Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

On tosiaan aikamoista vuoristoradalla ajelua tämä elo :D Välillä iskee kauhea ahdistus, jostai mieleen putkahtaneesta asiasta ja välillä tapahtuu suorastaan ihmeellisiä asioita :D No, täytyy kai vain nauttia ajelusta ja muistaa pitää hatustaan kiinni :D Airan vidoista on ollut apua silloin kun stressaan rahasta tai äyskin lapsille :)

Jostain syystä aloin tänään miettimään Oshoa :O Liekö nimi tullut esiin jossain keskustelussa? Jäin miettimään, että eikös tämä ollut se joku "guru" lainausmerkeissä? Että mikäs siinä oli, että on saanut niin paljon parjausta osakseen? Ja sitten ajattelin juuri Arjan videoita katsottuani, että ehkä siinäkin on vaan "mies paikallaan". Ja ajattelin, että kai sillä on pakko jotain koskettavaakin sanottavaa olla, jos niin moni ihminen on lähtenyt seuraamaan :D Sitten hetkeksi unohdin koko asian. Kunnes yhdessä blogissa tuli vastaan sanat `Istumme ääneti tekemättä mitään. Kevät tulee silti. Ja Ruoho kasvaa itsestään`. Ajattelin, että haa, ihan hyvin ajateltu, kukahan noin on sanonut :D No se oli se Osho :D Tuntui jotenkin kivalta "tämä viesti". Tai ainakin se tuntui viestiltä :) Hyvää pääsiäistä <3

T. 1424

Vierailija kirjoitti:

On tosiaan aikamoista vuoristoradalla ajelua tämä elo :D Välillä iskee kauhea ahdistus, jostai mieleen putkahtaneesta asiasta ja välillä tapahtuu suorastaan ihmeellisiä asioita :D No, täytyy kai vain nauttia ajelusta ja muistaa pitää hatustaan kiinni :D Airan vidoista on ollut apua silloin kun stressaan rahasta tai äyskin lapsille :)

Jostain syystä aloin tänään miettimään Oshoa :O Liekö nimi tullut esiin jossain keskustelussa? Jäin miettimään, että eikös tämä ollut se joku "guru" lainausmerkeissä? Että mikäs siinä oli, että on saanut niin paljon parjausta osakseen? Ja sitten ajattelin juuri Arjan videoita katsottuani, että ehkä siinäkin on vaan "mies paikallaan". Ja ajattelin, että kai sillä on pakko jotain koskettavaakin sanottavaa olla, jos niin moni ihminen on lähtenyt seuraamaan :D Sitten hetkeksi unohdin koko asian. Kunnes yhdessä blogissa tuli vastaan sanat `Istumme ääneti tekemättä mitään. Kevät tulee silti. Ja Ruoho kasvaa itsestään`. Ajattelin, että haa, ihan hyvin ajateltu, kukahan noin on sanonut :D No se oli se Osho :D Tuntui jotenkin kivalta "tämä viesti". Tai ainakin se tuntui viestiltä :) Hyvää pääsiäistä <3

T. 1424

Hups, oli näköjään videon Aira, muuttunut jotenkin päässäni Arjaksi :D No sellaista se on, kun tuntuu välillä, että järki ajelee vähän jälkijunassa :D

1424

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko: onko sielunkumppaneita olemassa muuten kuin ihmisten uskomuksissa?

Pohjimmiltään ei ole kuin Yksi ilmenemässä lukemattomissa muodoissa, joten jokainen on yhtä kaiken olemassaolevan kanssa. 

Toisaalta on totta, että kun ihminen tarkastelee itseään kehon ja mielen tasolta, on olemassa henkilöitä joiden kanssa tulee toimeen paremmin kuin toisten. Jos tulee toimeen erityisen hyvin, on tapana sanoa että henkilö on sielunkumppani. Henkisissä piireissä tähän liitetään usein näkemyksiä jälleensyntymishistoriasta tai teorioita siitä, miten sieluilla on hengen tasolla jonkinlainen kaksoiskappale josta on joutunut eroon. 

Itse en suosittele ketään tekemään elämänsä valintoja sen kautta, että uskoo tällaisia teorioita mystisistä yhteyksistä. Jos itse kokee elävästi tällaisen yhteyden, esim. että tuo ihminen on minulle ns. kaksoisliekki, niin se on ok, mutta se ei ole kovin järkevää että uskoo muiden opettamia teorioita joita ei itse koe, ja juuttuu etsimään teorian mukaista ihmistä elämäänsä, tai tekee jopa oman moraalinsa vastaisia valintoja koska on glorifioinut jonkun ihmisen kaksoisliekikseen tai sielunkumppanikseen, jonka kanssa on vain pakko päästä yhteen, hinnasta ja muiden kärsimyksestä viis.

Itselläni on tästä kokemusta ja olen joutunut kulkemaan elämässäni sitä polkua, jossa kaksoisliekkiyhteys on ollut minulle opettamassa spirituaalisia totuuksia. Mutta tosiaan, tämä tieto ei löydy mistään kaksoisliekkikonsepteista vaan omasta sydämestä joka kyllä tunnistaa oman vastakappaleensa. 

893 kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tavata. Sinulla on mielenkiintoisia näkemyksiä. Olen pitkään etsinyt vastauksia kysymyksiini ja olisi mielenkiintoista päästä keskustelemaan kanssasi. Mitä mieltä olet ajatuksesta?

