Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Kysymys Kristitylle mystikolle: Voiko muutos tapahtua kuin "sipulia kuorimalla"? Olen nyt siinä tilassa, että tunnistan monet mieleeni nousevat ajatukset ja pyrin pyörtämään ne, koska suuri osa niistä on huoli ajatuksia. Näetkö tässä mitään henkistä, vai onko kyse ennemminkin psyykkisestä kasvusta/oppimisesta?

Täytyy vielä todeta, että välillä tämän ketjun ajatukset tuntuvat olevan liikaa ja aiheuttavan ahdistusta. Tämän ajattelen johtuvan siitä, etten (vielä) katso maailmaa samanlaisten linssien läpi ja kuvailemasi maailman ymmärtäminen on täten mahdotonta. Tällöin olen saanut lohdutusta ajattelemalla, että luon itse oman totuuteni, eikä minun tarvitse uskoa mitään, mihin en ole valmis. Ja että sielu kyllä johdattaa minua viisaasti ja lempeästi.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys Kristitylle mystikolle: Voiko muutos tapahtua kuin "sipulia kuorimalla"? Olen nyt siinä tilassa, että tunnistan monet mieleeni nousevat ajatukset ja pyrin pyörtämään ne, koska suuri osa niistä on huoli ajatuksia. Näetkö tässä mitään henkistä, vai onko kyse ennemminkin psyykkisestä kasvusta/oppimisesta?

Täytyy vielä todeta, että välillä tämän ketjun ajatukset tuntuvat olevan liikaa ja aiheuttavan ahdistusta. Tämän ajattelen johtuvan siitä, etten (vielä) katso maailmaa samanlaisten linssien läpi ja kuvailemasi maailman ymmärtäminen on täten mahdotonta. Tällöin olen saanut lohdutusta ajattelemalla, että luon itse oman totuuteni, eikä minun tarvitse uskoa mitään, mihin en ole valmis. Ja että sielu kyllä johdattaa minua viisaasti ja lempeästi.

Useimmiten muutos tapahtuu kuin sipulia kuorimalla, luonnollisen ihmisyyden kerroksia pois kuorimalla. Sellainen kokemus, mitä Eckhart Tolle kirjassaan kuvaa, että yhtenä ainoana yönä, äärimmäisen ahdistuksen kourissa, tapahtuu kertakaikkisena muutoksena egosamaistumiseen perustuvan ihmisyyden romahtaminen ja uuden tietoisuuden synty, lienee hyvin harvinainen. Useimmat kulkevat pitkiä teitä, joissa silkkaa kauhua ja ahdistusta enemmän on turhautumista kun ei oikein mitään tunnu tapahtuvan, tai jos tapahtuu niin näennäisesti huonoon suuntaan, kuten esimerkiksi itselläni se uskon meneminen. Ristin tiehän se lopulta kuitenkin kaikille on - vanhan on kuoltava jotta uusi voi syntyä, joten pelkkää lempeyttä ja iloa se tuskin koskaan on, vanhan egosamaistumiseen perustuvan minän vastustaessa vallasta pois joutumistaan.

Hengen tasolla ei tarvita eikä voi olla kasvua eikä muutosta, koska se on ajan tuolla puolen, ja jo täydellisessä rauhan tilassa. Siksi ainoa muutos oikeastaan mitä voi tapahtua, on juuri psyykkisen ja inhimillisen tasolla. Ihminen voi vain poistaa omia esteitään näkemiseltä ja oivaltamiselta, avata tietoisuudensa ja odottaa. Usein suuri este kokemiselle ja näkemiselle on ajatuksiin samaistuminen ja meluava mieli, joka peittää taakseen syvemmän tason, joten mielen tason kanssa toimiminen on yleensä välttämätöntä oivaltaakseen hengellisen, vaikkei se hengellinen mielen tasolta lopulta löydykään. Pitää puhdistaa oma ikkunansa, että voi nähdä mitä on sen takana.

Mystiikan ja perinteisen uskovaisuuden ero on siinä, että mystiikka ei ensisijaisesti vaadi uskomaan mitään. Perinteinen kristinusko sanoo, että sinun on omaksuttava nämä oikeat näkemykset, tai muuten käy kuoleman jälkeen huonosti. Mystiikka taas sanoo, että mitään ei tarvitse uskoa, eikä kenenkään tarvitse edes kulkea mystiikan tietä joka ei halua, mutta ne jotka sitä kaipaavat, voivat tavoitella uusien uskomusten sijaan elävää kokemusta. Siitä olisi ihmiselle kovin vähän hyötyä, jos omaksuisi vaan jonkun mystikon näkemyksiä, ilman että on nähnyt itse sitä maailmaa mistä ne kumpuavat. Tämän tien kulkijat tosin puhuvat kokemuksistaan itseään ilmaistakseen, mutta ei oletuksella että jonkun pitäisi omaksua nämä puheet uusiksi uskomuksikseen. Joitakin ne kyllä auttavat heidän omalla tiellään siinä mielessä, että ne motivoivat jaksamaan, jos sisimmässä tulee tunne, että juuri tuota minä kaipaan - se siis ON mahdollista, vaikka nykymaailmassa juuri kukaan ei sellaiseen uskokaan tai siitä puhu.

Käyttäjä102 kirjoitti:

kyssäreitä kirjoitti:

Kristitty mystikko: kuka Jumala on? Miten ihminen pelastuu?

Minä olen, kuten Jumala Raamatussa nimekseen ilmoittaa. Se Minä, joka on kaiken olevaisen Minä - Oleminen, Elämä, Tietoisuus, miksi nyt sitä haluaa kutsua. Siksi Jumala ei ole ikinä kaukana yhdestäkään olevaisesta, koska Jumala on se mistä kaikki olevainen on tehty. 

