syvä ahdistus johdatti heräämään siihen, että koko ahdistus on pelkkä illuusio. Samaten kaikkien asioiden menettäminen johdatti ymmärtämään, että millään ulkoisella ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Sittemmin olen kuitenkin koettanut parantaa elämän materiaalisiakin olosuhteita. Olen käyttänyt surutta tukena myös maallisia avuja hengellisten lisäksi, eli esimerkiksi mielialalääkkeille voi olla paikkansa jos niistä tuntuu olevan apua. Samalla tavalla hoidan esimerkiksi talouttani budjetoimalla ja niin edelleen, tässä kun nyt kuitenkin elellään ihan normaalia arkea edelleen. Miten se menikään, "ennen valaistumista kannat vettä ja pilkot puita, valaistumisen jälkeen kannat vettä ja pilkot puita".

Kiinnostaisi kuulla myös Mystikon ajatukset mielenterveydestä ja sielun pimeästä yöstä.

Nro 14

Jonnekin tekee mieli tilittää ja tämä tuntui taas ainoalta vaihtoehdolta :D Ehkä halusin joltain kokeneemmalta ja tämän vaiheen jo ohittaneelta kysyä, mitä tämä on? Sitä pimeää yötä? Välillä kyllä näkyy niitä valonpilkahduksiakin.

Olen elämässä pistänyt merkille, että jotkun tietyt vaikeudet toistuvat uudelleen ja uudelleen. Yleensä ihmissuhteisiin liittyvät. Eim. raha-asioita ym on ollut paljon helpompi vain päästää irti. Mutta ne ihmissuhteet D: Mitä läheisempi, sen vaikeampaa.... tavallaan. Ja silti ehkä kaikkein opettavaisinta. 

Tuntuu, että joillain ihmisillä on yliluonnollinen kyky painella juuri oikeista nappuloista suistaakseen minut raiteilta. Ja tavallaan ymmärrän, että peilaan itseäni vain muihin ja totta kai sieltä tulee mitä tilaa :D Ja vaikka monesti aluksi tuntuu, että on tullut tilattua iso lemuava kasa paskaa kotiin kuljetettuna, niin tarpeeksi kun läjää on penkonut, niin sieltä löytyy joku opetus. 

Jatkan seuraavassa viestissä...

Se, miten nopeasti sen "helmen sieltä kasasta löytää", tuntuu olevan koko ajan nopeampaa. Liekö ahkeran harjoituksen tulosta :D Tästä haluaisin kertoa yhden elävän esimerkin. Olen ollut aika vaitonainen näistä asioista lähi ja -tuttavapiirin parissa. Tänään kuitenkin saatoin(ehkä vähän turhautuneenakin) möläyttää "jotain" eräälle läheiselle ihmiselle, joka kieriskelee pahoissa vaikeuksissa itsensä kanssa. Sanoin, että minulla on omat keinoni selättää vaikeudet, mutta tuskin ovat sinua varten. No, toinen kun pyysi, niin yritin jotenkin selittää, miten toimin, kun on oikein paha olo. 

Ei mennyt niin kuin strömssöössä... tai ainakin näin luulin. Vastapuoli alkoi kuulostaa vihamieliseltä ja minä tyypilliseen tapaani loukkaannuin ja taisin itkeä tirauttaakkin. Keskustelu loppui vähän nihkeissä tunnelmissa ja minä jäin itkuisena ja epätoivoisena miettimään, että mikäs "tämä tilaus nyt  oli". Että jos en alkaisikaan syyttämään toista, vaan mietin miksi tai mikä minussa saa tällaisen tilanteen heijastumaan?

Päällimmäisenä jäi mieleen OMA TULKINTA, että minua pidetään jotenkin "hihhulina". Kyseessä kuitenkin henkilö, oka on näihin asioihin perehtynyt, eikä siis tullut ihan puskista tällainen tulkinta maailmasta. Toinen mikä jäi mieleen(masentuneen ihmisen suusta), että ehkä minulle ei ole sattunut vielä mitään tarpeeksi järkyttävää. Että kyllä se mieli siitä voi viellä muuttua. 

Oma elämä ei ole ollut aina mitenkään herkkua ja ajattelin, että nii-i, entäs jos tuleekin jotain sietämätöntä, jotain mikä on aivan liikaa. Ei mennyt varmaan kuin vartti, niin sain kaivettua omat pelkoni sieltä esiin. Pelkään ihan oikeasti, että minua pidetään ihan sekopäänä. Ja pelkään, että en jaksa elää kaksoiselämää lopun ikääni. Esittämään, että nämä asiat ei kiinnosta. Ja se saa minut tavallaan iskemään jarrut pohjaan. Pelkään että jään jotenkin ulkopuoliseksi ja minulle nauretaan. 

Ja tosiaan tuo toinen "Ei ole paska vielä vaan kunnolla osunut tuulettimeen". Se on toinen pelko, joka on ehkä vielä enemmän ollut piilosilla. Pelkään, että tulee joku ihan sietämätön tilanne. Jotain mistä ei selviä millään mielenrauhalla. Jotain mihin ei edes Jumala auta. Jos olenkin ollut ihan väärässä koko ajan ja muut voi sitten nauraa päälle, "kun henkinen ihminen sai nenilleen". 

Olen oikein tyytyväinen, että sain "nämä vonkaleet koukkuun", mutta en oikein tiedä mitä niillä tehdä? Tuntuvat ahdistavan niin, että niiltä ei oikeen saa rauhaa. 

Sen verran pääsin ehkä pelostani tulla leimatuksi hörhöksi, että soitin tälle henkilölle uudelleen. Sanoin, että sanaakaan ei tartte uskoa, mutta sain tästä kinasta ihan hyvän oivalluksen ja uskon ihan itse sen tilanneeni, joten en voi olla kuin kiitollinen kiistakumppanilleni. En tullut leimatuksi. Kuulemma mieluummin kannustaa tässä asiassa. Vaikka onkin asioista kanssani ihan eri mieltä, tai ei kiinnosta. En kyllä edelleenkään kovin herkästi lähtisi kelle vaan näistä asioista avautumaan. Mutta kai sen nyt oli tarkoitus mennä näin. 