Minua omasta kokemuksestani lähtien aina hämmästyttävät nämä. Koska minähän olen yhteydessä kaiken olemassaolevan kanssa koko ajan. Minä olen se energia, joka on kaikessa mikä on. Miksi sillä olisi väliä, onko joku tilapäinen sen energian ilmentymä jota sanotaan ihmiskehoksi ja jota kutsutaan tietyllä nimellä, yhdessä paikassa vai toisessa? MINÄ OLEN aina sinun kanssasi, ja minun kanssani. Se ei tarkoita ketään ihmistä vaan sitä joka jokainen pohjimmiltaan on: Kristusta, Olemista, Jumalaa, Elämää, Tietoisuutta, kaikkien mahdollisuuksien kvanttikenttää - miksi sitä kukin tahtoo kutsua.

Toisaalta ymmärrän tämän ihmisyyden tasolta, ja itse asiassa tapaan useita ihmisiä hengellisten keskustelujen merkeissä, niin Skypessä kuin reaalimaailmassa. Itsekin olen ollut siinä tilanteessa, jossa oli suuri ahdistus ja uskoin, että jos saan yhteyden johonkin oikeasti Pyhän Hengen johdattamaan, niin sitten pääsen ahdistusteni umpikujasta. Ja tavallaan ne kohtaamiset auttoivat jaksamaan, mutta tuottivat aina myös pettymyksen, sillä lopulta minun itse oli löydettävä se mitä he edustivat, kaikki ihmiskielen sanat jättivät aina skeptiseksi ja tyhjäksi, vaikka niiden syvällisyys ja kauneus olisi jossain hetkessä jopa itkettänyt. Kohtaamisista inhimillisellä tasolla on toisinaan hyötyä, tietyissä vaiheissa etsijän tietä. Sitä ei voi kieltää. Toisaalta niiltä ei voi lopulta odottaa muuta, kuin sitä että ne auttavat lopulta ymmärtämään että se oma Minä, josta käsin sanoo "Mina olen se ja se" on se Opettaja, jota on etsinyt koko ikänsä.

Vierailija kirjoitti:

Löysin tämän ketjun sattumalta suuren epätoivon hetkellä. Tuntui, että kaikki luisuu käsistä, parisuhde, urahaaveet, terveys. Luin koko ketjun alusta loppuun ja sain siitä suurta lohtua. Tuntui kuin olisin vihdoin löytänyt sen mitä olen etsinyt koko ikäni. Muistan lapsuudessa (varmaan n. 3 vuotiaana) itkeneeni, vähän nolostuneenakin, että haluaisin olla Jeesus. En osannut sitä silloin sen tarkemmin selittää, mutta varsinkin tätä ketjua lukiessa asia selkiytyi itsellekin. En varsinaisesti halunnut olla juuri se Jeesus, joka eli 2000 vuotta sitten, mutta jotain sen kaltaista. Ja se kaipuu on ollut itsessä niin kauan kuin muistan. Olen koittanut olla ns. "perus kristitty" ja välillä olen ollut kiinnostunut new age tyylisistä suuntauksista. Aina on vaan tuntunut siltä, että jotain niistä puuttuu. Tai ei ole tuntunut itselle luonnolliselta. 

Minulla on myös taustaa koulukiusattuna ja itsetunto on aina ollut heikonlainen.  Kun luin tämän ketjun ja koin muutaman ahaa elämyksen, tuntui, että en olekkaan niin kurja maan matonen. Olo oli suorastaan euforinen useamman päivän. Ja sen jälkeen alkoikin kauhea alamäki :( Olen yrittänyt vain hyväksyä "olot" ja ottaa hetki kerrallaan. Mutta välillä olo käy sietämättömäksi. Ajattelin, että tästä ketjusta voisi saada muutaman lohdutuksen sanan. Ei ole elämässä oikeen ketään kenelle tästä voisi puhua täysin rehellisesti. 

Tosiaan tämän huikean onnen tunteen jälkeen iski ahdistus. Se tulee aalloissa, välillä ilman mitään syytä. Kurkkua alkaa kuristaa ja alkaa itkettää. Unet ovat menneet tosi kummallisiksi. Olen aina nähnyt ns selkounia, mutta niissä on yleensä seikkailtu ja lennetty yms. Nyt saatan unessa herätä sohvalta jolla nukun oikeastikkin ja mennä esim juomaan. Unessa huomaan olevani sokea tai liikun jotenkin jäykästi tai en pysty puhumaan, jolloin totean, että "jaa tämä onkin unta". Menen takaisin sohvalle nukkumaan(unessa) ja herään taas samanlaisessa tilanteessa(siis unessa). 

Olen meditointia harrastanut aikaisemmin suht satunnaisesti. Aika vahva intuitio minulla on ollut aina. Olen saanut ohjeita esim. mitä tulee kohta tapahtumaan ja osannut varautua tilanteisiin etukäteen. Välillä päähäni on saattanut tulla jotain lohdutuksen sanoja, jotka on osoitettu jollekin tietylle henkilölle. Ja kun tämä tilanne on ollut oikeasti käsillä, niin sanat on olleet jo valmiina. Mutta nyt tuntuu, että meditoinnista on tullut aivan mahdotonta. Olen kireä kuin viulunkieli ja mieli huutaa ties mitä kaameuksia. Mitä enemmän yritän jättää sen vain huomiottaa, sitä kovemmaksi käy meteli. Se saattaa esim huutaa "KUOLET, KOHTA KUOLET, SULLA ON SYÖPÄ". Tällaista ei ole ennen ollut. Lisäksi tuntuu, että intuitio loistaa poissaolollaan, enkä saa enää mistään otetta. Osaisiko KM tai joku muu kokeneempi neuvoa, millä saisin tilanteen rauhoittumaan? Vai annanko vain olla ja odotan, että menee joskus ohi? Tai jos joku osaisi sanoa mitä tämä tämmöinen on?

