Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Mikä on elämäntehtävä niillä joiden elämässä ei ole mitään tehtävää? Tai niillä joilla ei ole mitään kiinnostusta ja draivia mihinkään?

Näihin kahteen viimeiseen on oikeastaan sama vastaus: ratkaisu on antaa elämänsä Hengen ohjaukseen, jolloin siitä tulee merkityksellistä sekä kaikki tarpeellinen aineellinen tulee tyydytetyksi. Joskaan tämä ei ole ainoa ratkaisu vaan vain niille jotka kokevat siihen kutsua: on myös täysin sallittua alkaa tavoitella inhimillisesti parempaa elämää kaikin mahdollisin fyysisin ja psyykkisin ja metafyysisin keinoin.

Oman tahdon hävittäminen on kuitenkin pääosin väärinkäsitys. Jos ihminen kokee itsensä edelleen dualistisesti, erilliseksi muusta olevaisuudesta ja olevaisuuden perustasta, ja yrittää hävittää tahtonsa, ei ole mitään muuta voimaa joka toimisi hänen kauttaan. Hänestä tulee vain vähemmän hän itse, hänestä tulee entistä passiivisempi ja kärsivämpi tyhjä kuori. Oman tahdon häviäminen on merkityksellistä vain, jos se lähtee aidosta hengellisestä kokemuksesta: siitä että ei vain älyllisesti usko, vaan elävästi kokee, että on kaikkiallisen Tietoisuuden tai Energian (Jumalan) ilmenemismuoto, ja tietää että elämä tämän Tietoisuuden hallinnassa on kaikin puolin parempaa niin itselle kuin muille, kuin elämä egon johdossa. Mutta ilman kokemusta aidosta Hengen ohjauksessa ja ilmentymänä olemisesta oman ihmistahdon tappaminen on pelkästään negatiivinen ja väkivaltainen teko, johon ei kannata pyrkiä. "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen kirkkauttaan, niin kaikki tämä annetaan teille". Ihmisen ei tarvitse murehtia siitä, pääseekö ihmistahdostaan eroon vai ei, vaan vain etsiä elävää yhteyttä Jumalan valtakuntaan. Kun sen löytää, avautuu yksilöllinen tie, jota kulkiessaan ihminen kokee syvää tyytyväisyyttä riiippumatta siitä, onko se tie tämän maailman arvostama vai ei.

Kiinnostus ja draivi tulee varmasti kyllä sen myötä, kun tuon yhteyden löytää. Se ei aina ole tosin sellainen kiinnostus ja draivi, mitä tämä maailma arvostaa. Täällä arvostetaan menestystä liike-elämässä tai tieteessä tai muussa omassa ammatissa tai toimessa. Mutta osalla hengellinen oma tehtävä onkin hiljaisuutta, rauhaa, "taajuuden kannattelua". Sitä että on ylittänyt tämän maailman, mutta ei tee siitä kenenkään edessä mitään numeroa, ei konkreettisesti palvele ketään, vaan lisää vai oman tietoisuutensa energian tämän planeetan energioihin ja auttaa siten epäsuorasti kaikkia. Oma tieni on hybridi: olen varsin menestynyt aineellisella tasolla, mutta olen myös mystikko ja metafyysikko joka hengellisesti palvelen pääosin lisäämällä oman tietoisuuteni ja kokemukseni ihmiskunnan kollektiiviseen tietoisuuteen.

Erään toisen keskustelun inspiroimana: minusta tuntuu ajoin siltä, että aivomme on ohjelmoitu unohtamaan ja välttämään tätä tietoa. Ainakin oman kokemukseni mukaan arki tempaisee niin helposti mukanaan, vaikka rukouksessa on helppoa tuntea yhteys ja muistaa, mitä todella on. Mitä te muut ajattelette?

Nro 14

Vierailija kirjoitti:

Erään toisen keskustelun inspiroimana: minusta tuntuu ajoin siltä, että aivomme on ohjelmoitu unohtamaan ja välttämään tätä tietoa. Ainakin oman kokemukseni mukaan arki tempaisee niin helposti mukanaan, vaikka rukouksessa on helppoa tuntea yhteys ja muistaa, mitä todella on. Mitä te muut ajattelette?

