Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä mielen vastustus kumpuaa?

Luulen näkeväni oman egoni ja tiedostavani, milloin ego laittaa hanttiin. Sitten on tilanteita, joissa tuntuu, että sielu huutaa "en halua". Se tulee paljon syvemmältä.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Mistä se kumpuaa? Siihen kun ei hyväksyminen auta. Jos se tulisi imagotasolta, hyväksyminen ja anteeksiantaminen auttaisivat.

Tässä tarkoitettaneen tilanteita, joissa sielun huutoa ei ole mahdollista noudattaa. Koska muutenhan ei ole mitään ongelmaa: intuitio sanoo, että älä tee sitä, älä mene sinne, älä ole tuon ihmisen seurassa, ja sitten vaan noudattaa sitä minkä tietää sisäisesti hyväksi. 

Mutta on tilanteita joissa tuntuu että syvin olemus sanoo ei, mutta ulkomaailma sanoo, että tästä et pysty pääsemään irti. Esim. lapsen takia on pakko olla tekemisissä lapsen hankalan isän kanssa, tai työvoimatoimisto pakottaa täysin oman luonteen vastaiseen työhön karenssin uhalla. Näissä on paljon vaikeampaa toki luopua vastustuksesta kuin pinnallisemmissa asioissa, mutta kyllä se mahdollista on, viimeistään sitten kun on vastustanut itsensä niin väsyksiin ettei jaksa enää, ja kerta kaikkiaan tajuaa että se uuvuttava sisäinen vastustaminen ei edes hyödytä mitään, joten miksi kuluttaa siihen energiaa. Useimmat luopuvat vasta pakon edessä, kun ei enää jaksa edes vastustaa. 

Mutta kenenkään ei tarvitse alkaa yltiöpositiiviseksi ja alkaa teeskennellä nauttivansa sellaisista asioista elämässään jotka on oman syvemmän tahdon vastaisia. RIittää että hyväksyy sen, että tällä hetkellä ne ovat olemassa elämässäni. Olemassaolon hyväksyminen riittää, ja sekin vain täksi hetkeksi: juuri nyt tämä olosuhde on päällä, joten mitä järkeä olisi vastustaa sitä mikä on jo, kun ei se tule olemattomaksi henkisellä vastustamisella? Ei sen sijaan pidä hyväksyä asioita tulevaisuuteen tyyliin "minulla tulee aina olemaan tämä ongelma", tai muuten ylläpitää ongelmia luovaa tietoisuudentilaa itsessään. 

Vierailija kirjoitti:

Mielikuva valaistuneesta ihmisestä on monesti sellainen ylimaallisen tyyni ja kaiken inhimillisyyden ylpäuolella oleva, jota eivät maalliset asiat ja kaikenlaiset asiat hetkauta. Hyvin harmoninen ja jotenkin virheetön tapaus.

Mutta voiko se valaistuneisuus olla esimerkiksi sairaassa, raihnaisessa tai vammaisessa ihmisessä, jotka ovat maallikoille monesti sellaisia vaikeita tapauksia kohdata? Tai siis, itsestä aina tuntuu kuin katsoisin pyhyyttä kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jotenkin heikoilla, olen ja juttelen heidän kanssaan, autan heitä. Siellä tuntuu olevan joku sellainen ihmeellinen ydin, mikä on valoisampi, parempi ja todempi kuin se ihailtava harmonia ja "parantuminen" jota usein tavoitellaan henkisissä asioissa. En osaa selittää sitä paremmin. Joskus koen sen jonkinlaisena virtana joka kulkee ihmisestä toiseen ja siinä hetkessä molemmilla/kaikilla on hyvä olla, ja voidaan olla ihan hiljaakin vain, koska kerta kaikkiaan mitään ei tarvitse sanoa. Vai onkohan se jokin minulla, auttajalla oleva illuusio joka motivoi minua sellaiseen työhön? 

Nimenomaan vakava sairaus voi "laukaista" valaistumisen ihmisessä hyvinkin yhtäkkiä. Sama ilmiö voi tapahtua myös esim. jos henkilö joutuu vankilaan tai muuten ulkoisesti hyvin epämieluisiin olosuhteisiin. Valaistuminenhan tarkoittaa että ihminen kykenee elämään mentaalisesti 100%:sti nykyhetkessä. Valaistumiseen ei tarvita välttämättä mitään meditaatiota, mikään meditaatio ei takaa myöskään valaistumista. Toki voi auttaa asiassa. On helpompi valaistua jos on vastoinkäymisiä, ego murenee silloin helpommin. Eckhart Tolle on hyvin sanonut että menestyvän Wall Streetin pankkiirin on erittäin vaikea valaistua - paitsi jos joutuu vankilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielikuva valaistuneesta ihmisestä on monesti sellainen ylimaallisen tyyni ja kaiken inhimillisyyden ylpäuolella oleva, jota eivät maalliset asiat ja kaikenlaiset asiat hetkauta. Hyvin harmoninen ja jotenkin virheetön tapaus.

Mutta voiko se valaistuneisuus olla esimerkiksi sairaassa, raihnaisessa tai vammaisessa ihmisessä, jotka ovat maallikoille monesti sellaisia vaikeita tapauksia kohdata? Tai siis, itsestä aina tuntuu kuin katsoisin pyhyyttä kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jotenkin heikoilla, olen ja juttelen heidän kanssaan, autan heitä. Siellä tuntuu olevan joku sellainen ihmeellinen ydin, mikä on valoisampi, parempi ja todempi kuin se ihailtava harmonia ja "parantuminen" jota usein tavoitellaan henkisissä asioissa. En osaa selittää sitä paremmin. Joskus koen sen jonkinlaisena virtana joka kulkee ihmisestä toiseen ja siinä hetkessä molemmilla/kaikilla on hyvä olla, ja voidaan olla ihan hiljaakin vain, koska kerta kaikkiaan mitään ei tarvitse sanoa. Vai onkohan se jokin minulla, auttajalla oleva illuusio joka motivoi minua sellaiseen työhön? 