Pyytäisin myös KM:ltä rukousta puolestani. 

Tietysti rukoilen puolestasi. 

Mutta tuo ei ole vaarallista mitä koet. Se on egon vallan kuolinkamppailua. Se on sitä, kun egon täytyy hyväksyä jatkossa toimeenpanijan, ei hallitsijan rooli, eikä se tahdo sitä, koska se on tottunut sanomaan, että se on sinä, se on se joka päättää. Se luuli olevansa kuningas, mutta nyt sen täytyykin olla kuninkaan käskynhaltija, joka on toki ylhäinen ja arvostettu, ei halveksittava saati tuhottava, mutta kuitenkin alamainen ylemmälleen. 

Intuitio ei toimi, koska sinun pintatietoisuutesi ja syvimmän tietoisuutesi, josta intuitio kohoaa, välissä oleva mielen taso meluaa niin paljon kaikilla noilla ahdistuksillaan ja valituksillaan. Anna olla, hyväksy se mitä on, ja luota että kaikki menee sitä kohti mitä pitääkin. Muistan itse joskus vaiheen jossa aivan kaikki meni pieleen. Oli ahdistusta, masennusta, tarkoituksettomuuden tunnetta. Yritin kääntyä enemmän henkisyyden puoleen, Jumalan puoleen. No mitä tapahtui: loukkaannuin, luita murtui, jouduin leikkaukseen, jonka jälkeen meinasin kotonani tukehtua kipulääkkeeseen jota olin nielemässä. Kaikin tavoin elämässä kaikki meni pieleen. Mutta minua vain lopulta nauratti, että mitä väliä, kyllä minä mielelläni täältä jo lähdenkin, jos kerran aika näyttäisi olevan, toivoisin vain että seuraava lääkkeeseen tukehtuminen ei jäisi melkein tukehtumiseksi. Silloin tajusin että vaikka en kokenut edelleenkään tietoisesti hengellisesti mitään, niin jokin oli hyvin syvästi muuttunut: en pelännyt enää kuolemaa enkä kärsimystä ollenkaan, mikä yllätti itsenikin täysin.

Vierailija kirjoitti:

Älkää harrastako meditaatiota missään nimessä, se on paholaisen eksytystä, googlettakaa kundaliinijooga ja pahat henget! Suosittelen Raamatun lukemista ja rukouksessa Jeesuksen puoleen kääntymistä, Hän vapauttaa! Rukoilen puolestanne <3

Meditaatio ei ole mitään muuta, kuin sitä että tarkkailee oman tietoisuutensa sisältöä. Toisissa tekniikoissa ajattelua pyritään hiljentämään eri tavoin, toisissa taas annetaan kaiken tulla ja sitä katsellaan kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Kumpikaan ei ole mitenkään vaarallista. 

Jos nyt halutaan ajatella että jokin paha voima oikeasti yrittäisi vietellä ihmistä, niin kummanhan kanssa sillä olisi enemmän mahdollisuuksia: sen joka antaa kaikenlaisten ehdollistuneiden ajatusvirtojensa virrata tiedostamatta ja kyseenalaistamatta, vai sen, joka katselee ajatusten ja tunteiden kokonaisuutta kuin ulkopuolelta, ja toteaa: "aika erikoinen ajatus, epätyypillinen minulle, mistähän se tulee?". Todennäköisesti se meditoija, joka tarkkailisi kokonaisuutta, osaisi huomata vieraan energian tuottaman impulssin, ja torpata sen toteuttamisen käytännön tasolla ennemmin kuin se, joka ei omaksu tarkkailevaa asennetta.

Kundaliiniksi taas kutsutaan ihmisen ihan oman energian osaa, joka on tavallisen ihmisen ehdollistumisen takia useimmiten jumissa ja pois ihmisen käytöstä. Kieltämättä, jos se purkautuu yhtäkkiä ja liian rajusti, vaikutukset eivät aina ole pelkästään myönteisiä. Mutta se voi vapautua käyttöön myös harmonisesti ja rauhallisesti, ilman mitään sekoilua.

Vierailija kirjoitti:

Ei sen puoleen, olen kyllä löytnyt tuosta kiusaamiskokemuksesta paljon hyviäkin puolia. Videosta löytyi hyviä työkaluja muiden ja ennen kaikkea itsensä rakastamiseen :)

T. 1424

Tästä täytyy sanoa, että itse olen jälkeenpäin löytänyt kiusaamisesta pääosin hyviä puolia, niin tuskallista kuin se lapsena olikin. En koskaan tullut vietellyksi siihen maailmaan, jossa eletään ihmisten hyväksynnästä. Sitä ei ollut minulle tarjolla vaikka mitä yritin, joten oli pakko oppia tulemaan toimeen ilman. Sain tarkkailla ihmisten käyttäytymistä ja tunnemaailmaa -myös omaani- kuin olisin biologi joka tutkii vierasta lajia ja sen lajinomaista käyttäytymistä, kiinnittymättä ja tuomitsematta. Ei tutkijakaan mieti vaikka apinalajista, että mikä käytös on hyvää ja mikä pahaa, vaan että mitkä on sellaisen käytöksen tarkoitukset evoluution kulussa ja selviämisessä, miksi se on kehittynyt. Samoin minäkin jo koululapsena mietin ihmislaumoista ja niiden laumakäytöksistä, kuten myös omasta jollain tasolla olevasta halustani päästä laumaan ja olla suosittu. 