Muistan miten aikanaan itse ajattelin niin, että Jumala on joku erillinen olento, ehkä henkiolento, mutta olento kumminkin, jossain taivaassa, olento joka on luonut aikojen alussa itsestään erillisiä fyysisiä olentoja tänne maan päälle. Oivalluksen ja näkemisen ensi hetkellä ymmärsin, että ei se ole niin vaan on ihan kirjaimellisesti totta että Minä olen se jota olin etsinyt. Ei olento, vaan Oleminen itse. Eikä niin että ihmiset (tai mikään muukaan) olisi Jumalasta erillisiä luomuksia, vaan enemmänkin ikään kuin Jumala olisi kulta ja luodut kultaesineitä, tai kuin Jumala olisi näyttelijä, ja olevaiset rooleja joita Jumala esittää. Miten erottaa kulta ja kultasormus, tai näyttelijä ja roolihahmo? Ei ole mitään erillisyyttä, koska sormus muodostuu kullasta ja roolihahmoa ei ole ilman näyttelijää joka sitä esittää. Näin minä näen kaikki olevaiset Jumalan individuaatioina, jotka katoaisivat olemasta heti, jos jollain tavalla Jumala poistettaisiin kuviosta.

Pelastus on siinä, että oivaltaa mitä on. Että on Jumalaa, ja vielä enemmänkin: ei vain yksittäinen muoto vaan yhtä Olemisen kokonaisuuden kanssa. Se on kuin olisi uskonut tähän asti, että on pelkkä roolihahmo, roolihahmon ohuella persoonallisuudella ja kyvyillä, mutta yhtäkkiä oivaltaisi, että onkin näyttelijä, joka roolia näyttelee, eikä mitään sellaista roolihahmoa eristyneenä näyttelijän kokonaiskyvyistä ja -olemuksesta edes ole. "Hupsis, tulipa samaistuttua rooliin vähän liikaa, sen ahdistuksiin ja ominaisuuksiin, niin että hetken jo luulin olevani se! Mutta nyt näen että se on pelkkä rooli, eikä sitä tarvitse ottaa niin vakavasti." On kaikkea mitä Jumala on. Ilmennyt ja Ilmentymätön - muoto ja muodon Lähde. Jeesus yritti tätä opettaa, puhumalla paljon muodossa "Minä olen". Hän sanoi olevansa muun muassa tie, totuus ja elämä, elämän leipä, maailman valo. Minä näen niin, että Jeesus halusi, sillä hetkellä ajassa lihaa ja verta olevana ihmishahmona ilmaista muillekin, että ihmisessä on jotain muutakin. Kristityt ovat käsittäneet sen niin, että Jeesus tosin oli kaikkea noita, että Jeesus on yhtä Isän kanssa, mutta "Minä" -näitä pohtiva itse- ei olisi. Kuitenkin sanoman muutosvoima on juuri siinä, että oivaltaa olevan itse kaikkea sitä mitä Jeesuskin sanoo olevansa. Että oivaltaa ihmismieltä syvemmän Minän tason itsessään. Silloin ei enää tarvitse toivoa, että saisi jollain mystisellä tavalla yhteyden ajan näkökulmasta pari tuhatta vuotta sitten kuolleen ihmisen henkeen, vaan riittää että löytää oman Minänsä. Se on paljon helpompi tehtävä eikä vaadi yliluonnollisia kykyjä ;)

Kummallista, minua toisaalta pelottaa tuollainen näkemys, mutta toisaalta jokin osa sisintä sanoo: juuri noin se on, noin sen täytyy olla. Ikään kuin tunnistaisi asian, jonka on pohjimmiltaan tiennyt aina, mutta on vain hetkeksi unohtanut...

Hei, minä nostan vielä tätä tärkeää ketjua. Päätän kokeilla ja laittaa oman kysymyksenikin tänne, kun en juuri tunne ihmisiä, jotka ovat perehtyneet tällaisiin asioihin.

Olen meditoinut pari vuotta ja sen seurauksena saan ajoittain tyhjennettyä pääni ajatuksista arjenkin keskellä. Tosiaan vain olen ja mieleni tuntuu täälläkin mainitulta avoimelta taivaalta.

Sulkiessani silmät ja hiljentyessä saatan tuntea tilamaisen olon, joka on pitkälti sama olo kuin torkkuessa, kun on jo unessa muttei vielä näe unta.

Oletin siis, että olisin jo saamassa hiukan henkistä kosketuspintaa. Ongelmani on kuitenkin että kärsin kroonisista fyysisistä vaivoista, jotka aiheuttavat kipua. Avaran olotilan keskelläkin aistin kuitenkin kipuni. Olen nyt aika jumissa, että miten minun tulee edetä, kun tuota kipua ei meditoimalla niin vaan vaimennetakaan. Pitäisikö minun jatkaa samaa rataa ja olla kärsivällinen vai keskittyä jotenkin kipuihin antamalla niille huomiota tai vaihtoehtoisesti koittaa teeskennellä kuin niitä ei olisikaan... kiitos jos mystikolla tai jollain teistä muista olisi jotain sanottavaa tähän.

Vierailija kirjoitti:

"Kristitty mystikko, huhuu? Kysymyksiä"

Kristitty mystikko? Minuakos täällä huhuillaan, olen kristitty ja vähän mystinenkin. :D Jeesus Jumalan Poika on sovittanut ihmisten synnit ristillä. Tunnusta syntisi Jumalalle ja vastaanota anteeksianto Jeesuksen sovitustyön ansiosta. Kristus nousi kuolleista!

Amen!

