Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Tästä on muistaakseni puhuttu ketjussa aiemmin, mutta mikä on Mystikon suhden Ihmeiden Oppikurssiin? Myös muiden ketjulaisten ajatukset kiinnostavat.

Vierailija kirjoitti:

Tästä on muistaakseni puhuttu ketjussa aiemmin, mutta mikä on Mystikon suhden Ihmeiden Oppikurssiin? Myös muiden ketjulaisten ajatukset kiinnostavat.

Minä voin vastata tähän, kun olen jossakin vaiheessa Ihmeiden Oppikurssiin tutustunut. Tunsin siihen aikanaan vahvaa sisäistä vetoa, mutta ajatteleva mieleni oli täynnä epäilyksiä metodia kohtaan. Olisin halunnut saada etukäteen varmistuksen sille, onko Oppikurssi totuudenmukainen, mutta eihän se tietenkään ollut mahdollista. Lopulta päätin vain sivuuttaa epäilykseni ja luottaa intuitiooni, ja jonkin aikaa Ihmeiden Oppikurssia harjoitinkin melko tunnollisesti. Se palveli tuolloin tarkoitustaan omalla kohdallani: Sain avattua metodin avulla vahvasti materialismiin ehdollistunutta mieltäni sille ajatukselle, että havaintoni todellisuudesta voisikin olla vääristynyt. Lopulta kuitenkin luovuin harjoituksista, sillä havaitsin niiden synnyttäneen uuden esteen oivaltamiseni tiellä: Harjoitukset saivat minut suhtautumaan oivaltamiseen "sitten joskus" -asiana, mikä tietysti suuntasi ajatukseni pois tästä hetkestä jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Katselin silloin Eckhart Tollen videoita Ihmeiden Oppikurssista, ja ne avasivat jotenkin konkreettisemmin sitä, mikä koko metodin tarkoitus oli. Tollen videot ovatkin jääneet kestosuosikeikseni, sillä pidän hänen omintakeisesta tyylistään ja hienovaraisesta sisäänpäinkääntyneestä huumorintajustaan. Ei henkisyyden tarvitse niin vakavaa olla. :D

Mitä tulee erilaisiin metodeihin ylipäätään, uskon, että paras opas sopivan sellaisen valitsemiseen on oma intuitiomme. Ei sillä ole edes merkitystä, onko jokin menetelmä "tosi" vai ei, sillä sisäinen opastuksemme vie meidät kyllä aina kohti sellaisia asioita, jotka ovat juuri omalle kehityksellemme tarpeellisia siinä hetkessä. Tietysti erottelukyky on hyvä muistaa, ettei tule aiheuttaneeksi vahinkoa itselleen tai muille, mutta jos todella osaa kuunnella sydäntään, ei tästäkään asiasta tarvitse olla huolissaan.

Vierailija kirjoitti:

Tästä on muistaakseni puhuttu ketjussa aiemmin, mutta mikä on Mystikon suhden Ihmeiden Oppikurssiin? Myös muiden ketjulaisten ajatukset kiinnostavat.

En ole koskaan lukenut sitä kokonaan. Yritin joskus selata siitä alkua, ja omaan makuuni se oli käsittämättömän sekavaa ja kryptistä tavaraa. Tiedän että itselleni se ei koskaan olisi voinut olla tie hengelliseen heräämiseen. Mutta se ei tarkoita ettei se voi jollekin muulle olla, ainakin jossain vaiheessa. Eli jos oma intuitio tuntee siihen vetoa, siihen voi hyvin paneutua. 

On myös mahdollista se, että Ihmeiden Oppikurssi on jollekin vain kiinnostuksen herättäjä, mutta sen jälkeen alkaa kaivata suorempia opetuksia. Esim. tunnen henkilön, joka oli hyvin innoissaan Ihmeiden oppikurssista, mutta päätyi vuosia sitä luettuaan ja harjoitettuaan siihen mitä "Etsivä löytää" kuvaa myös, tunteeseen että herääminen on aina "sitten kun", eikä sitä sitten kun päivää taida koskaan tulla. Sen jälkeen hän löysi intialaisen Ramana Maharshin opetukset omaksi nykyiseksi tiekseen. 

Sitä mitä olen itse Maharshia lukenut, niin lasken hänen opetuksensa yhdeksi selkeimmistä metodologioista. Mutta siinä on monelle vähän sama ongelma kuin Tollessa: kun asia on niin yksinkertainen, monen on vaikea pitäytyä harjoittamisessa, ja niinpä he unohtavat koko jutun kirjan lukaistuaan, eivätkä siksi koe sitä mihin menetelmä tähtää.