Vierailija kirjoitti:

Hei 1424, ihanaa, että Airan videot kolahtavat! Ehkäpä Ihmeiden oppikurssi voisi olla sinulle se väylä ja väline, jolla lapsuuden toiveesi "olla Jeesus" toteutuu. Kurssihan opettaa, että jokainen meistä on viaton Jumalan poika :)

Itse olen pikku hiljaa tutustumassa kurssiin, ego vain tahtoo panna hanttiin ja haitata opiskelua... Mutta kuten Aira sanoo: "annan tämänkin itselleni anteeksi", tai ainakin yritän :)

t. 1428

Se on hienoa että on olemassa opettajia eri vivahteilla. Itse olen luultavasti pääosin jotenkin kauempana emotionaaliselta ja inhimilliseltä tasolta kuin Aira, mikä on joillekin hyvä mutta joillekin huono asia. Molempia  meitä tarvitaan, eri vaiheisiin ja eri tarpeisiin :) 

Ihmeiden Oppikurssista kiinnostuneet, mutta sen varsin runollista kirjoitustyyliä vierastavat voivat löytää samantapaista sanomaa Shanti Christo sarjasta "The Way of.." kirjoja. Olen itse tutustunut siihen erinäisten etsijöiden pyynnöstä ja se on aitoa asiaa. Se ei ole kaikille, kaikissa vaiheissa, kuten ei mikään muukaan, mutta se on joillekin juuri nyt se mitä he kaipaavat. Niille, jotka luettuaan tämän googlettavat asiaa ja luettuaan Amazon arvosteluja ja muuta toteavat, että tämän minä haluan lukea!

Hei kaikille,

Minulla on nyt meneillään erikoinen kausi elämässä. Vuosia sitten minulla oli jonkinnäköinen henkisten asioiden kriisi, jonka jälkeen löysin tietynlaisen rauhan ja sain selvyyttä omiin ajatuksiini ja näkökantoihini. En pelännyt juurikaan, vaan koin, että asiat kyllä järjestyvät. Eksistentialismin kriisi on ollut läsnä voimakkaampana ja heikompana lähes koko elämäni, mutta olen sitä aina pystynyt käsittelemään.

Mutta nyt tämä uusi kausi. En saa otetta mistään, ahdistus on lähes jatkuvaa ja sitä tulee vuosia vanhoista asioista. Todella rankkaa käydä jatkuvasti läpi ihan mitättömiä vuosia vanhoja asioita, koska silloin kun käyn niitä läpi pienikin asia tuntuu ihan maailmanlopulta. Jotenkin pahinta on se, että olen jo kerran päässyt siihen pisteeseen, että koen sisäistä rauhaa vuosien ajan ja sitten se vedetään pois. Sen ensimmäisen isomman henkisen kriisin jälkeen pystyin aina luottamaan siihen, että olen löytänyt oman polkuni, mutta nyt tunnun taas olevan hukassa.

Pelkään ahdistuneita ajatuksia, koska pelkään niiden manifestoituvan. Pelkään kuolemaa ja kadotusta, koska en vain osaa uskoa Raamattuun täysin, joten en voi sanoa itseäni kristityksi. En pysty esimerkiksi enää meditoimaan, koska se tuntuu "harhaopilta" ja lisäksi silloin annan tavallaan ahdistukselle vallan. Kuitenkin tiedän, että meditointi on ollut minulle aikaisemminkin hyväksi! Ja kaikkien muiden kuin kristillisten oppien lukeminen tuntuu väärältä, vaikka en ole koskaan saanut esimerkiksi Raamatusta haluamiani vastauksia, enkä ole ollut koskaan mikään harras uskovainen.

Välillä olen miettinyt että pitäisi mennä jollekin ammattilaiselle juttelemaan asiasta, mutta en oikein usko siitä olevan apua, kun mitään selittävää syytä näille oloille ei elämässäni ole. Ja sellaisen terveydenhuollon ammattilaisen kanssa ei pystyisi keskustelemaan henkisen polun asioista.

UK kirjoitti:

Hei kaikille,

Minulla on nyt meneillään erikoinen kausi elämässä. Vuosia sitten minulla oli jonkinnäköinen henkisten asioiden kriisi, jonka jälkeen löysin tietynlaisen rauhan ja sain selvyyttä omiin ajatuksiini ja näkökantoihini. En pelännyt juurikaan, vaan koin, että asiat kyllä järjestyvät. Eksistentialismin kriisi on ollut läsnä voimakkaampana ja heikompana lähes koko elämäni, mutta olen sitä aina pystynyt käsittelemään.

Mutta nyt tämä uusi kausi. En saa otetta mistään, ahdistus on lähes jatkuvaa ja sitä tulee vuosia vanhoista asioista. Todella rankkaa käydä jatkuvasti läpi ihan mitättömiä vuosia vanhoja asioita, koska silloin kun käyn niitä läpi pienikin asia tuntuu ihan maailmanlopulta. Jotenkin pahinta on se, että olen jo kerran päässyt siihen pisteeseen, että koen sisäistä rauhaa vuosien ajan ja sitten se vedetään pois. Sen ensimmäisen isomman henkisen kriisin jälkeen pystyin aina luottamaan siihen, että olen löytänyt oman polkuni, mutta nyt tunnun taas olevan hukassa.

