Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vieläkö KM palstailee?

Samaa tiedustelen minä, vai löytyykö hänen kirjoituksiaan jostain muualta?

Tilasin tästä ketjusta inspiroituneena goddardilta useamman pikku kirjasen. Se pointti niissä tuntuu olevan on se, että meidän tärkein tehtävä ihmisenä on olla vastuussa meidän omista ajatuksista ja tunnetiloista. Ettei jäisi jumiin negatiiviseen, pelkoon ym. Ja että se osa meissä joka tavallaan haluaa velloa pelissä ja vihassa on se sielunvihollinen/paholainen tms .

Ja se on vaikeaa ylläpitää vain positiivisia ajatuksia. Ainakin minulle on. Ja sitten on kolikon toinen puoli. Ne jotka opettavat että on aidosti annettava tunteiden tulla. Ja vain tarkkailtava niitä tunteita ja ajatuksia, oli ne sitten pelkoa, katkeruutta tai mitä ikinä.

Olen aina ihan hukassa tämän kanssa. Että nyt kun moni asia pelottaa, niin annanko se pelon vaan olla. Jotenkin samalla kuitenkin etten ihan samaistuisi siihen, vai alanko nyt vaan ikään kuin pakolla ajattelemaan jotain myönteistä? Ja kun kuitenkin se Goddardkin opettaa että aito tunne tai usko pitäisi olla. Muuten se on turhaa. Jos ainoa aito tunne tällä hetkellä on masennus ?!

Vierailija kirjoitti:

Tilasin tästä ketjusta inspiroituneena goddardilta useamman pikku kirjasen. Se pointti niissä tuntuu olevan on se, että meidän tärkein tehtävä ihmisenä on olla vastuussa meidän omista ajatuksista ja tunnetiloista. Ettei jäisi jumiin negatiiviseen, pelkoon ym. Ja että se osa meissä joka tavallaan haluaa velloa pelissä ja vihassa on se sielunvihollinen/paholainen tms .

Ja se on vaikeaa ylläpitää vain positiivisia ajatuksia. Ainakin minulle on. Ja sitten on kolikon toinen puoli. Ne jotka opettavat että on aidosti annettava tunteiden tulla. Ja vain tarkkailtava niitä tunteita ja ajatuksia, oli ne sitten pelkoa, katkeruutta tai mitä ikinä.

Olen aina ihan hukassa tämän kanssa. Että nyt kun moni asia pelottaa, niin annanko se pelon vaan olla. Jotenkin samalla kuitenkin etten ihan samaistuisi siihen, vai alanko nyt vaan ikään kuin pakolla ajattelemaan jotain myönteistä? Ja kun kuitenkin se Goddardkin opettaa että aito tunne tai usko pitäisi olla. Muuten se on turhaa. Jos ainoa aito tunne tällä hetkellä on masennus ?!

Mä oon sillä kannalla että antaa masentaa ja pelottaa jos niin on. Samalla voi jollain syvemmällä kuin mielen tasolla kuitenkin tuntea rauhaa, tuntea että asiat järjestyy kyllä vaikka mieli nyt kovasti pelkää että käy jotenkin kehnosti. Olen huono kirjoittamaan tästä enkä nyt oikein jaksa edes ajatella mutta jospa tästä jotain apua, tuota kysymystäsi on mielestäni käsitelty tämän keskustelun aiemmilla sivuilla kyllä myös.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko (jos vielä luet tätä ketjua):

Onko ihminen itse Jumala, vai onko ihminen Jumalan poika, luotu Jumalan kuvaksi?

Jotkin mystiikan opettajat puhuvat ihmisestä Jumalana, ja tämä ajatus tuntuu minusta jotenkin vaivaannuttavalta. Ja yksinäiseltä! Sittenhän ihminen kantaa yksin koko maailman taakkaa harteillaan.

Entä mitä on synti ei-dualistisesta maailmankäsityksestä lähtien?

Ensimmäinen kysymys on: mikä on ihminen? Minun näkökulmastani sellaista, mitä ihmiseksi sanotaan, ei olekaan, se on illuusio, vääristynyt näkemys Jumalasta ilmenemässä. Ihmisen sanotaan olevan kuolevainen, rajallinen, tarvitseva, kaikesta muusta erillinen 'kappale', joka on monenlaisten voimien armoilla. Ei Jumala eikä Jumalan Poika -jotka ovat Yhtä- ole sellaista. Eli jos kysyt ns. luonnolliseen ihmiseen samaistuneena, onko samaistumisen kohteesi (rajallinen, kuolevainen olento) Jumala vai Jumalan Poika, niin sanon ettei se ole kumpaakaan, vaan se on harhakuva. Kuin katsoisi enkeliä ja näkisi harhoissaan kivipatsaan, tai jopa demonin.