Kaikki mystiset ajatukset olevaisesta jne ovat harhaan vievää eksytystä. Jumalan Sana on puhdas ja selkeä eikä vaadi mitään muuta kuin nöyrää vilpittömyyttä Jumalan edessä ja uskomista ja hyväksymistä Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan lihaksi tulleen, syntiemme edestä kuollen ja ylösnousseen hyväksymistä omaksi Vapahtajakseen. Kaikki muu seuraa sen jälkeen kun Jumalan lapsena kulkee Pyhän Hengen johdatuksessa.

Kaikki mitä tarvitaan löytyy Raamatusta ilman turhaa mystifiointia. Yksinkertaiset ja lapsenmieliset sen tunnistavat.

Hyvä Paimen johdattaa kyllä omansa Taivaan Kotiin.

250:lle. Ei tarvitse kiinnittää kipuihin huomiota, eikä yrittää kieltää niitä. Niiden voi vaan antaa olla, kuten kaikkien muidenkin kohteiden joita tietoisuudessa kulkee: jääkaapin hurina huoneessa, olemassaolon tuntemus, koiran haukku jossain kaukana, ja yhtenä ruumiillinen tuntemus, se kipu. Mikään, ei edes ajatukset, ei häiritse jos niihin ei samaistu ja keskity, vaan tiedostaa olevansa tietoisuuden tila jossa vaan on kaikenlaisia ajassa muuttuvia kohteita. Sitä voi keskittyä tietoisuuteen ikään kuin aistimusten ja ajatusten taustalla tai välissä, tilaan jossa ne esiintyvät. Kuin tietoisuus, minä, olisi taivas ja kaikki aistittu tai ajateltu pilviä joita sillä kulkee. Pilvet eivät voi rikkoa taivaan rauhaa, sillä ne ovat sen alapuolella, aivan eri tasolla.

Mihinkään ei ole hyvä erityisesti keskittyä siksi, että tietoisuuden kohteisiin kiinnittyminen on ihmiselle niin ominaista ja tietoisuuden tilaan itseensä niin vierasta, että jos antaa huomionsa alkaa seurata erityisesti esim. ajatusvirtaa tai tiettyä kehon tuntemusta, niin tietoisuus itse tietoisuudesta helposti katoaa. Meditaation idea taas on keskittyä siihen aina läsnä olevaan hiljaisuuteen, joka on taustalla myös silloin kun tietoisuudessa esiintyy meteliä. Jotkut tekniikat tosin käyttävät ajatuksiin samaistumisen katkaisemiseksi keskittymistä johonkin yksinkertaiseen asiaan kuten hengitykseen, koska juuri ajatuksiin samaistuminen on yleensä ihmisillä pääongelma - he saavat koko egoistisen minuuden tunteensa siitä mitä ajatuksissa kulkee, kokevat olevansa ajattelija eikä tietoisuus sen takana.

Kokeneen meditoijan ei tarvitse edes mitenkään erityisesti yrittää olla ajattelematta, sillä ajatusvirta ei enää ime seuraamaan vain itseään, vaan se pysyy vain yhtenä neutraalina kohteena tietoisuudessa, siihen ei enää liity minuuden ja samaistumisen tuntemusta. Toisaalta tässä vaihessa kun ajattelu ei enää häiritse, ajattelua voi myös hallita niin, että automaattista ajatushöpötystä ei tapahdu, vaan ihminen pääosin ajattelee kun on käytännön tarve.

Haluan jakaa teidän kanssanne yhden mielenkiintoisen havainnon. Liittyy ehkä jossain määrin ylempään kommenttiin.

Tässä "heräämisen" (miten sitä haluaakaan kutsua) kynnyksellä kaikki, mihin fyysisessä todellisuudessani keskityn, näyttää moninkertaistuvan ja voimistuvan tavalla, josta olen aiemmin - siis vetovoiman lailla leikitellessäni - voinut vain haaveilla.

Sinänsä nurinkurista on se, että en enää erityisemmin välitä lähteä tietoisesti luomaan ja manifestoimaan mitään, koska tahdon vain olla rauhassa kaiken keskellä. Tietoiseen luomiseen kun tuntuu aina liittyvän tietty haluamisen, tahtomisen ja epäonnistumisen pelkäämisen ulottuvuus, joka ei tunnu houkuttelevalta.

14/67/jne.

Kristitylle mystikolle:

Olen miettinyt synti-käsitettä. On opetetettu että synti erottaa ihmisen Jumalasta. Niin lienee. Mutta on syntiä ja syntiä. On tahallista väärintekemistä, josta on vahinkoa toisille. Mutta on myös tahatonta, ymmärryksen puutteesta johtuvaa toimintaa, joka vahingoittaa toisia. Esim.vanhemmat voivat ihan omaa tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään kasvatuksessaan aiheuttaa lapsilleen elämänikäisiä vaurioita.

Niin, synti?

Vierailija kirjoitti:

Haluan jakaa teidän kanssanne yhden mielenkiintoisen havainnon. Liittyy ehkä jossain määrin ylempään kommenttiin.

Tässä "heräämisen" (miten sitä haluaakaan kutsua) kynnyksellä kaikki, mihin fyysisessä todellisuudessani keskityn, näyttää moninkertaistuvan ja voimistuvan tavalla, josta olen aiemmin - siis vetovoiman lailla leikitellessäni - voinut vain haaveilla.

Sinänsä nurinkurista on se, että en enää erityisemmin välitä lähteä tietoisesti luomaan ja manifestoimaan mitään, koska tahdon vain olla rauhassa kaiken keskellä. Tietoiseen luomiseen kun tuntuu aina liittyvän tietty haluamisen, tahtomisen ja epäonnistumisen pelkäämisen ulottuvuus, joka ei tunnu houkuttelevalta.

14/67/jne.

Näin siinä tosiaan käy, että "kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin myös 'kaikki tämä' annetaan teille" - kaikki näennäisesti ulkoinen, jota tarvitsee. Sisäinen runsaus ja tyytyväisyys heijastuu automaattisesti, ilman psyykkistä työtä sen manifestoinnin eteen, ulkoiseksi runsaudeksi. 