Maharshi opettaa kahta vaihtoehtoista tietä, jotka molemmat tähtäävät egon tuhoon: joko omistautumisen tie, jossa kaikki valta annetaan Jumalalle ja luovutaan omasta tahdosta täysin. Ei edes haluta terveyttä ennemmin kuin sairautta, vaan tapahtukoon Herran tahto. Toinen tie sopii niillekin jotka eivät usko Jumalaan tai eivät pysty luopumaan tahdostaan: tutkia suoraan mikä Minä olen. Pysytellä olemassaolon tuntemuksessaan, työntäen sivuun sen psyykkisen ja fyysisen rakennelman jota yleensä ihmiset sanalla minä kuvaavat. Ja koska olemassaolo ON Jumala, se on Kaikki-mitä-on, olemisen tutkimusmatkailija päätyy olemisen alkulähteelle ennemmin tai myöhemmin. Mutta kun se ei tapahdu vain kirjan lukemisella, moni ei jaksa harjoittaa kauaa mitään niin muodotonta ja yksinkertaista kuin oman olemisen ja sen lähteen tutkiminen.

Menkää luontoon, vaikka mustikkaan tai sieneen niin saatte kosketuksen reaalimaailmaan ja ajatuksenne selkeytyvät...

-Ei tartte lueskella kenenkään intialaisen horinoita :)

Ap linjoilla.

Viittaan viesteihin 1252 ja 1253: olen yrittänyt lukea ihmeiden oppikurssia, mutta ymmärrän siitä vain kymmenen prosenttia. Tuo intuition kuunteleminen on kyllä paras tapa, mutta siinä on kolme ongelmaa. Ensimmäinen on se, ettei erota intuitiota egon äänestä. Toiseksi kyllä erottaa, mutta ei pääse eroon egon uskomuksista. Kolmas ongelma on se, että ne egon tunteet ja uskomukset jyräävät kaiken muun alleen.

Itse olen viime aikoina miettinyt seuraavaa: yks päivä tajusin, kuinka Minä on kaikessa. Kaikkialla. Jokaisessa solussa ja happimolekyylissä. Eli jos näin on, Minän pitää olla myös minun kehossani, käsissäni, jaloissani, sydämessäni.

Mutta - myös egoni on tässä samassa kehossa. Jos Minä on kaikkialla, niin eikö sen pidä olla myös egossani? Miksi sitten egoni pullistelee, pelkää tai tahtoo voimakkaasti? Tässä päättelyketjuni murenee....

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Viittaan viesteihin 1252 ja 1253: olen yrittänyt lukea ihmeiden oppikurssia, mutta ymmärrän siitä vain kymmenen prosenttia. Tuo intuition kuunteleminen on kyllä paras tapa, mutta siinä on kolme ongelmaa. Ensimmäinen on se, ettei erota intuitiota egon äänestä. Toiseksi kyllä erottaa, mutta ei pääse eroon egon uskomuksista. Kolmas ongelma on se, että ne egon tunteet ja uskomukset jyräävät kaiken muun alleen.

Itse olen viime aikoina miettinyt seuraavaa: yks päivä tajusin, kuinka Minä on kaikessa. Kaikkialla. Jokaisessa solussa ja happimolekyylissä. Eli jos näin on, Minän pitää olla myös minun kehossani, käsissäni, jaloissani, sydämessäni.

Mutta - myös egoni on tässä samassa kehossa. Jos Minä on kaikkialla, niin eikö sen pidä olla myös egossani? Miksi sitten egoni pullistelee, pelkää tai tahtoo voimakkaasti? Tässä päättelyketjuni murenee....

Tämä on pohjimmiltaan sama kysymys kuin että jos Jumala on ääretön ja hyvä, miten voi olla pahaa. Sillä ääretön tarkoittaisi että hyvän on oltava joka paikassa, ei voisi olla yhtään pistettä missä olisi mitään muuta, koska pistekin vailla Jumalaa tarkoittaisi ettei Jumala ole ääretön. 

