Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Ymmärrän, että minulle on elämän varrella iskostunut pessimistisyys, mutta eihän pienellä lapsella ole sellaisia uskomuksia. Hän uskoo saavansa kaiken, ja joutuu pettymään. Ja pikkuhiljaa oppii pessimistiksi. Miksi lapsella vetovoiman laki ei toimikaan?

Pienet lapsetkin, jopa eläimet, syntyvät siihen tietoisuuden ilmastoon, jonka ihmiset ovat tänne luoneet. Itse ajattelen, että perisynti ei niinkään ole se, että joku jumaluus rankaisisi esi-isien synneistä vaan juuri tätä, että ihmiset perivät käsityksen itsestään katoavaisina, sairastuvaisina, monenlaisille puutteille alttiina materiaalisina olentoina, vailla yhteyttä Luovaan tietoisuuteen (todelliseen Itseensä).

Irtiotto tästä on mahdollinen, mutta sen täytyy olla tietoinen. Ja vaikka siihen usein kuljetaan käyttäen askeleena ajattelevan mielen uudelleen ohjelmointia ihmisten perususkomusten vastaisilla uskomuksilla, niin lopulta muutoksen on oltava ajattelevan mielen tasoa syvempi tietoisuuden tilan muutos. Se, että ihminen toistelee itselleen "Kaikki mikä on Isän, on myös minun, eikä minulta puutu mitään" on vain valmistautumista siihen että oikeasti kokee sisäisesti näin olevan, ja muutos isommassa mittakaavassa tulee yleensä vasta kun joku päivä toteaa, että minä oikeasti uskon sen, enkä enää vain toiveikkaasti toistele sitä.

Olen myös miettinyt sitä, että ulkoinen elämä on sisäisen elämän heijastumaa. Uskon siihen. Minulla on nykyään erittäin seesteistä, myös ulkoisesti. Mutta rahapuolta en vain saa onnistumaan... En elä puutteessa, mutta ihan sitä luksusta en saa, mitä haluaisin. En millään löydä sitä blokkia, joka on esteenä. siksi mietinkin, voiko esteenä olla se, että olen liian tyytyväinen kaikkeen?

Hengellisen elämän kannalta tuossa on yksi catch - oikeastaan lopulta ihminen ei saisi haluta mitään, ei muuta kuin korkeintaan Jumalaa yksin. Näin siksi, että haluava minä on se egoistinen vanha minä, jonka taas tulisi hengellisessä elämässä pienentyä. 

Tässä on siis yksi tienhaaran paikka: haluaako valita paremman ihmiselämän tavoittelun esim. Vetovoiman lain keinoin, vai hylkääkö sen etsiäkseen suurempaa hengellistä hyvää. Kumpikaan ei ole väärin, vaan aivan mahdollisia valintoja ihmiselle. 

Jos valitsee paremman ihmiselämän tavoittelun, niin sen eteen täytyy tehdä työtä, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Mikään ei takaa ihmiselle kaikkea mitä ihminen sattuu haluamaan automaattisesti. 

Toisaalta jos valitsee uhrata paremman ihmiselämän hengellisen takia, niin sitten voi rauhassa levätä luottamuksessa, että kaikki mitä tarvitsen, tulee kyllä minulle. Ei kaikki mitä haluan, jos vielä haluan jotain, mutta kaikki mitä tarvitsen. Tämän asenteen opetteluvaiheessa voi olla nihkeitäkin jaksoja, jolloin joutuu uskomaan rankasti vastaan sitä miltä näyttää: näkemään, että minulla on hyvin vähän, mutta silti täytyy uskoa että olen Valtakunnan perillinen, yhtä Isän kanssa, ja kaikki mikä on Isän, on myös minun. Uskoa äärimmäiseen runsauteen vaikka kokisi niukkuutta. Lopulta tämä tie kyllä tuo runsauden, niin että sille joka etsi Taivasten valtakuntaa annetaan myös "kaikki tämä" mitä maailma tavoittelee. Mutta sitä ei saa tavoitella, tai se pakenee, sillä hengellisen tien runsaus syntyy egon halujen ja tähän maailmaan kiintymisen hylkäämisen kautta.

Miten lapset sopivat yhteen luopumisen ja illuusion kanssa? Ajattelen, että jos olisin lapseton, olisi helpompaa luopua illuusiosta ja kaikesta maallisesta. Arkielämässä huolehdin elämästäni nimittäin juuri lasten takia. Miten saan rahat riittämään? Miten voin tarjota lapsilleni onnellisen lapsuuden ja hyvät lähtökohdat aikuisuuteen? Miten voisin olla parempi vanhempi? 

Uskon, tietäen että uskomukseni on virheellinen, etten voi lakata huolehtimasta näistä asioista koska en voi valita lasteni puolesta että luovumme kaikesta. Eivät he halua olla nälkäisiä tai joutua asunnottomiksi jos minä lakkaan huolehtimasta siitä että rahat riittävät. Eivät he halua tuntea Jumalaa, vaan saada samoja tavaroita kuin koulukavereillakin.