Nimenomaan vakava sairaus voi "laukaista" valaistumisen ihmisessä hyvinkin yhtäkkiä. Sama ilmiö voi tapahtua myös esim. jos henkilö joutuu vankilaan tai muuten ulkoisesti hyvin epämieluisiin olosuhteisiin. Valaistuminenhan tarkoittaa että ihminen kykenee elämään mentaalisesti 100%:sti nykyhetkessä. Valaistumiseen ei tarvita välttämättä mitään meditaatiota, mikään meditaatio ei takaa myöskään valaistumista. Toki voi auttaa asiassa. On helpompi valaistua jos on vastoinkäymisiä, ego murenee silloin helpommin. Eckhart Tolle on hyvin sanonut että menestyvän Wall Streetin pankkiirin on erittäin vaikea valaistua - paitsi jos joutuu vankilaan.

Toisaalta osassa ihmisistä vastoinkäymiset vain kasvattavat egoa: siinä missä ongelmattomassa tilassa ego oli melko huomaamaton tausta elämälle, vastoinkäymisten tullen se kasvaa ihan uusiin mittoihin, kun se saa rakennettua itselleen vahvemman identiteetin sairaudesta, väärin kohdelluksi tulemisesta, ihmisten hylkäämäksi joutumisesta. Mutta kyllä se usein menee niin että ihmiset pysähtyvät vasta kun on pakko, kun joku vastoinkäyminen pysäyttää.

Nykyisin tosin, kun on jo niin paljon valaistuneita maailmassa, tuo tie ei ole enää ainoa. On myös ihmisiä jotka eivät kohtaa mitään erityistä vastoinkäymistä ulkoisella tasolla, ja valaistuvat. Se Wall Streetin pankkiiri voi tuntea valtavaa sisäistä tyhjyyttä vaikka hänellä on kaikki mitä inhimillisesti voi toivoa, ja se tyhjyyden ja merkityksettömyyden tuntemus voi laittaa etsimään hengellisesti ja henkisesti. Ja jotkut, kuten minäkin, synnymme sellaiseen tietoisuuden tilaan, jossa vaistomaisesti heti tietää että mikään mitä tämä aineellinen maailma voi antaa, ei riitä, se ei tyydytä minua. Sen ajamana itse aloin etsiä jo kouluikäisenä lapsena hengellisesti, vaikka kotonani uskontoja halveksuttiin ja pilkattiin.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä mielen vastustus kumpuaa?

Luulen näkeväni oman egoni ja tiedostavani, milloin ego laittaa hanttiin. Sitten on tilanteita, joissa tuntuu, että sielu huutaa "en halua". Se tulee paljon syvemmältä.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Mistä se kumpuaa? Siihen kun ei hyväksyminen auta. Jos se tulisi imagotasolta, hyväksyminen ja anteeksiantaminen auttaisivat.

Tässä tarkoitettaneen tilanteita, joissa sielun huutoa ei ole mahdollista noudattaa. Koska muutenhan ei ole mitään ongelmaa: intuitio sanoo, että älä tee sitä, älä mene sinne, älä ole tuon ihmisen seurassa, ja sitten vaan noudattaa sitä minkä tietää sisäisesti hyväksi. 

Mutta on tilanteita joissa tuntuu että syvin olemus sanoo ei, mutta ulkomaailma sanoo, että tästä et pysty pääsemään irti. Esim. lapsen takia on pakko olla tekemisissä lapsen hankalan isän kanssa, tai työvoimatoimisto pakottaa täysin oman luonteen vastaiseen työhön karenssin uhalla. Näissä on paljon vaikeampaa toki luopua vastustuksesta kuin pinnallisemmissa asioissa, mutta kyllä se mahdollista on, viimeistään sitten kun on vastustanut itsensä niin väsyksiin ettei jaksa enää, ja kerta kaikkiaan tajuaa että se uuvuttava sisäinen vastustaminen ei edes hyödytä mitään, joten miksi kuluttaa siihen energiaa. Useimmat luopuvat vasta pakon edessä, kun ei enää jaksa edes vastustaa. 

Mutta kenenkään ei tarvitse alkaa yltiöpositiiviseksi ja alkaa teeskennellä nauttivansa sellaisista asioista elämässään jotka on oman syvemmän tahdon vastaisia. RIittää että hyväksyy sen, että tällä hetkellä ne ovat olemassa elämässäni. Olemassaolon hyväksyminen riittää, ja sekin vain täksi hetkeksi: juuri nyt tämä olosuhde on päällä, joten mitä järkeä olisi vastustaa sitä mikä on jo, kun ei se tule olemattomaksi henkisellä vastustamisella? Ei sen sijaan pidä hyväksyä asioita tulevaisuuteen tyyliin "minulla tulee aina olemaan tämä ongelma", tai muuten ylläpitää ongelmia luovaa tietoisuudentilaa itsessään. 

Pitääpä kertoa tähän oma vinkkini, kun minunkin elämässäni näitä vastaavia tilanteita on esiintynyt taas viime aikoina, niin "hyvässä kuin pahassa". Itseäni auttaa kovasti "this too shall pass"-ajattelu. Jos se "this" on jotain epämiellyttävää, voin saada mielenrauhaa siitä ajatuksesta, että se ei voi kestää ikuisesti. Viimeistään kuolema korjaa pahimmatkin maalliset ongelmat, ellen sitä ennen ehdi valaistua. Saattaa kuulosta karulta, mutta itseäni tämä kärsimyksen väliaikaisuus lohduttaa kovasti. Sitten taas jos se "this" on jotain miellyttävää, niin kannattaa vain nauttia siitä täysin rinnoin ja päästää sitten irti, kun sen aika on. Tätä olen pohtinut kovastikin katsoessani lapseni kasvua: Olen onnistunut välttämään lähes täysin sen haikeuden, mitä luulin lapsen kasvamiseen liittyvän. Osaan aina iloita kustakin uudesta vaiheesta jäämättä kaipaamaan vanhaa tai odottamatta liikaa tulevaa. Pienet lapset ylipäätään ovat mainio esimerkki hetkessä elämisessä: Heillä ei vielä ole olemassa aikakäsitystä, joten he osaavat elää joka hetken täysillä ja aidosti. Olen todella onnellinen, kun elämässäni on useampikin tällainen "guru". :)