Vastaus on, että pahaa, tai egoa, ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat illuusioita. Kuitenkin jokaisen on löydettävä tämä totuus kokemusperäisesti itse, se ei auta että joku toinen sanoo että näin on - sitä ei vaan pysty uskomaan koska omassa kokemusmaailmassaan koko ajan kokee egon ja/tai ulkoisen pahan vaikutuksia. Egon suhteen kysymys jota tulee kysyä itseltään on: mikä tai kuka on se, joka tuottaa egon ajatukset tai tunteet? Etsijä kyllä tiedostaa egoon liittyvät ajatukset ja niitä seuraavat tuntemukset, mutta mikä on se entiteetti joka ne tuottaa? Vanha mestarien viisaus on, että ei mikään. On vain ne ohimenevät ajatukset ja tunteet, mutta niiden tuottajaa ei löydy mistään: ei kehon mistään osasta, ei hienovaraisemmilta astraalisilta tasoilta, ei mistään. Kun tämän oivaltaa kokemuspohjaisesti, egon perusta romahtaa. Kuka on kahlinnut sinut? Ei kukaan - olet siis vapaa.

Aina kun siis ego voimaperäisesti tahtoo jotain, tai valittaa jostain, kysy kuka se on joka tahtoo tai joka vastustaa? 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Viittaan viesteihin 1252 ja 1253: olen yrittänyt lukea ihmeiden oppikurssia, mutta ymmärrän siitä vain kymmenen prosenttia. Tuo intuition kuunteleminen on kyllä paras tapa, mutta siinä on kolme ongelmaa. Ensimmäinen on se, ettei erota intuitiota egon äänestä. Toiseksi kyllä erottaa, mutta ei pääse eroon egon uskomuksista. Kolmas ongelma on se, että ne egon tunteet ja uskomukset jyräävät kaiken muun alleen.

Itse olen viime aikoina miettinyt seuraavaa: yks päivä tajusin, kuinka Minä on kaikessa. Kaikkialla. Jokaisessa solussa ja happimolekyylissä. Eli jos näin on, Minän pitää olla myös minun kehossani, käsissäni, jaloissani, sydämessäni.

Mutta - myös egoni on tässä samassa kehossa. Jos Minä on kaikkialla, niin eikö sen pidä olla myös egossani? Miksi sitten egoni pullistelee, pelkää tai tahtoo voimakkaasti? Tässä päättelyketjuni murenee....

Tämä on pohjimmiltaan sama kysymys kuin että jos Jumala on ääretön ja hyvä, miten voi olla pahaa. Sillä ääretön tarkoittaisi että hyvän on oltava joka paikassa, ei voisi olla yhtään pistettä missä olisi mitään muuta, koska pistekin vailla Jumalaa tarkoittaisi ettei Jumala ole ääretön. 

Vastaus on, että pahaa, tai egoa, ei oikeasti ole olemassa. Ne ovat illuusioita. Kuitenkin jokaisen on löydettävä tämä totuus kokemusperäisesti itse, se ei auta että joku toinen sanoo että näin on - sitä ei vaan pysty uskomaan koska omassa kokemusmaailmassaan koko ajan kokee egon ja/tai ulkoisen pahan vaikutuksia. Egon suhteen kysymys jota tulee kysyä itseltään on: mikä tai kuka on se, joka tuottaa egon ajatukset tai tunteet? Etsijä kyllä tiedostaa egoon liittyvät ajatukset ja niitä seuraavat tuntemukset, mutta mikä on se entiteetti joka ne tuottaa? Vanha mestarien viisaus on, että ei mikään. On vain ne ohimenevät ajatukset ja tunteet, mutta niiden tuottajaa ei löydy mistään: ei kehon mistään osasta, ei hienovaraisemmilta astraalisilta tasoilta, ei mistään. Kun tämän oivaltaa kokemuspohjaisesti, egon perusta romahtaa. Kuka on kahlinnut sinut? Ei kukaan - olet siis vapaa.

Aina kun siis ego voimaperäisesti tahtoo jotain, tai valittaa jostain, kysy kuka se on joka tahtoo tai joka vastustaa? 

Kiitos hyvästä vinkistä. Näinhän se menee.

Aloitin tämän ketjun pohtimalla illuusiota, jo kaksi vuotta sitten, ja yhä sitä pohdin. Moni muu asia on selkeämpää, mutta tässä kohdin olen hidas oppimaan, vaikka olen ketjua useampaankin kertaan lukenut: miten siihen illuusioon tai egoon sitten pitää suhtautua? Kun vielä ei ole aika poistua tästä illuusiosta.

Ap

Vieläköhän tämä käy täällä?

Haluaisin jotain neuvoja omaan tilanteeseeni. Tunnen elämäntilanteeni ahdistavaksi koska on paljon epävarmuutta tulevaisuuteen liittyen. Ehkä en osaa tai uskalla tehdä elämänvalintoja. Oikeastaan tunnen olevani olosuhteissa joissa en voi tehdä valintoja vaan kuljen muiden valintojen mukana. Olen aina ollut helposti ahdistuva ja sellainen että kaikki uusi pelottaa joten koen tilanteen hyvin vaikeaksi.