Nro 14

Minäkin luin Redditistä vastaavaa keskustelua muutama päivä sitten :)

Mikä on Mystikon näkemys menneisyydestä? Ainoa mitä meillä on vain tämä nykyhetki, mutta jos menneisyyden tapahtumat vaikuttavat myös nykyhetkeen. Tai jos henkilö kokee, että on tehnyt niin suuria virheitä menneisyydessä, ettei tietoinen manifestointikaan auta enää kun monet asiat ovat jo "pilalla" lopullisesti. Mikä auttaisi tällaista henkilöä?

Vierailija kirjoitti:

Erään toisen keskustelun inspiroimana: minusta tuntuu ajoin siltä, että aivomme on ohjelmoitu unohtamaan ja välttämään tätä tietoa. Ainakin oman kokemukseni mukaan arki tempaisee niin helposti mukanaan, vaikka rukouksessa on helppoa tuntea yhteys ja muistaa, mitä todella on. Mitä te muut ajattelette?

Nro 14

Kyllä, myös oman kokemukseni mukaan mielen ohjelmointi on erittäin vahva ja vaikea ohittaa. "Tavallisessa" ihmiskokemuksessahan se on välttämätöntä, koska ei sielu voisi muuten saada aidolta tuntuvaa kokemusta erillisyydestä ja voimattomuudesta eikä voisi kulkea näennäistä matkaansa ei-jumaluudesta takaisin jumaluuteen.

Muistan lukeneeni joskus jostain hengellisestä kirjallisuudesta, että "ihminen ei voi valaistua". Tulkitsin tuolloin tuon ajatuksen kirjaimellisesti ja olin siitä täysin eri mieltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, miten oikeassa se on. Ihmisyyttä, sellaisena kuin sen tunnemme, ei voi ottaa mukaan valaistumiseen: egomieleen identifioituneena en voi tuntea todellista olemustani. Tavallaan on siis hyvin ymmärrettävää, että ihmisohjelmointi vastustaa tällaista tietoa, koska sen sisäistäminen tuo mukanaan myös ymmärryksen egomielen todellisesta luonteesta, mikä on tietysti uhka sen koko olemassaololle. Itse olen jo vuosia sitten alkanut tietoisesti muuttamaan tuota ohjelmointia jopa siinä määrin, että minun on melkein mahdotonta enää samaistua aiempaan "minääni". Historiani tuntuu kuin elokuvalta, jonka olen joskus katsonut, mutta joka ei todelliseen katselijaan ole vaikuttanut.

Olen huomannut, että arki ja egomieleen samaistuminen meinaavat herkästi tempaista minutkin edelleen mukaansa, ellen ole jatkuvasti valppaana. Asiat ovat kuitenkin sillä tavalla nykyään toisin, etten oikein voi ottaa mitään maallisia tapahtumia enää kovin "vakavasti". Tätä on vaikea kuvailla, mutta tavallaan en vain voi enää uskoa siihen todellisuuteen, minkä havaitsen suurimman osan ajasta, vaikka enimmäkseen en näe sen tilalla vielä mitään muutakaan. Reagoin edelleen joihinkin asioihin haavoittuneesta egomielestä käsin, mutta pääsen nopeasti takaisin siihen sisäiseen tietoon, jonka olen viime kuukausina saavuttanut. En usko, että tätä transformaatiota voisi kovin helposti tehdä ilman harjoittelua, joten annan "lipsahdukseni" itselleni aina anteeksi, vaikka mieleni yrittääkin minua niistä sättiä. Kiintymättömyys ja jatkuva valppaus edellyttävät minulla erittäin harjaantunutta mieltä, ja koska en ole tätä aiemmin tehnyt, annan itselleni sen ajan, jonka asia vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on Mystikon näkemys menneisyydestä? Ainoa mitä meillä on vain tämä nykyhetki, mutta jos menneisyyden tapahtumat vaikuttavat myös nykyhetkeen. Tai jos henkilö kokee, että on tehnyt niin suuria virheitä menneisyydessä, ettei tietoinen manifestointikaan auta enää kun monet asiat ovat jo "pilalla" lopullisesti. Mikä auttaisi tällaista henkilöä?

