Lue keskustelun säännöt.
Miltä sinusta tuntuisi kuulla, että isovanhempasi eivät koskaan rakastaneet toisiaan?
04.08.2016 |
Että se nyt vaan oli sitä aikaa. Vaikka lapsia lähes kymmenkunta. Lapsetkin olivat äidin vastuulla vaikka yhteisiä olivatkin. Näitä elämän lopun lähestyessä tehtyjä tunnustuksia. :(
Kommentit (36)
Isovanhempani? Ihan helvetin sama. Ovat olleet kuolleita yli 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempani? Ihan helvetin sama. Ovat olleet kuolleita yli 20 vuotta.
Miten heidän kuolemansa liittyy asiaan?
Olisin surullinen siitä, että ovat tuhlanneet elämänsä toistensa kanssa. Näin on ainakin toisilla isovanhemmillani. Jatkuvaa riitaa ja henkistä väkivaltaa toisiaan kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempani? Ihan helvetin sama. Ovat olleet kuolleita yli 20 vuotta.
Miten heidän kuolemansa liittyy asiaan?
No mitäs mitäs? Miten tuollaisen asian paljastuminen vaikuttaisi elämääni? Mitä voisin tehdä asialle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raskaalta. Mistä sen tietää, ovatko isovanhemmat koskaan kokeneet kumppaninsa rakkautta, jos he eivät olleet seurustelleet muiden kanssa ennen liittoaan. Siltikin se tuntuu pahalta ajatella, että eivät ole eläneet puolison rakkaudessa. Vaikuttaakohan se lapsiin, rakastavatko vanhemmat silti lapsiaan vai ovatko tunnekylmiä rakkauden saralla?
Olisin sitä mieltä, että se on ollut tuohon aikaan taloudellisesti kannattava järjestely mennä naimisiin. Joillakin ei vain ole ollut varaa valita puolisoaan, ja rakkausavioliittoa. Sota-ajalla ja sen jälkeen elämä oli kovaa aikaa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoin ajattelen kuin ap. Ja en sitten ihmettelisi, miksi ovat eronneet (niin sekä äidin kuin isän vanhemmat).
Luulen että minulla oli tällaiset isovanhemmat. Isäni vanhemmat. Olivat naimisissa yli 60 vuotta ja melkein 10 lasta. Koskaan en muista heidän keskustelleen nätisti vaan aina mummo tiuski. Toinen oli hiljaa.
En tietenkään ollut maisemissa kun he mienivät naimisiin joten en voi sanoa rakastivatko he "koskaan" toisiaan. Aivan erilaisia ihmisiä olivat ainakin, toinen viihtyi kylillä ja toinen tiiviisti kotona.
Ajat olivat tietysti toiset, ei silloin erottu vaikka oli 10 vuoden naimisissaolon jälkeen huomattu ettei sovittukaan yhteen.
Kurjaa kuitenkin, muillekin kun heille itselleen. Ilmapiiri mummolassa ei ollut koskaan hyvä enkä uskaltanut lähestyä kumpaakaan kaikelta siltä tiuskimiselta. Molemmat jäivät siis minulle vieraiksi ihmisiksi. Koen itsekin menettäneeni jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin surullinen että ovat joutuneet elämään niin. Olisin vihainen jos omat vanhemmat tunnustaisivat etteivät ole koskaan rakastaneet toisiaan ja ovat olleet yhdessä vain lasten takia.
Kyllä tuon anopin ja apen kohdalla näki. Naimisiin kun anoppi oli jo 17-v raskaana; siihen aikaan nainen taisi saada mennä naimisiin jo 17-vuotiaana. Ensimmäinen lapsi vielä oli kaiken lisäksi kuollut vain muutaman päivän ikäisenä :(. Appi ei ollut mitenkään lapsirakas ja vaikuttaa siltä, että lasten siittäminen on kyllä maistunut, koska heitä on monta, mutta mitään ei ole lastensa kanssa tehnyt. Eikä ole vanhemmsita lapsenlapsistaan välittänyt. Jostain syystä tilanne on muuttunut kun minun lapseni ovat syntyneet. Meidän lapset ovatkin olleet tärkeitä ja samoin nuorimman tyttären lapset. Meidän lapsia jopa halusi hoitaa, kun kävimme anopin kanssa marjassa. Ei ihan pienenä, mutta siinä 4-v ylöspäin. Miehen vanhemmat sisarukset vaikuttavat olevan tästä kateellisia, mutta en minä tiedä syytä tähän. Myös anoppi ihmetteli, että miten näistä meidän lapsista tulikin niin tärkeitä. Tiedän kyllä, että appi piti myös minusta, enkä tiedä siihenkään mitään erityisempää syytä. Mutta anopin ja apen väliltä puuttui kipinä, vaikka toki anoppi appea sitten surikin. Appi oli kuitenkin hankala ihminen, vaikkei ollutkaan sitä meidän perheelle koskaan.