Joku kuvasi hyvin sitä että jollain tasolla on ahdistunut samalla kun toisella tasolla voi tuntea rauhaa. Se tuntui tutulta, mutta itse koen tuon rauhan ja tyytyväisyyden sillä tavalla vieraaksi että ahdistuva puoleni epäilee että elän jossain "harhakuvitelmissa" tai unelmissa jos olen tyytyväinen ja rauhallinen ja uskon elämän tuovan vielä hyviä asioita. En siis haluaisi antaa itselleni lupaa rauhaan, vaikka järjen tasolla ymmärrän että ei asioiden murehtiminen ahdistuneena mitenkään auta ongelmia ratkomaan.

Mitä muille ketjuun osallistuneille kuuluu?

Minä törmäsin hiljattain Neville Goddardin opetuksiin ja tajusin, että tässäpä on ensimmäistä kertaa sellainen ns. vetovoiman lain opettaja, jonka kirjoitukset ja puheet resonoivat vahvasti sen kanssa, mitä olen intuitiivisesti tiennyt. Goddardin ehdottamat tekniikat manifestoimiseen ovat nimittäin tismalleen samoja, joiden kanssa olen itse menestynyt.

Minulla ei toimi visualisointi yleensä eikä toisteinen affirmointi, vaan tiettyjen tilanteiden visualisointi ja ajatusten muuttaminen niin, että jos huomaan ajattelevani toiveitani vastaan, virittäydyn toivomani todellisuuden mukaan (esim. ajattelen, että onpa lapset taas hankalia tänään ---> onpa ihanaa, kun meillä on niin rauhallista ja mukavaa). Keskeistä Goddardin opetuksissa on myös se, että tekniikoiden käyttämisen täytyy tuntua luonnolliselta ja että niitä ei pidä jatkaa loputtomasti. Minulla on aiemmin ollut vaikeutena se, että monet tekniikat ovat tuntuneet väärältä ja tuottaneet jopa päinvastaisia tuloksia.

Hän puhuu myös tietoisuudesta kaiken lähteenä ja todellisuuden illusorisuudesta eli sikäli liittyy ketjuun, jos jotakuta muuta kiinnostaa.

Olen itse päätynyt takaisin pelailemaan materiaalisen todellisuuden asioilla silloin, kun se on tarpeen. Mutta olen huomannut myös että se, kuinka hyvin pystyn olemaan läsnä tässä hetkessä ja yhteyden tilassa, tuottaa yleensä harmonisempia tai toivottavampia olosuhteita ympärilleni. Oma elämäni on mennyt pahasti alamäkeä monta vuotta - olen menettänyt toimeentuloni, terveyteni, mielenterveyteni yms. - ja nyt suunta on parempaan. En koe olevani valaistunut siinä mielessä kuin valaistuminen yleensä käsitetään, mutta jotain uutta tuosta kurimuksesta on syntynyt. Ainakin nimittäin täysi usko ja ymmärrys siitä, että kokemusmaailma on tietoisuuteni heijastus ja siten manipuloitavissa oleva illuusio.

Heippa 14, kiitos lukuvinkistä. Minä etsinkin uutta luettavaa, eikä peruskirjakaupasta sellaista löydä. Ehdottomasti tutustun tuohon, vaikka en enää tietoisesti manifestoi mitään. Se tuntuu minulle väärältä, sillä haluan parhaimman mahdollisen lopputuloksen tapahtumaan, ja sitähän ei manifestoiva mieleni voi tietää.

Elämä menee vähän samaan tapaan kuin aiemmin. Eli jos on seesteistä, niin olen todella hyvin läsnäolossa, en oikeastaan ajattele mitään toiveita, ja yritän kysellä ja kuunnella intuitiotani. Mutta.... kun lapsillani menee huonosti tms. niin sitten se tunne lyö vasten kasvoja ja meinaan vaipua epätoivoon.... silloin en pystykään olemaan haluamatta mitään... eli tässä mielessä ei ole edistystä. Yritän edelleen opetella hyväksymistä ja sitä, etten taistele vastaan.

Nyt kun ajattelen, niin ainoastaan ihan läheiseni pystyvät suistamaan minut raiteiltani. Kukaan muu, esim työpaikalla ei siihen ole aikoihin pystynyt.