Voi luopua uskomuksesta, että aika on lineaarinen ja yksisäikeinen, niin että on yksi menneisyys joka vaikuttaa tähän yhteen nykyhetkeen. Sillä tuo ihmisille tyypillinen perususkomus. jos siihen vielä lisää uskon syyn ja seurauksen lakiin, kaikkiin luonnonlakeihin niin valmis onkin maailmankuva, jossa tietoinen manifestointi on mahdotonta, eikä sellaista syvää maailmankuvaa pysty rikkomaan vain yrittämällä jossain pintatietoisuudessa toivoa kovasti että se toimisi. 

Toki, tuo uskomusten muuttaminen on vaikea tehtävä niin kauan kuin ei sielun silmin näe todellisuuden luonnetta. Kaikki ihmisen aistikoneiston havainnot kun näyttävät tukevan sitä, että on yksi menneisyys joka vääjäämättömästi vaikuttaa nykyhetkeen, ja on aika rajallista mitä asioita voi muuttaa ja korjata ja mitä ei. Silti: uskomuksia muuttamalla se kaikki voi muuttua. Eikä ole edes mitään yhtä tapaa uskoa niin että "ihmeet" mahdollistuvat. Jotkut kokevat että koko aika on illusorinen konstruktio, ja sittenkin jos oletetaan aika, rinnakkaisia todellisuuksia on valtavasti ja on mahdollista valita seurattavaksi jokin muu säie kuin tällä hetkellä: sellainen, jossa menneisyys on erilainen ja siksi nykyhetken mahdollisuudetkin on erilaiset. Jotkut uskovat, että on jokin jumalolento, joka tekee ihmeitä, ja sen takia muutos on mahdollinen. Toiset uskovat johonkin esoteerisiin tai maagisiin oppeihin siitä, miten mieli voi vaikuttaa aineeseen, tai erityisiin esoteerisen tason lakeihin, jotka ovat kuin luonnonlakeja ja toimivat aina jos oppii käyttämään niitä (esim. Vetovoiman laki). Nykyhetkessä koetun todellisuuden muuttamiseen menneisyydestä riippumatta mikä tahansa lähestymistapa näistä voi toimia, jos sen kanssa tekee työtä niin että oikeasti sisäistää uudet uskomukset ja jos oppijärjestelmä sisältää jotain metodologioita, myös ne on opeteltava.

Etsivä löytää kirjoitti:

Muistan lukeneeni joskus jostain hengellisestä kirjallisuudesta, että "ihminen ei voi valaistua". Tulkitsin tuolloin tuon ajatuksen kirjaimellisesti ja olin siitä täysin eri mieltä, mutta nyt olen ymmärtänyt, miten oikeassa se on. Ihmisyyttä, sellaisena kuin sen tunnemme, ei voi ottaa mukaan valaistumiseen: egomieleen identifioituneena en voi tuntea todellista olemustani.

Ihminen ei voi tosiaan valaistua, koska "ihminen" on ikään kuin määritelmän omaisesti vain hyvin rajoittunut näkemys siitä Jumalan lapsesta joka on yhtä Isän kanssa, joka jokainen on tosiasiassa: ihminen sellaisena kuin me sen yleensä käsitämme (kuolevainen, haavoittuvainen, lankeavainen, ulkomaailman armoilla oleva) syntyy kun omaksutaan joukko tämän maailman rajoittavia perususkomuksia siitä mikä "minä" on.

Sillä ei ole erikseen valaistunutta minää ja ihmisminää, ei sielua ja egoa, ei Kristusta ja lihan mieltä - ei todellisina olemassaolevina entiteetteinä. Ihmisellä toki useinkin on kokemus että tällaisia dualiteetteja olisi, mutta tosiasiassa on niin että "Taivas on tämä maa nähtynä valaistuneen tietoisuuden läpi". Ja tavallinen ihminen on Kristus tai Jumala nähtynä valaistuneen tietoisuuden läpi, ja valaistunut tarkoittaa: ihmisten perususkomusten hypnotisoivasta vaikutuksesta vapaata.