Kiitos muuten Kristitylle mystikolle noista vastauksista myös omiin kysymyksiini. Minusta tuntuukin usein siltä, että yritän mennä perse edellä puuhun. :D Kun kaikkialta löytyy näitä odotuksia, mitä henkisyys on ja miten valaistunut ihminen käyttäytyy. Nuo odotukset ovat jääneet mielen perukoille elämään ja aiheuttavat juuri noita ongelmia, mitä mainitsit. Esimerkiksi syyllisyys omasta "kehittymättömyydestäni" on tuttu seuralainen. Yritän nyt antaa armon ulottua myös itseeni, kun jatkan tätä tuomitsemattomuus-harjoittelua.

^ Tuo edellinen oli siis Etsivä löytää.

Mitähän voisi tehdä tai jättää tekemättä, kun koen, että ihmiset suuttuvat tai pettävät aina jos luotan heihin? Henkisessä olemisessani suhde muihin ihmisiin on ollut aina minulle arvoitus ja haaste. Välit omaan perheeseen ovat olleet erityisen hankalat ja ylipäätään läheisyys on minulle vaikeaa ja tuskallista ja pohjimmiltaan jopa pelottavaa. Sen myötä sitten haen etäisyyttä minkä jaksan, samaan aikaan kuitenkin minulla on aina ollut rinnalla kuvitelma paremmasta todellisuudesta, jossa ihmissuhteet eivät ole niin vaikeita. Siitä huolimatta että jo pitkään olen pystynyt toteamaan että asiat nyt vain ovat näin, niin sen tietyn rauhallisuuden rinnalla elävät myös toivo ja pelko. Olen luopunut monista tuttavuuksista ja jopa ystävyyksistä koska en kertakaikkiaan ymmärrä mitä niissä pitäisi tehdä tai mitä minulta odotetaan.  Ihmisten luo menenminen ja puoleen kääntyminen on itsessään jo ponnistelun takana ja olen vuosia viettänyt aikaa paljon enemmän yksin. Joskus koen silti ikävää. En nyt ehkä tässä osannut ilmaista selvästi asiaa, mutta tuleeko mieleen tästä aiheesta jotain Mystikolle?

Vierailija kirjoitti:

Mitähän voisi tehdä tai jättää tekemättä, kun koen, että ihmiset suuttuvat tai pettävät aina jos luotan heihin? Henkisessä olemisessani suhde muihin ihmisiin on ollut aina minulle arvoitus ja haaste. Välit omaan perheeseen ovat olleet erityisen hankalat ja ylipäätään läheisyys on minulle vaikeaa ja tuskallista ja pohjimmiltaan jopa pelottavaa. Sen myötä sitten haen etäisyyttä minkä jaksan, samaan aikaan kuitenkin minulla on aina ollut rinnalla kuvitelma paremmasta todellisuudesta, jossa ihmissuhteet eivät ole niin vaikeita. Siitä huolimatta että jo pitkään olen pystynyt toteamaan että asiat nyt vain ovat näin, niin sen tietyn rauhallisuuden rinnalla elävät myös toivo ja pelko. Olen luopunut monista tuttavuuksista ja jopa ystävyyksistä koska en kertakaikkiaan ymmärrä mitä niissä pitäisi tehdä tai mitä minulta odotetaan.  Ihmisten luo menenminen ja puoleen kääntyminen on itsessään jo ponnistelun takana ja olen vuosia viettänyt aikaa paljon enemmän yksin. Joskus koen silti ikävää. En nyt ehkä tässä osannut ilmaista selvästi asiaa, mutta tuleeko mieleen tästä aiheesta jotain Mystikolle?

Hengellisessä mielessä herännyt ihminen ei tarvitse ketään eikä mitään, hän on Jumalan kanssa tiedostamastaan ykseydestä käsin henkisesti täysin riippumaton kenestäkään tai mistään. Siksi tällainen ihminen voi valita myös erakon kutsumuksen ilman että hän kokee tuskallista yksinäisyyttä tai puutetta.

Hengellinen tie usein myös jo ennen varsinaista valaistumiskokemusta johtaa siihen, että toivoa ei pidä laittaa esim. toisiin ihmisiin, omaisuuteen, omaan kehoon tai mihinkään katoavaan. Jos etsijällä on taipumusta turvan tai ilon etsimiseen aineellisesta, niin aika usein hän joutuu kokemaan erilaisia menetyksiä ja pettymyksiä. Tämä sitä hyvää tarkoitusta varten, että hän lopulta väsyisi etsimään ulkoa, ja kääntyisi sisäisyyteensä, löytääkseen Taivasten valtakunnan joka on sisäisesti meissä. 

Paradoksaalista on että kun siitä kaikesta luopuu, usein sitä saa. Esim. itse olen ollut aina varsin erakkoluonteinen ihminen, joka nuorempana vain kärsin yksinäisyydestä siksi kun yhteiskunnan aivopesu syötti joka puolelta että siinä on jotain epänormaalia, huonoa ja noloa ettei ole ihmissuhteita. Jossain vaiheessa ymmärsin sen aivopesuksi, ja tajusin että viihdyn varsin totaalisessa erakkoudessa mökissäni, kun olin luopunut kaikista ulkoa opituista ajatuksista siitä miten pitäisi elää ja olla. Minulle olisi kelvannut mieluusti sellainen kutsumus, jossa olisin elänyt lähes omavaraistaloudessa omistautuen hiljaisuudelle ja rukoukselle koko maailman puolesta.