Tämä asia tuntuu olevan suurin este mielen- ja sielunrauhalleni. Rukoilisitko puolestani?

Vierailija kirjoitti:

Miten lapset sopivat yhteen luopumisen ja illuusion kanssa? Ajattelen, että jos olisin lapseton, olisi helpompaa luopua illuusiosta ja kaikesta maallisesta. Arkielämässä huolehdin elämästäni nimittäin juuri lasten takia. Miten saan rahat riittämään? Miten voin tarjota lapsilleni onnellisen lapsuuden ja hyvät lähtökohdat aikuisuuteen? Miten voisin olla parempi vanhempi? 

Uskon, tietäen että uskomukseni on virheellinen, etten voi lakata huolehtimasta näistä asioista koska en voi valita lasteni puolesta että luovumme kaikesta. Eivät he halua olla nälkäisiä tai joutua asunnottomiksi jos minä lakkaan huolehtimasta siitä että rahat riittävät. Eivät he halua tuntea Jumalaa, vaan saada samoja tavaroita kuin koulukavereillakin.

Tämä asia tuntuu olevan suurin este mielen- ja sielunrauhalleni. Rukoilisitko puolestani?

Rukoilen.

Kyllä lapset, ja muutenkin ihan normaali, aineellisesti runsas elämä sopii hyvin yhteen luopumisen ja kaiken perimmäisen illusorisuuden kanssa. Luopuminen kun on henkisen tason asia, useimmille ei aineellisen (joidenkin kutsumus tosin vie hyvin yksinkertaiseen elämään, mutta näiden sielu on yleensä ohjannut heidät elämäntilanteeseen jossa se on mahdollista muille haittaa tuottamatta).

Vaikka henkisesti luopuu tavoittelemasta ja haluamasta aineellisia asioita, normaalia arkea saa silti pyörittää. Se suurin mistä luovutaan on huoli siitä, että mitä jos: mitä jos käykin huonosti, mitä jos jään työttömäksi, mitä jos sitä ja tätä. Kuka oikeastaan voi murehtimalla, tai toisaalta tyhjiä toivomalla (haaveilu, joka ei johda toimintaan tavoitteen saavuttamiseksi), muuttaa edes mitään parempaan suuntaan? Ei elämä siitä huonone, jos päättää, että minä nyt alan luottaa että elämä tai Jumala tai oma tietoisuus kantaa, ja siksi voin jättää ne huolet ja pelot pois. Koska edelleen sitä tekee työtä ja hoitaa kaikki käytännön asiat joita aineellisesti hyvän elämän pyörittämiseen tarvitaan. 

Askeetin elämä ei varmasti sovi lasten vanhemmille, mutta ei se onneksi ole välttämätöntäkään. Lasten vanhemman tiellä ON tiettyjä haasteita, kuten se ettei pysty sillä tavalla omistautumaan hiljaisuudelle kuten itse jossain vaiheessa tein, ja toki myös helposti murehtii erilaisia lapsiin liittyviä asioita, mutta omat haasteensa on myös yksinäisen tiellä. Esim. päihteiden käyttöön tai yli varojen ostelemisella itsensä lohdutteluun etsinnän vaikeina aikoina sortuu helpommin ne, joilla ei ole samassa taloudessa ketään jotka käytöstä kärsisivät. 

Minua hämmentää ajatus siitä, että kaikki luovat oman universuminsa. Silloinhan tämä kaikki tapahtuisi vain omassa päässäni, jolloin tämä keskusteluketjukin olisi omaa tuotantoani. Uskon vetovoiman lakiin ja koen myös, että sillä ei ole rajoja, jolloin saisin itse luotua kaiken mitä tässä maailmassa on? Tämä taas tuntuu niin vaikealta käsittää, että alan epäillä jo koko vetovoiman lakiakin.

Vierailija kirjoitti:

Minua hämmentää ajatus siitä, että kaikki luovat oman universuminsa. Silloinhan tämä kaikki tapahtuisi vain omassa päässäni, jolloin tämä keskusteluketjukin olisi omaa tuotantoani. Uskon vetovoiman lakiin ja koen myös, että sillä ei ole rajoja, jolloin saisin itse luotua kaiken mitä tässä maailmassa on? Tämä taas tuntuu niin vaikealta käsittää, että alan epäillä jo koko vetovoiman lakiakin.

On tosin totta, että kaikki on omaa luomustasi (ja sinä ilmenneenä eri muodoissa), mutta vain, jos samaistut siihen Minään, joka on kaikkien yhteinen Minä, yksi Minä olen - Jumala. 

Käytännössä ihmisolemukseen samaistuneen ei ole käytännöllistä ajatella luovansa kaikkea omalla ajattelullaan, vaan esim. että oma välitön elämänpiiri on se mihin pystyy eniten vaikuttamaan, mutta että suuremmassa mittakaavassa tämä maailma on ihmisten ja myös kaikkien muiden täällä asuvien tietoisten olentojen kollektiivinen luomus, joka tulee muuttumaan radikaalisti vasta kun ihmiskunnasta riittävän osan tietoisuudentila muuttuu. 