Mikäköhän olisi uutta? No, sisäinen impulssini toimii paremmin. Saan välillä pakottavan tarpeen sanoa jotain, enkä edes tiedä mitä olen sanomassa vaan sylkäisen sen vain ulos. Ja toinen saa siitä herätyksen tai kiittää inspiraatiosta. Yritän siis oppia luottamaan, ettei minun kannata kontrolloida itseäni niin paljoa.

Olen aivan eri lähtökohdissa kuin silloin, kun aloitin tämän ketjun. Toisaalta tunnen valaistuneeni suhteessa siihen, mikä silloin olin, mutta toisaalta peruskysymykseni ovat vielä samat kuin ketjun alussa. Järjellä ymmärrän illuusiomuodon, näen siitä myös unia ja näen toiset ihmiset täydellisenä, mutta konkreettista kokemusta minulla ei ole arkisen elämän illuusiosta.

Ap

Hei ap, meillähän on hyvin samantyylisiä haasteita. Pitäisikö karata yhdessä johonkin Lapin eräkämppään meditoimaan ja elämään omavaraisesti? :D Herkuttelen välillä näillä vuorillekarkaamisajatuksilla, kun lasten kanssa on jotain draamaa tai muuta.

Toisaalta juuri se epämukavuus, jota arjen haasteiden äärellä tunnen, ajaa hiljentymään ja hakeutumaan takaisin rauhan tilaan mahdollisimman pian. Ylipäänsä olen alkanut vierottautua turhasta draamasta ja nähnyt, kuinka iso osa valituksen aiheista elämässäni on ihan itse luomiani. Uskon meidän ihmisten luovan draamaa ihan tahallisesti, koska sen kautta tunnemme olevamme elossa. Jos kaikki olisi hyvin, elämä menettäisi pian merkityksensä (todellisuudessa tietenkin ihminen näkisi illuusion haurauden).

Tuosta Goddardista vielä, eli luentoja lyötyy Youtubesta sekä eri sivuilta ympäri nettiä, ilmaiseksi. Lisäksi Spotifyssa on kolme kirjaa äänikirjana. Goddardia ei kai ole suomennettu ollenkaan.

Edellinen siis nro 14

Heippa Ap ja 14, onpa mukava kuulla teistä! Minä olen tilanteessani varmaan jossain teidän välimaastossa: En ole päässyt (tai juuri edes yrittänyt päästä) eroon haluistani ja manifestointiakin tulee tavallaan tehtyä pitämällä tietoisesti yllä tietynlaisia tunnetiloja, mutta olen antautunut siinä mielessä lähes täysin, että en haluistani huolimatta yritä manipuloida todellisuutta oman mieleni mukaiseksi. Esimerkiksi nyt kesällä koin menetyksen, jonka tiesin olevan tulossa ja tiesin myös, etten pystyisi tapahtumaa mitenkään estämään. Mieleni kyllä vastusti sitä kovasti ja siitä syystä koinkin todella epämiellyttäviä tunteita aiheeseen liittyen, mutta siitä huolimatta vain hyväksyin muutoksen ja menin sen läpi. Tiesin, että kun olen antautunut korkeammalle ohjaukselle ja seuraan sitä, tämäkin tapahtuma palvelisi jollakin tavalla kokonaisuutta, vaikka minä sen vuoksi hetkellistä tuskaa koinkin. Tämäkin tuska on jo pääasiassa helpottanut ja uusia asioita tullut menetyksen tilalle. Näen jotenkin selkeämmin sen, että tässä muodon maailmassa virtaus on jatkuvaa ja vaikka asiat näyttävät muuttavan muotoaan, se asioiden ydin pysyy kuitenkin ikään kuin samana. Esimerkiksi rakkaus pysyy rakkautena, vaikka se vaihtelisikin, minkä muodon kautta minä sitä rakastetuksi tulemista koen. Tämä oivallus on helpottanut sidosten irrottamista tiettyihin yksilöihin ja laajentanut rakkauskäsitystäni niin, että pystyn huomioimaan paremmin myös minulle tuntemattomien ihmisten hyvän enkä keskity vain omaan ja lähipiirini hyvinvointiin. Jotenkin sellainen "luovan elämänvoiman palveluksessa oleminen" on konkretisoitunut elämässäni niin, että tunnen tästä palvelusta todella syvää, sielun tason iloa ja tyydytystä. Siinä sivussa on tullut paljon sellaista hyvää myös itselleni, mitä en olisi osannut odottaakaan. Koetan kuitenkin jatkuvasti muistaa sen, etten kiinnittyisi mihinkään vaan antaisin virtauksen edetä vapaasti sinne, mikä tuntuu luontaiselta. Mieleni ei voi tietää, mikä on missäkin tilanteessa kokonaisuuden kannalta parasta, joten pyrin vain luottamaan korkeampaan ohjaukseen.