Välillä vaan tuntuu niin raskaalta kaikki. Ja sen jälkeen, kun tilanne on selvinnyt, on kiitollinen, että näin se meni. Ja kun taas tulee seuraava tilannne, niin päällimmäisenä olo, että tätä en kyllä kestä. Äkkiä se unohtuu :/

Terveisin täältä vuoristoradasta edelleen 1424

Ohikulkija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömyydellä on muutenkin saatu paljon hyvää aikaan. Annan miehen olla mitä on ja samalla pystyn ehkä itsekkin olemaan mitä olen. Molempien on varmasti helpompi olla suhteessa, kun ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan. 

Mutta välillä tämä "ihan sama- olo" tuntuu tosi kummalliselta. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että enkö rakasta miestä enää? Vaikka kaikki on aivan ihanaa, niin samalla jotenkin ihan sama ja plaah :/

Tulihan sepustus :D

T.1424

Tuo välinpitämättömyys on kirjaimellisesti sitä, että ei ole enää mitään väliä mihin pelko mahtuisi. Kun sinun vapautesi lisääntyy, lisääntyy vapaus myös ihmissuhteissasi. Kaikki menee mielestä mieleen ajatustakin nopeammin. Erityiset rakkaussuhteet ovat pohjimmiltaan vihasuhteita. Niissä on aina joku sääntö, tai raja, jota ei tule ylittää. ”Voimme olla yhdessä, kunhan et tee tätä, tätä, tai tätä asiaa.” Todellinen Rakkaus hyväksyy kaiken, eikä näe erillisyyttä. Se voi tulla aluksi järkytyksenä, kun huomaa rakastavansa ihmisiä, tai puolisoaan ja samalla tunteekin ensi kertaa ettei tarvitse tarvitse toiselta ihmiseltä mitään. Siinä herää helposti ihmismieleen ajatus, että enkö enää rakasta. Kyse ei ole siitä, vaan siitä, että kaupankäynti suhteissa on loppu. Tällöin ei enää vie puutetta suhteisiin, koska ei elä enää samalla tavalla puutteen ohjaamana kuin ennen. Olet siis matkalla oikeaan suuntaa. Ei siis syytä huoleen.

Wau, juuri näin. Maailman ihmissuhteet perustuvat erityisyyteen ja juuri tuohon vaihtokauppaan. Olen itse kokenut nykysuhteessa myös samaa, enkö rakasta oikein, jos rakastan kumppania kuten muitakin, jos en välitä lähteekö hän vai jääkö. Mutta todellisuudessa se on unesaa pitävien kiinnikkeiden purkamista. Harva meistä tuntee (tai tunnistaa) todellisen rakkauden, joka on kaiken muodon tuollapuolen!

Vierailija kirjoitti:

Mitä pitäisi tehdä kun elämä jumiutuu paikalleen ja kaikki ovet sulkeutuvat? En usko että tämä on ohimenevä väliaikainen tilanne, luultavasti elämäni jää pysyvästi tällaiseksi.

Jos mietit lausetta "pysyvää on vain muutos" niin huomast sen paikkansapitävyyden katsellessasi omaa historiaasi. Mikään ei ole samaa kuin 10v, 1v tai 10min sitten. Mieli vain kehittää tarinan "olen jumissa" ja uskoo siihen. Mutta onko se totta. Kyseenalaista tuo ajatus ja jokainen muukin. Katso ajatuksia, tunteita.. Ilman että määrittelet niitä. Kuka katsoo? Kuka on jumissa? Vain katso ja huomaa kuinka mieleen tulee tilaa ja huomaat muutoksen saman tein.

Suosittelen muuten lukemaan koko ketjun alusta saakka läpi. Vastaus moniin täällä esitettyihin kysymyksiin on jo kerrottu.

Tämä on ehdottomasti lempiketjuni AV:lla. Kiitos teille kaikille ja tietenkin KM:lle, jos vielä palstailet.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen muuten lukemaan koko ketjun alusta saakka läpi. Vastaus moniin täällä esitettyihin kysymyksiin on jo kerrottu.

Tämä on ehdottomasti lempiketjuni AV:lla. Kiitos teille kaikille ja tietenkin KM:lle, jos vielä palstailet.

Todellakin, niin timanttista tekstiä että muualta saa hakea. Kiitollinen tästä ketjusta!!

Minäkin luin tämän ketjun kahteen kertaan. Molemmilla kerroilla kiinnitin huomiota ihan eri asioihin ja välillä tuntui, että en varmasti ole tätäkään "kohtaa" aimennin lukenut.  Saa nähdä jaksanko enää kolmatta kertaa :D Tosin muutakin hyvää luettavaa on löytynyt ketjun kirjavinkeistä :)

1424

Vierailija kirjoitti:

Mystikko: miten erottaa egon halut ja suuremman minän/syvemmän tietoisuuden/Jumalan (tai miksi haluaakaan ko. entiteettiä kutsua) tavoitteet toisistaan? Kumpaa meidän tulisi kuunnella?