Mutta se ei ollut Luojan tie minulle, ainakaan toistaiseksi, vaan aika pian valaistumiskokemuksen jälkeen ihmiset, jotka olivat pääosin ennen minua hyljeksineet ja jopa kiusanneet (olin esim. koko kouluiän kiusattu, samoin olen ollut useammassa työpaikassa kiusattu), alkoivat tuntea vetoa seuraani ja yhtäkkiä huomasin että minulla onkin harva se ilta kylässä joku, joka haluaa rukousta tai keskustella hengellisistä asioista. Muutin sisäisestä intuitiosta vieläpä kaupunkiin vaikka oma "vanha mieleni" olisi pitänyt sitä kammottavana ajatuksena, asua nyt jossain kerrostalokolhooseissa ja joutua sietämään meteliä ja tungosta arjessani, luonnon hiljaisuuden sijasta. 

Tässäkin siis oma näkemykseni on se että paras olisi olla murehtimatta ihmissuhdeasioista ja keskittyä löytämään henkisesti ja hengellisesti. Sen myötä kaikki asettuu kyllä paikoilleen elämässä.

Mistä valaistunut tietää valaistuneensa? Onhan niitä zen-tyyppisiä keveitä olotiloja, rauhaa ja onnen hetkiä itse kullakin. Valaistuneella ei tietenkään tule niitä notkahduksia. Mutta mistä sinä, mystikko, tiesit, että nyt on tapahtunut lopullinen käännekohta?

Vierailija kirjoitti:

Mistä valaistunut tietää valaistuneensa? Onhan niitä zen-tyyppisiä keveitä olotiloja, rauhaa ja onnen hetkiä itse kullakin. Valaistuneella ei tietenkään tule niitä notkahduksia. Mutta mistä sinä, mystikko, tiesit, että nyt on tapahtunut lopullinen käännekohta?

Minulla se tapahtui lopulta aika selkeästi. Yhtäkkiä oivalsin vain kuka on se Minä olen, josta kertovat erilaiset Raamatun kohdat kuten "Minä olen tie, totuus ja elämä" tai "Minä olen sinun kanssasi maailman loppuun asti". Minä olin perinteisenä uskovana tietysti ajatellut että se on Jeesus, koska Jeesus Raamatussa ne sanat puhui. Ja jossain vaiheessa menettänyt uskoni enkä ajatellut enää niistä oikein mitään. Olin kääntynyt etsimään toisilta suunnilta kuin kristilliseltä. Lopuksi en etsinyt enää mistään perinteistä vaan vain hiljaisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä.

Silti juuri Raamatun sanat tulivat mieleen kun oikeasti koin kuka Minä olen, ihmispersoonan naamion takana. Se kokemus tuli varsin yllättäen, mutta se oli jotenkin niin suuri nyrjähdys koko havaitsemis- ja ajattelutavassa, että tiesin että nyt tapahtui jotain. Muistaakseni naureskelin kotimatkan kuin vähäjärkinen koska minusta oli niin hassua, että minä olin tuijottanut kuukausia pakkomielteisesti sisäistä hiljaisuutta odottaen, että siellä jossain syvällä kohtaisin Toisen, Jumalan. Ja koko ajan Minä olen se jota etsin, ei tarvinnut etsiä mitään toista, ei ylhäältä taivaasta eikä syvältä sisimmästä alitajunnan takaa. Se tietoisuuden tila, jossa kaikki ajatukseni ja havaintoni olivat, oli se mitä minä etsin.

Kuin kala joka ui meressä, ja kyselee toisilta kohtaamiltaan, että anteeksi, mutta missä on se meri, josta niin paljon puhutaan? Jos joku sanoisi sille, että tämä ON meri, se luultavasti närkästyisi, että ei voi olla, meri on jotain valtavaa ja erityistä, siellä on ties mitä erikoista syvänmeren elämää ja koralleja ja ties mitä, mutta tämä on vain tavallista vettä jossa on jotain tavallisia leviä ja kaloja. Mutta jos se saavuttaisi laajemman näkökulman, se ymmärtäisi että tosiaan, se elää meressä, joka sisältää kaiken sen mitä meressä sanotaan olevan, se ei vain nähnyt sitä ennen koska sen oma havainto rajoittui niin pieneen meren kulmaan, johon se oli lisäksi turtunut ja tottunut koska oli aina ollut siellä. 

Mutta kyllä minulla kävi niin että kokemuksen jälkeen välillä ajatteleva mieli yritti kyseenalaistaa kokemuksen. Se yritti sisäisellä puheella vihjata, että sen sijaan että olisin saavuttanut jotain hengellistä, olen todennäköisesti jossain höyrähdys- tai hurmostilassa, ehkä jopa sekoamassa. Vasta sitten kun ihmiset alkoivat suhtautua minuun aivan eri tavalla kuin ennen, samoin jopa villit eläimet, sain lopullisesti tukahdutettua mielen nalkutuksen siitä, että liika pakkomielteinen etsintä on vain sekoittanut pääni ja siksi luulen löytäneeni jotain aitoa. 

Usein sanotaan että valaistuminen on täydellistä nykyhetkessä olemista, ja on se sitäkin, mutta itse näen sen hieman kapeaksi näkökulmaksi, koska siitä voi ajatella että se olisi pelkkä entinen kokemus mutta ilman ajatusten harhailua menneeseen ja tulevaan. Mutta valaistuminen on kokonaan uusien hengellisten aistien avautumista, uutta näkemistä, jotain mitä ei voi edes kuvata sanoin, ja siksi ehkä puhutaankin niitä yksinkertaistuksia nykyhetkessä olemisesta tai minättömästä tilasta.

Tänään ajattelin sitä, että miksi niin moni hengellinen etsijä taistelee päihteiden kanssa, erityisesti alkoholin koska se on laillinen päihde. 