Mutta sen voi kyllä riittävän tiedostava valita, millaisia tapahtumia ja elämänolosuhteita vetää puoleensa. Valitettavasti sitä ei tosin voi valita esim. rakkailleen tai läheisilleen, sillä heillä on ehdoton oikeus luoda oma kokemusmaailmansa, mikä tuottaa joskus tietoisemmalle tuskaa, kun näkee toisen vieressä luovan itselleen ahdistusta ja tuskaa, samalla kun itse nautti mitä suurimmasta ilosta ja rauhasta. Mutta ei ole keinoa vetää ketään väkisin siihen mukaan, se vaatii tahtoa ja valmiutta, uskoakin. 

Mitä oikein voi tehdä, kun materiaalisen maailman tarpeiden ja egon halujen tyydyttäminen ei enää kiinnosta, mutta ei myöskään ole vapautunut illuusiosta?

Olen lukenut Eckhart Tollen tekstejä ja yhdessä hän sanoo, että tietoisuus on tila jossa aistimukset kulkee. Ja viittaa verhotusti siihen että tämä tietoisuus olisi Tietoisuus isolla T:llä, jumalallista. Aistin tietysti tilan jossa kuulen äänet vaikka, mutta eikö se ole vain fyysinen avaruus, fyysinen tila, eikä mikään Tietoisuus? Miten pystyn erottamaan, mikä on vain fyysistä avaruutta ja mikä on tietoisuutta, jos kerran koen jääkaapin hurinan tilassa tuolla yhdessä paikassa, askelten töminän yläkerrasta jne, eli tiedostan ne tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut Eckhart Tollen tekstejä ja yhdessä hän sanoo, että tietoisuus on tila jossa aistimukset kulkee. Ja viittaa verhotusti siihen että tämä tietoisuus olisi Tietoisuus isolla T:llä, jumalallista. Aistin tietysti tilan jossa kuulen äänet vaikka, mutta eikö se ole vain fyysinen avaruus, fyysinen tila, eikä mikään Tietoisuus? Miten pystyn erottamaan, mikä on vain fyysistä avaruutta ja mikä on tietoisuutta, jos kerran koen jääkaapin hurinan tilassa tuolla yhdessä paikassa, askelten töminän yläkerrasta jne, eli tiedostan ne tilassa.

Et voi erottaa mikä on fyysinen avaruus ja mikä on tietoisuuden tila, koska ne eivät ole erillisiä. Fyysinen avaruus on manifestaatio tai eksternalisaatio tietoisuuden tilasta. Se on toki suodatettu ihmismielen kautta, ja siksi ihminen ei yleensä alkuun koe tuon tietoisuuden tilan jumalallista olemusta, vaan kokee sen lähinnä tyhjyytenä, ei-minään, sillä ihminen on ehdollistunut havainnoimaan aistittavia objekteja, ja tietoisuus tai avaruus ei ole objekti vaan tila jossa kaikki objektit ilmenevät. 

Se on myös nykyhetken tila, nykyhetki itse, ja se on kohtu josta kaikki muodot syntyvät ja johon kaikki muodot palaavat, mutta nämä ovat asioita jotka pitää kokea itse. Kokemiseen ei tarvitse löytää jotain ihmisen luonnollisesti kokemasta tilasta erillistä tilaa, vaan vain katsoa sitä mielen hiljaisuudessa niin kauan, että alkaa aistia sen todellisen olemuksen.

Nro 14 kirjoitti:

Mitä oikein voi tehdä, kun materiaalisen maailman tarpeiden ja egon halujen tyydyttäminen ei enää kiinnosta, mutta ei myöskään ole vapautunut illuusiosta?

Tämä on vaihe jonka käytännössä kaikki etsijät kokevat. Ahdistava, masentava vaihe, mutta silti välttämätön. 

Mitä voi tehdä? Jaksamisensa mukaan hiljentyä ja lukea hengellisiä kirjoituksia inspiraatioksi. Harjoitella kirjoituksissa olevia asioita, jotka kokee sisäisesti todeksi silti vaikkei vielä näe tai koe niitä käytännössä. 

Tämä harjoitteluvaihe on sellainen, jota moni ei huomaa, ja siksi yöstä tulee tarpeettoman pitkä. Ei ole nimittäin pakko vain odottaa, että joku valaistus jonain päivänä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan sitä voi itse aktiivisesti valmistaa tietoisuuttaan sille.

