Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Edelleen vaikeinta on muiden ihmisten kanssa toimiminen –erakkona pystyisin elämään lähes jatkuvassa euforisen luovassa olotilassa (kokeiltu on). Koen kuitenkin, että paikkani on juuri siellä, ihmisten parissa, ja ajan myötä opin aina vain paremmin sitä, miten antaa muiden ihmisten negatiivisuuden ja "raskaiden energioiden" olla vaikuttamatta itseensä. Jos jollakin on vinkkejä tähän, otan niitä mielelläni vastaan.

Yleensä historiassa kaikki mystikot, erilaisten esoteeristen tai maagisten suuntausten harrastajat ja muut erikoisempaa maailmankuvaa edustavat ovat joutuneet vähintään pitämään välillä yksinäisyyteen vetäytymisen hetkiä tai kausia, juuri siksi ettei omille tavoitteille haitallisten kollektiivisten uskomusten ja niiden aiheuttamien energioiden voima vedä itse mukaansa. Kaikille sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mitään radikaalia kuten yksin elämisen valitsemista tai sosiaalisten kontaktien välttelyä. Se voi olla vain esim. oma vain itselle omistettu meditaatio- tai vaikka luontokävelyhetki säännöllisesti. 

Joillekin on hyväksi totaalisemman yksinolon kausi, jonka aikana saavuttaa riittävän vahvan perustan, jota voi sitten arjessa jatkossa, maailmaan palattuaan, ylläpitää pienillä ja arkielämää häiritsemättömillä tavoilla. Mutta kyllä se minkä Henki on päättänyt ilmentää, tulee ilmenemään joka tapauksessa - se kehittyy yhdellä tavalla jos on yksin ja toisella tavalla jos ei ole yksin. Sinun tapauksessasi tätä tapahtuu selvästi koko ajan, koska toteat itsekin että opit jatkuvasti riippuvaisemmaksi muista ympärilläsi.

Oma yksinäisyyden tarpeeni on varsin suuri, mutta se johtuu yksilöllisestä tiestäni, joka ei ole useimpien tie. Jotkut kutsutaan ns. taajuuden kannattelijoiksi, joiden tehtävä ei ole kovinkaan paljon palvella lähimmäisiä suoraan, vaan pitää huoli pysymisestään korkeimmassa tietoisuudentilassa mihin pystyy, edesauttaakseen ihmiskunnan kollektiivisen tietoisuuden muutosta, niin että joka päivä olisi vähän helpompi herätä tai valaistua kuin edellisenä päivänä. Mutta meidänlaisiamme ei pidä ottaa yleisihanteeksi, johon muidenkin pitäisi pyrkiä.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, voitko rukoilla puolestani, että minusta poistuisivat loputkin esteet jotka estävät minua kokemasta itseäni kauniiksi ja terveeksi. 

Rukoilen! 

Vierailija kirjoitti:

Se tässä itseä mietitytääkin, että mistä erotan onko kyseessä mielikuvitusystävä, joka vain tuurilla on oikeassa? Että yritänkö tietämättäni lohduttaa itseäni vaikeassa tilanteessa "juttelemalla Jumalalle". Monesti olo on kyllä ollut tosi rauhallinen vaikka millaisessa myllerryksessä näisen "keskusteluiden" jälkeen, mutta kai sitä voi myös vaan ns rauhoitella itse itseään. Jos olisin aina ollut ns. perusjärkevä, en epäilisi niin paljon. Mutta minulla on ollut lapsesta asti tosi vilkas mielikuvitus. Saatoin lapsena omasta mielestä aivan 100 varmasti nähdä, esim vihreän käden vaatekaapissa, mutta aikuisena pistänyt moiset tosiaan sen mielikuvituksen piikkiin.

Toinen asia mikä tosiaan tuntuu tavallisesta poikkeava puhetapa, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa. Olin hetki sitten todella vaikeassa tilanteessa, jossa oli jo ihmishengestä kyse(ei omasta). Istuin bussissa matkalla kotiin ko. tilanteesta. Kysyin "itseltäni, että voi hevon H, mitäs nyt? Tilanne näyttää ihan kamalalta. Hetken istuksittuani mieleeni putkahti ajatus, kuin tyhjästä: " Muodon tasolla asiat saattavat hetken näyttää menevän vielä huonommin. Älä välitä siitä. Todellinen paraneminen tapahtuu mielen tasolla, joka nyt saattaa näyttäytyä tällaisena vaikeana tilanteena. Rentoudu".  En yleensä keskustele itseni kanssa tuollaisin sanankääntein. Yleensä vain höpöttelen ja hihittelen mielessäni ja jos asiat menevät mönkään, niin joka toinen ajatus on kirosana tai vaihtoehtoisesti "sisäistä itkua".

Hetken tilanne tosiaan näytti menevän vielä vaikeammaksi. Kyseessä oli hankala tilanne erittäin läheisen ihmisen elämässä. Mutta sen sijaan, että olisin panikoitunut ja valvonut yökaudet murehtimassa, olinkin koko ajan rauhallinen. Varmasti minusta oli näin enemmän apuakin, kuin jos olisin itse lähtenyt myös vellomaan tässä kurjassa tilanteessa. Ja kuinka ollakkaan asiat helpottuivat parissa päivässä huomattavasti. Normaalisti olisin tosiaan itkenyt silmät tomaateiksi ja yrittänyt miettiä kaikkia mahdollisia ratkaisuja ja neuvoja tilanteeseen. Rauhallisuus ja vain pelkkä läsnäolo ei olisi tullut kyseeseenkään.

Jälkikäteen olin toki kovin tyytyväinen, että kuuntelin tätä rauhoittavaa ajatusta. Mutta aika pian aloin taas epäillä, että mitähän tuokin nyt muka taas.  Näin on käynyt useamman kerran. Tuntuu toisaalta tyhmältä vesittää hyvä olo näillä epäilyksillä mielenterveydestä ja mielikuvituskavereista, mutta... aina on se mutta. 

1424

Sen onko kyseessä vain mielikuvitusystävä tulet tietämään sen äänen kuuntelemisen hedelmistä, ja siitä onko se jatkossakin oikeassa vai ei. Mitään vaaraa ei ole, kunhan pidät selvänä sen, että minkään äänen takia et suostu tekemään mitään moraalitonta. Samoin voit vapaasti valita olla tekemättä sellaisia asioita, joita Henki ehdottaa, mutta mihn luonnollinen minäsi ei kerta kaikkiaan ole valmis. Esim. joillekin ihmisille joskus on ollut oikein hyväksi kuunnella sisäistä ääntä joka kehottaa jättämään nykyisen työn ja luottamaan että uusi tie aukeaa. Mutta jos epäilet että kyseessä voi olla mielikuvitusystävä, ja et todellakaan halua ottaa sen takia kovia riskejä, ei ole mikään pakko. Voit ihan rauhassa päättää ihmisjärjelläsi missä asioissa noudatat sitä ja missä et, kunnes olet vakuuttunut sisäisesti siitä, mistä tuossa intuitiivisessa äänessä on kyse.