Itselläni kyllä ei liittynyt tietoiseen manifestointiinkaan juurikaan tuollaisia asioita - tietyllä tapaa haluaminen kyllä, mutta vain ennen kuin aloin itse prosessiin. Sitten kun aloitin, haluaminen katosi aika äkkiä sen uskon tieltä, että olen jo saanut mitä manifestoin, ja odotan vaan tässä sen materialisoitumista fyysiselle tasolle. Kuin olisin tilannut jotain mikä tulee postitse, ja odottaisin vaan pakettia, varmana että kyllä se sieltä tulee eikä tarvitse hätäillä. Mutta minulle sitten kävi niin, että juuri kun olin saanut elämässäni kaiken sellaiseen järjestykseen kuin halusin ja koin että on hyvin vähän rajoja sille mitä pystyisin manifestoimaan ihan luonnollisen mielen voimalla, niin totesin että ei se tyydytäkään ja jonkinlainen sisäinen tyhjyys ja kaipuu oli jäljellä silti. Tavalla tai toisella hengellinen tie kyllä kutsuu omiaan aina...

Vierailija kirjoitti:

Kristitylle mystikolle:

Olen miettinyt synti-käsitettä. On opetetettu että synti erottaa ihmisen Jumalasta. Niin lienee. Mutta on syntiä ja syntiä. On tahallista väärintekemistä, josta on vahinkoa toisille. Mutta on myös tahatonta, ymmärryksen puutteesta johtuvaa toimintaa, joka vahingoittaa toisia. Esim.vanhemmat voivat ihan omaa tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään kasvatuksessaan aiheuttaa lapsilleen elämänikäisiä vaurioita.

Niin, synti?

Ei se niin ole, että synti erottaisi ihmisen Jumalasta. Paremminkin niin päin, että koettu ero Jumalasta aiheuttaa syntiä. Todellista eroa Jumalasta ei voi olla edes, ei edes syvimmän synnin hetkellä, sillä Jumala on koko ajan jokaisen olevaisen olemassaolo ja elämä. Mutta ihminen voi kyllä kokea olevansa yksin ja erossa Jumalasta, yksin taistelemassa vihamieliseksi koettuja ulkoisia voimia vastaan ja niiden armoilla. 

Minulle kaikki synti on lopulta ei-tietoista, silloinkin kun tekijä näennäisesti valitsee sen. Se kun tehdään aina jonkin asteisen egosamaistumisen tilassa, ja silloin ollaan tosiaan kaikenlaisten biologian ja menneisyyden ehdollistamien ajattelu- ja käytösmallien alaisena. Oikeastaan vailla vapaata tahtoa, silti vaikka hetkittäin tuleekin olo, että voi valita kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta, koska sen valinnan tekee kuitenkin ehdollistunut mieli joka on biologian ja menneisyyden tuote. Ihminen voi toki yrittää parantaa elämäänsä, mutta sekin on mahdollista vain sen rajoissa, kuinka hyvät tai huonot lähtökohdat hänellä on edes haluta sellaista. Jotkut oikein kieroon kasvaneet eivät pysty edes haluamaan hyvää, mutta mitenpä heitäkään voisi siitä syyttää, sillä he ovat vain perimänsä ja ympäristön yhdistelmän uhreja lopulta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ihminen herää hengellisesti, löytää yhteyden siihen tasoon jota Jumalaksi kutsutaan (huolimatta kutsuuko sitä teistisesti Jumalaksi vai joksikin muuksi). Silloin ei enää ole luonnollisen mielen vanki, pakotettu elämään sen kykyjen ja menneisyyden ehdollistamien arvojen mukaan. On avautunut aivan uusi taso, jolta käsin ihminen yhä enemmän ja enemmän ohjautuu. Ja mitä täydemmin on sen tason ohjauksessa, sitä vähemmän on kykeneväinen syntiin. Ei tarvitse yrittää parantaa tapojaan ja elämäänsä, sillä rauha ja onni joka syntyy ykseydestä kaiken olevaisen ja sen Lähteen kanssa, muuttaa elämän ihan ilman omaa ponnistelua. On parempi etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, kuin yrittää tehdä itsensä vähemmän syntiseksi omalla luonnollisella mielellä ja laittaa riittävä synnittömyyden taso mielessään esteeksi saavuttamiselle. Syntinen nimittäin voi löytää ihan yhtä hyvin ja joskus paremminkin kuin sellainen, jonka elämässä ei ole ainakaan räikeitä syntitapoja.

Mielenkiintoista. Juuri eilen pohdiskelin tätä synti-käsitettä ja anteeksiantoa, kun se tuntuu joissain asioissa niin ristiriitaiselta. Intuitiivisesti päädyin samaan ajatukseen, kuin mitä kristitty mystikko tuossa edellä esittää: Että "synti" on tavallaan ohjelmoidun mielen toimintaa ja siten se ei oikeastaan edes ole synnintekijän vika. Vaikeaksi asian tekee oma toimintani, sillä itselleen on hyvin vaikea antaa anteeksi. Olen kulkenut henkistä tietä jo vuosia, mutta yhä vain omassa toiminnassani näkyy merkkejä ohjelmoinnista. Sitä on vaikea hyväksyä itsessään, vaikka muille olenkin jo oppinut antamaan anteeksi melko hyvin. Viime viikkojen teema elämässäni on ollut anteeksianto ja tuomitsemattomuus, mutta ego ei näytä luovuttavan helpolla...

Vetäkääpä nyt innokkaimmat manifestoijat vähän henkeä.

Jos kaikki ulkopuolinen todellisuus olisi manifestointia niin solipsismi on silloin ainoa looginen maailmankatsomus. Muitakin olentoja kuin sinä saattaisi toki olla, mutta ne eläisivät joka tapauksessa kaikki omissa manifestoimissaan universumeissa.