Esimerkiksi jos ihminen lukee kirjoituksista, että "kaikki mikä Isän, on myös minun" ja "Minä ja Isäni olemme yhtä", ja kokee sisimmässään että se on totta, mutta ulkoisessa elämässään ei vielä koe käytännössä sellaista runsautta joka todistaisi sen, niin voi aktiivisesti alkaa käyttää tuota totuutta. Aina kun arjessa tulee joku ongelma, muistuttaa itseään, että en ole yksin tämän ongelman kanssa, sillä minä ja Jumala itse olemme yhtä, ja kaikki mikä on Jumalan on myös minun. Ei siis tarvitse pelätä, ei tarvitse yrittää omilla ihmisen voimavaroillaan yksin pärjätä, vaan voi luottaa että omasta sisäisyydestä tulee kyllä kaikki tarvittava apu. Yleensä muutamassa kuukaudessa sinnikästä harjoittelua jo alkaa kokea, että tosiaan, tuntee että saa apua ja inspiraatioita sisältä, ja tuntee ihmispersoonaa suuremman läsnäolon.

Tai jos joku oivaltaa, että "pienen minän", egon, on vähennyttävä ja kuoltava, niin ei ole pakko vain odottaa että se itsestään tapahtuu joskus. Sitä voi aktiivisesti mitätöidä egoaan esim. sillä, ettei anna sille mitään kunniaa mistään hyvästä mitä tekee, eikä myöskään mitään syytä pahasta mitä tekee. Kaikki hyvä mikä tapahtuu minun kauttani on Jumala toimimassa minun kauttani. Kaikki paha mikä tapahtuu minun kauttani on ihmisten universaalin tietoisuudentilan, erillisiin voimiin uskovan "lihan mielen" työtä. Näin ego ei voi ylpeillä hyvästä, eikä toisaalta rakentaa itselleen identiteettiä siitä että se olisi paha, että se olisi ratkaistava ongelma. Se ei ole mitään. Näin ihminen päätyy syyn ja seurauksen lain ulkopuolelle sillä, että hän ei enää kylvä mitään (koska kylväjä on aina joko Jumala tai lihan mieli), joten hän ei leikkaakaan mitään. Hän on lain ulkopuolella, ja armon sisällä, vapaana egosta joka kuvittelee itse olevansa jotain.

Jos haluaisin manifestoida jonkun asian, miten se oikein tapahtuu?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Mitä oikein voi tehdä, kun materiaalisen maailman tarpeiden ja egon halujen tyydyttäminen ei enää kiinnosta, mutta ei myöskään ole vapautunut illuusiosta?

Tämä on vaihe jonka käytännössä kaikki etsijät kokevat. Ahdistava, masentava vaihe, mutta silti välttämätön. 

Mitä voi tehdä? Jaksamisensa mukaan hiljentyä ja lukea hengellisiä kirjoituksia inspiraatioksi. Harjoitella kirjoituksissa olevia asioita, jotka kokee sisäisesti todeksi silti vaikkei vielä näe tai koe niitä käytännössä. 

Tämä harjoitteluvaihe on sellainen, jota moni ei huomaa, ja siksi yöstä tulee tarpeettoman pitkä. Ei ole nimittäin pakko vain odottaa, että joku valaistus jonain päivänä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan sitä voi itse aktiivisesti valmistaa tietoisuuttaan sille.

Esimerkiksi jos ihminen lukee kirjoituksista, että "kaikki mikä Isän, on myös minun" ja "Minä ja Isäni olemme yhtä", ja kokee sisimmässään että se on totta, mutta ulkoisessa elämässään ei vielä koe käytännössä sellaista runsautta joka todistaisi sen, niin voi aktiivisesti alkaa käyttää tuota totuutta. Aina kun arjessa tulee joku ongelma, muistuttaa itseään, että en ole yksin tämän ongelman kanssa, sillä minä ja Jumala itse olemme yhtä, ja kaikki mikä on Jumalan on myös minun. Ei siis tarvitse pelätä, ei tarvitse yrittää omilla ihmisen voimavaroillaan yksin pärjätä, vaan voi luottaa että omasta sisäisyydestä tulee kyllä kaikki tarvittava apu. Yleensä muutamassa kuukaudessa sinnikästä harjoittelua jo alkaa kokea, että tosiaan, tuntee että saa apua ja inspiraatioita sisältä, ja tuntee ihmispersoonaa suuremman läsnäolon.

Tai jos joku oivaltaa, että "pienen minän", egon, on vähennyttävä ja kuoltava, niin ei ole pakko vain odottaa että se itsestään tapahtuu joskus. Sitä voi aktiivisesti mitätöidä egoaan esim. sillä, ettei anna sille mitään kunniaa mistään hyvästä mitä tekee, eikä myöskään mitään syytä pahasta mitä tekee. Kaikki hyvä mikä tapahtuu minun kauttani on Jumala toimimassa minun kauttani. Kaikki paha mikä tapahtuu minun kauttani on ihmisten universaalin tietoisuudentilan, erillisiin voimiin uskovan "lihan mielen" työtä. Näin ego ei voi ylpeillä hyvästä, eikä toisaalta rakentaa itselleen identiteettiä siitä että se olisi paha, että se olisi ratkaistava ongelma. Se ei ole mitään. Näin ihminen päätyy syyn ja seurauksen lain ulkopuolelle sillä, että hän ei enää kylvä mitään (koska kylväjä on aina joko Jumala tai lihan mieli), joten hän ei leikkaakaan mitään. Hän on lain ulkopuolella, ja armon sisällä, vapaana egosta joka kuvittelee itse olevansa jotain.