Usein valaistumisen tekee vaikeaksi se, että uskotaan että pitäisi tavoittaa joku aivan uudenlainen olemus tai olento jostain syvältä sisältään, ja sitten tuskaillaan kun ahkerasta rukouksesta ja meditoinnista huolimatta sellaista ei tahdo löytyä. Uskotaan myös että "lihan mieli" tai "ego" ovat oikeasti olemassa olevia asioita, ja hirvittäviä vastustajia joita vastaan on ankara taistelu. Asiassa helpottaa paljon jos tajuaa, että ne ovat illuusioita ja vääristymiä, jotka synnyttää kaikki ihmismaailman aivopesu, jota jokainen ottaa vastaan elämänsä alusta asti. Ne ovat vähän kuin pimeys: ei pimeydellä ole itsenäistä olemassaoloa vaan se on valon puutetta. Jos haluan valot huoneeseen jossa on pimeää, ei minun tarvitse ensin kantaa pimeyttä ulos tai tuhota sitä, vaan valon sytyttäminen riittää. Samoin on kaiken sen laita ihmisessä, mikä estää näkemästä että Hän itse on se mitä etsii, ei ole muuta löydettävää. On vain luopumista rajoittavista näkemyksistä ja uskomuksista, että alkaisi nähdä todellisuuden harhojen sijaan.

"Etsikää jumalan valtakuntaa niin kaikki teille annetaan". No saahan sitä etsiä mutta kun ei löydy ei. Elämästä ei tule mitään itse yrittäen eikä mikään "etsiminen" johda mihinkään muuhun kuin typerään passiivisuuteen. Tosin ei mulla taida olla tässä tilanteessa mitään muuta vaihtoehtoa kuin se typerä passiivisuus. Elämä on jumissa eikä se ikinä tule millään tavalla avautumaan.

"On jumalan tahto että olet asunnoton syrjäytynyt koska sun elämäntehtäväsi on kannatella kollektiivista tietoisuutta korkealla tasolla ja siksi sulle ei ole mitään paikkaa ja tehtävää tässä maailmassa". Uskokoon ken tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

"Etsikää jumalan valtakuntaa niin kaikki teille annetaan". No saahan sitä etsiä mutta kun ei löydy ei. Elämästä ei tule mitään itse yrittäen eikä mikään "etsiminen" johda mihinkään muuhun kuin typerään passiivisuuteen. Tosin ei mulla taida olla tässä tilanteessa mitään muuta vaihtoehtoa kuin se typerä passiivisuus. Elämä on jumissa eikä se ikinä tule millään tavalla avautumaan.

Elämäsi on jumissa nyt, se voi hyvinkin olla totta - sellaisia tilanteita ihmiselämissä toisinaan on. Mutta tuo viimeisin lauseesi "eikä se ikinä tule millään tavalla avautumaan" ei ole totta eikä todellisuutta, vaan oma nykyhetken projisointisi tulevaisuuteen. Vieläpä vaarallinen sellainen, koska vaikka et uskoisikaan esim. Vetovoiman lakiin jonka mukaan ajatuksesi suoraan luovat todellisuutta, on tuollainen asenne omiaan tekemään kaikesta muutoksen yrittämisestä puolivillaista ja masentunutta, jo valmiiksi lannistunutta. "En minä kuitenkaan onnistu, ei tästäkään taas tule mitään, en minä tuonnekaan taas pääse, tällaistä samaa ankeutta aina". Toiset ihmiset vaistoavat negatiivisen ajattelun energian, ja kokevat henkilön tiedostamattaan jotenkin epämiellyttäväksi, ja hekin sulkevat siksi ovia, ilman tietoista pahaa tahtoa sinua kohtaan. Sillä vaikka olisi sekä oikein että mukavaa, että ihmiset nostaisivat masentuneita ja lannistettuja, niin valitettavasti tässä maailmassa on usein niin että "se jolla on, sille annetaan", se joka vaikuttaa energiseltä ja siltä että on hyvä pöhinä päällä, tulee positiviisesti huomatuksi ja hänelle avautuu toisten ihmisten reaktioiden takia ovia, kun taas se jo kauan sitten lannistunut joka ajattelee kokemustensa takia, että hänen elämänsä nyt vaan on kurjaa eikä mikään onnistu, jää huomiotta.

Jumalan valtakunnan etsinnän ei tarvitse myöskään johtaa passiivisuuteen ulkoisessa maailmassa. Prioriteettien muuttumiseen kylläkin. Ei voi esim. panostaa 100% uraan polttaen itseään loppuun molemmista päistä, ja etsiä tehokkaasti spirituaalista todellisuutta samalla. Mutta voi kyllä olla työelämässä, hoitaa perhe- ja kotivelvoitteensa, elää tavallista tuotteliasta elämää samalla. 