Hyvä mielikuvitus on tietynlainen erityislahja hengellisissä ja henkisissä asioissa. Loppujen lopuksi kaikki tämä mitä ihmiset näkee on illuusiota, eikä siinä ole niin suurta periaatteellista eroa, havaitseeko yksilöllisen itse luodun illuusion vaan vain näitä kollektiivisesti luotuja illuusioita, joita todellisuudeksi sanovat. Monenlaisten henkisten teiden kulkijoille on paljon apua siitä, jos voi heittää menemään hulluuden pelkonsa ja antaa itsensä ihan vapaasti antaa esim. visuaalisia ja auditiivisia muotoja sellaisillekin energeettisille muodostumille, joita useimmat ihmiset ei näe, tai jotka on puhtaasti itse luonut omassa mielikuvituksessaan. Loppujen lopuksi "tässä" on vain jotain mitä voisi kuvailla vaikka puhtaaksi energiaksi tai kvanttikentäksi, ja kaikki todellisuuden tasot ovat vain erilaisten tietoisuuksien tulkintoja siitä. Kun on nähnyt mikä on todellisuuden luonne, tuntuu hassulta tämä ihmisten näkemys, että tämä puiden ja kivien, tuolien ja pöytien, ihmisten ja muurahaisten, maailma on useimpien mielestä Se Oikea Todellisuus, ja kaikki siitä poikkeava havainto vaarallista mielisairautta.

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Viime kuukausina olen myös aika ajoin ja yhä enenevässä määrin tuntenut sen läsnäolon, josta KM puhui viesteissään jo ketjun ensimmäisillä sivuilla. Se on ensimmäinen tietoinen kokemukseni henkilökohtaisesta jumalyhteydestä, ja pääsen siihen nykyään aika helposti. En nyt laske tähän muuntuneen tajunnantilan kokemuksiani, sillä niissä kyllä yhteyden olen kokenut jo vuosia sitten, mutta arkitietoisuuteen asti kokemus ei tätä ennen ole yltänyt. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana koen jonkinlaisen sisäisen täyttymyksen: jatkuva seuralaiseni eli yksinäisyyden tunne on vihdoin poissa. Tie, joka tuntui sitä kulkiessa välillä hyvin armottomalta ja yksinäiseltä, on vienyt minut paikkaan, jossa en enää koskaan voi todella kokea olevani "yksin". Kokemus on ollut ihmisyyden tasolla osin hieman ahdistavakin, sillä sen seurauksena on tullut ymmärrys siitä, millainen vastuu minulla "tietoisuuteni vartijana" on. Ei siis vastuu teoista, ajatuksista ja tunteista, vaan siitä, miltä tietoisuuden tasolta käsin toimin, ajattelen ja tunnen. Erakkona tämä vastuu on ollut helppo kantaa, mutta viime aikoina olen tosiaan harjoitellut sitäkin, miten ylläpitää tuota tietoisuutta myös ihmisten (tai ihmisenä esiintyvien luojajumalien) parissa.

Fyysisesti olen ollut hyvin väsynyt. Tämä on tuntunut siltä, kuin olisin juossut tuhansia vuosia vain todetakseni, että olin koko ajan jo maalissa. Hauskaa, hämmentävää, ahdistavaa, ilahduttavaa ja kaikkea muutakin mahdollista, mitä ihmisosa tässä vain voikaan tuntea. Ehkä pysäyttävin ajatus on kuitenkin hieman haikeuttakin aiheuttava tieto siitä, että en voi enää palata takaisin, ja tästä eteenpäin koko kokemukseni ihmisyydestä ja elämästä tulee olemaan aivan erilainen kuin koskaan aiemmin. Ei sillä, että haluaisinkaan palata, mutta tietynlaista lopullista luopumista tämä on ihmistasolla myös edellyttänyt.

P. s. "Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha." - IOK

Kristitty mystikko, mikä on kantasi kohtaloon? Onko olemassa mitään ennalta määrättyä ihmiselämässä, vai sattuman uhreinako täällä uneksimme? Joskus henkisissä piireissä kuulee puhetta ns. sielunsopimuksista, joissa sovitaan tietyistä merkittävistä elämäntapahtumista ennen inkarnoitumista. Onko näissä mielestäsi mitään perää? Entä herääminen ja valaistuminen; sattumaa, kohtaloa vai jotain ihan muuta?

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Etsivä löytää kirjoitti:

Viime kuukausina olen myös aika ajoin ja yhä enenevässä määrin tuntenut sen läsnäolon, josta KM puhui viesteissään jo ketjun ensimmäisillä sivuilla. Se on ensimmäinen tietoinen kokemukseni henkilökohtaisesta jumalyhteydestä, ja pääsen siihen nykyään aika helposti. En nyt laske tähän muuntuneen tajunnantilan kokemuksiani, sillä niissä kyllä yhteyden olen kokenut jo vuosia sitten, mutta arkitietoisuuteen asti kokemus ei tätä ennen ole yltänyt. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana koen jonkinlaisen sisäisen täyttymyksen: jatkuva seuralaiseni eli yksinäisyyden tunne on vihdoin poissa. Tie, joka tuntui sitä kulkiessa välillä hyvin armottomalta ja yksinäiseltä, on vienyt minut paikkaan, jossa en enää koskaan voi todella kokea olevani "yksin". Kokemus on ollut ihmisyyden tasolla osin hieman ahdistavakin, sillä sen seurauksena on tullut ymmärrys siitä, millainen vastuu minulla "tietoisuuteni vartijana" on. Ei siis vastuu teoista, ajatuksista ja tunteista, vaan siitä, miltä tietoisuuden tasolta käsin toimin, ajattelen ja tunnen. Erakkona tämä vastuu on ollut helppo kantaa, mutta viime aikoina olen tosiaan harjoitellut sitäkin, miten ylläpitää tuota tietoisuutta myös ihmisten (tai ihmisenä esiintyvien luojajumalien) parissa.

Fyysisesti olen ollut hyvin väsynyt. Tämä on tuntunut siltä, kuin olisin juossut tuhansia vuosia vain todetakseni, että olin koko ajan jo maalissa. Hauskaa, hämmentävää, ahdistavaa, ilahduttavaa ja kaikkea muutakin mahdollista, mitä ihmisosa tässä vain voikaan tuntea. Ehkä pysäyttävin ajatus on kuitenkin hieman haikeuttakin aiheuttava tieto siitä, että en voi enää palata takaisin, ja tästä eteenpäin koko kokemukseni ihmisyydestä ja elämästä tulee olemaan aivan erilainen kuin koskaan aiemmin. Ei sillä, että haluaisinkaan palata, mutta tietynlaista lopullista luopumista tämä on ihmistasolla myös edellyttänyt.