Kävin jo syksyllä läpi jonkinlaisen muutosprosessin, josta kirjoitin tänne. Jotenkin ajauduin kuitenkin takaisin pakkomielteiseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tilaani eikä sieltä ole tuntunut olevan tietä ulos.

Tuolloin syksyllä rukoilin usein Jumalaa antamaan minulle rauhan. Se toi lohtua, voimaa ja mielenrauhaa. (En miellä itseäni kristityksi, mutta rukoillessa Jumala on luontevin tapa konkretisoida se, mitä tarkoittaa.)

Nyt olen taas tilanteessa, jossa minulle on aivan sama mitä ympärilläni tapahtuu - kunhan minun ei tarvitsisi kärsiä enää. Olen monta vuotta kokenut olevani niin yksin. Minulla on perhe ja rakkaita ystäviä, mutta silti olen ollut yksin. On tuntunut kuin minun pitäisi kantaa koko maailmaa harteillani. On tuntunut siltä, että koko universumi on kääntynyt minua vastaan.

Tämän aamun olen itkenyt, ja olen valmis taas luovuttamaan ja päästämään irti. Heittäytymään ja luottamaan siihen, että minusta pidetään huoli vaikka lakkaisin yrittämästä ja ajattelemasta niin kovasti. Juuri kuten kuvailitkin. Ja olen valmis siihen, että asiat usein pahenevat ennen kuin ne paranevat. En anna sen enää heittää minua takaisin egokeskeiseen illuusioon. Kaikki menee ohi aikanaan.

Kiitos siis jälleen sanoistasi. En voi edes sanoin kuvailla, kuinka paljon tämä ketju on tuonut minulle lohtua tänä vaikeana aikana. Varmasti myös monelle muulle.

Lisätään vielä edelliseen, että "Let go and let God" on melkoinen voimalause tällaisina aikoina. (Harmikseni se ei oikein käänny suomeksi.)

Kristitty mystikko, olet sanonut, että maailma muuttuu kun tarpeeksi monen ihmisen tietoisuudentila muuttuu. Osaatko sanoa, vaatiiko tämä maailman muuttuminen sitä, että enemmistö ihmisistä muuttuisi? Vai riittääkö, että vain osa meistä muuttuu? Jos kerran maailma on ihmiskunnan kollektiivinen luomus, niin onko kaikilla sen "luoja-osilla" yhtä iso merkitys lopputuloksen kannalta? Niin kovasti kuin yritänkin keskittyä henkilökohtaiseen matkaani, suren aika ajoin todella syvästi maailman nykytilaa. Olisi jotenkin lohdullista kuulla, että edes joskus tulevaisuudessa maailma olisi hieman rakkaudellisempi ja harmonisempi paikka. Vaikka sanot sen harhaa olevankin, niin olisi edes mukava harha. :D

Sitten vielä henkilökohtaisempi kysymys: Onko anteeksianto eli tuomitsemattomuus edellytys valaistumiselle? Se on ollut teemana elämässäni viime aikoina. Muistan lukeneeni, että sinulla oli suurinpiirtein Jeesuksen kyky anteeksiantoon jo ennen valaistumistasi. Minulle tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa minun pitäisi päästä yli tai oikeammin jättää huomioimatta henkilökohtainen ärtymykseni, jotta näkisin hankalien tilanteiden suuremman kuvan. Myönnän, että aika usein se on vaikeaa. Onko mitään vinkkejä tähän? Toiset vihantunteeni ovat tiukemmassa kuin toiset, ja tiedän jo, että niissä on kyse omista päänsisäisistä tarinoista ja niihin samaistumisesta. Miten noista uhri/ pahantekijä-tarinoista voisi päästää irti tai edes jättää ne huomiotta? Tiedän älyllisesti, että nuo teot on tehty tiedostamattomassa tilassa ja siksi ne eivät kuvaa kenenkään todellista luontoa, mutta tämä tieto ei tee kokemuksista yhtään vähemmän todellisentuntuisia. Ärsyynnyn edelleen yhtä kovasti, jos rajojani loukataan, ja sitten ärsyynnyn lisää, kun en tiedostamisesta huolimatta osannut olla ärsyyntymättä. Melkoinen noidankehä, ja tämän mielen avulla siitä ei irtauduta ihan helposti.