Mutta kyllä se ydin on sekä Isä että Poika, se joka oli ennen Abrahamia, ja joka ei ole luotu vaan on ollut aina olemassa ykseydessä sen kanssa, joka on Kaikki-Mitä-On. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala - ei kahta, vaan yksi. Jos ajatellaan sellaisen ihmisen kokemusta, joka on oivaltanut ja kokenut tämän ikuisen olemuksensa, niin Isä ja Poika ovat hänessä yhtä, mutta hän ajoittain samaistuu toiseen ja ajoittain toiseen. Hän voi toisaalta samaistua ilmenevään ja liikkeessä olevaan, joka on Poika, tai sen ikuiseen ja muuttumattomaan Lähteeseen, joka on Isä. 

Mutta ei nämä ole erillisiä, se on kuin olisi Erie-järvi ja Niagaran putoukset: ei Niagara ole mitään muuta kuin Erie-järveä valumassa painovoiman vaikutuksesta rotkoon, se on järven vettä liikkeessä. Luonnollinen ihminen on vähän kuin putous, joka ei tajua että sen takana on valtava järvi, ja niinpä se koko ajan pelkää loppuaan, sitä että virtausta ei ehkä enää kauaa riitä. Samoin moni ihminen ei tiedä että hän on todellisuudessa se paikka jossa Jumalan täyteys virtaa ilmenemiseen ja toimintaan, ja siksi ei ole sellaista vaaraa, että elämä, voima, viisaus, rauha, tai mikään tarvittava koskaan loppuu. Ja ihmiset jotka eivät tiedä mitä ovat todellisuudessa (Jumala lihassa tai ilmenemässä), manifestoivat sellaisen illuusion johon uskovat, ja sitten sanovat että tämä aistittu todellisuus jotenkin todistaisi heidän erillisyytensä ja rajallisuutensa - vaikka se päinvastoin on projektio heidän uskomuksistaan.

Maailman taakka - ei sellaista ole. Taakkoja on vain illuusioissa ja unissa. Niistä taas on tarkoitus herätä, eikä sotkeentua niihin sillä tasolla, että uskoisi niiden olevan totta ja yrittäisi parannella niitä. 

Perisynti on dualismin uskomus, Jumalasta ja kaikesta muusta rajallisuuden uskomus ja ei vain uskomus vaan ennen kaikkea kokemus. Siitä sikiää koko se maailma jota ihmiset pitävät todellisuutena, kuoleman ja kilpailun ja ailahtelevan onnen ja tuskan maailma, ja kaikenlainen epäeettinen toiminta jota ihmiset harjoittavat taistellessaan olemassaolostaan ja asemastaan ja onnestaan tässä maailmassa. Synti ei ole 'paha' siksi, että joku jumala siitä suuttuisi, vaan siksi että se aiheuttaa kärsimystä kokijoilleen, ja estää näkemästä todellisuutta niin kuin se on. Se on kuin diagnoosi, jonka on tarkoitus auttaa tajuamaan sairautensa ja sitä kautta etsimään hoitoa. Ja kun sitä hoitoa etsitään, kovinkaan tehokasta ei ole omin voimin yrittää juuria pois yksittäisiä huonoja hedelmiä elämästään, vaan kirves olisi parasta viedä puun juureen, erillisyyden ja rajallisuuden kokemuksen ytimeen.

Kah, mystikko - mitäs olet tehnyt tällä välin? Mitä uutta sinun elämässäsi on?

Ap

Nro 14 kirjoitti:

Olen itse päätynyt takaisin pelailemaan materiaalisen todellisuuden asioilla silloin, kun se on tarpeen. Mutta olen huomannut myös että se, kuinka hyvin pystyn olemaan läsnä tässä hetkessä ja yhteyden tilassa, tuottaa yleensä harmonisempia tai toivottavampia olosuhteita ympärilleni. Oma elämäni on mennyt pahasti alamäkeä monta vuotta - olen menettänyt toimeentuloni, terveyteni, mielenterveyteni yms. - ja nyt suunta on parempaan. En koe olevani valaistunut siinä mielessä kuin valaistuminen yleensä käsitetään, mutta jotain uutta tuosta kurimuksesta on syntynyt. Ainakin nimittäin täysi usko ja ymmärrys siitä, että kokemusmaailma on tietoisuuteni heijastus ja siten manipuloitavissa oleva illuusio.