P. s. "Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha." - IOK

Minullakin on tuo ”olet jo perillä” - kokemus.

Muistan joskus 7-8 vuotta sitten lukeneeni kirjan, oliko nyt Tolle vai deMello, jossa todettiin, että elämään ei tarvitse lisätä mitään, jotta se on täydellinen, vaan siitä pitää ottaa vain pois. En ymmärtänyt yhtään tätä lausetta.... nyt ymmärrän: minulla on jo kaikki eikä minulta mitään puutu. Minulta pitää vain ottaa pois harhakuvitelma, että minulta puuttuu jotain.

Ap

Minulla ollut myös viimeisen parin viikon aikana olo, että koko keho lahoaa alle. Lääkäriin olisin joskus aiemmin laukannut pää kolmantena jalkana, mutta jostain syystä nyt se ei tunnu ratkaisulta. En tiedä edes mistä menisin valittamaan, kun lista on niin pitkä. Lähinnä kai vain odotan, että mikä paikka kosahtaa ensimmäisenä niin pahasti, että loppuu tämä maallinen taivallus tässä kehossa. Mieleeni tuli yhtenä päivänä sketsi "kirurgipyörä" (en muista missä ohjelmassa oli), jossa arvottiin ihmisille turhia leikkauksia. Tuntuu kuin itse pyörittäisin jotain sairausrulettia ja jännittyyneenä odotan, että mikä on se omalle kohdalle osuva voitto. Ajatus tutui huvittavalta, kuin tuo sketsi.

Jotenkin en osaa omalta kohdalta enää edes surra kuolemaa. Lähinnä pidän sitä "mielenkiintoisena kokemuksena". Enemmän surua herettää lapset ja koira, jotka jäisivät ilman äitiä. Vaikka itse osaakin suhtautua omaan kuolemaan suht kevyesti, niin en haluaisi aiheuttaa surua omalle jälkikasvulle tai minuun kovin kiintyneelle lemmikille. Tämä on heijastunut uniinkin. Ja toisaalta, olisiko sekään lopulta niin pahaksi lapsille, jos niin on tarkoitus tapahtua? 

Jos ei olisi jälikasvua, en varmaan jaksaisi miettiä koko kuolema asiaa. Mennä porskuttaisin näillä eväillä niin pitlälle kuin pääsisin. Tämä kuolema ja sairasteluteema on ollut niin vahvasti esillä omassa elämässä viimeaikoina, että on melkein mukavaa, että saman kaltaisia asioita(hajoaminen) käydään nyt tässäkin keskustelussa. Ja mistä olen edes saanut päähäni, että kuolemaa tässä tehdään. Yhtä hyvin tätä elämää voi olla vielä pitkälti jäljellä. Ja hämentää myös, mistä tällainen yht äkkinen terveyden totaalinen romahtaminen. Ja toisaalta välinpitämättömyys kaikkia vaivoja kohtaan on outoa. Kyllä jatkuva kolotus, väsymys ja pahoinvointi toki välillä haittaavat arjesta selviytymistä, mutta toisaalta, mitä sitten. 

Pyytäisin KM:ltä rukousta, että saisin jotain johdatusta tähän tilanteeseen. Tuntuu, että omat voimat ei hetkittäin riitä. 

1424

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Kiva kuulla myös sinusta, ap! Hurjalta kuulostaa myös sinun tilanteesi. Voin vain kuvitella, kuinka arkaan kohtaan se osuu, kun myrskyn keskelle joutuukin oma lapsi... Siinä todella koetellaan näkemisen syvyyttä, mutta minä ainakin saan tekstistäsi kuvan, että olet pitkällä.

Minä sain tuon "Kaikki Mitä On, on jo" -kokemukseni vastauksena samaan pallotteluun, mitä sinä teet: antautuako täydellisesti vai pyrkiäkö tietoiseen luomiseen? Arvaat varmaan, kumpaan tuon kokemukseni jälkeen päädyin. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö vaikka voisi yrittää parantaa taloudellista tilannettani, jos saan sisäistä johdatusta siihen, mutta tuo kokemus vei pois pohjan kaikelta inhimillisen tahdon tasolta tulevalta toiminnalta. Lopullista valaistumiskokemusta en ole saanut, mutta tunnen, että se on lähellä. Jotain minusta kuoli tuon kokemuksen myötä, vaikka pysyttelenkin edelleen valppaana sen suhteen, etten antaisi samaistumisen liukua takaisin sille pienen minän tasolle, millä se tähän asti on ollut. Olen lueskellut Joel Goldsmithin kirjoituksia, ja ne yhdistettynä omiin kokemuksiini ovat tuoneet ymmärryksen siitä, miten nurinkurista on yrittää muovata maailmasta parempaa. Ei vika maailmassa ole, vaan minun havainnossani ja tulkinnassani siitä. Kun muutan havaintoani (tai oikeammin se muuttuu itsestään Hengen vaikutuksesta, kun teen sille tilaa), myös "maailma muuttuu". Heittomerkeissä siksi, että ei se oikeasti muutu, vaan pääsen vain sisäisen muutoksen myötä lähemmäksi kaikkeuden perimmäistä olemusta. Ja koska minun todellinen olemukseni on ikuisesti Kaikki Mitä On, ei ole mitään syytä huolestua pinnallisella tasolla tapahtuvista ravisteluista: eivät ne minun todellista olemustani voi koskaan vahingoittaa.

Ei tämä kokemus ihmistunteita ole minultakaan poistanut, mutta sellainen eksistentiaalinen hätä ja tuska on kadonnut. Kaikki on hyvin, vaikka minun ihmisaistini usein muuta väittävätkin.

Lisään vielä pari lohdun sanaa tänne, kun sattui sopivasti silmään ja aihe koskettaa varmaan monia:

"Spiritual Student! Rejoice as the outer building tumbles down, for the inner Temple is to be revealed."

-J. Goldsmith

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko, mikä on kantasi kohtaloon? Onko olemassa mitään ennalta määrättyä ihmiselämässä, vai sattuman uhreinako täällä uneksimme? Joskus henkisissä piireissä kuulee puhetta ns. sielunsopimuksista, joissa sovitaan tietyistä merkittävistä elämäntapahtumista ennen inkarnoitumista. Onko näissä mielestäsi mitään perää? Entä herääminen ja valaistuminen; sattumaa, kohtaloa vai jotain ihan muuta?

On joitain asioita mitä sielu itse valitsee seuraavaksi kehitystehtäväkseen tai tutkittavakseen kussakin olemassaolossaan. Mutta se ei ole niinkään sillä tasolla, että tapahtumat olisi ennalta määrättyjä, vaan enemmänkin elämän teema, joka johtaa tietynlaisen kehon (ja sen mukana mielen) ja ympäristön valintaan. 