Muuten, sain eilen erikoisen kokemuksen todella syvällisestä anteeksiannosta, lähes täydellisestä tuomitsemattomuudesta, mutta se kesti vain hetken. Mistä tässä oli kyse? Se tuntui niin pysäyttävältä, että ihan helpotuksen ja ilon kyyneleet nousi silmiin. Olisin hyvin mielelläni jäänyt siihen tuomitsemattomuuden tilaan pysyvästi... Siinä hetkessä pystyin jotenkin olemaan oikeasti armollinen niin itselleni kuin muillekin, enkä vain teeskennellyt tai jäljitellyt sitä tilaa. Kokemusta on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta ehkä kuitenkin ymmärrät, mistä oli kyse. Kuulisin mielelläni aiheesta lisää.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaisin manifestoida jonkun asian, miten se oikein tapahtuu?

Tästä aiheesta on olemassa paljon kirjallisuutta niin kristillisestä näkökulmasta (klassikko Yonggi Cho: Luova usko) kuin new age / uskontoihin sitoutumattomastakin (Rhonda Byrnen Salaisuus tunnetuin nykyisin, vanhempi klassikko Jane Robertsin The Nature of Personal Reality).

Periaate manifestoinnin taustalla on se, mistä Jeesuskin puhuu: "kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva". Ei vaan tarvitse edes rukoilla tai harjoittaa mitään uskontoa, vaan voi vaan opetella asteittain uskomaan prosessiin, jolla uskomuksia muuttamalla muutetaan todellisuutta.

Toinen raamatullinen voimakohta manifestointiin on:

"jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta."

Perinteisesti uskovaiset ovat ajatelleet niin, että jos olisi tarpeeksi uskoa Jumalaan, niin Jumala sitten suorittaisi ihmeen ja siirtäisi vuoren. Jumalasta tulisi ihmisen käskyläinen, jota ihminen voisi ohjailla rituaalinomaisesti uskollaan. Mutta ei siihen tarvita mitään ulkoista Jumalaa ja tämän voimaa, vaan on kaikkiallinen laki että me luomme todellisuuttamme uskomuksillamme. Uskominen on onneksi opeteltavissa oleva prosessi, ei jotain mitä ihmisellä joko on tai ei ole. 

Etsivä löytää: Kyllä muutos on tulossa, uudet taivaat ja uusi maa, jossa kuvainnollisesti susi ja lammas aterioivat rauhassa rinnakkain - kuvainnollisesti, koska silloin karkea materialismi on tietoisuudesta kadonnut, eikä minkään tai kenenkään tarvitse ylläpitää fyysistä kehoa syömällä materiaalista ruokaa (jonka saamiseksi täytyy jopa kasvissyönnin tapauksessa lopettaa toisen olevaisen elämä elääkseen itse). Eikä muutokseen tarvita kaikkia läheskään - jossain vaiheessa tulee kriittinen massa uuden tietoisuuden omaavia ja muutos tapahtuu. Itse en välitä ennustaa lukumääriä, mutta esim. Joel Goldsmith oli sitä mieltä että jopa vain muutama tuhatta uuteen tietoisuuteen vakiintunutta voisi riittää lopulliseen muutokseen. 

Tietoisuuden murros on jo tapahtumassa, mutta vielä vaiheessa jossa vanha ja uusi tietoisuus taistelevat keskenään niin yksilöiden mielissä kuin näkyvässä maailman ja yhteiskuntien tilassakin. Uusi murtautuu silti esiin koko ajan. Yksilöiden elämässä jotkut pitävät huonona että perinteinen uskonnollisuus on menettämässä merkitystään, mutta minä näen sen edistyksenä. Ihmiset eivät enää halua kuivia tarunomaisia oppeja jumalista ja kuoleman jälkeisistä, ja hylkäävät uskonnot. Silti uudenlaista etsintää uskontojen sisällä ja niiden ulkopuolella tapahtuu koko ajan, sellaista mitä uskovat pilkkaavat new ageksi, mutta joka monelle on tie aitoon kokemiseen perustuvaan hengellisyyteen, joka on ajattelevan mielen tasoa syvempää. 

Maailmassa uudenlaiset yhteiskunnalliset ideat tulevat vapauttamaan ihmisiä. Tällä hetkellä moni kauhistuu sitä, että automatisaatio on viemässä työt ja tämän seurauksena ihmisten kurjuus lisääntyy. Mutta ei - se on edistystä. Se tulee vapauttamaan ihmiset paljolti palkkatyön tekemisen pakosta lopulta, ja vapauttamaan paljon energiaa luovuuteen ja vapaamuotoiseen hengelliseen etsintään. Murrosvaihe vanhasta uuteen tulee tässäkin olemaan tukala, kun vielä ei haluttaisi jakaa automaation tuottamaa materiaalista hyvää ihmisten käyttöön vaan pitää väkisin kiinni vanhasta työllään elämisen ihanteesta, töiden samalla koko ajan vähetessä. Perustulon ajatus on askel oikeaan suuntaan. 