Jos pitkällisen "henkisen polun" päässä ei ole mitään muuta kuin oivallus siitä, ettei mitään muuta ole olemassa kuin sinä itse eikä sitäkään ole olemassa, niin samaan nerokkaaseen johtopäätökseen pääsee 15-vuotias finninaamakin butaanipäissään. 

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Mielenkiintoista. Juuri eilen pohdiskelin tätä synti-käsitettä ja anteeksiantoa, kun se tuntuu joissain asioissa niin ristiriitaiselta. Intuitiivisesti päädyin samaan ajatukseen, kuin mitä kristitty mystikko tuossa edellä esittää: Että "synti" on tavallaan ohjelmoidun mielen toimintaa ja siten se ei oikeastaan edes ole synnintekijän vika. Vaikeaksi asian tekee oma toimintani, sillä itselleen on hyvin vaikea antaa anteeksi. Olen kulkenut henkistä tietä jo vuosia, mutta yhä vain omassa toiminnassani näkyy merkkejä ohjelmoinnista. Sitä on vaikea hyväksyä itsessään, vaikka muille olenkin jo oppinut antamaan anteeksi melko hyvin. Viime viikkojen teema elämässäni on ollut anteeksianto ja tuomitsemattomuus, mutta ego ei näytä luovuttavan helpolla...

Syyllisyydentunne on monella yksi tärkeimpiä egosamaistumista ylläpitäviä voimia, ja siksi anteeksiantamus onkin niin tärkeä asia. 

Miten muuten nimittäin egoon kiinnittyvä minuudentunne voisi saada enempää voimaa kuin jos se on niin vahva, että vaikka Raamattu sanoo että ei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei mikään erota meitä Jumalan rakkaudesta, niin jotkut omat synnit kuitenkin erottaisi? Synnit ja syntiä tekevä minä siis olisi suurempia kuin kaikki muu, ainoa riittävän suuri voima estämään yhteyden Jumalaan ja hengellisen ja henkisen uudestisyntymisen. 

Ja kuitenkaan lihan mieli tai egosamaistumiseen perustuva persoonallisuus, se syntien tekijä, ei ole mitään muuta kuin illuusioita, vailla todellista olemassaoloa. Kuin pimeyttä, jolla ei ole erillistä olemassaoloa vaan se on vain valon puutetta. Päästäkseen eroon pimeydestä ei sitä vastaan voi eikä tarvitse taistella, eikä sitä tarvitse kantaa ulos huoneesta saadakseen valolle tilaa. Sen kun sytyttää valot, ja pimeyttä ei ole enää missään. 

Jeesus usein hämmästytti ihmisiä sillä, että oli hyvin ankara itsensä parantelijoille, niin ettei hurskaimpienkaan heistä toimet vaikuttaneet hänestä minkään arvoisilta. Avoimesti syntisille hän sen sijaan antoi heti anteeksi moittimatta heitä synneistään. Eikä ratkaisu ollut kenellekään yrittää tulla paremmaksi ihmiseksi, vaan 'syntykää uudesti ylhäältä'... Minulle se tarkoittaa paljon konkreettisempaa asiaa kuin useimmille kristityille, joille se on joku uskonratkaisun seurauksena tapahtuva juttu joka tapahtuu tiedostamattomissa, vähän kuin nimien kirjoittaminen taivaan kirjaan tuolla jossain. Mystikon näkemyksessä se tarkoittaa valaistumista, jossa oikeasti koetaan itsensä kuolevaisen tason tuolla puolen ja aletaan ohjautua yhä enemmän siltä tasolta käsin. Se on käytännöllinen asia joka muuttaa elämää ihan konkreettisesti kaikilla tasoilla.

Onko tässä olemassakaan muuta tietä, kuin jatkuva anteeksianto? Tarkoitan siis sitä, että pääsisi eroon tästä syyllisyyden ja huonouden tunteesta. Minä olen ihan todella mainio esimerkki siitä, miten syvälle tiedostamattomaan nämä ohjelmoinnit ovat juurtuneet ja miten ne vaikuttavat ihan kaikkeen, vaikka näen niiden syntyhistorian ja "valheellisuuden" aivan selvästi. Olen tosiaan aiemminkin maininnut, että kasvoin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, ja sen jäljet näkyvät minussa yhä. Sydämessäni en noita oppeja koskaan tuntenut omikseni, mutta mielen tasolla ne ovat kyllä vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä.

^ Edellinen oli siis Etsivä löytää, en jaksanut kirjautua.

Vierailija kirjoitti:

Vetäkääpä nyt innokkaimmat manifestoijat vähän henkeä.

Jos kaikki ulkopuolinen todellisuus olisi manifestointia niin solipsismi on silloin ainoa looginen maailmankatsomus. Muitakin olentoja kuin sinä saattaisi toki olla, mutta ne eläisivät joka tapauksessa kaikki omissa manifestoimissaan universumeissa.

Jos pitkällisen "henkisen polun" päässä ei ole mitään muuta kuin oivallus siitä, ettei mitään muuta ole olemassa kuin sinä itse eikä sitäkään ole olemassa, niin samaan nerokkaaseen johtopäätökseen pääsee 15-vuotias finninaamakin butaanipäissään. 

On kyllä totta, että mitään muuta ei ole olemassa kuin Minä, mutta tätä ei sanota samaistuneena ihmisruumiiseen tai ihmismieleen, vaan Jumalan kanssa koetun ykseyden tilasta lähtien. Silloin kaikki universumit, kaikki olemisen tasot, ovat kuin oma keho, Minä ilmenemässä lukemattomissa muodoissa. Sen voi oikeasti kokea mystisen unionin hetkinä, ja enemmänkin: voi kokea sen ikuisen ja muuttumattoman Perimmäisen, josta kaikki maailmat ja järjestelmät ovat tulkintoja. Mutta se mitä on Minä sellaisen näkemisen hetkinä, sitä ei pysty sanoin kuvaamaan...