Tietyssä vaiheessa vastaus on: ei mitenkään. Sillä se on Jumala itse, joka haluaa esittää sitä ihmisen roolia, joka on dualismin ja egon vallassa, kokea kaiken sen minkä "ihminen" kokee erillisyyden kokemuksen tilassaan. Sillä se mitä Jumalaksi kutsutaan on kaiken olemassaolon ja elämän tanssin tanssija, ei ole erillisyyttä... Jos siis etsii Jumalan tahtoa muttei löydä, ei auta kuin elää parhaansa mukaan, luottaen että ok, nyt Tietoisuus tai Jumala tahtoo minun kauttani ilmaista tätä mitä nyt elän. Tulee aika, jolloin se tahtoo ilmaista jotain muuta, ja se vanha ego-ehdollistuminen on vain väsyneitä ajatuksia päässä, mutta silloin ei enää ole useimmissa tilanteissa erityisen vaikeaa erottaa egon ja syvemmän tietoisuuden ääniä. (Toki niin kauan kuin ihmisen muodossa on, voi olla erilaisia psyykkisiä tiloja ja fyysisiä tiloja, joissa se on vaikeaa, mutta se on vain ihmisyyttä, se ei ole ongelma)

Vierailija kirjoitti:

Musiikki on minulle asia, jonka kautta voin kokea tunteita, jotka tuskin muuten olisivat mahdollisia. Jotain niin syvää ja oman olemisen kaikki tasot läpäisevää että sitä on hankala kuvata. Se yhdistää minua itseeni ja se yhdistää minut muihin. Eksistentialiinen erillisyyden tunne häviää. Ei sille löydy sanoja :D. Kyse on kuitenkin tunnepuolen jutusta ja yhteydestä, jossa on aivan mystiset mittasuhteet minun kannaltani. Sitten toisaalta mietityttää, miksi minusta ympäristöt joissa livemusiikkia pääsee kuulemaan ovat niin kauhean ahdistavia. Baarit, klubit, keikkapaikat, festarit ja sen sellaiset. Lähes aina, kun menen noihin saamaan musiikista hoitoa, joku humalainen tulee ahdistelemaan enkä minä muutenkaan nauti siitä joukosta ympärilläni tai sinne menemisestä. Tuntuu silti, että se on uhrauksen arvoista ja kärsitty epämukavuus on pienempi kuin se että pääsen kiinni musiikkiin.

Mietin vain miksi se on näin? Johtuuko se siitä, että kaikki ihmiset menevät musiikkia kuulemaan pohjimmiltaan samasta syystä ja siellä missä on musiikkia, siellä on myös kaikkien kuulijoiden pimeys ja kipeys ja tuska?

Tämä voi olla omituista höpinää monen mielestä :D. Minun ajattelussani ja kokemusmaailmassani kuitenkin musiikki on suurin ja monimuotoisin parannuskeino ja hengellinen voima, mitä maailmassa on. Se on myös omille tunteille ollut usein ainoa reitti purkautua, lohtu ja ääni, joka on kertonut etten olekaan aivan yksin maailmassa. Muusikko, jonka musiikki on nostanut sieluni turvaan on minulle henkinen mestari. Siksi tulee pohdittua tällaista.

Monelle noissa ahdistaviksi kokemissasi paikoissa musiikki on myös vain sivuasia sille, että pääsee bilettämään, tapaamaan toisia ihmisiä ja juomaan. Hankalaa siinä sitten nauttia pyhää ja puhdistavaa kokemusta, kun ympärillä on porukkaa, joka lähinnä sekoilee ja tsekkailee hyvän näköisiä vastakkaisen sukupuolen edustajia ja alkoholin rohkaisemana lähestyykin näitä melkoisen tökerösti.

Toki sekin on totta että ihmisissä yleensä on paljon levottomuutta ja ahdistusta, minkä takia herkkien ihmisten on usein vaikea olla missään väkijoukoissa - koska he aistivat sen kaiken mitä ympärillä olevista ihmisistä huokuu, ja se tuntuu tulevan häiritsemään omaa rauhaa. Itse en ole koskaan myös ollut ihmisjoukoissa viihtyvää tyyppiä, oikeastaan jopa toista ääripäätä eli mieluiten yksin jossain luonnossa.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin tänne avautua, kun tuntuu kaikkein kätevimmältä paikalta olla rehellinen. Lähipiiriä en viitsi vaivata, kun huolestuisivat ja toisaalta sellaista vähiten kaipaisin :D

Olo on taas ollut jotenkin kummallinen. Välillä alakuloinen, mutta usein vain täysin välinpitämätön. Havahdun aina välillä ajattelemaan olenko holtiton. Tili on käytänössä koko ajan tyhjä ja silti käytän viimeisiä pennosia johonkin "humpuukiin"(kuten joku voisi sanoa). Välillä tulee ajatus, että "herran Jumala! Pitäisikö silti laittaa rahaa säästöön". Ja silti sama ralli jatkuu :/ Toisaalta rahaa on tullut aina viime hetkellä jostain ihme paikasta. Huomasin esim, että ex on tietämättään lahjoittanut minulle rahaa useamman kuukauden. Huomasin asian äskettäin ja saatiin sovittua, että maksan esim. veronpalautuksista takaisin. Tällaisia täpäriä pelastumisia tuntuu tulevan aina sopivaan saumaan. Tämä taas toisaalta ei kannusta käyttäytymään vastuullisemmin :/ Ja usein tuhon vastuullisuuden ajatukseenkin tunnun suhtautuvani välinpitämättömästi. Ja silti joku ajatus moraalista putkahtaa aina silloin tällöin päähän. Että pitäisikö kuitenkin, vaikka lähimmäisten takia :/

Ja tämä välinpitämättömyys on hämentänyt minua myös parisuhteen saralla. Hyviä puolia siinä on ollut paljonkin. En osaa olla mustasukkainen, mikä välillä tuntuu hämentävän miestäkin. Hän saattaa esim soittaa uudestaan puhelun jälkeen, jossa on puhutu, kuinka hän on ollut yhteydessä exäänsä. Yleensä tällainen olisi minussa herättänyt mustasukkaisuuden. Vaikka miehelle en sitä tietenkään usein ääneen sanonut. Mutta toki mieltä hivelivät miehen vakuuttelut, että ei mitään syytä huoleen, että minua hän rakastaa. Näin kävi taas joku aika takaperin. En tuntenut oikeen mitään kummempaa. Totesin miehelle, kun hän soitti ja kysyi, että ei kai paihoittanut mieltäni muhumalla exästään, että ei kyllä nyt tullut pieneen mieleenkään :D Asia ei ollut siis edes juolahtanut mieleen ja tuntui oudolta, että mies oli näin ajatellut puolestani... että pitäisi olla mustasukkainen :D

Välinpitämättömyydellä on muutenkin saatu paljon hyvää aikaan. Annan miehen olla mitä on ja samalla pystyn ehkä itsekkin olemaan mitä olen. Molempien on varmasti helpompi olla suhteessa, kun ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan. 