Pelkään ahdistuneita ajatuksia, koska pelkään niiden manifestoituvan. Pelkään kuolemaa ja kadotusta, koska en vain osaa uskoa Raamattuun täysin, joten en voi sanoa itseäni kristityksi. En pysty esimerkiksi enää meditoimaan, koska se tuntuu "harhaopilta" ja lisäksi silloin annan tavallaan ahdistukselle vallan. Kuitenkin tiedän, että meditointi on ollut minulle aikaisemminkin hyväksi! Ja kaikkien muiden kuin kristillisten oppien lukeminen tuntuu väärältä, vaikka en ole koskaan saanut esimerkiksi Raamatusta haluamiani vastauksia, enkä ole ollut koskaan mikään harras uskovainen.

Välillä olen miettinyt että pitäisi mennä jollekin ammattilaiselle juttelemaan asiasta, mutta en oikein usko siitä olevan apua, kun mitään selittävää syytä näille oloille ei elämässäni ole. Ja sellaisen terveydenhuollon ammattilaisen kanssa ei pystyisi keskustelemaan henkisen polun asioista.

Kuulostaa aika tavalla samalta mitä itsekin käynyt tässä läpi. Pelkoja pukkaa joka nurkan takaa. Minulla auttoi näihin pelkoihin ja ahdistuksiin ajatus, että pelko ei tätä kehoa enää aja. Olin myös kokeillut tietoista manifestointia(joka ei tominut ollenkaan :D) ja pelkäsin myös, että nyt nämä kaikki pelot käy toteen kaikki(miksi nekään, jos ei mikään manifestoimani hyväasiakaan onnistunut). Päätin sitten lopettaa kaiken tietoisen manifestoinnin ja katsoa vain mitä tuleman pitää. Se oli tosaan ehkä vain päätös, että ego saa toki haluta ja pelätä ihan mitä haluaa, mutta päätöstä niiden toteutumisesta se ei enää tee. Ja se mitä tulee vastaan kuuluu vain asiaan.

Tällä hetkellä koitan suhtautua mieleeni pukkaaviin pelkoihin asenteella" jaa-a, vai tällaistakin sitä pelkää. Hyvä mielikuvitus löytyy egolta näämmä :D " Jos pelko tulee jostain menneestä tapahtumasta, koitan ajatella, että se meni jo. Että se ahdistava asia ei ole tässä hetkessä vaan menneessä. Sama asia tulevan kanssa. Se ei ole tapahtunut vielä, joten miksi murehtia. Jos tapahtuu, niin katsotaan asiaa sitten uudetsaan. Varsinkin raha-asiossa tämä on auttanut tosi paljon. 

Ja tosiaan kuinkas kävikään, kun päätin lopettaa kontrolloinin ja murehtimisen. Olin tietoisesti koittanut manifestoida valkoista höyhentä. Taisin saada idean tästä ketjusta, kun mietin, että olenkohan tähän asti koittanut manifestoida liian vaikeita asioita. No, ei tominut sekään :D Mutta kun olin luopunut koko ajatuksesta ja päättänyt, että jos jumala niin haluaa, niin kyllä niitä löytyy, muuten aivan sama. Nyt niitä tulee vastaan yntenään :) Ensimmäisen kun löysin, niin niitä oli muutaman metrin välein koko lenkkini matkalta. Varmaan niitä on tullut vatsaan kohta lähemmäs sata. Ei onneksi höyhentyynytehtaan rekka kaatunut pihaan :D Mutta sain tästä höyhenepisodista paljon lohtua ja luottoa tulevaan :)

Ja tämäkin prosessi, jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa sai alkunsa, kun kaikki meni pieleen. Parsuhde oli päättymässä, rahat aivan loppu, terveys kiikun kaakun ja opiskelut kosahtaneet(minun haave ammatti vielä :D). Kirjoittelin googleen hakuja "Miksi Jumala ei kuuntele" ja kirosanoja perään ja selailin sitten masentuneena hakutuloksia. Sillä hetkellä se oli aivan kamalaa, mutta toisaalta tuskin ilman sitä kokemusta olisin tässä. Tunnen jopa kiitollisuutta näistäkin kokemuksista. Koska ainakin nyt tuntuu, että olen juuri siinä missä pitääkin. 

T. 1424

Mystikko: miten erottaa egon halut ja suuremman minän/syvemmän tietoisuuden/Jumalan (tai miksi haluaakaan ko. entiteettiä kutsua) tavoitteet toisistaan? Kumpaa meidän tulisi kuunnella?

Vierailija kirjoitti:

UK kirjoitti:

Hei kaikille,

Minulla on nyt meneillään erikoinen kausi elämässä. Vuosia sitten minulla oli jonkinnäköinen henkisten asioiden kriisi, jonka jälkeen löysin tietynlaisen rauhan ja sain selvyyttä omiin ajatuksiini ja näkökantoihini. En pelännyt juurikaan, vaan koin, että asiat kyllä järjestyvät. Eksistentialismin kriisi on ollut läsnä voimakkaampana ja heikompana lähes koko elämäni, mutta olen sitä aina pystynyt käsittelemään.