Tämä on syy miksi itse en ikinä halveksi manifestointia: se on kuitenkin edistystä siitä ihmiskunnan vallitsevasta uskomuksesta, että ihmisaistein näetty ja koettu todellisuus on objektiivinen reaalitodellisuus, johon voi vaikuttaa vain sen maailman lakeihin perustuvin keinoin. Tämä uskomus on niin vallitseva, että se voi imaista mukanaan varsin pitkälläkin henkisellä tiellä olevan ihmisen, ja silloin voi olla hyvä muistaa, että ei, olen jo kokenut manifestoinnin kautta sen että kokemusmaailma on tietoisuuden heijastus eikä jotain ulkopuolista jonka armoilla olen.

Vierailija kirjoitti:

Miten uskoa jaksaa pitää yllä, kun pelko tulee mukaan? Pelko, että tilanteeni muuttuu huonommaksi tai menetän lapseni tai mieheni. Tiedämme hyvin, että mystikko sanoisi, ettei saa kiinnittyä muotoihin, ja ego siinä vain pelkää että kuolee... mutta silti!

Ap

Se pelko tulee menemään itsestään ohi, ja siihen liittyy omanlaistaan pelkoa ja haikeutta siitä, että onko inhimillistä olla niin kiinnittymätön edes rakkaisiinsa tai omaan elämäänsä. Mutta kiinnittymättömyys ja pelon puute ei aiheuta rakkaudettomuutta, vaikka inhimillinen mieli niin pelkää, koska sen mielestä on väistämätöntä että jos jostain välittää, sen katoamista pelkää.

Itse en muuten harrastanut yhdessä vaiheessa ollenkaan uskon ylläpitämistä sen suhteen että tämän maailman tasolla mikään menisi hyvin, ja koin sen helpottavaksi. Jos esim. pelkäsin sairautta, taloudellista menetystä tai läheisen menetystä, huokasin vaan, että sellainen paska maailma tämä on, totta kai niin voi käydä minullekin kun kerran näen että niin ihan reaalisesti käy ihmisille koko ajan muutenkin. Ja sitten käännyin etsimään sitä valtakuntaa, joka ei ole "tästä maailmasta", koska tässä maailmassa ei ollut mitään pysyvää, mitään etsimisen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Tilasin tästä ketjusta inspiroituneena goddardilta useamman pikku kirjasen. Se pointti niissä tuntuu olevan on se, että meidän tärkein tehtävä ihmisenä on olla vastuussa meidän omista ajatuksista ja tunnetiloista. Ettei jäisi jumiin negatiiviseen, pelkoon ym. Ja että se osa meissä joka tavallaan haluaa velloa pelissä ja vihassa on se sielunvihollinen/paholainen tms .

Ja se on vaikeaa ylläpitää vain positiivisia ajatuksia. Ainakin minulle on. Ja sitten on kolikon toinen puoli. Ne jotka opettavat että on aidosti annettava tunteiden tulla. Ja vain tarkkailtava niitä tunteita ja ajatuksia, oli ne sitten pelkoa, katkeruutta tai mitä ikinä.

Olen aina ihan hukassa tämän kanssa. Että nyt kun moni asia pelottaa, niin annanko se pelon vaan olla. Jotenkin samalla kuitenkin etten ihan samaistuisi siihen, vai alanko nyt vaan ikään kuin pakolla ajattelemaan jotain myönteistä? Ja kun kuitenkin se Goddardkin opettaa että aito tunne tai usko pitäisi olla. Muuten se on turhaa. Jos ainoa aito tunne tällä hetkellä on masennus ?!

Tässä kohtaa on se ristiriita joka on manifestoinnin maailmankuvan ja omani välillä: manifestointi perustuu ajatuksilla ja tunteilla koettuun todellisuuteen vaikuttamiseen, ja on totta että sillä tasolla se toimii. Mutta kun alkaa uskoa, että ajatukset ja tunteet ovat Voima, niin niistä voi tulla myös voima kielteiseen, silloin kun niitä ei pystykään hallitsemaan. 