Mutta välillä tämä "ihan sama- olo" tuntuu tosi kummalliselta. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että enkö rakasta miestä enää? Vaikka kaikki on aivan ihanaa, niin samalla jotenkin ihan sama ja plaah :/

Tulihan sepustus :D

T.1424

Tuo on sitä että elää kuten Jeesus opetti, kuin Taivaan linnut, murehtimatta elatustaan ja esim. puolisonsa pitämistä itsellään, luottaen että on Voima joka pitää kyllä huolen. Sellainen luottamuksen perususkomus on omiaan manifestoitumaan luottamusta tukevina ulkoisina tapahtumina kuten nuo rahan tulemiset jostain "ihme paikasta" juuri kun sitä tarvitsee. 

Se on kyllä mielenkiintoista, miten tässä maailmassa usein ajatellaan omistushalun olevan sama asia kuin rakkaus, niin että jos ei ole halua pitää kiinni ja omistaa, olla mustasukkainen menetyksen uhan edessä, kuvitellaan ettei rakasta. Vaikka se vastaa rakastaakin, joka voi antaa toiselle täyden vapauden. Elämä jatkuisi vaikka suhde loppuisikin, eikä lisäksi ole edes mahdollista kahlita suhteeseen ketään sellaista joka ei enää sitä halua. Miksi siis tuhlata energiaansa mustasukkaisuuteen ja valvomiseen, joka lopulta vain luo ahdistuksen ilmapiiriä ja lisää eron todennäköisyyttä, ei vähennä sitä? Mutta sittenkin monia huolestuttaa, jos toinen ei ole mustasukkainen.

Loppujen lopuksi kaikki mikä on syntynyt kuolee, kaikki materian maailmassa näkyvä katoaa. Sen ymmärtävä ei kiinnity ylettömän syvästi enää niinkään kenenkään tai minkään ulkoisiin muotoihin vaan siihen ydinolemukseen, joka ei koskaan katoa vaikka ottaakin erilaisia muotoja eri aikoina. Ja joidenkin vain tämän ajallisen tiedostaville se on tunnekylmyyttä, ettei riipu vastustamassa vähintään psyykkisesti vääjäämättömiä asioita, vaan antaa ihmisten ja asioiden tulla ja mennä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tietää onko masennus tavallista masennusta vai niinsanottua sielun pimeää yötä? Vai onko masennus ja ahdistus aina jotain "henkisempää" kuin tässä kulttuurissa osataan ymmärtää? Sekin hämmentää että mun ymmärryksen mukaan nuo tunnetason oireilut voi olla viestiä siitä että elämä ei vastaa omiin tunnetarpeisiin ja jotain pitäisi muuttaa, ennemmin kuin lääkitä paha olo piiloon. Noita ongelmia tosin olisi paljon vähemmän jos olisi yhteisöllisyyttä ja ihmiset osaisivat tukea toisiaan paremmin eikä olisi velvollisuus olla koko ajan pirteä ja hyvin pärjäävä.

Ja vielä sekin että joidenkin mielestä vaikeat tunteet ja vaiheet voi olla jotain karmallisista syistä juontuvaa ja karmataakan keventämistä.

Kaikella on tarkoituksensa ihmisen henkisellä tiellä. Myös niiden ihmisten masennuksella ja muilla kärsimyksillä on tarkoitus, jotka eivät tällä hetkellä ole kiinnostuneet henkisyydestä lainkaan. Tarkoituksia on erilaisia eri aikoina elämää. On aikoja, jolloin kärsimys johtuu jostain terävästä kulmasta omassa psyykessä, jonka täytyy kivuliaasti hioutua todellisuutta vasten, ennen kuin kipu loppuu. On kärsimystä, jonka tarkoitus on saada ymmärtämään lähteä tietyistä olosuhteista tai tiettyjen ihmisten luota. On kärsimystä, jonka tarkoitus on voimaannuttaa parantamaan omaa tai ihmiskunnan elämää, inspiroida vähentämään kärsimystä. Ja myös sitä, jonka on tarkoitus tuhota ihmisestä vääriä samaistumisia elämän varrella luotuun valeminään, jota jotkut sanovat egoksi, ja järisyttämään ihmiselle pienestä asti syötettyjä tämän maailman perususkomuksia siitä mikä on ihminen, mitä ovat luonnonlait, mikä on Jumala, missä määrin todellisuus on objektiivinen ja missä subjektiivinen jne.

Sielun pimeästä yöstä puhutaan yleensä niiden kohdalla, jotka ovat valinneet tavalla tai toisella etsiä henkisesti, ja silti rämpivät tyhjyydentunteen, ahdistusten, masennusten jne suossa. Usein ennen yötä on ollut jonkinlainen kuherruskuukausi sen uskon tai perinteen kanssa jonka on valinnut, mutta yhtäkkiä enää uskoa ei ole, tai manifestointi  ei toimi, tai meditaatiota ei vaan jaksa ja sen tuntuu kuivalta ja hyödyttömältä, eikä millään tunnu oikeastaan olevan edes mitään väliä. Sielun pimeän yön lähtökohta on syvemmällä kuin siellä, mistä ns. psyykkiset ongelmat kumpuaa, mutta se oireilee myös psyyken tasolla ja useimmat päätyvät jollain tapaa hoitamaan näitä sietämättömäksi koettuja oireita. Ne, jotka ei käytä lääkkeitä, usein käyttävät esim. alkoholia tai jotain itsessään harmitonta toimintaa joka kuitenkin menee pakkomielteisen liialliseksi. Ei siitä ketään syyttää voi, että ei vaan jaksanut olla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvan kammottavan olon rauhallinen todistaja aina vaan, vaan tarvitsi helpotusta. Eikä se estä pimeän yön tavoitteen toteutumista. Hidastaa voi kyllä jonkin verran, varsinkin jos yhtään ei ole valmis kohtaamaan pahaa oloa vaan heti etsiytyy helpotuskeinojen ääreen. 