On myös niin, että jos Jumalan valtakuntaa etsii pääsääntöisesti siksi, että voisi käyttää sitä välineenä samaan materian maailmassa sen mitä kaipaa, löytämisestä tulee epätodennäköistä. Ei siksi, että Jumala tai sielu kiukustuisi ja laittaisi ovet kiinni, vaan koska oma huomio on liikaa kiinni tämän maailman muodoissa, että voisi huomata sen muodottoman ja hienovaraisen, joka ensin näyttää melkein ei-miltään, mutta joka kuitenkin on kaiken muodonkin perusta. Taivasten valtakunta on teissä ja teidän keskellänne. Se on sunyata, tyhjyys, kuten taivaan olemus on olla avara ja ikään kuin rajaton tila jolle mahtuu kaikenlaisia muita asioita (lintuja lentämään, tähtiä, planeettoja..), ja se on jokaisessa koko ajan hänen omana tietoisuuden avaruutenaan, jossa kaikki ajatukset, tunteet ja aistimukset liikkuvat. Mutta vaatii paljon hiljaisuutta huomata, että se mikä näyttää pelkältä tyhjältä taustalta (koska ihminen on niin ehdollistunut kiinnittämään huomionsa "kappaleisiin" eikä avaruuteen) onkin jotain muuta, että se on itse asiassa se mitä kaikki etsii.

Vierailija kirjoitti:

"On jumalan tahto että olet asunnoton syrjäytynyt koska sun elämäntehtäväsi on kannatella kollektiivista tietoisuutta korkealla tasolla ja siksi sulle ei ole mitään paikkaa ja tehtävää tässä maailmassa". Uskokoon ken tahtoo.

Kukaan ei kannattele korkeampaa tajuutta, joka ajattelee että hänen osansa on kurja ja hän on joutunut siihen vastoin tahtoaan. Jos kyseessä oikeasti olisi taajuuden kannattelija, jonka tehtävä olisi elää hiljaisuuden ja rukouksen elämää suhteellisen irti tästä maailmasta, hän kokisi syvää rauhaa ja iloa siitä että saa elää sellaista elämää, vapaana tämän maailman paineista ja velvotteista. Se ilo, joka hänellä olisi sisäisestä elämästään ja palvelutehtävästään, tekisi varsin merkityksettömäksi sen, että toisten ihmisten mittapuulla elämä voisi olla kovin köyhää ja vaatimatonta. 

Eckhart Tolle kuvasi hyvin tällaista elämänvaihetta "Läsnäolon voima" kirjassaan, kun hän kertoi että vietti vuosia ilman mitään työtä, istuskellen vain puistojen penkeillä mitä suurimman autuuden tilassa. Hänen tapauksessaan sitten myöhemmin tuli kutsu muunlaiseen palvelutehtävään, minkä takia kaikki tiedämme hänet, mutta jos hän oli autuuden tilassa, niin tuskinpa olisi haitannut vaikka sisäinen kutsumus olisi pysyvästi ollut kannatella autuuden ja rauhan taajuutta elämällä rentoa ja vapaata elämää.

KM, minua vietiin tällä "polulla" kuin pässiä narussa, aloin nähdä enteitä ja merkkejä ja näiden takia hävitin koko elämäni, mutta kyseessä oli sittenkin eksytys. Uskoin Jeesuksen sanoihin: kuka elämänsä minun vuokseni hävittää, löytää sen. Tämän matkan käytyäni en usko enää yhteenkään mielen luomaan tarinaan, mutta tämä ei varmaan ole valaistuminen, ainoastaan mielen illuusion romahtaminen. En etsi enää mitään kun näin ettei mitään todellista etsittävää ole, ainoastaan uusi kierros harhamaailmassa jonne minulla ei ole halua enää lähteä. Tuntuu vähän oudolta, kuin koko pointti elämästä olisi kadonnut, mikään ei ole hukassa, kaikki on vaan tässä. Tässä. Olen vähän pettynyt. 