Toinen vaihtoehto on uskoa, että ihmisajatukset ja tunteet eivät ole mikään voima - voi esim. uskoa että ne on vain ohimeneviä ailahduksia jotka ei vaikuta mihinkään, tai että ne eivät ole voima koska Ykseyden takia ei ole kuin yksi todellinen Voima, Jumala. Mutta kieltämättä: tämä tuhoaa tietoisen ajatuksilla manifestoinnin mahdollisuuden. 

Vierailija kirjoitti:

Kah, mystikko - mitäs olet tehnyt tällä välin? Mitä uutta sinun elämässäsi on?

Ap

Ulkoisella tasolla eipä juuri mitään, ei ainakaan mitään sellaista mihin kiinnittäisin erityisesti huomiotani, koska sellaiset asiat vaan virtaavat lävitse automaattisesti, niin että minulla on koko ajan kaikki mitä tarvitsen, mutta se ei erityisesti herätä ajattelua tai tunteita (ei edes se mitä maailma sanoo menetyksiksi).

Henkinen elämäni on alkanut manifestoitua viime aikoina tavalla, jota ei voi peitellä. Tai voisi, mutta koen etten saa. Olen aina pitänyt jotenkin tärkeänä olla normaali, ei mitenkään huomiota herättävällä tavalla erilainen. Ja silti viime aikoina olen päätynyt esim. töissä spontaaneihin asioihin jotka ovat johtaneet kysymyksiin siitä, että mikä minä olen (johon vastasin: The owls are not what they seem, pöllö- ja ufohymiöllä ;) ) ja muutenkin huomattavaan huomion keskipisteenä olemiseen vähän joka paikassa silti, vaikken tekisi mitään järin erikoista. Kai minun täytyy hyväksyä vähitellen julkisempi rooli, koska muu vaatisi luonnollisen ilmenemisen tukahduttamista ja sullomista väkivalloin sen rajoihin, mitä muut odottavat ja pitävät normaalina. 

Hei Mystikko, tästä aiheesta on ehkä kyselty jo aiemminkin, mutta kysynpä kuitenkin! On ihmisiä, jotka kertovat esimerkiksi nähneensä enkeleitä koko elämänsä ajan. Onko tällaisissa tapauksissa kyse ns. erilaisista suodattimista jotka ovat virittyneet eri taajuudelle kuin muiden ihmisten? Lopultahan nämäkin ovat vain illuusion eri muotoja, mutta aihe kuitenkin kiinnostaa, koska luin joskus innokkaasti Lorna Byrnen kirjoja. 

Osaako joku neuvoa miten pääsen ahdistuksesta ja masennuksesta tai saan niitä kevennettyä? Välillä on jo hyviä vaiheita mutta tää palaa aina ja viime aikoina mennyt toisinaan niin pahaksi että tähän pelkää hukkuvansa. Tietynlainen todellisuuden hyväksymisen vaikeushan tässä on taas varmaan ytimenä, tässä todellisuus siis yhtä kuin tämän maailman ilmeneminen. Tää non-dualismi ei ole mulla ihan hallussa...

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko, tästä aiheesta on ehkä kyselty jo aiemminkin, mutta kysynpä kuitenkin! On ihmisiä, jotka kertovat esimerkiksi nähneensä enkeleitä koko elämänsä ajan. Onko tällaisissa tapauksissa kyse ns. erilaisista suodattimista jotka ovat virittyneet eri taajuudelle kuin muiden ihmisten? Lopultahan nämäkin ovat vain illuusion eri muotoja, mutta aihe kuitenkin kiinnostaa, koska luin joskus innokkaasti Lorna Byrnen kirjoja. 

Useimmiten on tosiaan kyse siitä, ettei ihmismieleksi sanoittu rajoittava uskomusten ja havaitsemisen tapojen kokoelma ole aivan yhtä rajoittava kuin ihmisillä yleensä. Tämä voi olla tarkoituksella opeteltua tai spontaanisti tuleva asia, joka tapauksesta ja havainnoista riippuen tulkitaan mielenterveyden ongelmaksi tai kuten Lorna Byrnen tapauksessa, luontaisena taipumuksena enkelien tason havaitsemiseen. 