Ihmisen tasolta katsoen, ajan ja paikan illuusion sisäpuolelta katsoen toki asiat on toisin. Manifestointi ei ole täysin jokaisen yksityistä vaan samankaltaisella tietoisuuden tasolla olevien olentojen kollektiivista. Eikä sitä tehdä pääosin tietoisesti, vaan se tapahtuu automaattisesti tiettyä olemisen tasoa asuttavien olentojen tietoisuuden luonteen mukaisesti. Ihmisellä tosin toki on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja lähiympäristöönsä myös tietoisella manifestoinnilla. Ei yhden ihmisen manifestointi estä vaikka sotaa tulemasta, jos ihmiskunnan kollektiivinen tietoisuus siihen vetää, mutta onpahan yksi työkalu vapaasti halukkaiden kokeiltavaksi, jolla voi ratkaista henkilökohtaisessa elämässään kokemiaan ongelmia. Kenenkään joka ei sellaiseen usko, tai ei ole sellaisesta kiinnostunut, ei toki tarvitse. 

Raamattukin kyllä viittaa siihen, että kun riittävän suuri määrä ihmisiä herää hengellisesti, koko tämä illuusio tulee muuttumaan aivan eri luonteiseksi, heijastamaan uudenlaista kollektiivista tietoisuuden tilaa. Tähän viitataan esim. ilmauksilla että luodaan uusi taivas ja uusi maa, jossa susi ja karitsa syövät yhdessä ruohoa laitumella, eikä mikään tai kukaan enää tee minkäänlaista väkivaltaa toiselle olevaiselle. Luomakunta odottaa Jumalan lasten ilmestymistä päästäkseen katoavaisuudesta - mutta Jumalan lapsia olemme me, eivät jotkut taivaasta pilven päältä laskeutuvat uudet messiaat.

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä olemassakaan muuta tietä, kuin jatkuva anteeksianto? Tarkoitan siis sitä, että pääsisi eroon tästä syyllisyyden ja huonouden tunteesta. Minä olen ihan todella mainio esimerkki siitä, miten syvälle tiedostamattomaan nämä ohjelmoinnit ovat juurtuneet ja miten ne vaikuttavat ihan kaikkeen, vaikka näen niiden syntyhistorian ja "valheellisuuden" aivan selvästi. Olen tosiaan aiemminkin maininnut, että kasvoin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, ja sen jäljet näkyvät minussa yhä. Sydämessäni en noita oppeja koskaan tuntenut omikseni, mutta mielen tasolla ne ovat kyllä vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä.

Lopullinen ratkaisu on sen näkeminen, että ei ole ollenkaan se joka luuli olevansa, se ohjelmoitu syntyväinen ja kuolevainen ja syntiä tekeväinen olento, vaan Jumalan ikuinen lapsi ja ilmentymä, vailla mitään vikaa tai syntiä. Silloin ei ole enää mitään tarvetta antaa anteeksi - jos joku vanha syyllisyydentunne tulisikin mieleen, sille voi vain lähinnä hymyillä: "Niin, oli aika jolloin luulin olevani se jota nyt kutsun lihan mieleksi tai egosamaistumisen tuottamaksi valeminäksi, ja ahdistuin omaa huonouttani, mutta nyt tiedän että se ei ole todellinen minä."

Mutta niin kauan kuin ei näe ehdollistuneen olemuksensa läpi, kun siihen samaistuminen vielä pitää otteessaan niin että ehdollistuneesta mielestä nousevat syytökset ja ajatukset aiheuttavat ahdistusta, on hyvä muistaa anteeksiantamus ja harjoittaa sitä aktiivisesti. Lisäksi voi mieltymystensä mukaan joko ottaa etäisyyttä itseä syyttäviin ajatuksiin niin että katselee niitä kuin tarkkailijana eikä niin välitä niistä, tai sitten ottaa aktiivisemman asenteen ja kitkee mielensä puutarhasta pois haitallisten rikkakasvien versot: jos syyllisyysajattelu alkaa, toteaa, että ei, tästä ei ole mitään hyötyä, minä en taas vatvo tätä vaan ajattelen jotain ihan muuta nyt.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä olemassakaan muuta tietä, kuin jatkuva anteeksianto? Tarkoitan siis sitä, että pääsisi eroon tästä syyllisyyden ja huonouden tunteesta. Minä olen ihan todella mainio esimerkki siitä, miten syvälle tiedostamattomaan nämä ohjelmoinnit ovat juurtuneet ja miten ne vaikuttavat ihan kaikkeen, vaikka näen niiden syntyhistorian ja "valheellisuuden" aivan selvästi. Olen tosiaan aiemminkin maininnut, että kasvoin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, ja sen jäljet näkyvät minussa yhä. Sydämessäni en noita oppeja koskaan tuntenut omikseni, mutta mielen tasolla ne ovat kyllä vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä.

Lopullinen ratkaisu on sen näkeminen, että ei ole ollenkaan se joka luuli olevansa, se ohjelmoitu syntyväinen ja kuolevainen ja syntiä tekeväinen olento, vaan Jumalan ikuinen lapsi ja ilmentymä, vailla mitään vikaa tai syntiä. Silloin ei ole enää mitään tarvetta antaa anteeksi - jos joku vanha syyllisyydentunne tulisikin mieleen, sille voi vain lähinnä hymyillä: "Niin, oli aika jolloin luulin olevani se jota nyt kutsun lihan mieleksi tai egosamaistumisen tuottamaksi valeminäksi, ja ahdistuin omaa huonouttani, mutta nyt tiedän että se ei ole todellinen minä."