Isoisiäni en ole koskaan tavannut, koska äitini on avioton lapsi ja toinen on kuollut jo 10 vuotta ennen syntymääni. Mutta jotenkin vaikuttaa isäni puheista, ettei heillä ole onnellista perhe-elämä ollut. Isäni kun oli päättänyt monta asiaa tehdä eri tavalla kuin oma isänsä. Isä on löytänyt isänsä hirttäytyneenä metsästä 16-vuotiaana ja mummo oli aika kipakka, joten uskon hyvin, että ei se mikään rakkauden täyttämä liitto ole ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N25N kirjoitti:
Olisin surullinen siitä, että ovat tuhlanneet elämänsä toistensa kanssa. Näin on ainakin toisilla isovanhemmillani. Jatkuvaa riitaa ja henkistä väkivaltaa toisiaan kohtaan.
Sama täällä, sokea reettakin näkee että vihaavat toisiaan ja silti pitää marttyyreinä roikkua siinä avioliitossa kun eihän heidän sukupolvensa eroa. Ärsyttää, enkä jaksa kuunnella heidän riitelyä ja toisen pilkkaamista, en tajua miksi eivät eroa.
meillä äidin vanhemmat varmaan vihasivat toisiaan alusta loppuun kokonaiset 56 vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhempani? Ihan helvetin sama. Ovat olleet kuolleita yli 20 vuotta.
Miten heidän kuolemansa liittyy asiaan?
No mitäs mitäs? Miten tuollaisen asian paljastuminen vaikuttaisi elämääni? Mitä voisin tehdä asialle?
Onneksi täällä oli asian paremmin ymmärtäneiden pohdintaa.
Tuon ikäluokan ihmiselle rakkauskäsite oli aivan toinen ja suhde perustui muihin arvoihin - toisen arvostukseen, kunnioitukseen ja luottamukseen.
Ja puoliso piti olla hyvä työihminen, jota selvittiin hengissä ja saatiin ruokaa pöytään.
Ja mitä se rakkaus oikein pitää sisällään?
Rakastaminen on tosi rasittavaa. Rakastunut ihminen on toisen ihmisen vanki ja elämä pyörii tämän rakkaan tekemisissä ja tunteiden vatvomisessa.
Elikkä tässä mielessä voi sanoa että ennenvanhaan ei ollut aikaa tämmöiseen vaan perheen elannon hankkimiseen piti keskittää energia.
On aika ylellistä voi pohtia esivanhempien rakkauselämää.
Vierailija kirjoitti:
Että se nyt vaan oli sitä aikaa. Vaikka lapsia lähes kymmenkunta. Lapsetkin olivat äidin vastuulla vaikka yhteisiä olivatkin. Näitä elämän lopun lähestyessä tehtyjä tunnustuksia. :(
En ymmärrä miten tuon kuuleminen voi järkyttää ketään. Minusta ennen vanhaan ihan normiasia. Omatkin isovanhempani eivät niin kuulemani kuin tulkintani mukaan rakastaneet toisiaan mitenkään erityisesti. Ehkä olivat rakastuneita vuoden, pari, mutta loppuaika avioliittoa olikin sitten ilmeisesti vaan sitä että lapset piti saada kasvatettua. Vanhan kansan ihmisillä avioero ei sinänsä vaan tunnu vaihtoehdolta, vaikka kyllä heillekin ero olisi ehkä ollut mahdollinen, mutta isoäidilleni olisi käynyt huonosti joten yhteen jäivät. Isoäitini oli alkoholisti ja isoisäni kasvatti käytännössä heidän lapsensa. Kuulin nämä asiat vasta n.25-vuotiaana, mutta olin aina kyllä tulkinnut heidän suhdettaan niin, että isoisäni vain sieti isoäitiäni tämän kuolemaan saakka, joka koittikin sitten suht varhain.
Vierailija kirjoitti:
Olisin surullinen että ovat joutuneet elämään niin. Olisin vihainen jos omat vanhemmat tunnustaisivat etteivät ole koskaan rakastaneet toisiaan ja ovat olleet yhdessä vain lasten takia.
Nykyään ei tuhlata aikaa vaan mukula kainaloon ja ovi kiinni ja tekstari puolisolle "kasvettiin erilleen, heippa" ja kohti sitä oikeaa rakkautta joka on nurkan takana.
Vierailija kirjoitti:
Rakastaminen on tosi rasittavaa. Rakastunut ihminen on toisen ihmisen vanki ja elämä pyörii tämän rakkaan tekemisissä ja tunteiden vatvomisessa.
Elikkä tässä mielessä voi sanoa että ennenvanhaan ei ollut aikaa tämmöiseen vaan perheen elannon hankkimiseen piti keskittää energia.
On aika ylellistä voi pohtia esivanhempien rakkauselämää.
Eihän kenenkään ole (ollut) pakko pariutua ja mennä naimisiin, varsinkaan, jos ei tunne mitään toista kohtaan.
Olemme selvästi eri mieltä rakkauden merkityksestä ja käytännöstä ihmisille, niin en jatka rakastamisesta/rakkaudettomuudesta ja sen vaikutuksesta lapsen elämään ja muuhun asiaan liittyvästä sen enempää.
Ei varmaan mitenkään ainutkertainen tilanne. Toki se, että se sanotaan ääneen, on harvinaisempaa.