Ongelma näissä eri tasojen havaitsemisessa varsinkin silloin kun se on spontaania eikä järjestelmällisen opettelun tulosta on, että tulkinnat on usein kovin inhimillistäviä - se mitä aistitaan muulta tasolta kuin materialistisen olemassaolon tasolta, usein tulkitaan esim. ihmisten uskonnollisen tai muun uskomuksellisen kuvaston (esim. ufot, luonnonhenget) mukaan. Tässä usein käy niin että todellisuus jota ei ymmärretä puetaan pukuun joka ymmärretään, mutta siinä samassa se vääristyy. Ongelma on pienempi niillä, jotka esim. meditaatiossa järjestelmällisesti opettelevat aistimaan erilaisia olemisen tasoja, koska he ovat tietoisia siitä mitä omalle tietoisuudelleen ja mielelleen tekevät ja miten mielen sisältö vaikuttaa havaitsemiseen.

Aikuinen lapseni on masentunut ja vailla toivoa elämästä. Onko mitään, mitä minä voin äitinä tehdä? En voi ajatella hänen puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku neuvoa miten pääsen ahdistuksesta ja masennuksesta tai saan niitä kevennettyä? Välillä on jo hyviä vaiheita mutta tää palaa aina ja viime aikoina mennyt toisinaan niin pahaksi että tähän pelkää hukkuvansa. Tietynlainen todellisuuden hyväksymisen vaikeushan tässä on taas varmaan ytimenä, tässä todellisuus siis yhtä kuin tämän maailman ilmeneminen. Tää non-dualismi ei ole mulla ihan hallussa...

Tämä tosiaan on hankala asia, koska henkisellä tiellä tietyllä tapaa ei saisi hyväksyä todellisuutta totaalisesti, koska jos sen hyväksyisi, miksi tavoittelisi esim. valaistumista tai henkistä heräämistä. Toisaalta jos sisäisesti kovasti vastustaa sitä, mitä havaitsee kullakin hetkellä (ja jokainen ihminen luonnostaan näkee maailman jossa on sekä iloa että surua, elämää että kuolemaa: dualistisen maailman), se estää perille pääsemistä ihmismielen kuvien ja aistimusten takaiseen todellisuuteen jossa tuskaa ei ole. Illusoristen kuvien todellisuus vain vahvistuu sitä enemmän mitä enemmän niitä vastustaa, tai myöskin: rakastaa, pelkää, inhoaa.

Siksi olisi hyvä jos voisi oppia asenteen, jossa ei niin kauheasti kiinnity kaikkeen siihen katoavaiseen ja vaihtelevaiseen, mitä ajallisen elämän tasolla liikkuu. Sitä voi katsoa kuin absurdia näytelmää, jolla ei lopulta ole niin kovin suurta merkitystä, ja siksi sen "näytellyistä" draamoista ei jaksa tehdä kovin isoa numeroa. Itse kunkin uskomusmaailmasta ja maailmankatsomuksesta riippuu, millainen ajattelutapa toimii siinä, että toisaalta pääsisi eroon tämän maailman mukaan tempoilemisesta, mutta voisi silti taustalla säilyttää jonkin sellaisen vaiston, joka sanoisi, että mutta kuitenkin on jotain muutakin, ja haluan löytää sen. 

Itselleni ajan myötä kävi niin että tämän maailman tapahtumat näyttivät siltä kuin katsoisin elokuvaa, hyvin dramaattista elokuvaa, mutta jotenkin syvempi minä sanoi siitä kaikesta vain "turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta". Se sanoi niin myös omista oloistani, esim. ahdistuksistani ja masennuksistani. Nekään eivät enää kauheasti liikuttaneet. Tämä tapahtui jo ennen kuin olin nähnyt vilaustakaan perimmäisestä todellisuudesta, ja niin elin aikani tilassa, jossa en oikein pitänyt tätä maailmaa merkityksellisenä enkä oikein edes todellisena, mutta en kokemusperäisesti tiennyt että mitään muutakaan oikeasti on, vaikka kovin toivoin että olisi.

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen lapseni on masentunut ja vailla toivoa elämästä. Onko mitään, mitä minä voin äitinä tehdä? En voi ajatella hänen puolestaan.

Et voi, eikä se olisi hänelle hyväksikään. Hänellä on oma prosessinsa käytävänä läpi, ja käy sitä nopeammin mitä vähemmän sitä vastustetaan. Masentuneen on toki hyvä saada itse niin halutessaan apua niin että kestää hengissä ja järjissään, mutta toisinaan apu ja hoito myös hidastaa ja vaikeuttaa perimmäisten hyvin ahdistavien kysymysten kohtaamista ja hyväksymistä. Tietoisen mielen taustalla oleva syvempi mieli kyllä johtaa prosessia, joka parhaimmillaan johtaa henkiseen kasvuun ja syvempään rauhaan, jos se voidaan käydä läpi rauhassa, ilman että pelokas ulkomaailma tukahduttaa sen ja yrittää väkisin pakkopiristää, aktivoida, saada olemaan enemmän kuin muut.