Mutta niin kauan kuin ei näe ehdollistuneen olemuksensa läpi, kun siihen samaistuminen vielä pitää otteessaan niin että ehdollistuneesta mielestä nousevat syytökset ja ajatukset aiheuttavat ahdistusta, on hyvä muistaa anteeksiantamus ja harjoittaa sitä aktiivisesti. Lisäksi voi mieltymystensä mukaan joko ottaa etäisyyttä itseä syyttäviin ajatuksiin niin että katselee niitä kuin tarkkailijana eikä niin välitä niistä, tai sitten ottaa aktiivisemman asenteen ja kitkee mielensä puutarhasta pois haitallisten rikkakasvien versot: jos syyllisyysajattelu alkaa, toteaa, että ei, tästä ei ole mitään hyötyä, minä en taas vatvo tätä vaan ajattelen jotain ihan muuta nyt.

Minä olen huomannut mielenkiintoisen muutoksen ajatteluprosesseissani liittyen tähän anteeksiantoon, ja luulen tämän muutoksen johtuvan viime aikojen perhtymisestäni Ihmeiden Oppikurssiin ja Raamattuun. Siis sen sijaan, että toteaisin jonkun teon olevan väärä tai paha ja antaisin sitten tuon pahuuden anteeksi, huomaankin ajattelevani asioita hieman toisin: Että oikeastaan sillä ei ole mitään väliä, mitä "sokeana" tekee, sillä se ei ole edes todellista. Varsinkin häpeän tunteiden kanssa painiessani mieleeni nousee aina sama lause: "Ei sillä ole mitään merkitystä". Melko pian se häpeän tunne sitten meneekin ohi, kun tuo ajatus nousee mieleeni. Tämä ei vain aina toimi, sillä olen vasta jonkinlaisessa "välitilassa", mitä tulee todellisuuden luonteen tuntemiseen. Tavallaan kaikki vanha on menettämässä pohjaansa, mutta mitään uutta ja pysyvää ei ole vielä noussut tilalle.

Kiitos sinulle, mystikko, kun jaksat vastailla meille! Ja kiitos myös muille kirjoittajille vertaistuesta. Tästä ketjusta olen saanut paljon lohtua viime aikoina.

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä olemassakaan muuta tietä, kuin jatkuva anteeksianto? Tarkoitan siis sitä, että pääsisi eroon tästä syyllisyyden ja huonouden tunteesta. Minä olen ihan todella mainio esimerkki siitä, miten syvälle tiedostamattomaan nämä ohjelmoinnit ovat juurtuneet ja miten ne vaikuttavat ihan kaikkeen, vaikka näen niiden syntyhistorian ja "valheellisuuden" aivan selvästi. Olen tosiaan aiemminkin maininnut, että kasvoin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, ja sen jäljet näkyvät minussa yhä. Sydämessäni en noita oppeja koskaan tuntenut omikseni, mutta mielen tasolla ne ovat kyllä vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä.

Lopullinen ratkaisu on sen näkeminen, että ei ole ollenkaan se joka luuli olevansa, se ohjelmoitu syntyväinen ja kuolevainen ja syntiä tekeväinen olento, vaan Jumalan ikuinen lapsi ja ilmentymä, vailla mitään vikaa tai syntiä. Silloin ei ole enää mitään tarvetta antaa anteeksi - jos joku vanha syyllisyydentunne tulisikin mieleen, sille voi vain lähinnä hymyillä: "Niin, oli aika jolloin luulin olevani se jota nyt kutsun lihan mieleksi tai egosamaistumisen tuottamaksi valeminäksi, ja ahdistuin omaa huonouttani, mutta nyt tiedän että se ei ole todellinen minä."

Mutta niin kauan kuin ei näe ehdollistuneen olemuksensa läpi, kun siihen samaistuminen vielä pitää otteessaan niin että ehdollistuneesta mielestä nousevat syytökset ja ajatukset aiheuttavat ahdistusta, on hyvä muistaa anteeksiantamus ja harjoittaa sitä aktiivisesti. Lisäksi voi mieltymystensä mukaan joko ottaa etäisyyttä itseä syyttäviin ajatuksiin niin että katselee niitä kuin tarkkailijana eikä niin välitä niistä, tai sitten ottaa aktiivisemman asenteen ja kitkee mielensä puutarhasta pois haitallisten rikkakasvien versot: jos syyllisyysajattelu alkaa, toteaa, että ei, tästä ei ole mitään hyötyä, minä en taas vatvo tätä vaan ajattelen jotain ihan muuta nyt.

Minä olen huomannut mielenkiintoisen muutoksen ajatteluprosesseissani liittyen tähän anteeksiantoon, ja luulen tämän muutoksen johtuvan viime aikojen perhtymisestäni Ihmeiden Oppikurssiin ja Raamattuun. Siis sen sijaan, että toteaisin jonkun teon olevan väärä tai paha ja antaisin sitten tuon pahuuden anteeksi, huomaankin ajattelevani asioita hieman toisin: Että oikeastaan sillä ei ole mitään väliä, mitä "sokeana" tekee, sillä se ei ole edes todellista. Varsinkin häpeän tunteiden kanssa painiessani mieleeni nousee aina sama lause: "Ei sillä ole mitään merkitystä". Melko pian se häpeän tunne sitten meneekin ohi, kun tuo ajatus nousee mieleeni. Tämä ei vain aina toimi, sillä olen vasta jonkinlaisessa "välitilassa", mitä tulee todellisuuden luonteen tuntemiseen. Tavallaan kaikki vanha on menettämässä pohjaansa, mutta mitään uutta ja pysyvää ei ole vielä noussut tilalle.