Mieleni on edelleen melkein yhtä vahva pulputtaja kuin aiemminkin, mutta olen oppinut elämään senkin asian kanssa enkä sitä yritä enää muuttaa. Vahva mieli voi olla myös hyvä työkalu joissakin maallisissa asioissa, ja sellaiseen "työntekoon" olen mieltäni viime aikoina valjastanutkin. Olen ollut aiemmin jotenkin liian jumiutunut siihen, mitä henkisyys ja valaistuminen ovat ja yrittänyt pakottaa itseni sellaiseen, mikä ei ole minulle luontaista. Minun henkisyyteni, palveluni ja sieluni ilo löytyvät tavallisesta arjesta, kohtaamisista, virtauksen sallimisesta ja elämän kokemisesta kaikkine sävyineen, ja tämän asian olen nyt hyväksynyt. Koen nämä asiat hyvin vahvasti omassa sisäisessä maailmassani, ja välillä joudun ihan pysähtymään siitä ihmetyksestä, kiitollisuudesta ja puhtaasta ilosta, mitä nämä kokemukset ovat minulle tuoneet. Aina välillä tunnen tarvetta kääntyä myös sisäänpäin, mutta juuri nyt minulla on sellainen tunne, että "minun hiljaisuuteni löytyy maailmasta", jos tämä vertauskuva nyt mitenkään aukeaa. Tarkoitan siis sitä, että ei minun tarvitse eristää itseäni kokeakseni "hiljaisuutta", vaan voin päästä samaan puhtaan olemisen tilaan myös silloin, kun näennäisesti osallistun maailman toimintaan.

Kiva kuulla sinustakin, etsivä löytää!

Minun hiljaisuuteni puolestaan on todellista hiljaisuutta. Eräkämppä tai autio saari toimisivat hyvin minulle, koska siellä ei ole murheita. En silti ole erakko, ei minun paikkani missään luostarissa ole, uskon paikkani tulevaisuudessakin olevan ihan normaalissa työelämässä.

Virtaamisen hyväksyminen on helppoa niin kauan kuin se ei tule liian ”lähelle”. Eli minulle sopii, että asiat muuttuvat, uskon kaiken kääntyvän parhain päin - niin kauan kuin se ei tule iholle. Miten uskoa jaksaa pitää yllä, kun pelko tulee mukaan? Pelko, että tilanteeni muuttuu huonommaksi tai menetän lapseni tai mieheni. Tiedämme hyvin, että mystikko sanoisi, ettei saa kiinnittyä muotoihin, ja ego siinä vain pelkää että kuolee... mutta silti!

Tykkään kovasti, kun sisäinen ääneni puhuu minulle. Se voisi puhua enemmänkin. Viimeisin voimallinen ajatus tuli tällä viikolla, ja se on ”minä en hylkää ketään”. Omassa päässäni en tällaisia pyörittele, se tuli siis syvemmältä, ja oikein pakahdutti olotilani. Saatteko te tällaisia?

Muuten, tilasin amazonista kolme goddardin kirjaa. Minä kun ennemmin luennkuin kuuntelen. Valitsin ne asikastähtien perusteella. Kiva saada uutta luettavaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla sinustakin, etsivä löytää!

Minun hiljaisuuteni puolestaan on todellista hiljaisuutta. Eräkämppä tai autio saari toimisivat hyvin minulle, koska siellä ei ole murheita. En silti ole erakko, ei minun paikkani missään luostarissa ole, uskon paikkani tulevaisuudessakin olevan ihan normaalissa työelämässä.

Virtaamisen hyväksyminen on helppoa niin kauan kuin se ei tule liian ”lähelle”. Eli minulle sopii, että asiat muuttuvat, uskon kaiken kääntyvän parhain päin - niin kauan kuin se ei tule iholle. Miten uskoa jaksaa pitää yllä, kun pelko tulee mukaan? Pelko, että tilanteeni muuttuu huonommaksi tai menetän lapseni tai mieheni. Tiedämme hyvin, että mystikko sanoisi, ettei saa kiinnittyä muotoihin, ja ego siinä vain pelkää että kuolee... mutta silti!

Tykkään kovasti, kun sisäinen ääneni puhuu minulle. Se voisi puhua enemmänkin. Viimeisin voimallinen ajatus tuli tällä viikolla, ja se on ”minä en hylkää ketään”. Omassa päässäni en tällaisia pyörittele, se tuli siis syvemmältä, ja oikein pakahdutti olotilani. Saatteko te tällaisia?