Tapahtumien suhteen on elämää erittäin rajoittavaa uskoa, että mitä tässä kannattaa pyristellä, kun kaikki on kuitenkin ennalta määrättyä. Ihmisen yksi kehitystehtävä kun on oppia oman elämänsä luojaksi, olemaan luoja-Jumalan luova lapsi, eikä vain avuton uhri ikään kuin ei olisi Jumalan olemusta ollenkaan. 

Herääminen tai valaistuminen on jokaisen osa ennemmin tai myöhemmin, kaikki tiet ja kiertotiet johtavat lopulta siihen. Siihen voidaan saapua pidempiä teitä tai lyhyempiä, eivätkä pidemmät ole aina mitenkään huonompia, koska ne ovat usein sielun oma valinta saada vielä tutkia ja kokea sitä mitä kaikkea erillisyyden illuusiossa voidaan kokea ja mitä omalla tahdolla voi tässä maailmassa tehdä, ennen kuin antautuu olemaan aalto meressä, jota meren voima ajaa sinne minne se tahtoo viedä.

Näissä asioissa tosin tulee muistaa että kun joudutaan keskustelemaan ihmiskielen sanoin, asia vääristyy väistämättä koska kieleen liittyy aina aika ja se miten ihminen kokee asian nyt. Perimmiltään kaikki mitä on koskaan olemassa on nyt. Kaikki mahdollisuudet myös tulevat ilmentyneiksi, eli ei ole niin että olisi vain yksi "minä", se joka teki tietyt valinnat elämässään ja jätti toiset pois, vaan on myös rinnakkaisia todellisuuksia joissa ne muut valinnat ja niiden seuraukset on tulleet läpi käydyiksi ja koetuiksi. Mutta koska ihminen kirjoittaessaan viestiä kokee olevansa vain yksi ajan todellisuudessa oleva olento, on lähdettävä siltä tasolta, vaikka se onkin omalla tavallaan yksinkertaistus.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ollut myös viimeisen parin viikon aikana olo, että koko keho lahoaa alle. Lääkäriin olisin joskus aiemmin laukannut pää kolmantena jalkana, mutta jostain syystä nyt se ei tunnu ratkaisulta. En tiedä edes mistä menisin valittamaan, kun lista on niin pitkä. Lähinnä kai vain odotan, että mikä paikka kosahtaa ensimmäisenä niin pahasti, että loppuu tämä maallinen taivallus tässä kehossa. Mieleeni tuli yhtenä päivänä sketsi "kirurgipyörä" (en muista missä ohjelmassa oli), jossa arvottiin ihmisille turhia leikkauksia. Tuntuu kuin itse pyörittäisin jotain sairausrulettia ja jännittyyneenä odotan, että mikä on se omalle kohdalle osuva voitto. Ajatus tutui huvittavalta, kuin tuo sketsi.

Jotenkin en osaa omalta kohdalta enää edes surra kuolemaa. Lähinnä pidän sitä "mielenkiintoisena kokemuksena". Enemmän surua herettää lapset ja koira, jotka jäisivät ilman äitiä. Vaikka itse osaakin suhtautua omaan kuolemaan suht kevyesti, niin en haluaisi aiheuttaa surua omalle jälkikasvulle tai minuun kovin kiintyneelle lemmikille. Tämä on heijastunut uniinkin. Ja toisaalta, olisiko sekään lopulta niin pahaksi lapsille, jos niin on tarkoitus tapahtua? 

Jos ei olisi jälikasvua, en varmaan jaksaisi miettiä koko kuolema asiaa. Mennä porskuttaisin näillä eväillä niin pitlälle kuin pääsisin. Tämä kuolema ja sairasteluteema on ollut niin vahvasti esillä omassa elämässä viimeaikoina, että on melkein mukavaa, että saman kaltaisia asioita(hajoaminen) käydään nyt tässäkin keskustelussa. Ja mistä olen edes saanut päähäni, että kuolemaa tässä tehdään. Yhtä hyvin tätä elämää voi olla vielä pitkälti jäljellä. Ja hämentää myös, mistä tällainen yht äkkinen terveyden totaalinen romahtaminen. Ja toisaalta välinpitämättömyys kaikkia vaivoja kohtaan on outoa. Kyllä jatkuva kolotus, väsymys ja pahoinvointi toki välillä haittaavat arjesta selviytymistä, mutta toisaalta, mitä sitten. 

Pyytäisin KM:ltä rukousta, että saisin jotain johdatusta tähän tilanteeseen. Tuntuu, että omat voimat ei hetkittäin riitä. 

1424

Rukoilen. 

Itselläni oli myös jossain vaiheessa kokemus, jossa fyysinen terveys ja keho näyttivät hajoavan. Se oli hämmentävä kokemus, koska en vielä kokenut minkäänlaista elävää yhteyttä Henkeen, en ollut valaistunut, mutta silti kun ajattelin "pitäisiköhän mennä lääkäriin", niin jostain sisältä tuli vastaus, "ei, se ei ole enää sinun tiesi". Melko välinpitämättömänä ajattelin, että ookoo, se oli sitten minun aikani kuolla, olkoon, ihan sama. Seuraavassa elämässä sitten paremmalla otteella.

Melkein harmitti, kun ei se kuolema kuitenkaan ollut tullakseen vaikka tuntui että kaikki hajoaa. Tuli huoli, että jään ns. kitumaan, että olen monella tapaa kyvyiltäni rajoittunut ja pysyvästi kivulloinen ja vaivainen. Mutta olin jo aika välinpitämätön senkään suhteen. Hetki kerrallaan, loppuun asti, tuli mitä tuli, minä ajattelin. Jostain syystä tuossa vaiheessa manifestointi oli "tukossa", vaikka olin ollut siinä hyvä, jopa parantanut sairauksia joita ei pitäisi voida parantaa ja tehnyt huikeita asioita. Mutta tässä vaiheessa sielu sanoi sillekin "ei", vaikka en pitänyt enkä pidä sitä mitenkään vääränä tai kiellettynä. Minun vaan piti käydä läpi keho- ja mielikiinnittymisen hajoaminen pohjia myöten, eikä parantaa manifestoimalla kehoani ja mieltäni entiselleen. Nämä kyllä parantuivat sitten ajallaan, kun asialla ei ollut enää mitään väliä, ja asiaan liittyvä henkinen prosessi oli läpikäyty.

Etsivä löytää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Kiva kuulla myös sinusta, ap! Hurjalta kuulostaa myös sinun tilanteesi. Voin vain kuvitella, kuinka arkaan kohtaan se osuu, kun myrskyn keskelle joutuukin oma lapsi... Siinä todella koetellaan näkemisen syvyyttä, mutta minä ainakin saan tekstistäsi kuvan, että olet pitkällä.