Onko anteeksianto eli tuomitsemattomuus edellytys valaistumiselle? Se on ollut teemana elämässäni viime aikoina. Muistan lukeneeni, että sinulla oli suurinpiirtein Jeesuksen kyky anteeksiantoon jo ennen valaistumistasi. Minulle tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa minun pitäisi päästä yli tai oikeammin jättää huomioimatta henkilökohtainen ärtymykseni, jotta näkisin hankalien tilanteiden suuremman kuvan. Myönnän, että aika usein se on vaikeaa. Onko mitään vinkkejä tähän? Toiset vihantunteeni ovat tiukemmassa kuin toiset, ja tiedän jo, että niissä on kyse omista päänsisäisistä tarinoista ja niihin samaistumisesta. Miten noista uhri/ pahantekijä-tarinoista voisi päästää irti tai edes jättää ne huomiotta?

Anteeksiantamattomuus on ikään kuin kivi pellossa, johon valaistumisen siemen on kylvetty - se voi periaatteessa hidastaa valaistumista, mutta jokaisella on mielensä pelloissa omat kivensä, ja kukaan ei valaistuisi koskaan jos se vaatisi täydellisyyttä esiehtona. Ei se vaadi.

Helpoin tie estää tämänkaltaisten henkilökohtaisten juttujen hengelliset haittavaikutukset on depersonalisoida ne. Niin, ettei enää ajattelekaan, että minulla on nyt tämä vaikea ongelma, ja minun täytyy tehdä psyykkistä tai hengellistä työtä päästäkseni siitä yli. Sillä tällä tavalla luo vain lisää aikaa itsen ja valaistumisen väliin, siirtää sen aikaan sitten kun. Parempi on nähdä se mikä on perimmäisesti tottakin: se on universaali lihan mieli, universaali tämän nykyisen yleisen tason tietoisuus, jonka kanavaksi minä olen joutunut tiedostamattoman tilani takia hetkellisesti. Samoin jokainen muu pahantekijä. Anteeksiantamattomuuskaan kun ei itsessään ole este, vaan se jos siitä tuntee syyllisyyttä tai siitä tekee ongelman itselleen - kuten useimmat ihmiset tekevät luonnostaan.

Se ei haittaa mitään, jos tuntee ärtymystä tai ihan mitä vaan. Ei ajatuksetkaan haittaa, jos niihiin ei samaistu vaan antaa niiden vaan mennä ja tulla, katsellen. Se minä, joka tuntee vihaa sekä mielessä että reaktioina kehossa ei ole todellinen minä, vaan se tyyni katselija on, se tietoisuuden tila jossa kaikki vihaiset ajatukset ja teot ilmenevät. Miksi siis välittää niin kovin paljoa siitä, mitä se vanha egon harha ajattelee ja touhuaa? 

Jopa valaistuneena kokee säännöllisesti ns. maailman ajatuksia, sellaisia jotka tietoisuus poimii kuin antenni telepaattisesti ympäristöstä. Mutta ne eivät haittaa mitään, sillä niitä ei pidä omina ajatuksina, omina ongelmina. Eikä mitään omia ajatuksia enää edes ole, tai omia tunteita, sillä ihminen on vain läpinäkyvä ikkunalasi jonka läpi aurinko paistaa, jonka läpi Jumala ilmenee (tai sitten ns. lihan mieli, mutta joka tapauksessa mitään sellaista itseä ei ole mikä joskus luuli olevansa). Puhdas tietoisuus, jossa ns. omien aivojen tuottamat ajatukset ovat yhtä vähän tai paljon osa itseä kuin vaikka pöytä jonka näkee huoneessa.

Mielikuva valaistuneesta ihmisestä on monesti sellainen ylimaallisen tyyni ja kaiken inhimillisyyden ylpäuolella oleva, jota eivät maalliset asiat ja kaikenlaiset asiat hetkauta. Hyvin harmoninen ja jotenkin virheetön tapaus.

Mutta voiko se valaistuneisuus olla esimerkiksi sairaassa, raihnaisessa tai vammaisessa ihmisessä, jotka ovat maallikoille monesti sellaisia vaikeita tapauksia kohdata? Tai siis, itsestä aina tuntuu kuin katsoisin pyhyyttä kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jotenkin heikoilla, olen ja juttelen heidän kanssaan, autan heitä. Siellä tuntuu olevan joku sellainen ihmeellinen ydin, mikä on valoisampi, parempi ja todempi kuin se ihailtava harmonia ja "parantuminen" jota usein tavoitellaan henkisissä asioissa. En osaa selittää sitä paremmin. Joskus koen sen jonkinlaisena virtana joka kulkee ihmisestä toiseen ja siinä hetkessä molemmilla/kaikilla on hyvä olla, ja voidaan olla ihan hiljaakin vain, koska kerta kaikkiaan mitään ei tarvitse sanoa. Vai onkohan se jokin minulla, auttajalla oleva illuusio joka motivoi minua sellaiseen työhön? 

Mistä mielen vastustus kumpuaa?