Mystikko, saisiko sinulta kommenttia siihen, miksi elämässä rakkaussuhteet toistavat samaa kaavaa? Alussa kaikki menee hyvin, jonka jälkeen alkaa itsekin luottaa ja ajatella että voisiko tästä tulla jotain enemmänkin. Sitten toinen perääntyy ja suhde on ohi. Tämä toistuu sitten aina vain uuden ihmisen kanssa, eikä väliä tunnu olevan sillä millaisen ihmisen kanssa yrittää. Kaikki aina alkaa mennä metsään, kun itse uskaltaa alkaa luottamaan ja haaveilemaan tulevaisuudesta toisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä pitäisi tehdä kun elämä jumiutuu paikalleen ja kaikki ovet sulkeutuvat? En usko että tämä on ohimenevä väliaikainen tilanne, luultavasti elämäni jää pysyvästi tällaiseksi.

Ei mikään tässä maailmassa ole pysyvää, ei sinun tämänhetkinen tilanteesikaan. Toki on mahdollista että joidenkin isojen tavoitteiden tasolla asiat ei etene, mutta se ei tarkoita että koko elämä olisi jumittunut. Silti keho ja tunteet muuttuvat joka hetki, samoin aistimukset ja kokemukset. Ja jos ei itse jumita itseään siihen että "jaaha, kun tämä ei kerran onnistunut, niin en sitten yritä mitään enää", niin ajan myötä huomaa myös uusia ovia joita voisi kokeilla avata, ja jotkin niistä avautuvat, ja joskus käy niinkin onnellisesti että aikanaan huomaa että olipa hyvä että ne tietyt ovet sulkeutuivat, koska jos niin ei olisi käynyt, en olisi nyt tässä missä olen.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, saisiko sinulta kommenttia siihen, miksi elämässä rakkaussuhteet toistavat samaa kaavaa? Alussa kaikki menee hyvin, jonka jälkeen alkaa itsekin luottaa ja ajatella että voisiko tästä tulla jotain enemmänkin. Sitten toinen perääntyy ja suhde on ohi. Tämä toistuu sitten aina vain uuden ihmisen kanssa, eikä väliä tunnu olevan sillä millaisen ihmisen kanssa yrittää. Kaikki aina alkaa mennä metsään, kun itse uskaltaa alkaa luottamaan ja haaveilemaan tulevaisuudesta toisen kanssa.

Oppikurssi ei mene ohi, ennen kuin sen sisältö on opittu. Elämä tuo samankaltaisia haasteita eteen niin kauan, kunnes löytää sisimmästään sen, mitä kuvio tahtoo sanoa.

Nämä oppikurssit voivat käsitellä hyvin erilaisia tasoja ihmisyydessä. Voi olla kuvio pelkästään psyykkisestä asiasta, joka pitää selvittää. Voi olla kyse myös alitajunnan tasolla olevasta sitkeämmästä, tiedostamattomasta kuviosta, jossa joku ehkä jo hyvin varhain ehdollistunut perususkomus sanoo, että ihmiset pettävät aina, aina kun niihin luottaa niin tulee vaan satutetuksi. Toisaalta joskus sielu voi haluta sellaistakin elämää, jossa ei ollenkaan takerruta ajatukseen suhteen kestosta, vaan eletään päivä kerrallaan, miettimättä ollenkaan sitä kauanko suhde kestää. Nautitaan kun ollaan yhdessä ja on mukavaa, mutta ollaan valmiita siihenkin että huomenna ehkä ei olla yhdessä ja sitten itketään eroitkut ja jatketaan elämää. Tai kuten minun tapauksessani, jopa sitä että ymmärtäisi että parisuhteet ei ole minun juttuni ollenkaan.

Ongelma näissä on se, että kokijan itse täytyy löytää sisältään se, mikä on asian tila hänen omassa tapauksessaan, löytää se omasta sielustaan ja mielestään. Vaikka joku ulkopuolinen sanoisi ihan oikeankin asian syyksi, se ei silti auttaisi, se herättäisi vain vastustusta tai epäuskoa, tai sitten sellaista uskoa, jossa sanotaan että joo, uskon että tuosta on kyse mutta entä sitten, miten se tieto tämän kuvion muuttaa? Oma sisäinen oivallus sen sijaan avaa tien muutokseen myös. Ja toisin kuin nykyään usein sanotaan, ei ole pakko olla yksin sinkkuna että näitä asioita voi tutkia, voi olla myös suhteessa ja siinä seurata kaikkia omia ajatuksiaan ja tunteitaan ja käytösmallejaan, ja näin tutustua siihen mitä pohjimmiltaan haluaa ja mikä mahdollisesti estää halujen toteutumista.

Yritin äsken jo tämän postata, mutta hävisi koko viesti. Pahoitteluni, jos ilmestyy kahteen kertaan. Ehdinpähän korjata pahimmat kirjoitusvirheet :D

Mystikolta olisin halunnut kysyä yhden kysymyksen. Tai miksei keneltä vaan, joka ehkä osaisi vastata. Kysymys on ns "äänistä päässä". Tai aivan kuin keskustelisi itsensä kanssa, muttei kuitenkaan.

Ensimmäinen vastaava kokemus oli vuosia sitten yhden päihdekokeilun seurauksena. En voi väittää katuvani kokemusta, vaikka se tavallaan rankka olikin. Aivain kuin päässäni olisi käyty hyvin kiivasta keskustelua kahden hyvin erilaisen henkilön kanssa. Toisen nimesin "vinkujaksi", koska se halusi marista ja valittaa ja surkutella koko ajan. Toinen oli rauhallisempi tyyppi, joka sanoi tyyliin " Voit ihan rauhassa lukea kirjoja, perehtyä uskontoihin ja kulttuureihin jne. Eikä siinä mitään. Mutta jos haluan löytää todellisen vastauksen, se löytyy vain sisältä". En silloin oiken osannut selittää kokemusta. Pitkään kutsuin tätä rauhallista tyyppiä isoveljeksi :D

Viimeaikoina on tuntunut, että olen saanut paremmin yhteyden tähän tyyppiin. Olen saanut vaikeissa tilanteissa "kummallisia neuvoja", jotka myöhemmin ovat osoittautuneet aivan oikeiksi.  Sanankäänteet, joilla ohjeet tulevat, ovat tavallaan itselle vieraita. En yleen sä "keskustelisi itseni kanssa" niin.