Minä sain tuon "Kaikki Mitä On, on jo" -kokemukseni vastauksena samaan pallotteluun, mitä sinä teet: antautuako täydellisesti vai pyrkiäkö tietoiseen luomiseen? Arvaat varmaan, kumpaan tuon kokemukseni jälkeen päädyin. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö vaikka voisi yrittää parantaa taloudellista tilannettani, jos saan sisäistä johdatusta siihen, mutta tuo kokemus vei pois pohjan kaikelta inhimillisen tahdon tasolta tulevalta toiminnalta. Lopullista valaistumiskokemusta en ole saanut, mutta tunnen, että se on lähellä. Jotain minusta kuoli tuon kokemuksen myötä, vaikka pysyttelenkin edelleen valppaana sen suhteen, etten antaisi samaistumisen liukua takaisin sille pienen minän tasolle, millä se tähän asti on ollut. Olen lueskellut Joel Goldsmithin kirjoituksia, ja ne yhdistettynä omiin kokemuksiini ovat tuoneet ymmärryksen siitä, miten nurinkurista on yrittää muovata maailmasta parempaa. Ei vika maailmassa ole, vaan minun havainnossani ja tulkinnassani siitä. Kun muutan havaintoani (tai oikeammin se muuttuu itsestään Hengen vaikutuksesta, kun teen sille tilaa), myös "maailma muuttuu". Heittomerkeissä siksi, että ei se oikeasti muutu, vaan pääsen vain sisäisen muutoksen myötä lähemmäksi kaikkeuden perimmäistä olemusta. Ja koska minun todellinen olemukseni on ikuisesti Kaikki Mitä On, ei ole mitään syytä huolestua pinnallisella tasolla tapahtuvista ravisteluista: eivät ne minun todellista olemustani voi koskaan vahingoittaa.

Ei tämä kokemus ihmistunteita ole minultakaan poistanut, mutta sellainen eksistentiaalinen hätä ja tuska on kadonnut. Kaikki on hyvin, vaikka minun ihmisaistini usein muuta väittävätkin.

Lopulta myös tietoinen manifestointi on aina oman havainnon muuttamista. Perimmäinen todellisuus on mikä on, se ei muutu siitä. Mutta ihmisen henkilökohtainen maailma muuttuu, hänen tulkintansa perimmäisestä. Koko ajan me kollektiivisesti ja yksilöinä luomme koko elämämme kuvion, sen mitä ihmiset sanovat todellisuudeksi. Mutta toki, on aika antaa ihmismielen päättää mitä luoda, ja aika olla hiljaa ja antaa syvemmän tason ottaa ohjat ja tehdä ihmisen kautta mitä tahtoo.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Kiva kuulla myös sinusta, ap! Hurjalta kuulostaa myös sinun tilanteesi. Voin vain kuvitella, kuinka arkaan kohtaan se osuu, kun myrskyn keskelle joutuukin oma lapsi... Siinä todella koetellaan näkemisen syvyyttä, mutta minä ainakin saan tekstistäsi kuvan, että olet pitkällä.

Minä sain tuon "Kaikki Mitä On, on jo" -kokemukseni vastauksena samaan pallotteluun, mitä sinä teet: antautuako täydellisesti vai pyrkiäkö tietoiseen luomiseen? Arvaat varmaan, kumpaan tuon kokemukseni jälkeen päädyin. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö vaikka voisi yrittää parantaa taloudellista tilannettani, jos saan sisäistä johdatusta siihen, mutta tuo kokemus vei pois pohjan kaikelta inhimillisen tahdon tasolta tulevalta toiminnalta. Lopullista valaistumiskokemusta en ole saanut, mutta tunnen, että se on lähellä. Jotain minusta kuoli tuon kokemuksen myötä, vaikka pysyttelenkin edelleen valppaana sen suhteen, etten antaisi samaistumisen liukua takaisin sille pienen minän tasolle, millä se tähän asti on ollut. Olen lueskellut Joel Goldsmithin kirjoituksia, ja ne yhdistettynä omiin kokemuksiini ovat tuoneet ymmärryksen siitä, miten nurinkurista on yrittää muovata maailmasta parempaa. Ei vika maailmassa ole, vaan minun havainnossani ja tulkinnassani siitä. Kun muutan havaintoani (tai oikeammin se muuttuu itsestään Hengen vaikutuksesta, kun teen sille tilaa), myös "maailma muuttuu". Heittomerkeissä siksi, että ei se oikeasti muutu, vaan pääsen vain sisäisen muutoksen myötä lähemmäksi kaikkeuden perimmäistä olemusta. Ja koska minun todellinen olemukseni on ikuisesti Kaikki Mitä On, ei ole mitään syytä huolestua pinnallisella tasolla tapahtuvista ravisteluista: eivät ne minun todellista olemustani voi koskaan vahingoittaa.

Ei tämä kokemus ihmistunteita ole minultakaan poistanut, mutta sellainen eksistentiaalinen hätä ja tuska on kadonnut. Kaikki on hyvin, vaikka minun ihmisaistini usein muuta väittävätkin.

Lopulta myös tietoinen manifestointi on aina oman havainnon muuttamista. Perimmäinen todellisuus on mikä on, se ei muutu siitä. Mutta ihmisen henkilökohtainen maailma muuttuu, hänen tulkintansa perimmäisestä. Koko ajan me kollektiivisesti ja yksilöinä luomme koko elämämme kuvion, sen mitä ihmiset sanovat todellisuudeksi. Mutta toki, on aika antaa ihmismielen päättää mitä luoda, ja aika olla hiljaa ja antaa syvemmän tason ottaa ohjat ja tehdä ihmisen kautta mitä tahtoo.

Aivan totta, hyvin tiivistetty. Minun on ollut vaikeaa edes sanoittaa tätä sisäistä ymmärrystä, koska lopulta myös tämä antautumisen tie on tavallaan manifestoimista, tietoista luomista. Mutta se ei synny enää ihmismielen tasolta, tyyliin "tarvitsen kestävämpiä ihmissuhteita", vaan syvemmältä tasolta, rauhan ja ilon tilasta käsin. "Teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." Siksi minun ihmismieleni ei tarvitse huolehtia yksityiskohdista, vaan löytää ja ylläpitää se alkuperäinen olemisen ilo, yksinkertaisuus, yhteys –sitä kautta saan jatkuvaa ohjausta kuhunkin hetkeen ilman, että minun täytyy muodollisesti rukoilla tai manifestoida mitään. Joskus tämä yksinkertaisuus tuntui ihan mahdottomalta tehtävältä, koska mieleni on luontaisesti yliajatteleva ja ylianalysoiva tiettyjen synnynnäisten ominaisuuksien vuoksi, mutta Hengelle ei näköjään mikään ole mahdotonta.