Luulen näkeväni oman egoni ja tiedostavani, milloin ego laittaa hanttiin. Sitten on tilanteita, joissa tuntuu, että sielu huutaa "en halua". Se tulee paljon syvemmältä.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Mistä se kumpuaa? Siihen kun ei hyväksyminen auta. Jos se tulisi imagotasolta, hyväksyminen ja anteeksiantaminen auttaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Mistä mielen vastustus kumpuaa?

Luulen näkeväni oman egoni ja tiedostavani, milloin ego laittaa hanttiin. Sitten on tilanteita, joissa tuntuu, että sielu huutaa "en halua". Se tulee paljon syvemmältä.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Mistä se kumpuaa? Siihen kun ei hyväksyminen auta. Jos se tulisi imagotasolta, hyväksyminen ja anteeksiantaminen auttaisivat.

En ole mystikko mutta jospa se tarkoittaa, ettei aika ole kypsä vielä siihen muutokseen tai jostain luopumiseen...

Vierailija kirjoitti:

Mielikuva valaistuneesta ihmisestä on monesti sellainen ylimaallisen tyyni ja kaiken inhimillisyyden ylpäuolella oleva, jota eivät maalliset asiat ja kaikenlaiset asiat hetkauta. Hyvin harmoninen ja jotenkin virheetön tapaus.

Mutta voiko se valaistuneisuus olla esimerkiksi sairaassa, raihnaisessa tai vammaisessa ihmisessä, jotka ovat maallikoille monesti sellaisia vaikeita tapauksia kohdata? Tai siis, itsestä aina tuntuu kuin katsoisin pyhyyttä kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jotenkin heikoilla, olen ja juttelen heidän kanssaan, autan heitä. Siellä tuntuu olevan joku sellainen ihmeellinen ydin, mikä on valoisampi, parempi ja todempi kuin se ihailtava harmonia ja "parantuminen" jota usein tavoitellaan henkisissä asioissa. En osaa selittää sitä paremmin. Joskus koen sen jonkinlaisena virtana joka kulkee ihmisestä toiseen ja siinä hetkessä molemmilla/kaikilla on hyvä olla, ja voidaan olla ihan hiljaakin vain, koska kerta kaikkiaan mitään ei tarvitse sanoa. Vai onkohan se jokin minulla, auttajalla oleva illuusio joka motivoi minua sellaiseen työhön? 

Kaikki ihmiset ovat pyhä jumaluus itse lihassa ilmenneenä, joten havainto on tosi. Useimmat ihmiset eivät tosin itse tiedä olemustaan, vaan uskovat olevansa erillisiä olentoja täällä  yksin, hyvin rajoitetuin kyvyin. Mutta sittenkin, vaikka ihminen ei yhtään tietäisi että itse hänen elämänsä ja olemisensä on Kristus itse, Jumala, vaikka hän olisi paatunut julma rikollinen pinnalta, niin sittenkin hengellinen näkökyky näkee jumalallisen ytimen ja tervehtii sitä kunnioituksella. 

Eri tavoin murtuneista ihmisistä usein on helpompi oivaltaa tuo pyhä ydinolemus, koska usein heiltä on ego niin särjetyssä tilassa, että se ei niin paljoa varjosta sitä mikä on egon takana. Haastaavampaa on todeta tuo ydinolemus ihmisistä, jotka esim. ovat hankalien riippuvuuksien vallassa tai tekevät selkeää pahaa toisille ihmisille. Silti, jotta heitä voisi auttaa, on nähtävä persoonan ja egon julkisivun ohi, niin että hekin ehkä jonain päivänä heräisivät näkemään mitä todella ovat, ja silloin myös käytös muuttuisi. 

Paraneminen ei ole pääasia, vaan todellisen olemuksensa oivaltaminen. Mutta riittävän syvällisenä se oivallus kyllä johtaa paranemiseenkin. Ihminen huomaa, että se mitä pidin parantumattomana sairautena on vain ihmisuskomusten, tämän maailman "lakien" tuottama illuusio, eikä se sido minua, joka olen itse Jumala ilmenneenä, henkinen, ei aineellinen.

Oma kokemukseni aikanaan oli, useammalla tavalla sairaana ihmisenä, että yhtäkkiä tajusin sairauksien ja niiden aiheuttamien rajoitusten ja oireiden olevan kuin lasten leikeissä asfalttiin piirrettyjä kalkkiviivoja: ne pidättelevät minua niin kauan kuin uskon niihin ja niiden lakeihin, mutta kun oivallan olevani henki joka luo itse oman todellisuutensa, voin astua ulos kalkkiviivojen sisältä vaikka leikin säännöt sanovat että niin ei voi tehdä. "Tämä leikki on tylsä, minä lopetan", ja astun vapaana ulos. Ja minä tein niin. Mutta se vaati spirituaalisen unionin kokemuksen jossa oikeasti koin sisäisin aistein olevani henki, Jumala ilmenemässä, en olisi pystynyt siihen ainakaan niin nopeasti esim. tavanomaisilla manifestointitekniikoilla pelkästään mielen alueella toimimalla.