Välillä taas herää epäilys vähintään höyrähtämisestä. Välillä mietin, toistelenko vain kirjoista lukemiani lauseita. Toisaalta vaikka olisivat kirjoista, ne tuppaavat olemaan oikeassa. Välillä mielessä kummittelee jo skitsofrenia... ja välillä ajatus tuntuu naurettavalta. 

Lähinnä tässä kai mietin olenko hoidon tarpeessa, vai pitäisikö vaan kuunnella ohjeita, kun ei siitä haittaakaan tunnu olevan? Vai onko minulla vain hyvä mielikuvitus :/

1424

Vierailija kirjoitti:

Yritin äsken jo tämän postata, mutta hävisi koko viesti. Pahoitteluni, jos ilmestyy kahteen kertaan. Ehdinpähän korjata pahimmat kirjoitusvirheet :D

Mystikolta olisin halunnut kysyä yhden kysymyksen. Tai miksei keneltä vaan, joka ehkä osaisi vastata. Kysymys on ns "äänistä päässä". Tai aivan kuin keskustelisi itsensä kanssa, muttei kuitenkaan.

Ensimmäinen vastaava kokemus oli vuosia sitten yhden päihdekokeilun seurauksena. En voi väittää katuvani kokemusta, vaikka se tavallaan rankka olikin. Aivain kuin päässäni olisi käyty hyvin kiivasta keskustelua kahden hyvin erilaisen henkilön kanssa. Toisen nimesin "vinkujaksi", koska se halusi marista ja valittaa ja surkutella koko ajan. Toinen oli rauhallisempi tyyppi, joka sanoi tyyliin " Voit ihan rauhassa lukea kirjoja, perehtyä uskontoihin ja kulttuureihin jne. Eikä siinä mitään. Mutta jos haluan löytää todellisen vastauksen, se löytyy vain sisältä". En silloin oiken osannut selittää kokemusta. Pitkään kutsuin tätä rauhallista tyyppiä isoveljeksi :D

Viimeaikoina on tuntunut, että olen saanut paremmin yhteyden tähän tyyppiin. Olen saanut vaikeissa tilanteissa "kummallisia neuvoja", jotka myöhemmin ovat osoittautuneet aivan oikeiksi.  Sanankäänteet, joilla ohjeet tulevat, ovat tavallaan itselle vieraita. En yleen sä "keskustelisi itseni kanssa" niin.

Välillä taas herää epäilys vähintään höyrähtämisestä. Välillä mietin, toistelenko vain kirjoista lukemiani lauseita. Toisaalta vaikka olisivat kirjoista, ne tuppaavat olemaan oikeassa. Välillä mielessä kummittelee jo skitsofrenia... ja välillä ajatus tuntuu naurettavalta. 

Lähinnä tässä kai mietin olenko hoidon tarpeessa, vai pitäisikö vaan kuunnella ohjeita, kun ei siitä haittaakaan tunnu olevan? Vai onko minulla vain hyvä mielikuvitus :/

1424

Kuuntele vain intuitiotasi, sillä juuri sillä tavalla Pyhä Henki kommunikoi. Harva näkee mitään ulkoista ilmestystä tai kuulee ulkoisia sanoja tai saa merkkejä, vaan syvemmän sielun ja hengen tason viestit tulevat mieleen samaan tapaan kuin omat ajatukset, mutta ne tunnistaa sävystä ja niiden mukana tulevasta rauhasta. 

Tunnistaminenkin on osin oppimisprosessi. Monen ihmisen mieli on aika vilkas paikka jossa höpöttää monenlaisia ääniä. Toisinaan ihminen voi olettaa esim. ankaran yliminän äänen olevan Jumalan ääni, ja niinkin voi käydä että Jumalan kaipuussaan ei-tietoisesti kehittää itselleen ikään kuin mielikuvitusystävän jota sitten kutsuu vaikka Jeesukseksi, jonka kanssa voi sydämessään jutella. Tällaiset kuitenkin oppii tunnistamaan äänen kuuntelun hedelmistä aika äkkiä. Ja mitä hiljaisempi mieli on yleensä, sitä helpompi on tunnistaa tavallista mieltä "syvemmältä" kohoavat impulssit, jotka vain tulevat tulkituksi ihmiskielen sanoille oman tietoisen mielen kautta.

Itselläni tähän on viime vuosina liittynyt sellainenkin prosessi, etten enää tulkitse ollenkaan sanoiksi sarjallistetuiksi ajatuksiksi. Siitä en sinänsä ollut yllättynyt, ettei Hengen tason impulsseja tarvitse tulkita ihmisajatuksiksi, mutta minulla on käynyt niin myös ns. luonnollisille ajatuksille, joita ajattelen vaikka tehdessäni työtä. Ennen ajattelin jotain tyyliin: "hmm, mietitäänpä, mistä päästä tätä ongelmaa lähden ratkaisemaan" ja usein kirjoitin johonkin vihkoonkin suunnitelmaa mitä vaiheita hommassa on, miten lähden niitä lähestymään jne. Koko ajan mielessä oli käynnissä sanallinen ajatusprosessi, jonka välissä pidin hiljaisia hetkiä jotta pystyisin inspiroitumaan Hengen tasolta. Sieltä sitten tuli sykäyksiä, jotka tulkkautuivat sanoiksi, ja taas oli käsillä idea jota pystyin toteuttamaan. Mutta ei enää, kun teen työtä, olen vain hiljaa ja annan hiljaisuuden saada muodon suoraan, ilman sanallisia ajatuksia välissä. Ja siinä vasta huomaa, kuinka hidas ja rajoittava tapa on sanallinen ajattelu, jolla voi käsitellä vain yhtä ajatusketjua kerrallaan. Jokaisen ihmisen mielellä on kyky käsitellä paljon laajempia kokonaisuuksia suoraan alitajunnassa, mutta kyky saada sellainen prosessi tahdonalaisesti käynnistettyä ja sen tulokset toiminnan tasolle on egon kehityksen myötä useimmilta kadonnut.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin tänne avautua, kun tuntuu kaikkein kätevimmältä paikalta olla rehellinen. Lähipiiriä en viitsi vaivata, kun huolestuisivat ja toisaalta sellaista vähiten kaipaisin :D