Ihmismielen tasolta lähtevästä tietoisesta luomisesta olen tosiaan minäkin nyt luopunut, koska sen aika on jo omalla kohdallani ohi. Se oli kyllä itsellenikin tärkeä vaihe, vaikka en siihen kovin paljon jaksanutkaan keskittyä, sillä sen avulla minäkin sain omakohtaisia kokemuksia siitä, miten ulkomaailma todellakin on vain heijastus sisimmästämme. Nyt olen kuitenkin saanut vastaukseksi mietiskelyihini tämän asian suhteen, että "ilman Isää minä en ole mitään", joten mitä väliä sillä on, jos ei-mitään hajoaa? Hassua on, että tässä vaiheessa, kun edes kuolema ei aiheuta mitään vastustusta, olen vasta päässyt vähän maistamaan Elämää. Nauran tälle asialle melko usein itsekseni. :D

Täytyy vielä lisätä tähän, että ohjaus on jokaiselle henkilökohtaista: omani on kehottanut kääntymään lääkärin puoleen, mutta se liittyy enemmän minun henkilökohtaiseen polkuuni kuin uskoon siitä, että maallisin keinoin voisi mitään todellista parannella. Vastustin pitkään lääkitystä, sillä intuitiivisesti olen tiennyt, että se ei lopullisia vastauksia näihin ongelmiin anna. Se on vähän kuin loisi ensin ulkoisina näyttäytyviä demoneita, ja sitten loisi ulkoisina näyttäytyviä enkeleitä taistelemaan noita demoneja vastaan. Tällä hetkellä, kun hengellinen prosessini on vielä kesken, se on kuitenkin minulle "vähimmän vastustuksen tie", ja juuri se vastustuksen loppuminen on tässä oleellista. Erikoinen tunne sekin: ravata tutkimuksissa ja lääkärien ihmeteltävänä, inhimillisesti katsoen kiusallisissakin tilanteissa, koko ajan tiedostaen, että "tämä kaikki on ei-mitään". Niin kuin joku surrealistinen näytelmä, jossa ihmisminälläni on vain yksi rooli esitettävänä.

Nyt olen kuitenkin saanut vastaukseksi mietiskelyihini tämän asian suhteen, että "ilman Isää minä en ole mitään", joten mitä väliä sillä on, jos ei-mitään hajoaa? Hassua on, että tässä vaiheessa, kun edes kuolema ei aiheuta mitään vastustusta, olen vasta päässyt vähän maistamaan Elämää. Nauran tälle asialle melko usein itsekseni. :D

Ne ovat harvassa, jotka oikeasti ymmärtävät, mitä tarkoittaa: en ole mitään. Moni sanoo sen kunnioituksesta Jumalaa kohtaan, äärimmäisen nöyryyden osoituksena, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se on myös kirjaimellisesti totta. Sillä mitä on ihminen kaikkien omaksumiensa leimojen ja roolien ja alati vaihtuvien ajatustensa ja tunteidensa alla (tämän voi jokainen tutkia itse)? Ei mitään, pelkkää tyhjyyttä. Ei sieltä löydy jotain todellista syvempää fyysis-psyykkistä minää joka ei olisi tämän maailman ehdollistama. Sieltä ei löydy mitään sellaista erillistä olentoa kuin mitä ihmiset ajattelevat olevansa. Ja silti Oleminen jatkuu, ja Tietoisuus. Ja se on se mitä kristityt sanovat Isäksi, ja se on myös Minä (jokaisen minä, ei vain tämän kirjoittajan). Ajatukset ja uskomukset ja tunteet kuolevat, kehojen muodot ja psyyken muodot kuolevat, mutta se mitä on niiden takana jatkuu. Ja se joka tietää että minä olen Se, ei voi enää pelätä kuolemaa. Kaikki syntymät ovat hänen syntymiään ja kaikki kuolemat hänen kuolemiaan, ja kaikki mitä on ennen ensimmäistä syntymää ja viimeisen kuoleman jälkeen on myös Hän.

Täytyy vielä lisätä tähän, että ohjaus on jokaiselle henkilökohtaista: omani on kehottanut kääntymään lääkärin puoleen, mutta se liittyy enemmän minun henkilökohtaiseen polkuuni kuin uskoon siitä, että maallisin keinoin voisi mitään todellista parannella. Vastustin pitkään lääkitystä, sillä intuitiivisesti olen tiennyt, että se ei lopullisia vastauksia näihin ongelmiin anna. Se on vähän kuin loisi ensin ulkoisina näyttäytyviä demoneita, ja sitten loisi ulkoisina näyttäytyviä enkeleitä taistelemaan noita demoneja vastaan. Tällä hetkellä, kun hengellinen prosessini on vielä kesken, se on kuitenkin minulle "vähimmän vastustuksen tie", ja juuri se vastustuksen loppuminen on tässä oleellista

Tämä on tärkeä pointti. Ohjauksen ja tien täytyy olla henkilökohtaista, kukaan ei pääse valaistukseen apinoimalla jotain toista, jonka psyyken rakenne on aivan erilainen, jonka vaihe ja haasteet ovat erilaiset. Minullakin oli aikani, tässä elämässä mutta enemmänkin muissa, joissa en voinut heittää kokonaan pois ulkoista. Minun tieni vaan ei ollut lääketiede vaan metafysiikka ja magia. Sen tutkiminen, mikä on erilaisten demonien olemus ja mikä on mielen ja olemisen suhde niihin. Mikä on minun tulkintani osuus siinä, kun näen demonin, ja missä määrin demonilla on objektiivinen todellinen olemus. Päädyin siihen, että kyllä, sillä on todellisuus energiaentiteettinä, mutta 'demoni' on minun ehdollistumiseni määräämä tulkinta, joka saattaa vääristää havaintoani paljonkin. Jokin energia, jokin entiteetti, mutta mistä tiedän onko se minulle demoni vain, koska se on minulle käsittämätön? Niin kuljin läpi sen vaiheen jossa käytin sekä "ulkoisia" voimia että psyyken uudelleentulkinnan voimia, eikä niissä vaiheessa olisi ollut mitenkään mahdollista suoraan mennä sihen, että tiedän olevani yhtä lailla kaikki demonit kuin kaikki enkelit, ja voin antaa kaikkien niiden olla, koska tämä kaikki on vain jumalallinen leikki jota minä leikin. Älyllisellä uskolla ei ole juurikaan merkitystä. Sillä mitä oikeasti kokee on. Eikä siinä useinkaan voi tehdä totaalisia hyppyjä täydellisestä samaistumisesta materialistiseen maailmankaikkeuteen täydelliseen samaistumiseen kaiken Perustaan joka on Kaikki-Mitä-On.

Nro 14 taisi olla "nimimerkkini" tässä ketjussa.

Viimeksi kirjoittaessani koin muistaakseni enemmän kutsumusta yhteyteen ja tämän materiaalisen todellisuuden lävitse näkemiseen. Jokin - lähinnä maalliset velvollisuuteni - kuitenkin pidätteli paikallaan ja pyysi keskittymään arkiseen elämään, ei oman mielihyväni takia, vaan lähinnä lasteni.