Mutta se on oikeastaan aika selvää, miksi alkoholi vetää puoleensa juuri niitä, joilla on suuri veto hengelliseen. Nimittäin alkoholin aiheuttamat kokemukset ovat vahvasti sukua hengelliselle aidolle kokemukselle, ja siksi täyttymätöntä hengellistä kaipuuta usein täytetään juomalla alkoholia. Seuraavassa joitain hengelliseen kokemukseen liittyviä asioita, joita moni kokee myös alkoholia käyttäessään:

- Havaitsemisen ja intuition selkeys. Juodessaan alkoholia moni kokee, että jotenkin oivaltaa syvemmin, sekä omaan sisäisyyteensä liittyviä asioita että elämäntilanteita. Samoin luonnon kauneuden kokemus voi korostua.

- Sisäinen rauha. Juodessa hetkeksi "velatkin muuttuu saataviksi", eikä stressaavia asioita ajatella. Tämä vastaa rauhan kaipuuseen edes hetkeksi.

- Sisäinen ilo. Moni kokee juodessaan, että kaikki on parempaa kuin selvin päin: ruoka, seura, tv-ohjelmat, luonto. 

- Ykseys. Tunnetaan yhteyttä kaikkien kanssa, jopa rakastetaan kaikkia ja halutaan halailla. Jotkut tuntevat jopa luonnon kanssa vahvaa ykseyttä, muistan omasta lapsuudestani kun juoppo setä kulki kossupullo kädessä, olkihattu päässä ja puhui haltioituneena, kuinka näissä ruohoissakin on Jumala.

- Nykyhetkessä oleminen. Menneisyyden märehtiminen ja tulevaisuuden huolet katoavat hetkeksi.

- Todellinen minä. Itsesyytökset ja halu parannella itseä katoavat hetkeksi, ja voi vain levätä sellaisena kuin on.

- Ehdoton rakkaus. Usein juova ihminen alkaa jossain vaiheessa rakastaa kaikkia, tai ainakin on hauskassa nousuhumalassa avoin ihmisille joita kohtaan muuten olisi ennakkoluuloinen. Olen nähnyt esim. mustaihoisista halveksivaan sävyyn puhuvan rasistin juovuksissa sammaltavan mustalle miehelle, miten tämä on hyvä jätkä ja taputtelevan selkään. 

Sitä tuskin täytyy kellekään kertoa, että alkoholi ei luonnollisesti voi olla pysyvä ratkaisu hengellisten asioiden saavuttamiseen. Mutta on varsin ymmärrettävää, miksi siihen tunnetaan vetoa, ja miksi sen ennen jopa pakkomielteisenä esiintynyt hinku katoaa kun löytää yhteyden hengelliseen tasoon itsessään. 

Onko se paha jos juo vaikka onkin kokenut jo henkisen heräämisen? Itselläni on ollut jotenkin niin karu kausi tässä elämässä. Harvoin olen alkoholiin turvautunut, mutta silloin kun olen niin hyvässä tapauksessa se on avannut minua juuri noin positiivisesti ja saanut kokemaan jotain kaunista. Huonossa tapauksessa se ei ole vaikuttanut toivotulla tavalla vaan korostanut erillisyyden kokemusta kaikesta. En kylläkään pysty yhtään ennustamaan miten se milloinkin toimii. Tosin henkisyydenkin kanssa poljen jossain suossa, siksi kai olenkin välillä hakenut pakoa alkoholista. 

Olen miettiny sitä, kun esimerkiksi Abraham-Hicks puhuvat siitä, kuinka positiiviset tunteet ja se, että on hyvä olla suurimman osan ajasta, ovat ehdottomia manifestoitumiselle. Eli saa enemmän sitä millainen olo on jo valmiiksi. Kysymykseni liittyy siihen, että välillä tunnen suurta halua kuunnella surullista musiikkia, vaikka olisinkin alunperin hyvällä tuulella. Kun kuuntelen surullista musiikkia, tunnen oloni hyväksi, mutta jokin aika kuuntelun jälkeen alan tuntea myös itseni surulliseksi, epätoivoiseksi ja väsyneeksi. Mistä ihmeestä voi kummuta tämä halu tehdä itselleen paha mieli? Olen huomannut myös, että ollessani surullinen tartun siihen fiilikseen kaikin voimin, enkä yritä tehdä mitään parantaakseni oloani, vaikka tiedän mistä asioista minulle tulisi parempi mieli. Hidastaako tällainen surussa piehtaroiminen manifestoitumisen onnistumista?

Ps. Kiitos tästä ketjusta, siitä on ollut suuri apu!

Vierailija kirjoitti:

Onko se paha jos juo vaikka onkin kokenut jo henkisen heräämisen? Itselläni on ollut jotenkin niin karu kausi tässä elämässä. Harvoin olen alkoholiin turvautunut, mutta silloin kun olen niin hyvässä tapauksessa se on avannut minua juuri noin positiivisesti ja saanut kokemaan jotain kaunista. Huonossa tapauksessa se ei ole vaikuttanut toivotulla tavalla vaan korostanut erillisyyden kokemusta kaikesta. En kylläkään pysty yhtään ennustamaan miten se milloinkin toimii. Tosin henkisyydenkin kanssa poljen jossain suossa, siksi kai olenkin välillä hakenut pakoa alkoholista. 

Jos on hiljattain kokenut henkisen heräämisen, niin silloin alkoholi varsinkin usein käytettynä voi vetää enemmän vanhaan minään, vanhaan kokemukseen takaisin. Mutta kyllä sieltä sitten takaisin palaa, kun aika pian huomaa että on menettänyt jotain sanomattoman arvokasta, ja palannut takaisin sinne vanhaan sikolättiin mistä niin pinnisteli itsensä irti, samaan repivään tuskan ja nautinnon vaihteluun. Paluu on onneksi aina kohtuullisen helppo, jos yhteys uuteen tietoisuuden tasoon on jo kerran saatu, sitten kun huomaa mitä on tapahtunut.