Olo on taas ollut jotenkin kummallinen. Välillä alakuloinen, mutta usein vain täysin välinpitämätön. Havahdun aina välillä ajattelemaan olenko holtiton. Tili on käytänössä koko ajan tyhjä ja silti käytän viimeisiä pennosia johonkin "humpuukiin"(kuten joku voisi sanoa). Välillä tulee ajatus, että "herran Jumala! Pitäisikö silti laittaa rahaa säästöön". Ja silti sama ralli jatkuu :/ Toisaalta rahaa on tullut aina viime hetkellä jostain ihme paikasta. Huomasin esim, että ex on tietämättään lahjoittanut minulle rahaa useamman kuukauden. Huomasin asian äskettäin ja saatiin sovittua, että maksan esim. veronpalautuksista takaisin. Tällaisia täpäriä pelastumisia tuntuu tulevan aina sopivaan saumaan. Tämä taas toisaalta ei kannusta käyttäytymään vastuullisemmin :/ Ja usein tuhon vastuullisuuden ajatukseenkin tunnun suhtautuvani välinpitämättömästi. Ja silti joku ajatus moraalista putkahtaa aina silloin tällöin päähän. Että pitäisikö kuitenkin, vaikka lähimmäisten takia :/

Ja tämä välinpitämättömyys on hämentänyt minua myös parisuhteen saralla. Hyviä puolia siinä on ollut paljonkin. En osaa olla mustasukkainen, mikä välillä tuntuu hämentävän miestäkin. Hän saattaa esim soittaa uudestaan puhelun jälkeen, jossa on puhutu, kuinka hän on ollut yhteydessä exäänsä. Yleensä tällainen olisi minussa herättänyt mustasukkaisuuden. Vaikka miehelle en sitä tietenkään usein ääneen sanonut. Mutta toki mieltä hivelivät miehen vakuuttelut, että ei mitään syytä huoleen, että minua hän rakastaa. Näin kävi taas joku aika takaperin. En tuntenut oikeen mitään kummempaa. Totesin miehelle, kun hän soitti ja kysyi, että ei kai paihoittanut mieltäni muhumalla exästään, että ei kyllä nyt tullut pieneen mieleenkään :D Asia ei ollut siis edes juolahtanut mieleen ja tuntui oudolta, että mies oli näin ajatellut puolestani... että pitäisi olla mustasukkainen :D

Välinpitämättömyydellä on muutenkin saatu paljon hyvää aikaan. Annan miehen olla mitä on ja samalla pystyn ehkä itsekkin olemaan mitä olen. Molempien on varmasti helpompi olla suhteessa, kun ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan. 

Mutta välillä tämä "ihan sama- olo" tuntuu tosi kummalliselta. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että enkö rakasta miestä enää? Vaikka kaikki on aivan ihanaa, niin samalla jotenkin ihan sama ja plaah :/

Tulihan sepustus :D

T.1424

Tuo on sitä että elää kuten Jeesus opetti, kuin Taivaan linnut, murehtimatta elatustaan ja esim. puolisonsa pitämistä itsellään, luottaen että on Voima joka pitää kyllä huolen. Sellainen luottamuksen perususkomus on omiaan manifestoitumaan luottamusta tukevina ulkoisina tapahtumina kuten nuo rahan tulemiset jostain "ihme paikasta" juuri kun sitä tarvitsee. 

Se on kyllä mielenkiintoista, miten tässä maailmassa usein ajatellaan omistushalun olevan sama asia kuin rakkaus, niin että jos ei ole halua pitää kiinni ja omistaa, olla mustasukkainen menetyksen uhan edessä, kuvitellaan ettei rakasta. Vaikka se vastaa rakastaakin, joka voi antaa toiselle täyden vapauden. Elämä jatkuisi vaikka suhde loppuisikin, eikä lisäksi ole edes mahdollista kahlita suhteeseen ketään sellaista joka ei enää sitä halua. Miksi siis tuhlata energiaansa mustasukkaisuuteen ja valvomiseen, joka lopulta vain luo ahdistuksen ilmapiiriä ja lisää eron todennäköisyyttä, ei vähennä sitä? Mutta sittenkin monia huolestuttaa, jos toinen ei ole mustasukkainen.

Loppujen lopuksi kaikki mikä on syntynyt kuolee, kaikki materian maailmassa näkyvä katoaa. Sen ymmärtävä ei kiinnity ylettömän syvästi enää niinkään kenenkään tai minkään ulkoisiin muotoihin vaan siihen ydinolemukseen, joka ei koskaan katoa vaikka ottaakin erilaisia muotoja eri aikoina. Ja joidenkin vain tämän ajallisen tiedostaville se on tunnekylmyyttä, ettei riipu vastustamassa vähintään psyykkisesti vääjäämättömiä asioita, vaan antaa ihmisten ja asioiden tulla ja mennä.