Vierailija kirjoitti:

KM, minua vietiin tällä "polulla" kuin pässiä narussa, aloin nähdä enteitä ja merkkejä ja näiden takia hävitin koko elämäni, mutta kyseessä oli sittenkin eksytys. Uskoin Jeesuksen sanoihin: kuka elämänsä minun vuokseni hävittää, löytää sen. Tämän matkan käytyäni en usko enää yhteenkään mielen luomaan tarinaan, mutta tämä ei varmaan ole valaistuminen, ainoastaan mielen illuusion romahtaminen. En etsi enää mitään kun näin ettei mitään todellista etsittävää ole, ainoastaan uusi kierros harhamaailmassa jonne minulla ei ole halua enää lähteä. Tuntuu vähän oudolta, kuin koko pointti elämästä olisi kadonnut, mikään ei ole hukassa, kaikki on vaan tässä. Tässä. Olen vähän pettynyt. 

En ole KM, mutta on pakko sanoa tämä: olet lähempänä kuin tiedätkään.

KM puhui jossakin vaiheessa ketjua siitä, kun ei alussa pärjännyt työpaikassaan ja siitä kuinka muutti asiat siten että työ alkoikin sujua erittäin hyvin. Kuulisin mielelläni lisää Mystikon ja muiden keskustelijoiden tämmöisistä "arkielämän" manifestoinneista ja siitä minkälaisia ajatusmaailman muutoksia tuli ennen ja jälkeen ko. asian. Ja jos joku muistaa miltä sivulta tuo työasia löytyy, niin saa vinkata!

"Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.

Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?"

Mä voin tarkentaa. Siitä ei ala hauskuus vaan ikävyydet.

Sinccis

Vai vaikutanko jotenkin innostuneelta ja kovin hauskuuttuneelta?

Vierailija kirjoitti:

Erään toisen keskustelun inspiroimana: minusta tuntuu ajoin siltä, että aivomme on ohjelmoitu unohtamaan ja välttämään tätä tietoa. Ainakin oman kokemukseni mukaan arki tempaisee niin helposti mukanaan, vaikka rukouksessa on helppoa tuntea yhteys ja muistaa, mitä todella on. Mitä te muut ajattelette?

Nro 14

Että jos rupeat jäljittämään totuutta, niin pihallesi putoaa meteoriitti.

Sinccis

Vierailija kirjoitti:

KM, minua vietiin tällä "polulla" kuin pässiä narussa, aloin nähdä enteitä ja merkkejä ja näiden takia hävitin koko elämäni, mutta kyseessä oli sittenkin eksytys. Uskoin Jeesuksen sanoihin: kuka elämänsä minun vuokseni hävittää, löytää sen. Tämän matkan käytyäni en usko enää yhteenkään mielen luomaan tarinaan, mutta tämä ei varmaan ole valaistuminen, ainoastaan mielen illuusion romahtaminen. En etsi enää mitään kun näin ettei mitään todellista etsittävää ole, ainoastaan uusi kierros harhamaailmassa jonne minulla ei ole halua enää lähteä. Tuntuu vähän oudolta, kuin koko pointti elämästä olisi kadonnut, mikään ei ole hukassa, kaikki on vaan tässä. Tässä. Olen vähän pettynyt. 

Termi 'valaistuminen' on samalla tapaa ongelmallinen kuin useimmat ihmismielen ja -kielen termit: sitä käytetään monella eri tapaa ja eri merkityksessä. Siksi siitä ei kannata tehdä kovin suurta numeroa, sopiiko sen nimikkeen alle vai ei. Mielen illusoristen rakennelmien romahtaminen tai niistä läpi näkeminen kyllä ainakin omassa näkemyksessäni kuuluu hyvinkin olennaisesti asiaan. Samoin kuin tietoisen läsnäolon löytäminen niin, ettei koko ajan ole vain ajatuksissaan tai tekemässä jotain vaan voi ajoittain myös vain olla, täysin keskittyneenä nykyhetkeen, ilman että edes mieli kommentoi aistittua.

Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että se on kummallinen tunne, pitkän vuosikausien tai vuosikymmenten etsimisen jälkeen tajuta, ettei ole mitään etsittävää eikä löydettävää, että se kaikki on tässä, Minä olen Se. Sitä on lukenut ja tutkinut, rukoillut ja meditoinut, kokeillut erilaisia henkisiä opetuksia, polkuja ja tekniikoita, tuskaillut kun ajoittaisista hienoista kokemuksista huolimatta mikään ei muutu, ja itsekin tietää että ei, en ole löytänyt sitä mitä etsin vielä. Ihmisjärjen mukaan looginen ratkaisu on siis jatkaa etsimistä.

Mutta se mitä etsitään ei ole objekti, jotain mitä voisi fyysisesti tai mielessään tarkastella kuin kappaletta ja sanoa; "tuossa se nyt on, minä löysin sen". Silti ihminen luonnostaan etsii sitä ikään kuin se olisi joku olento, asia tai kappale, koska ihminen on niin ehdollistunut tähän kappaleiden maailmaan. Esimerkiksi itse oletin vuosia, että jossain syvällä tietoisuudessani olisi joku ikään kuin erillinen olento, joka olisi sielu tai syvempi minä ("inner self"), joka sitten olisi yhtä Jumalan kanssa jota etsin tai ainakin yhteydessä Jumalaan. Mutta en vaan löytänyt mitään sellaista toista olemusta itsestäni, en millään. Ainoa mitä aina vaan koin oli oma tietoisuuteni jossa kulki ajatuksia, aistimuksia, tunteita. Uskoin että minulla on joku kauhea psyykkinen blokkaus, joka estää  tavoittamasta sielun tasoa, mutta pahus kyllä, tämä blokki vaikutti olevan ns. alitajunnassa joten siihen ei päässyt käsiksi. 

Kuitenkin heräämisen hetkenä ei sitten ollutkaan niin, että olisin löytänyt jonkun erillisen olemuksen tai olennon, joka olisi sielu tai Kristus minussa tai muuta vastaavaa. Se "tavallinen" tietoisuus itse, johon en ollut kiinnittänyt mitään huomiota oli se. Minä olin se. Minä olin koko ajan Elämä, Oleminen ja Tietoisuus, mutta en ollut ymmärtänyt sitä, koska olin niin ehdollistunut uskomaan että olen "ihminen", ja ihminen on jotain muuta kuin tuota. Monella tulee tosiaan sellainenkin vaihe, että tajuaa ettei ole mitään etsittävää, mutta tila tuntuu lähinnä tylsältä. Itselläni tämän suhteen meni niin, että tajuamiseen meni vuosikymmeniä, mutta sitten kun oivalsin sen, se tuli samalla täyden kokemuksen kanssa, jossa koin sen Elämän tai Tietoisuuden tosiolemuksen ja voiman. Silloin tajusin mitä ne tekstit tarkoittivat, jotka sanoivat että Se on Oleminen-Tietoisuus-Autuus, enkä olisi millään voinut olla pettynyt. Mutta toisilla tosiaan on pitkiäkin vaiheita jolloin ei enää ole halua etsiä mitään, tietää että se kaikki on tässä, mutta silti ei välttämättä koe mitään autuutta tai muutenkaan ihmeempää.

Vierailija kirjoitti:

KM puhui jossakin vaiheessa ketjua siitä, kun ei alussa pärjännyt työpaikassaan ja siitä kuinka muutti asiat siten että työ alkoikin sujua erittäin hyvin. Kuulisin mielelläni lisää Mystikon ja muiden keskustelijoiden tämmöisistä "arkielämän" manifestoinneista ja siitä minkälaisia ajatusmaailman muutoksia tuli ennen ja jälkeen ko. asian. Ja jos joku muistaa miltä sivulta tuo työasia löytyy, niin saa vinkata!

Näin tosiaan oli, että olin työssäni nolon lahjaton ja huono ns. luonnollisilla kyvyilläni. Olin valinnutkin ammattini vähän hölmösti: täysin taipumuksiani tai edes kiinnostuksiani vastaan, koska halusin päteä miesvaltaisella alalla, jota pidettiin vaativana ja jonka ammattilaisia hyvin älykkäinä (eikä sekään haitannut että palkat oli erittäin hyvät). Ala on matemaattinen ja tekninen, kun omat kykyni taas olivat enemmänkin kielellisiä ja enemmän ihmiskeskeisiin asioihin kuin tekniikkaan suuntautuvia. Sisulla ja hammasten kiristyksellä opiskelin kuitenkin itselleni tutkinnon ja menin alan töihin.