Jonain päivänä tulee sekin hetki, ettei sillä ole mitään väliä juoko vai ei. Silloin sitä kokee itsensä niin vahvasti henkenä, kaiken -myös sen alkoholiksi tässä maailmassa tulkitun- ydinolemuksena, ettei sillä juomisella ole mitään vaikutusta mihinkään suuntaan. Joku voisi ajatella että hienoa, että voi juoda mielensä mukaan ilman tavanomaisia haittavaikutuksia, mutta samalla menee kyllä ne yleensä alkoholista etsityt iloiset vaikutuksetkin, joten motivaatio juomiseen on pieni. Silloin sitä voi juoda vähän jos tykkää jonkun juoman mausta, tai tavan vuoksi ottaa juhlissa, mutta ei ole mitään halua juoda enempää.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettiny sitä, kun esimerkiksi Abraham-Hicks puhuvat siitä, kuinka positiiviset tunteet ja se, että on hyvä olla suurimman osan ajasta, ovat ehdottomia manifestoitumiselle. Eli saa enemmän sitä millainen olo on jo valmiiksi. Kysymykseni liittyy siihen, että välillä tunnen suurta halua kuunnella surullista musiikkia, vaikka olisinkin alunperin hyvällä tuulella. Kun kuuntelen surullista musiikkia, tunnen oloni hyväksi, mutta jokin aika kuuntelun jälkeen alan tuntea myös itseni surulliseksi, epätoivoiseksi ja väsyneeksi. Mistä ihmeestä voi kummuta tämä halu tehdä itselleen paha mieli? Olen huomannut myös, että ollessani surullinen tartun siihen fiilikseen kaikin voimin, enkä yritä tehdä mitään parantaakseni oloani, vaikka tiedän mistä asioista minulle tulisi parempi mieli. Hidastaako tällainen surussa piehtaroiminen manifestoitumisen onnistumista?

Ps. Kiitos tästä ketjusta, siitä on ollut suuri apu!

Oman kokemukseni perusteella ei ole ollenkaan noin, että positiiviset tunteet ja hyvä olo olisivat ehdottomia manifestoitumiselle. Kyllä minä muistan aikoja, jolloin olen tehokkaasti manifestoinut asioita esim. melkoisessa stressitilassa tai yleisesti elämään kyllästyneenä. Tyyliin "no, merkityksetöntä roskaahan tämä elämä on, mutta manifestoidaan nyt tuo asia jos siitä edes jotain iloa olisi, vaikka epäilenpä onko". Mutta kaikki on kiinni uskomuksista: jos uskoo, että täytyy olla positiivisella mielialalla onnistuakseen, niin silloin se pätee, niin kauan kuin uskoo tähän oppimaansa tai itse luomaansa lakiin. 

Tuo että haluaa välillä piehtaroida esim. surussa tai ahdistuksessa ei ole minusta edes kovin harvinainen piirre. Syitä siihen voi olla monia, mutta yksi on, että moni saa elämisen tunnetta siitä, kun tuntuu vahvasti joltain, olipa se sitten ns. positiivinen tai negatiivinen tunne. Kun menee lujaa aallonharjalta pohjalle, kun oikein kunnolla sattuu ja ahdistaa, tietää ainakin olevansa elossa ja olemassa, vahvasti. Mukana voi myös olla hiljaisuuden ja oman sisäisyyden kohtaamisen pakoa, varsinkin jos on niin että tulee levottomaksi jos elämässä on liian tasaista ja rauhallista.

Hei Mystikko, 

haluaisin vielä kysyä sinulta sielun pimeän yön toisesta osasta. Olen miettinyt onko tämä sitä vai ovatko aivoni vaan vaurioituneet ja minusta on tulossa varhaisdementikko. 

En muista enää paljon mitään ja jotenkin en osaa elää täällä. Kaikki ponnistelut normaalin arjen eteen tuntuvat mahdottomilta. Suurimman osan ajasta vietän ajatuksettomassa olotilassa, mutta usein siihen sekoittuu valtavaa ahdistusta siitä että en jotenkin kuulu tähän maailmaan enää. Usein olen myös välinpitämätön ja voisin vaikka kuolla. Kellun sellaisessa valtavassa tyhjyydessä ja olemattomuudessa. Joskus taas olen täynnä rakkautta ja sydän palaa. Minulla on paljon myös suoranaisia sekoamisen kokemuksia. Ahdistaa etten enää edes OSAA kunnolla ajatella, en tiedä mitään ja kaikki arvojärjestykset ja tärkeydet ovat vain minun mieleni tuotteita, mutta miten niitä ilman voi toimia täällä? 

Kuulostaako tämä pimeältä yöltä vai varaanko ajan lääkäriin? 

Ja olen pyytänyt rukoustasi ennenkin mutta olenko ahne jos pyydän taas. 

Alan olla helvetin huolestunut tästä olotilasta. 

Olen pohtinut kovasti, mitä sana "tietoisuus" tarkoittaa käytännössä? Conciousness.

Onko se ainoastaan sitä, että tiedostaa jonkin asian?

Missä tietoisuus sijaitsee, mielessä vai sydämessä?

Onko tietoisuus se taso, jolla manifestoidaan vai onko se alitajunnan taso?

Luin muuten jälleen goldsmithing practising the presence. Nyt se avautui minulle kokonaan uudella tasolla. Olen pitänyt sitä ensimmäisilläkin lukukerroilla hyvänä, mutta nyt se avautui kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kaikki muut kirjat tuntuvat nyt väritetyiltä ja turhan monimutkaisilta. Tässä on yksinkertainen punainen lanka.

Olen jo viikkoja keskittynyt ohjeen mukaisiin harjoituksiin ja hassua on, että kaikki manifestoituminennon pysähtynyt.... mitään ei tule mistään...ei iloisia yllätyksiä millään tasolla. Elämä on jotenkin pysähtynyt. Kun tulee jokin sortin kaoottinen tilanne, niin sekään ei oikein hätkähdytä. Pidän vain mielessä, että the invisible presence goes before us to make the crooked places streight.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko, 

haluaisin vielä kysyä sinulta sielun pimeän yön toisesta osasta. Olen miettinyt onko tämä sitä vai ovatko aivoni vaan vaurioituneet ja minusta on tulossa varhaisdementikko. 

