Lue keskustelun säännöt.
Äitini oli vahinkolapsi
18.07.2016 |
Hänen isänsä olisi halunnut naimisiin tai ainakin huolehtia lapsesta. Hän synntti lapsen, mutta antoi sen heti lastenkotiin, josta hänet myöhemmin siirrettiin perhekotiin. Äidinäitini oli 20 vuotias tullessaan raskaaksi, siis sen ajan, 1914 mukaan alaikäinen. Seitsenvuotiaana äitini sai tulla asumaan mummonsa ja kahden enon luo. Ja hieman myöhemmin äitinsä luo. Emme koskaan olleet hänen luonaan ilman vanhempiamme. Äidinäitini ei myöskään halunnut olla mummo minulle ja sisarelleni. En myöskään saanut mitään häälahjaa, vaikka mieheni oli hänen kesämökkinaapurin hyvä poika. Kun kävin kutsumassa hänet vihkikahville kysyi hän vain osaanko silittää miehen paidan. Mummo meni miesystävänsä kanssa naimisiin vasta kun oli varma eittei lapsia tule. Kun äidinäitini joutui vanhaikotiin olisi kunta pannut äitini maksajaksi, mutta mummon hoitolapsi puuttui asiaan ja sanoi, ettei mummo ollut koskaan huolehtinut äidistäni, siis ei ollut huoltovelvollinen.
Kommentit (5)
Tuolloin oli ihan normaalia saada lapset tuossa iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alaikäinen? Ei todellakaan ollut. Naiset saivat tuohon aikaan ensimmäisen lapsensa keskimäärin 18-23-vuotiaana.
"Suomessa täysi-ikäisyyden raja on nykyään 18 vuotta."
"Ikäraja oli 15 vuotta vuoteen 1721 saakka, jolloin se nostettiin 21 vuoteen.[1] Täysi-ikäisyyden rajana oli vuosisatojen ajan 21 vuotta, kunnes 1.7.1969 alkaen jo 20-vuotiaat tulivat täysi-ikäisiksi.[2] Heinäkuun 1. päivästä 1976 alkaen ikäraja on ollut 18 vuotta."
Huh en tajunnu mitään. Johtuu ehkä siitä että en jaksa keskittyä mutta PUH mikä texti
Eipä äitisi ollut ainut lehtolapsi. Vielä 1800-luvulla aviottomia lapsia syntyi yllättävän paljon. Meidän sukuhaaran kantaäiti, s. 18oo-luvun alussa, oli avioliiton ulkopuolella syntynyt samoin kuin kaksi hänen sisarustaankin, joskin isä oli merkitty kantaäidillemme kirkonkirjoihin ja vanhemmat, kaksi leskeä, avioituivat muutaman vuoden kuluttua. Tämä kantaäiti avioitui vähän yli kaksikymppisenä ja alkoi odottaa lasta. Mies kuoli ennen lapsen syntymää. Muutaman vuoden kuluttua kantaäitimme sai kolme aviotonta lasta, joista vanhin on minun isoisäni isä. Meni pari sukupolvea, ettei syntynyt kuin aviolapsia, mutta sodan jälkeen alaikäinen (19 v.) äitini tuli raskaaksi ja synnytti aviottoman lapsen, minut. Minua ei abortoitu, äitiä ei ajettu mierontielle eikä minua annettu adoptioon tai kasvatiksi. Se taisi olla isoisän ansiota. Hänestä sanottiin, että hän oli isättömän renkipojan poika. Isäni pakeni paikalta, kun selvisi, mitä oli käynyt. Hän olisi minun synnyttyä halunnut sopia vastuunjaosta, mutta äidille se ei sopinut. Vasta muutama vuosi sitten sain lopullisesti selvitettyä taustani. Isä oli aina äidille tabu, josta ei saanut puhua. Vaikka olen saanut elää ihan hyvän elämän, niin isättömyys on kuitenkin lyönyt leimansa. En ole koskaan tuntenut itseäni samanarvoiseksi ehjien perheiden lasten kanssa, vaan aina iskee huonommuuden tunne.
Alaikäinen? Ei todellakaan ollut. Naiset saivat tuohon aikaan ensimmäisen lapsensa keskimäärin 18-23-vuotiaana.