Muuten, tilasin amazonista kolme goddardin kirjaa. Minä kun ennemmin luennkuin kuuntelen. Valitsin ne asikastähtien perusteella. Kiva saada uutta luettavaa.

Ap

Kuulostaa todella ilahduttavalta ja voimaannuttavalta tuo, mitä kuulit sisäiseltä ääneltäsi. Minäkin saan samanlaisia aina välillä :) Viimeisin ajatus liittyi tämän illuusiomaailman luonteeseen ja se kuului näin: "It's a whole new game when you know the rules." Jostakin syystä nämä ajatukset tulevat usein englanniksi.

Minä kehottaisin tässä kohti tarkastelemaan sitä, miksi välttelet pelon tunnetta. Koetko, ettet saisi pelätä tai ehkä loisit jotain onnettomuuksia, jos kovin pelkäisit? Koko ihmisyyden tunneskaala on olennainen osa tätä illusorista kokemusta, niin miksi pelko pitäisi jättää tuosta skaalasta pois? Tai suru? Tai kiukku, tai mikä tahansa "negatiiviseksi mielletty"? Mikä osa sinussa on se, joka määrittelee, mitkä tunteet ovat tervetulleita ja sallittuja ja mitkä eivät? Ei tarvitse välttämättä vastailla näihin kysymyksiin, mutta kerro vaan, jos jotakin merkittävää nousee mieleen.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla sinustakin, etsivä löytää!

Minun hiljaisuuteni puolestaan on todellista hiljaisuutta. Eräkämppä tai autio saari toimisivat hyvin minulle, koska siellä ei ole murheita. En silti ole erakko, ei minun paikkani missään luostarissa ole, uskon paikkani tulevaisuudessakin olevan ihan normaalissa työelämässä.

Virtaamisen hyväksyminen on helppoa niin kauan kuin se ei tule liian ”lähelle”. Eli minulle sopii, että asiat muuttuvat, uskon kaiken kääntyvän parhain päin - niin kauan kuin se ei tule iholle. Miten uskoa jaksaa pitää yllä, kun pelko tulee mukaan? Pelko, että tilanteeni muuttuu huonommaksi tai menetän lapseni tai mieheni. Tiedämme hyvin, että mystikko sanoisi, ettei saa kiinnittyä muotoihin, ja ego siinä vain pelkää että kuolee... mutta silti!

Tykkään kovasti, kun sisäinen ääneni puhuu minulle. Se voisi puhua enemmänkin. Viimeisin voimallinen ajatus tuli tällä viikolla, ja se on ”minä en hylkää ketään”. Omassa päässäni en tällaisia pyörittele, se tuli siis syvemmältä, ja oikein pakahdutti olotilani. Saatteko te tällaisia?

Muuten, tilasin amazonista kolme goddardin kirjaa. Minä kun ennemmin luennkuin kuuntelen. Valitsin ne asikastähtien perusteella. Kiva saada uutta luettavaa.

Ap

Kuulostaa todella ilahduttavalta ja voimaannuttavalta tuo, mitä kuulit sisäiseltä ääneltäsi. Minäkin saan samanlaisia aina välillä :) Viimeisin ajatus liittyi tämän illuusiomaailman luonteeseen ja se kuului näin: "It's a whole new game when you know the rules." Jostakin syystä nämä ajatukset tulevat usein englanniksi.

Minä kehottaisin tässä kohti tarkastelemaan sitä, miksi välttelet pelon tunnetta. Koetko, ettet saisi pelätä tai ehkä loisit jotain onnettomuuksia, jos kovin pelkäisit? Koko ihmisyyden tunneskaala on olennainen osa tätä illusorista kokemusta, niin miksi pelko pitäisi jättää tuosta skaalasta pois? Tai suru? Tai kiukku, tai mikä tahansa "negatiiviseksi mielletty"? Mikä osa sinussa on se, joka määrittelee, mitkä tunteet ovat tervetulleita ja sallittuja ja mitkä eivät? Ei tarvitse välttämättä vastailla näihin kysymyksiin, mutta kerro vaan, jos jotakin merkittävää nousee mieleen.

Kyllä minä sitä tunnetta hieman pelkään, koska tunne on voimakas manifestoija. Uskon, että saamme aina sitä, mitä pelkäämme. (Auts, tämä uskomus). Tiedän kyllä, että kun kestän tunteen ja kohtaan sen, niin se menee ohi. Ehkä tulee takaisin, mutta taas menee ohi. Se ei koskaan ole ikuista. Oli tunne mikä tahansa.