Vain tajutakseni, että se on yhtä tuskaa. Selvisin juuri ja juuri, rimaa hipoen, niin että tein työpäivän jälkeen useita tunteja ilmaista ylityötä kellekään kertomatta, paikkaillakseni hitauttani ja lahjojen puutettani. Näinkin tehden olin selvästi keskivertoa huonompi ja jatkuvasti pelossa, että tulee jokin haaste josta en vain selviä, tai että minut poistetaan yt-neuvotteluissa, koska olen huono. Näin tein alani töitä yli 10 vuotta, eli kyse ei ollut vain luonnollisesta useimpien uusien ammattilaisten kohtaamasta shokista työelämässä, kun tuntuu ettei ihan ensi vuosina välttämättä tunne osaavansa tarpeeksi. Lahjakkaammat kuitenkin oppivat aika äkkiä osaajiksi. 

Mikä sitten muuttui heräämiskokemuksen myötä? Koko usko siihen, että olen erillinen ihminen, jolla on tietty geenien määräämä lahjakkuuspotentiaali, joka valitettavasti vaikutti olevan varsin rajoitettu. Minä olin koko universumin luoneen älykkyyden ilmentymä, yhtä sen kanssa! Se eli minussa ja minun kauttani ja minuna, jos vain annoin sen elää, enkä yrittänyt ihmismielelläni mennä väliin uskomuksineni ja säätöineni ja pelkoineni. Kun tietoisuus tietää olevansa yhteydessä siihen, jota sanotaan Jumalaksi tai Tietoisuudeksi, ei ole rajoittuneisuutta. Jos on, se on vielä jäljellä olevista ihmisuskomuksista tulevaa, itse aiheutettua rajoittuneisuutta.  Siihen on hyvin helppo langeta takaisin! Jos on vuosia soittanut päässään esim. levyä "minä raukka olen matemaattisesti täysin lahjaton, en pärjää", niin stressin hetkellä se levy voi pärähtää taas päälle jos ei ole tarkkaavainen ja väitä heti vastaan: "ei, nyt en elä enää minä vaan Kristus minussa, ja se kyllä hoitaa jokaisen tehtävän johon minut on johdattanutkin". Käytännön tasolla tämä ilmenee esim. niin, että jos on ajattelua vaativa ongelma ratkaistavana, niin välillä meneekin ajatuksettomaan hiljaisuuteen, on vain, ja sitten vasta kun saa inspiraation, alkaa taas käyttää nyt inspiroitunutta ajattelevaa mieltään. Tietoisuus vaihtelee hiljaisuuden ja ajattelun välillä. Tosin vuosien myötä itselläni on paljolti jäänyt ajatteluvaihe niin pitkälle kokonaan pois, että on kuin katsoisin ulkopuolelta ilman mitään ajatuksia itseäni tekemässä työtäni, en ajattele juuri ollenkaan. Silti vuosikausia heräämisen jälkeenkin oli niin, että jouduin kyllä ajattelemaan ja ratkomaan ongelmia, mutta nyt koin että oli yhteys hiljaisuuden ja tietoisuuden tasoon, josta aina tarpeen tullen voin hakea inspiraatioita ja oivalluksia, jos en itse tajunnut jotain.

KM, minulla on ollut jatkuva huoli läheisestäni tänä syksynä. Huoli perustuu tosiasioihin, ei siihen että "harrastan huoliajattelua". Omasta elämästäni tukirakenteet lyötiin vuosia sitten pois ja minä selvisin tavallani. Nyt näen samaa tapahtuvan rakkaimmalleni, jolle tuki on elämän ja terveyden ehto. Olen tehnyt enemmän korvatakseni puuttuvaa turvaa, mutta en pystynyt tekemään sitä täysin ja hänellä on ollut isoja vastoinkäymisiä, joiden aikana apuanintarvityiin vielä enemmän. Lopulta henkinen jaksamiseni romahti ensin ja nyt myös fyysinen. Mitään muuta en nyt toivo kuin että tästä pääsisin taas jaloilleni ja takaisin normaaliin. Mietin kuitenkin että mitä teen pieleen tai olen tehnyt. Tai siis... onko sitä onnenpotkua olemassakaan?