Kiitos sinulle, mystikko, kun jaksat vastailla meille! Ja kiitos myös muille kirjoittajille vertaistuesta. Tästä ketjusta olen saanut paljon lohtua viime aikoina.

Ap linjoilla.

Etsivä löytää: sinun kirjoituksien lukeminen on suorastaan skitsofronista. Usein minäkin juuri samoin ajattelen ja koen. Koko viikonlopun olen miettinyt, ettei jollain menneellä ole mitään väliä, miten ihmeessä olen edes jaksanut joskus potea jotain tilannetta.

Aina sen illuusiomaisen luonteen tavoittaminen ei ole helppoa. Se on ikään kuin lasin takana - toisaalta näkee, mutta ihan ei aina koe.

Toinen asia, mitä huomaan itsessäni viikko viikolta enemmän ja enemmän, on haluamisen loppuminen. Joku asia on vieläkin selkainen, että toivon asiassa ratkaisua joka minua mietityttää, mutta en jaksa enää kauheesti haluta tai toivoa mitään. Eli sama asia kuin edellisessä: jokin väsymys on iskenyt. Mitä välii halumisella tai murehtimisella... Olen jo alkanut miettimään, pitäisikö aktiivisemmin manifestoida jotain, jottei jää luu käteen. Mut toisaalta, mitä välii...

Illuusioista puhuttaessa en ole ihan saanut otetta siitä, mitä illuusion näkeminen tarkoittaa käytännössä. Siis jos asun pohjois-koreassa, niin onhan se farssi ihan illuusio. Mutta kun näen nälkää, ja valaistun, niin kai se nälän näkeminen jatkuu kuitenkin... Vai valaistuneena en enää näe ruokaa merkityksellisenä?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vetäkääpä nyt innokkaimmat manifestoijat vähän henkeä.

Jos kaikki ulkopuolinen todellisuus olisi manifestointia niin solipsismi on silloin ainoa looginen maailmankatsomus. Muitakin olentoja kuin sinä saattaisi toki olla, mutta ne eläisivät joka tapauksessa kaikki omissa manifestoimissaan universumeissa.

Jos pitkällisen "henkisen polun" päässä ei ole mitään muuta kuin oivallus siitä, ettei mitään muuta ole olemassa kuin sinä itse eikä sitäkään ole olemassa, niin samaan nerokkaaseen johtopäätökseen pääsee 15-vuotias finninaamakin butaanipäissään. 

On kyllä totta, että mitään muuta ei ole olemassa kuin Minä, mutta tätä ei sanota samaistuneena ihmisruumiiseen tai ihmismieleen, vaan Jumalan kanssa koetun ykseyden tilasta lähtien. Silloin kaikki universumit, kaikki olemisen tasot, ovat kuin oma keho, Minä ilmenemässä lukemattomissa muodoissa. Sen voi oikeasti kokea mystisen unionin hetkinä, ja enemmänkin: voi kokea sen ikuisen ja muuttumattoman Perimmäisen, josta kaikki maailmat ja järjestelmät ovat tulkintoja. Mutta se mitä on Minä sellaisen näkemisen hetkinä, sitä ei pysty sanoin kuvaamaan...

Ihmisen tasolta katsoen, ajan ja paikan illuusion sisäpuolelta katsoen toki asiat on toisin. Manifestointi ei ole täysin jokaisen yksityistä vaan samankaltaisella tietoisuuden tasolla olevien olentojen kollektiivista. Eikä sitä tehdä pääosin tietoisesti, vaan se tapahtuu automaattisesti tiettyä olemisen tasoa asuttavien olentojen tietoisuuden luonteen mukaisesti. Ihmisellä tosin toki on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja lähiympäristöönsä myös tietoisella manifestoinnilla. Ei yhden ihmisen manifestointi estä vaikka sotaa tulemasta, jos ihmiskunnan kollektiivinen tietoisuus siihen vetää, mutta onpahan yksi työkalu vapaasti halukkaiden kokeiltavaksi, jolla voi ratkaista henkilökohtaisessa elämässään kokemiaan ongelmia. Kenenkään joka ei sellaiseen usko, tai ei ole sellaisesta kiinnostunut, ei toki tarvitse. 

Raamattukin kyllä viittaa siihen, että kun riittävän suuri määrä ihmisiä herää hengellisesti, koko tämä illuusio tulee muuttumaan aivan eri luonteiseksi, heijastamaan uudenlaista kollektiivista tietoisuuden tilaa. Tähän viitataan esim. ilmauksilla että luodaan uusi taivas ja uusi maa, jossa susi ja karitsa syövät yhdessä ruohoa laitumella, eikä mikään tai kukaan enää tee minkäänlaista väkivaltaa toiselle olevaiselle. Luomakunta odottaa Jumalan lasten ilmestymistä päästäkseen katoavaisuudesta - mutta Jumalan lapsia olemme me, eivät jotkut taivaasta pilven päältä laskeutuvat uudet messiaat.

Minua kiinnostaisi tietää millaisena konkreettisesti näet tämänpäiväisen ihmisten kollektiivisen tietoisuuden tilan, jos ei koko maailmassa niin vaikka Suomessa.. täällä netissä ainakin vaikuttaa että henkisen heräämisen tielle lähteneitä ja aiheesta kiinnostuneita olisi paljonkin, tai että määrä on lisääntynyt huimasti ihan viime vuosina (tämä siis omaa mutuiluani). Keikkuuhan tämäkin ketju täällä päivästä toiseen luetuimpien joukossa.

Kuinka paljon heränneitä tarvittaisiin, jotta toteutuisi tuo viimeisessä kappaleessa mainittu "uusi maa ja taivas". Riittääkö pari tuhatta Suomessa vai tarvittaisiinko pari miljoonaa? Tai maailmanlaajuisesti: pari miljoonaa vai miljardia kaltaistasi?