Jotenkin kestän muut negatiiviset tunteet paremmin. Kestän syyllisyyden ja häpeän tunteet, itse asiassa ne ovat mielenkiintoisia tunteita. Ne ovat jotenkin niin syvällä piilossa, yleensä, eli kun ne nousevat pintaan niin tervehdin niitä ilolla, että tulevat tietoisuuteeni.

Sen sijaan viha ja pelko ovat niin voimakkaita, että ne nielaisevat minut ja valtaavat minut kokonaan. Ne eivät mene ohi yhtä nopeasti. En pysty tervehtimään niitä ilolla. Enkä silloin pysty löytämään Minuuttani enkä tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisena.

Esim. Lapseni täytti 18 ja elatusapu loppui. Lapsi asuu luonani, ja isä sanoi maksavansa ainoastaan bussilipusta ja koulukirjoista puolet. Kun tätä asiaa ajattelen, niin olen raivoissani, kun minä maksan lapsesta 500 e ja hän maksaa 50 e.

Nyt kun tätä kirjoitan, niin tajuan (eli hyvä, että aloin tätä kirjoittamaan vaikka alkuun minulla ei ollut mitään järkevää sanottavaa) juurisyyn: tunnen oloni voimattomaksi. Avot. Tässä se on! Olen voimaton, koska en voi tehdä mitään saadakseni isää osallistumaan kustannuksiin.

Pelon tunteen edessä olen myös samalla tavalla voimaton. Pelkään, että jokin ulkoinen tekijä pilaa sen mitä minulla nyt on. En pysty vaikuttamaan tuohon ulkopuoliseen tekijään.

Siksi kestän syyllisyyden ja häpeän, koska Niissä en koe olevan ulkopuolista voimaa, ne koen ”vain” päänsisäisiksi tunteiksi, jotka tulevat ja menevät.

En kestä siis voimattomuuden tunnetta. Vihassa ja pelossa koen olevani ulkopuolisen voiman armoilla.

Olen siis yhä kiinni dualistisessa maailmankuvassa...huoh....vaikka olen tietoisesti affirmoinut, että on vain yksi voima. Periaatteessa olenkin siihen uskonut ja olenkin jaksanut uskoa, että kaikki kääntyy aina hyväksi. Uskon siis, että kyllä tämän 18-vuotiaankin kohdalla kaikki kääntyy hyväksi, en ole niin rahaton ettenkö voisi elättää, mutta SILTI!!!

Kiitos hyvistä kysymyksistä.

Ap

Tuo voimattomuuden tunne ja ulkopuolisen voiman pelko ovat hyvin olennaisia oivalluksia. Nehän tarkoittavat sitä, että ei kuitenkaan pohjimmiltaan usko siihen, että kaikki on Yhtä ja että sinä itse luot maailmasi. Ymmärrän hyvin, että näitä asioita voi olla vaikea sisäistää varsinkin, jos ne luomukset näyttävät meidän ihmisten silmin ikäviltä ja epätoivotuilta. Miksi kukaan haluaisi luoda kaaosta, konflikteja tai surua? Ongelma onkin siinä, että me emme ihmissilmin ja ihmismielin kykene näkemään kokonaisuutta ja siksi se ei meidän tehtävä olekaan määritellä, mikä on hyvää ja toivottua. Valitettavasti valaistumista ei voi tehdä vain "osittain", vaan jos vastustaa yhtä asiaa, vastustaa kaikkea. Antautumisen ja luottamuksen tulee lopulta olla täydellistä, mutta matkan siihen voi tehdä askel kerrallaan. Mitä enemmän vahvistavia kokemuksia saat, sen paremmin pystyt päästämään irti kontrollista ja luottamaan Elämään itseensä kaiken suunnittelijana. Ole siis kärsivällinen itsesi kanssa, minä koetan muistaa saman omalla kohdallani :)

Mystikko (jos vielä luet tätä ketjua):

Onko ihminen itse Jumala, vai onko ihminen Jumalan poika, luotu Jumalan kuvaksi?

Jotkin mystiikan opettajat puhuvat ihmisestä Jumalana, ja tämä ajatus tuntuu minusta jotenkin vaivaannuttavalta. Ja yksinäiseltä! Sittenhän ihminen kantaa yksin koko maailman taakkaa harteillaan.

Entä mitä on synti ei-dualistisesta maailmankäsityksestä lähtien?

Vieläkö KM palstailee?