En muista enää paljon mitään ja jotenkin en osaa elää täällä. Kaikki ponnistelut normaalin arjen eteen tuntuvat mahdottomilta. Suurimman osan ajasta vietän ajatuksettomassa olotilassa, mutta usein siihen sekoittuu valtavaa ahdistusta siitä että en jotenkin kuulu tähän maailmaan enää. Usein olen myös välinpitämätön ja voisin vaikka kuolla. Kellun sellaisessa valtavassa tyhjyydessä ja olemattomuudessa. Joskus taas olen täynnä rakkautta ja sydän palaa. Minulla on paljon myös suoranaisia sekoamisen kokemuksia. Ahdistaa etten enää edes OSAA kunnolla ajatella, en tiedä mitään ja kaikki arvojärjestykset ja tärkeydet ovat vain minun mieleni tuotteita, mutta miten niitä ilman voi toimia täällä? 

Kuulostaako tämä pimeältä yöltä vai varaanko ajan lääkäriin?  

Ja olen pyytänyt rukoustasi ennenkin mutta olenko ahne jos pyydän taas. 

Alan olla helvetin huolestunut tästä olotilasta.

Kuulostaa hyvin tavallisilta pimeän yön kokemuksilta. Syvempi osa itseä ajaa tästä maailmasta vieroittumiseen, hengelliseen tavoitteeseen, mutta pinnallisempi osa pelkää sitä. Ahdistavat kokemukset johtuvat siitä, että osa itseä yrittää pitää vielä kiinni vanhasta, ja siksi kärsii. Hengen ja lihan taisteluksi sitä Raamatussa nimitetään. 

Älä ole huolestunut. Tuollainen olemattomuuden ja tietämättömyyden kokemus on itse asiassa merkki että on jo tiellään varsin pitkällä. Mitä vähemmän vastustaa, mitä vähemmän yrittää pitää kiinni vanhasta olemisen tavasta, sitä vähemmän kärsii. 

Se muuten onkin mielenkiintoista millaisen elämisen tavan sitä löytää, kun tosiaan on täysin tyhjentynyt siitä mitä luuli itsekseen: kaikista haluistaan, arvoistaan, toiveistaan, peloistaan. Luonnollinen ihminen luulee että ilman niitä ei ole mitään, mutta vasta kun on henkisesti menettänyt kaiken sen näkee mikä on todellinen Itse, ja millaista on elämä kun se ohjautuu siltä tasolta eikä vain mielen tasolta.

Rukoilen puolestasi heti.

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut kovasti, mitä sana "tietoisuus" tarkoittaa käytännössä? Conciousness.

Onko se ainoastaan sitä, että tiedostaa jonkin asian?

Missä tietoisuus sijaitsee, mielessä vai sydämessä?

Onko tietoisuus se taso, jolla manifestoidaan vai onko se alitajunnan taso?

Ap

Tietoisuus - se on yhtä mahdoton määritellä kuin Jumala, sillä se on Jumala, ja se on myös Minä... Siitä voi puhua vain viittauksin ja vertauksin, joilla yrittää auttaa toisia kokemaan sen. 

Tietoisuus ei niinkään ole mikään kohde tietoisuudessa tai kohteen tiedostaminen, vaan itse tila jossa kaikki tapahtuu - nykyhetken tila, joka sisältää kaikki ajat. Kaikki luonnollisin aistein tiedostettavat asiat ovat kuin tähtiä taivaalla, mutta tietoisuus on itse avaruus jossa kaikki tähdet ovat, josta ne syntyvät ja johon ne palaavat aikanaan. Ihminen usein alkuun aistii tietoisuuden tilan pelkästään fyysisenä avaruutena, jossa kaikki kolmiulotteisen maailman objektit ja aistimukset ovat. Sitten hän huomaa, että myös ajatukset ja tunteet ovat tietoisuudessa, samoin unet, vaikkeivat ne ole varsinaisesti sijoitettavissa kohteiksi tilassa. 

Yleinen kokemus meditaatiossa on, että jossain vaiheessa sitä huomaa, että se mitä piti itsenään, keho ja ajatukset, on vain yksi kohde tietoisuudessa, joka Minä olen, samoin kuin toinen kohde on vaikka ulkoa kuuluva koiran haukku. Keho ei ole sen enempää minä kuin koiran haukkukaan, vaan ne molemmat ovat sen äärettömän tietoisuuden muodossa ilmentymiä, joka Minä olen, kohteita äärettömässä tilassa joka olen. Koko maailmankaikkeus on sitä. Tietoisuus on Minä, tai Jumala, ilmentymättömänä, ja muodot (niin fyysiset kuin ajatusmuodotkin) ovat Minä, tai Jumala, ilmenneenä. 

Tietoisuus ei sijaitse missään, ei ajassa eikä paikassa, sillä se on Henki - näiden ulottuvuuksien tuolla puolen. Se ilmenee kaikkina ulottuvuuksina ollen silti perimmäiseltä olemukseltaan niiden tuolla puolen. Tietoisuus on ultimaattinen manifestoija, sillä koko maailmankaikkeus - kaikki maailmankaikkeudet - on Tietoisuus manifestoitumassa. Myös ihminen on sen manifestaatio, tiesipä sitä tai ei. 

Mutta jos puhutaan metafysiikan piirissä harrastettavasta tietoisesta manifestoimisesta, se usein tehdään puhtaasti psyykkiseltä ja korkeintaan osin alitajuiselta tasolta. Ihminen voi olla myös Tietoisuuden manifestoinnin välikappale, mutta silloin ei ole enää mitään mieltä puhua siitä että itse manifestoisi jotain, ei millään psyykkisellä työllä jolla saadaan mieli uskomaan jonkun halutun asian toteutuneen, sillä silloin ihmisen täytyy tyhjentää itsensä kaikista haluista ja ajatuksista ollakseen vain kanava sille joka on mielen tason tuolla puolen.