Mikään ei kuitenkaan ole kuten ennen. Olen alkanut rakentaa maallista elämääni terveemmälle pohjalle sen jälkeen, kun jokainen sen osa-alue on näennäisesti hajonnut - viime vuosina on koettu kaikkea lastensuojeluilmoituksista sairastamiseen, käytännössä kaikki perhe-elämästä talouden ja työelämän kautta fyysiseen ja psyykkiseen terveyteeni asti on mennyt pirstaleiksi. Tässä olen käyttänyt tietoista luomista, mutta yhä enemmän antanut tilaa elämälle virrata sellaisena, kuin se virtaa.

Ennen kaikkea olen nähnyt läpi aiemman ehdollistumiseni - lapsuuteni - uskomusteni - ajattelevan mieleni pulinan ja saanut siten uudenlaista voimaa ihmisenä. Samaten olen kokenut uudenlaista oikeudenmukaisuuden, hyväksynnän ja ehdottoman rakkauden tunnetta, vaikka tuntuu vähän hassulta yhdistää nuo asiat toisiinsa. En enää yritä muuttaa ketään toista ihmistä sanoillani tai teoillani, koska näen nyt paremmin, kuinka ymmärryksen täytyy lähteä ihmisestä itsestään ja kuinka minun sanani ovat pelkkää hiiren vikinää inhimillistä kärsimystä potevien läheisteni korvissa. En nyt sanoisi, että ihmiset valitsevat kärsimyksensä, mutta lähinnä että jokaisen on itse löydettävä tiensä ulos kärsimyksestä. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

En siis juurikaan voi auttaa muita kuin heitä, jotka ovat sille avoinna - muita voin vain rakastaa sellaisena, kuin he ovat, ja joskus paras tapa tähän on myös hiljalleen vetäytyä näistä ihmissuhteista. Samasta syystä en enää juurikaan lue uutisia tai ole poliittisesti aktiivinen, vaikka ennen olin tiukasti kartalla näistä asioista. En hyväksy epäoikeudenmukaisuutta, mutta tiedän myös, että vastustaminen vain kasvattaa vastusta. Olen vaihtanut aktivismin sisäisen rauhan etsimiseen ja jotenkin vain tiedän, että se on oikea tie.

Olen käynyt lyhytterapiassa ja saanut sieltä tukea myös hengelliselle polulle. En kuitenkaan lähtenyt psykoterapiaan, koska olisi liian raskasta pitää tätä puolta itsestäni salassa jopa vuosien terapiasuhteen ajan enkä muutenkaan enää pode tarvetta läpikäydä menneitä kärsimyksiäni uudelleen. Mielenterveysavun paras anti on ehdottomasti ollut mindfulness-tyyppinen ohjaus, jonka kautta olen löytänyt välineitä luoda ympärilleni uudenlaista elämää vanhojen nauhojen toistamisen sijaan. Samalla olen alkanut nauttia meditoinnista, joka omalla kohdallani on jossain visualisoinnin, rukoilemisen ja hiljaisuuden tavoittelun välimaastossa, miten milloinkin.

Jatkoa:

Hiljaisuuden kautta olen nähnyt yhä selvemmin, kuinka tämä 3D-todellisuus on vain erilaisten tietoisuuden tilojen - minun, sinun, ihmiskunnan kollektiivisen tietoisuuden - heijastumaa, kuin muovailuvahaa, joka ottaa muotonsa sen mukaan, mihin tietoisuus kohdistuu. Vaikka olen lapsesta saakka kokenut kutsua etsijän tielle, varsinainen hengellinen tieni sai alkunsa ns. Vetovoiman lain parissa askartelusta. Nyt ymmärrän, ettei ole mitään vetovoimaa, vaan vain illusorinen todellisuus, joka luo itsensä jatkuvasti uudelleen.

Kun tulin mukaan tähän ketjuun, olin syvän kärsimyksen kynnyksellä ja jossain vaiheessa syvällä kärsimyksessä. Lopulta tilalle on tullut uudenlainen luottamus, mutta se todella vaati monenlaista luopumista kärsimyksen kautta ja lopulta luopumista itse kärsimyksestä eikä tapahtunut mitenkään kerralla - vieläkin huomaan ajoittain lipsahtavani arjen oravanpyörässä takaisin egosamaistumisen tilaan, jossa yritän täyttää kaipuuta ykseyteen valittamalla, tuomitsemalla, vastustamalla, murehtimalla, vaatimalla, haluamalla, kadehtimalla... En kuitenkaan soimaa itseäni, vaan hakeudun hiljaisuuteen ja tiedän, että kaikki on hyvin.

Ykseyden ja yhteyden kokemuksia en ole juuri kohdannut, mutta uskon siihen, että kaikki tulee ajallaan. Lievää kaipuuta jonnekin on edelleen: juuri nyt poden kaipuuta yksinkertaisempaan elämään, pohjoiseen, lähemmäs luontoa. En kuitenkaan aivan osaa erottaa johdatusta apinamieleni mölystä, joten en heittäydy vielä suuriin elämänmuutoksiin. Sen kuitenkin tiedän, että olen alkanut löytää iloa todella paljon vaatimattomammista asioista kuin aiemmin elämässäni.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Nyt olen kuitenkin saanut vastaukseksi mietiskelyihini tämän asian suhteen, että "ilman Isää minä en ole mitään", joten mitä väliä sillä on, jos ei-mitään hajoaa? Hassua on, että tässä vaiheessa, kun edes kuolema ei aiheuta mitään vastustusta, olen vasta päässyt vähän maistamaan Elämää. Nauran tälle asialle melko usein itsekseni. :D

Ne ovat harvassa, jotka oikeasti ymmärtävät, mitä tarkoittaa: en ole mitään. Moni sanoo sen kunnioituksesta Jumalaa kohtaan, äärimmäisen nöyryyden osoituksena, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se on myös kirjaimellisesti totta. Sillä mitä on ihminen kaikkien omaksumiensa leimojen ja roolien ja alati vaihtuvien ajatustensa ja tunteidensa alla (tämän voi jokainen tutkia itse)? Ei mitään, pelkkää tyhjyyttä. Ei sieltä löydy jotain todellista syvempää fyysis-psyykkistä minää joka ei olisi tämän maailman ehdollistama. Sieltä ei löydy mitään sellaista erillistä olentoa kuin mitä ihmiset ajattelevat olevansa. Ja silti Oleminen jatkuu, ja Tietoisuus. Ja se on se mitä kristityt sanovat Isäksi, ja se on myös Minä (jokaisen minä, ei vain tämän kirjoittajan). Ajatukset ja uskomukset ja tunteet kuolevat, kehojen muodot ja psyyken muodot kuolevat, mutta se mitä on niiden takana jatkuu. Ja se joka tietää että minä olen Se, ei voi enää pelätä kuolemaa. Kaikki syntymät ovat hänen syntymiään ja kaikki kuolemat hänen kuolemiaan, ja kaikki mitä on ennen ensimmäistä syntymää ja viimeisen kuoleman jälkeen on myös Hän.