Tämä tulkinta tunnekylmyydestä on mielenkiintoinen ja totta myös omissa kokemuksissani. Itse olen hengellisen tien myötä avautunut askel askeleelta rakastamaan itseäni ja muita ihmisiä ehdoitta, vapaasti, taistelematta ja pakottamatta. Jos pakottamista tai siihen pyrkimistä on ilmennyt, elämä on kyllä nopeasti kitkenyt tuollaiset yritykset pois minusta. Minua on pidetty toisinaan välinpitämättömänä ja epäempaattisena, vaikka omassa kokemusmaailmassani annan vain kaikille sieluille vapauden tehdä omat valintansa. Jos minä, ihmisenä, kuulun niihin valintoihin, niin hyvä juttu –jos en, niin en lähde taivuttelemaan kenenkään tahtoa mieleisekseni, vaikka kuinka pitäisin toisesta ja haluaisin olla hänen kanssaan kontaktissa. Omassa maailmassani yhteys muihin sieluihin ei katkea koskaan lopullisesti, vaikka fyysisessä todellisuudessa olosuhteet ajaisivatkin erilleen. Tästä kokemusmaailmasta käsin pystyy tekemään (ei helposti, mutta pystyy kuitenkin) ratkaisuja, jotka voivat näyttäytyä ajallisessa maailmassa käsittämättöminä, mutta hengellisessä mielessä ne ovat eettisesti ja moraalisesti oikea tie. Niiden syitä on oikeastaan turha edes yrittää avata kenellekään, ja siksi olen tyytynytkin vain olemaan hiljaa joistakin asioista ja pitämään tämän osan elämästäni muilta salattuna.

Nyt, kun täällä on paljon keskusteltu ihmissuhteista, haluan lisätä, että minun kohdallani ne ovat olleet yksi erittäin olennainen osa hengellistä polkua. Pettymykset, ristiriidat ja jopa kaltoinkohtelut suhteissa ovat opettaneet minulle kaikista eniten siitä, mikä on ollut sisimmässäni itseltäni piilossa. Ne ovat tuoneet esiin kaiken hyväksyttäväksi, rakastettavaksi ja parannettavaksi –ei siinä toisessa ihmisessä, vaan omassa itsessäni. Kokemukset ovat vieneet minua aina vain syvemmälle ytimeeni, ja niiden myötä olen päässyt kohtaamaan ja puhdistamaan alitajuisia uskomuksiani, jotka ovat estäneet minua luomasta haluamaani. Kaiken tämän myötä olen päässyt hyvin yksinkertaiseen, vaikeasti sanallistettavaan ymmärrykseen siitä, miten luominen tällä olemisen tasolla toimii. Käytännössä pyrin vain "pitämään huolen omista virtaavista energioistani", ja kaikki muu järjestyy ilman mieleni aktiivista osallistumista prosessiin. Edelleen vaikeinta on muiden ihmisten kanssa toimiminen –erakkona pystyisin elämään lähes jatkuvassa euforisen luovassa olotilassa (kokeiltu on). Koen kuitenkin, että paikkani on juuri siellä, ihmisten parissa, ja ajan myötä opin aina vain paremmin sitä, miten antaa muiden ihmisten negatiivisuuden ja "raskaiden energioiden" olla vaikuttamatta itseensä. Jos jollakin on vinkkejä tähän, otan niitä mielelläni vastaan.

Mystikko, voitko rukoilla puolestani, että minusta poistuisivat loputkin esteet jotka estävät minua kokemasta itseäni kauniiksi ja terveeksi. 

Se tässä itseä mietitytääkin, että mistä erotan onko kyseessä mielikuvitusystävä, joka vain tuurilla on oikeassa? Että yritänkö tietämättäni lohduttaa itseäni vaikeassa tilanteessa "juttelemalla Jumalalle". Monesti olo on kyllä ollut tosi rauhallinen vaikka millaisessa myllerryksessä näisen "keskusteluiden" jälkeen, mutta kai sitä voi myös vaan ns rauhoitella itse itseään. Jos olisin aina ollut ns. perusjärkevä, en epäilisi niin paljon. Mutta minulla on ollut lapsesta asti tosi vilkas mielikuvitus. Saatoin lapsena omasta mielestä aivan 100 varmasti nähdä, esim vihreän käden vaatekaapissa, mutta aikuisena pistänyt moiset tosiaan sen mielikuvituksen piikkiin.

Toinen asia mikä tosiaan tuntuu tavallisesta poikkeava puhetapa, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa. Olin hetki sitten todella vaikeassa tilanteessa, jossa oli jo ihmishengestä kyse(ei omasta). Istuin bussissa matkalla kotiin ko. tilanteesta. Kysyin "itseltäni, että voi hevon H, mitäs nyt? Tilanne näyttää ihan kamalalta. Hetken istuksittuani mieleeni putkahti ajatus, kuin tyhjästä: " Muodon tasolla asiat saattavat hetken näyttää menevän vielä huonommin. Älä välitä siitä. Todellinen paraneminen tapahtuu mielen tasolla, joka nyt saattaa näyttäytyä tällaisena vaikeana tilanteena. Rentoudu".  En yleensä keskustele itseni kanssa tuollaisin sanankääntein. Yleensä vain höpöttelen ja hihittelen mielessäni ja jos asiat menevät mönkään, niin joka toinen ajatus on kirosana tai vaihtoehtoisesti "sisäistä itkua".

Hetken tilanne tosiaan näytti menevän vielä vaikeammaksi. Kyseessä oli hankala tilanne erittäin läheisen ihmisen elämässä. Mutta sen sijaan, että olisin panikoitunut ja valvonut yökaudet murehtimassa, olinkin koko ajan rauhallinen. Varmasti minusta oli näin enemmän apuakin, kuin jos olisin itse lähtenyt myös vellomaan tässä kurjassa tilanteessa. Ja kuinka ollakkaan asiat helpottuivat parissa päivässä huomattavasti. Normaalisti olisin tosiaan itkenyt silmät tomaateiksi ja yrittänyt miettiä kaikkia mahdollisia ratkaisuja ja neuvoja tilanteeseen. Rauhallisuus ja vain pelkkä läsnäolo ei olisi tullut kyseeseenkään.

Jälkikäteen olin toki kovin tyytyväinen, että kuuntelin tätä rauhoittavaa ajatusta. Mutta aika pian aloin taas epäillä, että mitähän tuokin nyt muka taas.  Näin on käynyt useamman kerran. Tuntuu toisaalta tyhmältä vesittää hyvä olo näillä epäilyksillä mielenterveydestä ja mielikuvituskavereista, mutta... aina on se mutta. 

1424