Vierailija kirjoitti:

Luin muuten jälleen goldsmithing practising the presence. Nyt se avautui minulle kokonaan uudella tasolla. Olen pitänyt sitä ensimmäisilläkin lukukerroilla hyvänä, mutta nyt se avautui kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kaikki muut kirjat tuntuvat nyt väritetyiltä ja turhan monimutkaisilta. Tässä on yksinkertainen punainen lanka.

Olen jo viikkoja keskittynyt ohjeen mukaisiin harjoituksiin ja hassua on, että kaikki manifestoituminennon pysähtynyt.... mitään ei tule mistään...ei iloisia yllätyksiä millään tasolla. Elämä on jotenkin pysähtynyt. Kun tulee jokin sortin kaoottinen tilanne, niin sekään ei oikein hätkähdytä. Pidän vain mielessä, että the invisible presence goes before us to make the crooked places streight.

Ap

Kiva että olet löytänyt itsellesi sopivan opetuksen. Itse olen myös aina kokenut Goldsmithin the Infinite Wayn itselleni läheisimmäksi, ja sellaiseksi jonka voisin kuvitella sopivan hyvin monelle nykyihmiselle hengelliseen etsintään -niille, jotka eivät ole kovin allergisia kristinuskolle ainakin (Goldsmith sanoo että on uskonnoista riippumaton ja että Infinite Way:tä voi seurata niin kristitty, muslimi, buddhalainen kuin hindukin, mutta kristinuskoa vieroksuvia varmasti kyllä ärsyttää kirjojen runsas Raamatun lainaaminen ja kristillisperäinen, teistinen kielenkäyttö).

Goldsmith on aito mystikko, jonka näkemyksen syvyys yllättää monet. Hän voi kirjoissaan esim. itsestäänselvänä asiana puhua siitä, miten itsensä voi lokalisoida mihin tahansa maailmankaikkeudessa, jos tietää mikä on, ja on päässyt eroon kehosamaistumisen harhasta. Hänen keskeisiä opetuksiaan ovat ne samat jotka itselleni ovat tärkeimmät: oppi siitä mikä Minä olen (jokainen ihminen on!) - Jumala, Tietoisuus, ja siitä miten se mitä ihmiset tavanomaisesti näkevät, hyvän ja pahan sekasotku, on illuusiota ja sen voi hajoittaa kuin hauraan illuusion, kun lopettaa uskomisen sen todellisuuteen.

Goldsmithillä on moniakin hyviä kirjoja, joita ei valitettavasti ole suomennettu kylläkään. Esim. "The Mystical I" puhuu minän syvemmästä olemuksesta ja "The Journey Back to the Father's House" etsijän tiestä takaisin Isän -Jumalan, Minän- luo erillisyyden harhan läpi. 

En ole lukenut ketjua pitkään aikaan mutta palaan taas astialle tuosta pulmastani josta olen koettanut aina välillä täällä keskustella. Tiedän että tämä kuulostaa hullulta mutta eikö me kaikki olla "hulluja" kun koko tämä ketju  perustuu oletukseen yliluonnollisen olemassaolosta =). Minulla on siis se pulma, että joka jumalan kerta kun aloitan jotain joka on itselleni tavanomaista tärkeämpää, tapahtuu saman tien jokin ihan kamala ja outo vastoinkäyminen joka laittaa koko projektin kyseenalaiseksi ja kovan paineen alle. Ja että mitään en niin toivo kuin päästä tästä asiasta eroon, joka alkoi jo vuosia sitten kun harjoittelin visualisaatiota jne. Nämä henkimaailman asiat olen jo ajat sitten jättänyt taakseni, mutta tämä yksi ilmiö vaan piinaa mua edelleen vaikka unohdan koko jutun aina tapausten välissä. Avauduinkin täällä viimeisimmästä tapauksesta joitakin kuukausia sitten ja oikeastaan tämän ketjun ansiosta pääsin asiassa huumorin puolelle.

Minkä seurauksena kun minulla lähti taas tässä viime aikoina itämään sellainen idea jonka tiesin olevan juuri oikealla tavalla latautunut, osasin ensimmäistä kertaa ikinä odottaa ja olla valmiina! Olin suorastaan sillä mielellä että tästä lähtee, BRING IT ON, olen valmiina ja myös valmiina nauramaan itselleni ja reaktioilleni =)... Ryhdyin toteuttamaan proggistani ja kaikki meni ihan hyvin, juuri tänään laitoin tiskejä aamulla koneeseen ja ajattelin että no niin, siinäs näin, minulle ei tapahtunut yhtään mitään, koko juttu on ihan huuhaata ja voin uhohtaa sen --------- paitsi että VOI LUOJA, ei sittenkään. Proggikseni sujui kyllä kommelluksitta, mikä olikin ihme, koska SAMANA PÄIVÄNÄ kun aloitin hyvä ystäväni soitti itkuisen puhelun, että hänen minullekin rakkaaksi muodostunut lapsensa on sairastunut yhtäkkiä äärimmäisen vakavasti ja ihan todella friikillä, harvinaisella ja pelottavalla tavalla, ja koko nää mun proggiksen ensimmäiset päivä elettiin kovan hädän vallassa - tän ystävän lapsen osalta. En ole koskaan pelännyt kenekään puolesta niin kovasti, koska kyseessä oli henki ja sellaiset vammat että koko lapsen tulevaisuus olisi voinut olla kamalalla ja friikillä tavalla vaakalaudalla. Odotin jotain tapahtuvan itselleni joten en osannut yhdistää ollenkaan ja voi hyvä isä nyt taas... JUST tätä en halua. En halua miettiä että onko tässä jotain ja jos on niin mistä se johtuu ja mikä on sen merkitys vai onko kaikki TAAS vain pelkkää sattumaa. Koska mulle EI tapahdu tällaisia asioita joka päivä.... Nyt on suoraan sanottuna aika hämmentynyt olo ja sellainen fiilis kuin panoksia olisi nostettu aika pelottavalla tavalla. Ja samalla ärsyttää kun oikeesti, kuka tällaisia voi uskoa jne jne jne.