Mitä ajatuksia mystikolla ja muilla tämän ketjun vakkareilla on mantroista/affirmaatioista. Vuosi sitten kesällä oli stressin takia rytmihäiriöitä jotka valvottivat mua öisin. Sitten jostain muistin mantran "nam myoho renge kyo" (olin kuullut siitä ensin Tina Turnerin elämänkertaelokuvassa....) ja kun en oikein muutakaan voinut niin aloin toistaa sitä. Ihan vaan kotona ollessani ja aina kun voin, tavallaan vaimentamaan mieltäni siis. Silloin sillä oikeasti tuntui olevan jonkinlaista "taikavoimaa" ja jaksoin sitä aika kauan....sitten se jäi. Välillä kokeilen sitä taas, mutta en jaksa kauaa.

Nyt juuri kuuntelen Louise L. Hayn affirmaatioita. Jotenkin ajattelen, että ihan sama vaikka en heti pystyis näihin niin uskomaankaan...jos silti mieluummin pyörittelisin näitä päässäni ja yksin ollessani toistelisin. Vähemmän näistä haittaa olisi kuin mun tyypillisistä pelkoajatuksista. Joita siis ajatusmaailmani aika pitkälti on, jos en tietoisesti ohjaa sitä muuhun. Ollapa ihminen jolla levollisuus olisi myötäsyntyistä!

Uskotko että liskoihmiset tms alienit hallitsevat maapalloa kulisseissa?

Miksi olen ajautunut tällaiseen erikoiseen tilanteeseen että tavallaan elämäni on aika turvattua läheisten ja sosiaaliavun turvin mutta mitään ylimääräistä ei minulle nyt suoda ja valitsemiinsa toki itsekin käyttää kaiken mitä lähinnä lapseeni. Omat opiskelut takkuaa ja tuntuu ettei maailmassa ole minulle siis yhtään mitään koska epäonnistun aina kaikessa ja olen aina se vihattu ja siksi en kai jaksakaan yrittää tehdä tutkintoni lopputyötä kun tiedän ettei mitään omasta urasta tulisi yhtään mitään.

Olen monesti yrittänyt muuttua ja olla ns. positiivisempi mutta se ei koskaan onnistu kun maailma vastaa aina negatiivisesti eikä mitään kodin ulkopuolista kutsumista tai elämäntehvää oikein voi löytyä kun en tunnu pärjäävän oikein missään.

Olen lisäksi vasta nyt löytänyt you tuben yövereistä EFT Tapping -tekniikan. Ja eilen sitten useaan otteeseen kokeillut sitä kiputilaan ja nukahtamisvaikeuksiin...ja se todella auttoi! Tänään löysin videon missä EFT:a käsitellaan itse-sabotaasin kautta. Eli miksi et saa manifestoitua asioita. Löytyy "Use EFT to Clear pattern of Self-Sabotage" you tubesta. Tässä voisi olla nyt jotain siitä mikä on mua vaivannut ja estänyt manifestoinnissa...

Vierailija kirjoitti:

Miksi olen ajautunut tällaiseen erikoiseen tilanteeseen että tavallaan elämäni on aika turvattua läheisten ja sosiaaliavun turvin mutta mitään ylimääräistä ei minulle nyt suoda ja valitsemiinsa toki itsekin käyttää kaiken mitä lähinnä lapseeni. Omat opiskelut takkuaa ja tuntuu ettei maailmassa ole minulle siis yhtään mitään koska epäonnistun aina kaikessa ja olen aina se vihattu ja siksi en kai jaksakaan yrittää tehdä tutkintoni lopputyötä kun tiedän ettei mitään omasta urasta tulisi yhtään mitään.

Olen monesti yrittänyt muuttua ja olla ns. positiivisempi mutta se ei koskaan onnistu kun maailma vastaa aina negatiivisesti eikä mitään kodin ulkopuolista kutsumista tai elämäntehvää oikein voi löytyä kun en tunnu pärjäävän oikein missään.

En osaa auttaa mutta olen aika samanlaisessa tilanteessa. Tsemppiä!