Mutta nyt tämä uusi kausi. En saa otetta mistään, ahdistus on lähes jatkuvaa ja sitä tulee vuosia vanhoista asioista. Todella rankkaa käydä jatkuvasti läpi ihan mitättömiä vuosia vanhoja asioita, koska silloin kun käyn niitä läpi pienikin asia tuntuu ihan maailmanlopulta. Jotenkin pahinta on se, että olen jo kerran päässyt siihen pisteeseen, että koen sisäistä rauhaa vuosien ajan ja sitten se vedetään pois. Sen ensimmäisen isomman henkisen kriisin jälkeen pystyin aina luottamaan siihen, että olen löytänyt oman polkuni, mutta nyt tunnun taas olevan hukassa.

Pelkään ahdistuneita ajatuksia, koska pelkään niiden manifestoituvan. Pelkään kuolemaa ja kadotusta, koska en vain osaa uskoa Raamattuun täysin, joten en voi sanoa itseäni kristityksi. En pysty esimerkiksi enää meditoimaan, koska se tuntuu "harhaopilta" ja lisäksi silloin annan tavallaan ahdistukselle vallan. Kuitenkin tiedän, että meditointi on ollut minulle aikaisemminkin hyväksi! Ja kaikkien muiden kuin kristillisten oppien lukeminen tuntuu väärältä, vaikka en ole koskaan saanut esimerkiksi Raamatusta haluamiani vastauksia, enkä ole ollut koskaan mikään harras uskovainen.

Välillä olen miettinyt että pitäisi mennä jollekin ammattilaiselle juttelemaan asiasta, mutta en oikein usko siitä olevan apua, kun mitään selittävää syytä näille oloille ei elämässäni ole. Ja sellaisen terveydenhuollon ammattilaisen kanssa ei pystyisi keskustelemaan henkisen polun asioista.

Kuulostaa aika tavalla samalta mitä itsekin käynyt tässä läpi. Pelkoja pukkaa joka nurkan takaa. Minulla auttoi näihin pelkoihin ja ahdistuksiin ajatus, että pelko ei tätä kehoa enää aja. Olin myös kokeillut tietoista manifestointia(joka ei tominut ollenkaan :D) ja pelkäsin myös, että nyt nämä kaikki pelot käy toteen kaikki(miksi nekään, jos ei mikään manifestoimani hyväasiakaan onnistunut). Päätin sitten lopettaa kaiken tietoisen manifestoinnin ja katsoa vain mitä tuleman pitää. Se oli tosaan ehkä vain päätös, että ego saa toki haluta ja pelätä ihan mitä haluaa, mutta päätöstä niiden toteutumisesta se ei enää tee. Ja se mitä tulee vastaan kuuluu vain asiaan.

Tällä hetkellä koitan suhtautua mieleeni pukkaaviin pelkoihin asenteella" jaa-a, vai tällaistakin sitä pelkää. Hyvä mielikuvitus löytyy egolta näämmä :D " Jos pelko tulee jostain menneestä tapahtumasta, koitan ajatella, että se meni jo. Että se ahdistava asia ei ole tässä hetkessä vaan menneessä. Sama asia tulevan kanssa. Se ei ole tapahtunut vielä, joten miksi murehtia. Jos tapahtuu, niin katsotaan asiaa sitten uudetsaan. Varsinkin raha-asiossa tämä on auttanut tosi paljon. 

Ja tosiaan kuinkas kävikään, kun päätin lopettaa kontrolloinin ja murehtimisen. Olin tietoisesti koittanut manifestoida valkoista höyhentä. Taisin saada idean tästä ketjusta, kun mietin, että olenkohan tähän asti koittanut manifestoida liian vaikeita asioita. No, ei tominut sekään :D Mutta kun olin luopunut koko ajatuksesta ja päättänyt, että jos jumala niin haluaa, niin kyllä niitä löytyy, muuten aivan sama. Nyt niitä tulee vastaan yntenään :) Ensimmäisen kun löysin, niin niitä oli muutaman metrin välein koko lenkkini matkalta. Varmaan niitä on tullut vatsaan kohta lähemmäs sata. Ei onneksi höyhentyynytehtaan rekka kaatunut pihaan :D Mutta sain tästä höyhenepisodista paljon lohtua ja luottoa tulevaan :)

Ja tämäkin prosessi, jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa sai alkunsa, kun kaikki meni pieleen. Parsuhde oli päättymässä, rahat aivan loppu, terveys kiikun kaakun ja opiskelut kosahtaneet(minun haave ammatti vielä :D). Kirjoittelin googleen hakuja "Miksi Jumala ei kuuntele" ja kirosanoja perään ja selailin sitten masentuneena hakutuloksia. Sillä hetkellä se oli aivan kamalaa, mutta toisaalta tuskin ilman sitä kokemusta olisin tässä. Tunnen jopa kiitollisuutta näistäkin kokemuksista. Koska ainakin nyt tuntuu, että olen juuri siinä missä pitääkin. 