Täytyy vielä lisätä tähän, että ohjaus on jokaiselle henkilökohtaista: omani on kehottanut kääntymään lääkärin puoleen, mutta se liittyy enemmän minun henkilökohtaiseen polkuuni kuin uskoon siitä, että maallisin keinoin voisi mitään todellista parannella. Vastustin pitkään lääkitystä, sillä intuitiivisesti olen tiennyt, että se ei lopullisia vastauksia näihin ongelmiin anna. Se on vähän kuin loisi ensin ulkoisina näyttäytyviä demoneita, ja sitten loisi ulkoisina näyttäytyviä enkeleitä taistelemaan noita demoneja vastaan. Tällä hetkellä, kun hengellinen prosessini on vielä kesken, se on kuitenkin minulle "vähimmän vastustuksen tie", ja juuri se vastustuksen loppuminen on tässä oleellista

Tämä on tärkeä pointti. Ohjauksen ja tien täytyy olla henkilökohtaista, kukaan ei pääse valaistukseen apinoimalla jotain toista, jonka psyyken rakenne on aivan erilainen, jonka vaihe ja haasteet ovat erilaiset. Minullakin oli aikani, tässä elämässä mutta enemmänkin muissa, joissa en voinut heittää kokonaan pois ulkoista. Minun tieni vaan ei ollut lääketiede vaan metafysiikka ja magia. Sen tutkiminen, mikä on erilaisten demonien olemus ja mikä on mielen ja olemisen suhde niihin. Mikä on minun tulkintani osuus siinä, kun näen demonin, ja missä määrin demonilla on objektiivinen todellinen olemus. Päädyin siihen, että kyllä, sillä on todellisuus energiaentiteettinä, mutta 'demoni' on minun ehdollistumiseni määräämä tulkinta, joka saattaa vääristää havaintoani paljonkin. Jokin energia, jokin entiteetti, mutta mistä tiedän onko se minulle demoni vain, koska se on minulle käsittämätön? Niin kuljin läpi sen vaiheen jossa käytin sekä "ulkoisia" voimia että psyyken uudelleentulkinnan voimia, eikä niissä vaiheessa olisi ollut mitenkään mahdollista suoraan mennä sihen, että tiedän olevani yhtä lailla kaikki demonit kuin kaikki enkelit, ja voin antaa kaikkien niiden olla, koska tämä kaikki on vain jumalallinen leikki jota minä leikin. Älyllisellä uskolla ei ole juurikaan merkitystä. Sillä mitä oikeasti kokee on. Eikä siinä useinkaan voi tehdä totaalisia hyppyjä täydellisestä samaistumisesta materialistiseen maailmankaikkeuteen täydelliseen samaistumiseen kaiken Perustaan joka on Kaikki-Mitä-On.

Tuo mielen suhde demoneihin on mielenkiintoinen, tosin ihmismielelle hieman pelottavakin, alue tutkia. Kun itse puhun muuntuneen tietoisuuden tilasta, en tarkoita mitään aineilla, meditaatiolla tai hypnoosilla tapahtuvaa tajunnantilan muutosta, vaan unimaailman kautta koettua erilaista olemisen tasoa. Tiedostan siinä olevani unessa, psyykeni tila luo välittömiä manifestaatioita ulkoisina projektioina ja pystyn fokuksellani ohjaamaan tapahtumia. Vuosia sitten, kun sisäinen maailmani oli täydessä kaaoksessa, myös nuo kokemukset olivat järkyttäviä ja pelottavia. Minulla ei ollut mitään henkisiä tai hengellisiä työkaluja yrittää ymmärtää niitä, joten päädyin lähinnä vain välttelemään kokemuksia, mistä seurasi univaikeuksia. Nykyään, sisäisten muutosten myötä, myös kokemukset ovat aivan erilaisia: pystyn soveltamaan niiden aikana valvetietoisuudessa kerättyjä oppeja ja olen havainnut, että pelko syntyy vain omasta väärästä tulkinnastani kokemusten luonteesta. Pelkoa esiintyy enää vain erittäin harvoin, sillä pystyn yleensä jäljittämään sen alkuperän itseeni ja parantamaan sen siellä.

Viime aikoina olen saanut tätä kautta myös kokemuksia, joissa kaikki siteeni tämänhetkiseen ihmisrooliini katkeavat ja olen vain se Tietoisuus, luova voima, kaikkien kokemusten ja mahdollisuuksien takana. Ongelma näissä on se, että palattuani takaisin ihmistason samaistumiseen mieleni alkaa kyseenalaistaa noita kokemuksia ja tulkita niitä tavoilla, jotka eivät tee niille oikeutta. Olen kuitenkin soveltanut tässä oppia siitä, että "hedelmistään puu tunnetaan": kokemusten myötä rauha ja ilo ovat päässeet murtautumaan myös arkitietoisuuteeni vähä vähältä, eikä samaistumiseni ihmisyyteen ole enää lainkaan niin vahva, kuin aiemmin. Tuo lääkärikokemus on siitä yksi hyvä esimerkki: Aiemmin minulle olisi ollut kauhistus ja häpeä esitellä "sairasta" kehoani tuntemattomille, mutta nyt se ei liikuta minussa enää mitään. Ennemminkin on ihan herttaisen yhdentekevää, mitä tapahtuu ja kuka kauhistelee, kun sisimmässäni tiedän, että todellinen olemukseni on täysin turvassa.

Tämä oma tieni on muuten hyvä esimerkki siitä, mitä sanoit, että "minkä Henki on päättänyt ilmentää, se myös ilmentyy". Minä en edelleenkään pysty pääsemään mieli- ja kehosamaistumisen ulkopuolelle esimerkiksi meditoimalla, vaikka olen kyllä yrittänyt ja kokeillut monia erilaisia metodeja. Mutta koska heräämiseni aika on nyt selkeästi käsillä, se tulee minulle näin, hieman epätyypillisellä, mutta aivan yhtä toimivalla tavalla. Jos täällä on siis muitakin, jotka huolehtivat meditoinnin hankaluuksista: Olkaa rauhassa, Isä kyllä kutsuu omansa takaisin Kotiin, kun sen aika on –tavalla tai toisella. :)

Entä kun tulee elämässä sellaiseen tilanteeseen jossa lopettaminen on paras ja järkevin ratkaisu? Näissä opetuksissa pidetään tavoitteena jotain oman tahdon hävittämistä ja mihin tahansa sopeutumista, mutta kyllä kai ihmisen pitäisi voida saada jotain parempaa kuin elämä asunnottomana syrjäytyneenä.