T. 1424

Kiitos vinkeistä ja omista kokemuksista! Pitäisi tosiaan vain yrittää antaa olla ja jättää ahdistavat ajatukset omaan arvoonsa. Se on kyllä uskomatonta minkälaisista asioista mieli voi ahdistua, oikein tuntuu keksimällä keksivän jotain :D

[/quote]

Kiitos vinkeistä ja omista kokemuksista! Pitäisi tosiaan vain yrittää antaa olla ja jättää ahdistavat ajatukset omaan arvoonsa. Se on kyllä uskomatonta minkälaisista asioista mieli voi ahdistua, oikein tuntuu keksimällä keksivän jotain :D[/quote]

Joo on se kyllä aikamoinen "jonglööri" se mieli :D Välillä uskoin jo, että tässä on varmaan psykoosia tulilla, kunnes tajusin, että mistä moinen ajatus oikein kumpuaa ;) Välillä tulee ties mitä kauhuajatusta päähän... ja jos ne saa pidettyä kurissa päivällä, niin viimeistään nukahtamisen hetkellä alkaa pukata jotain kauhuleffamateriaalia silmille. Ja välillä taas ajatukset karkaa jonkun ihan ihme fantasian perään :D Yritän sitten aina jotenkin "havahtua" näistä tilanteista ja ottaa sellaisen "hohhoijaa, jaahas- asenteen" :D Auttaa itsellä aina kovasti, kun yrittää pysytellä tässä hetkessä ja antaa egon mekastaa :D

T. 1424

En ole KM, mutta vastaan tuohon 1442:n kysymykseen omasta kokemuksestani käsin.

Egon tahto kumpuaa puutteesta ja erillisyydestä käsin: käsityksestä, että jokin ulkopuolinen voima/ asia/ tavoitteen täyttyminen määrittää sen, kuinka ehjäksi tai rikkinäiseksi itseni koen. Siinä voi olla taustalla monenlaisia vääristyneitä uskomuksia, joista voi luopua pikkuhiljaa askel kerrallaan, jos päättää sille tielle lähteä.

Korkeamman tietoisuuden tahto nousee hiljaisuudesta ja tyyneydestä, eräänlaisesta ei-minkään-haluamisen tilasta. Tuo tila syntyy itselläni siitä, kun sisimmässäni tiedän ja tunnen, että mitään Itsen ulkopuolista voimaa ei ole, vaikka se ihmismielelle saattaa niin näyttäytyäkin. Vaikka menisi kaikki maallinen, voin kokea itseni täysin kokonaiseksi ja luottaa siihen, että näennäisessä asioiden tuhoutumisessakin fyysisyys vain järjestyy uudelleen vastaamaan sisäistä olotilaani. Olen kyllä jo ennen näiden asioiden tiedostamistakin saanut näitä korkeamman tietoisuuden antamia impulsseja, eli tavallaan se on ohjannut minua jo ennen kuin tiesin siitä mielen tasolla mitään. Mitä enemmän sitä seuraan, sitä kirkkaammin tämä asia minulle avautuu.

Se, kumpaa noista seuraa, on yksilön oma valinta eikä egon tahdon seuraaminen mitenkään väärin ole. Minulle se vain on aiheuttanut niin suurta kärsimystä, että olen tietoisesti päättänyt siitä luopua ja kääntyä aina uudelleen korkeamman tietoisuuden puoleen. Ei se ihmismielen näkökulmasta ikäviä tapahtumia ole pois vienyt, mutta turha kärsimys on loppunut, kun vastustus on lakannut ja mielikin on nykyään pääasiassa vain tyyni.

Musiikki on minulle asia, jonka kautta voin kokea tunteita, jotka tuskin muuten olisivat mahdollisia. Jotain niin syvää ja oman olemisen kaikki tasot läpäisevää että sitä on hankala kuvata. Se yhdistää minua itseeni ja se yhdistää minut muihin. Eksistentialiinen erillisyyden tunne häviää. Ei sille löydy sanoja :D. Kyse on kuitenkin tunnepuolen jutusta ja yhteydestä, jossa on aivan mystiset mittasuhteet minun kannaltani. Sitten toisaalta mietityttää, miksi minusta ympäristöt joissa livemusiikkia pääsee kuulemaan ovat niin kauhean ahdistavia. Baarit, klubit, keikkapaikat, festarit ja sen sellaiset. Lähes aina, kun menen noihin saamaan musiikista hoitoa, joku humalainen tulee ahdistelemaan enkä minä muutenkaan nauti siitä joukosta ympärilläni tai sinne menemisestä. Tuntuu silti, että se on uhrauksen arvoista ja kärsitty epämukavuus on pienempi kuin se että pääsen kiinni musiikkiin.

Mietin vain miksi se on näin? Johtuuko se siitä, että kaikki ihmiset menevät musiikkia kuulemaan pohjimmiltaan samasta syystä ja siellä missä on musiikkia, siellä on myös kaikkien kuulijoiden pimeys ja kipeys ja tuska?

Tämä voi olla omituista höpinää monen mielestä :D. Minun ajattelussani ja kokemusmaailmassani kuitenkin musiikki on suurin ja monimuotoisin parannuskeino ja hengellinen voima, mitä maailmassa on. Se on myös omille tunteille ollut usein ainoa reitti purkautua, lohtu ja ääni, joka on kertonut etten olekaan aivan yksin maailmassa. Muusikko, jonka musiikki on nostanut sieluni turvaan on minulle henkinen mestari. Siksi tulee pohdittua tällaista.

Ajattelin tänne avautua, kun tuntuu kaikkein kätevimmältä paikalta olla rehellinen. Lähipiiriä en viitsi vaivata, kun huolestuisivat ja toisaalta sellaista vähiten kaipaisin :D

Olo on taas ollut jotenkin kummallinen. Välillä alakuloinen, mutta usein vain täysin välinpitämätön. Havahdun aina välillä ajattelemaan olenko holtiton. Tili on käytänössä koko ajan tyhjä ja silti käytän viimeisiä pennosia johonkin "humpuukiin"(kuten joku voisi sanoa). Välillä tulee ajatus, että "herran Jumala! Pitäisikö silti laittaa rahaa säästöön". Ja silti sama ralli jatkuu :/ Toisaalta rahaa on tullut aina viime hetkellä jostain ihme paikasta. Huomasin esim, että ex on tietämättään lahjoittanut minulle rahaa useamman kuukauden. Huomasin asian äskettäin ja saatiin sovittua, että maksan esim. veronpalautuksista takaisin. Tällaisia täpäriä pelastumisia tuntuu tulevan aina sopivaan saumaan. Tämä taas toisaalta ei kannusta käyttäytymään vastuullisemmin :/ Ja usein tuhon vastuullisuuden ajatukseenkin tunnun suhtautuvani välinpitämättömästi. Ja silti joku ajatus moraalista putkahtaa aina silloin tällöin päähän. Että pitäisikö kuitenkin, vaikka lähimmäisten takia :/

Ja tämä välinpitämättömyys on hämentänyt minua myös parisuhteen saralla. Hyviä puolia siinä on ollut paljonkin. En osaa olla mustasukkainen, mikä välillä tuntuu hämentävän miestäkin. Hän saattaa esim soittaa uudestaan puhelun jälkeen, jossa on puhutu, kuinka hän on ollut yhteydessä exäänsä. Yleensä tällainen olisi minussa herättänyt mustasukkaisuuden. Vaikka miehelle en sitä tietenkään usein ääneen sanonut. Mutta toki mieltä hivelivät miehen vakuuttelut, että ei mitään syytä huoleen, että minua hän rakastaa. Näin kävi taas joku aika takaperin. En tuntenut oikeen mitään kummempaa. Totesin miehelle, kun hän soitti ja kysyi, että ei kai paihoittanut mieltäni muhumalla exästään, että ei kyllä nyt tullut pieneen mieleenkään :D Asia ei ollut siis edes juolahtanut mieleen ja tuntui oudolta, että mies oli näin ajatellut puolestani... että pitäisi olla mustasukkainen :D

Välinpitämättömyydellä on muutenkin saatu paljon hyvää aikaan. Annan miehen olla mitä on ja samalla pystyn ehkä itsekkin olemaan mitä olen. Molempien on varmasti helpompi olla suhteessa, kun ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan. 

Mutta välillä tämä "ihan sama- olo" tuntuu tosi kummalliselta. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että enkö rakasta miestä enää? Vaikka kaikki on aivan ihanaa, niin samalla jotenkin ihan sama ja plaah :/

Tulihan sepustus :D

T.1424

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömyydellä on muutenkin saatu paljon hyvää aikaan. Annan miehen olla mitä on ja samalla pystyn ehkä itsekkin olemaan mitä olen. Molempien on varmasti helpompi olla suhteessa, kun ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan. 

Mutta välillä tämä "ihan sama- olo" tuntuu tosi kummalliselta. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että enkö rakasta miestä enää? Vaikka kaikki on aivan ihanaa, niin samalla jotenkin ihan sama ja plaah :/

Tulihan sepustus :D

T.1424

Tuo välinpitämättömyys on kirjaimellisesti sitä, että ei ole enää mitään väliä mihin pelko mahtuisi. Kun sinun vapautesi lisääntyy, lisääntyy vapaus myös ihmissuhteissasi. Kaikki menee mielestä mieleen ajatustakin nopeammin. Erityiset rakkaussuhteet ovat pohjimmiltaan vihasuhteita. Niissä on aina joku sääntö, tai raja, jota ei tule ylittää. ”Voimme olla yhdessä, kunhan et tee tätä, tätä, tai tätä asiaa.” Todellinen Rakkaus hyväksyy kaiken, eikä näe erillisyyttä. Se voi tulla aluksi järkytyksenä, kun huomaa rakastavansa ihmisiä, tai puolisoaan ja samalla tunteekin ensi kertaa ettei tarvitse tarvitse toiselta ihmiseltä mitään. Siinä herää helposti ihmismieleen ajatus, että enkö enää rakasta. Kyse ei ole siitä, vaan siitä, että kaupankäynti suhteissa on loppu. Tällöin ei enää vie puutetta suhteisiin, koska ei elä enää samalla tavalla puutteen ohjaamana kuin ennen. Olet siis matkalla oikeaan suuntaa. Ei siis syytä huoleen.

Kiitos vastauksesta Ohikulkija :) Jos satut taas kulkemaan ohi :D

T. 1424

Mistä tietää onko masennus tavallista masennusta vai niinsanottua sielun pimeää yötä? Vai onko masennus ja ahdistus aina jotain "henkisempää" kuin tässä kulttuurissa osataan ymmärtää? Sekin hämmentää että mun ymmärryksen mukaan nuo tunnetason oireilut voi olla viestiä siitä että elämä ei vastaa omiin tunnetarpeisiin ja jotain pitäisi muuttaa, ennemmin kuin lääkitä paha olo piiloon. Noita ongelmia tosin olisi paljon vähemmän jos olisi yhteisöllisyyttä ja ihmiset osaisivat tukea toisiaan paremmin eikä olisi velvollisuus olla koko ajan pirteä ja hyvin pärjäävä.

Ja vielä sekin että joidenkin mielestä vaikeat tunteet ja vaiheet voi olla jotain karmallisista syistä juontuvaa ja karmataakan keventämistä.

Mitä pitäisi tehdä kun elämä jumiutuu paikalleen ja kaikki ovet sulkeutuvat? En usko että tämä on ohimenevä väliaikainen tilanne, luultavasti elämäni jää pysyvästi tällaiseksi.