Miten vanhempasi tukivat opiskeluasi, kun asuit jo pois kotoa?

Muuttoon antoivat 300 euroa, sain sillä tarvittavat huonekalut. Välillä toivat arkitavaroita, kuten tiskiainetta tai vessapaperia kyläillessään :)

Vierailija kirjoitti:

Olisihan se mahtavaa, jos voisi ostaa lapselleen opiskelija-asunnon. Kun sille ei enää olisi tarvetta, sen voisi pitää sijoitusasuntona vuokrattuna kovaan hintaan.

Mun opiskeluaikana oli tapana, että ystäväperheiden nuoret vaihtoivat asuntoja, ja olivat sitten toisen perheen vuokralaisia. Saivat asumistuet. En tiedä, toimiiko vielä nykyään.

Sain kerran äidiltä 500 mk. Oli tiukkaa ja velkaannuin, masennuin enkä välillä pystynyt syömään mitään kun ahdistus oli niin suuri. Koskaan en sieltä suunnasta ole saanut mitään tukea. Pikkusiskolle sitten maksettiin puhelinlaskut ym. ja rahoitettiin muutenkin. Nyt vanhemmat alkavat olla ikääntyneitä, katsotaan koska alkaa sadella avunpyyntöjä...

Elin opintotuella ja asumislisällä sekä opintolainalla. Satunnaisesti saatoin saada vanhemmilta parikymppiä rahaa tai esim kassillisen ruokaa. Pääasiallisesti siis omillani pärjäsin.

Eipä mitenkään, rahaa antoivat toki jos tosi tiukkaa teki.

Ensimmäiseen vuokrakämppään ostivat osan kalusteita yms ja maksoivat aina junamatkat, kun menin käymään kotona 400 km päässä. Joskus myös ostivat jos tarvitsi hankkia jotain kalliimpaa. Vanhempani ovat ihan huippuja ja halusivat tukea kaikin mahdollisin tavoin vaikka eivät ole rikkaita todellakaan.

Ei mitenkään. Enemmän heistä oli kuluja, kun piti soittaa viikottain kolikkopuhelimesta ja matkustaa useita kertoja vuodessa kotiin heidän huvikseen. Sen päälle piti vielä kuunnella vittuilua akateemisuudesta.

Ostivat tai antoivat opiskelijasoluun huonekalut ja läppärin, keittiötarvikkeista ne, joita en ylppärilahjoina ollut saanut. Auttoivat muutoissa jne.

Kotona käydessä maksoivat silloin tällöin junalipun, kylään tulivat aina ruokakassin kanssa (mikä on kyllä mielestäni ihan vain reilua, kun helposti viisikin ihmistä tuli yhden ihmisen kaapista syömään). Joululahjaksi sain silloin tällöin rahaa.

Kotona käymisen maksoivat ja jos kävivät luonani opiskelupaikkakunnalla, toivat yleensä aina jotain ruokaa tai taloustarvikkeita. Lainasivat auton, kun piti käydä toisella paikkakunnalla harjoittelussa (bensat maksoin itse). Olisivat varmsti rahallisesti enemmänkin tukeneet, mutta en sitä (eikä ole kaksi siskoani) koskaan pyytänyt. Henkisesti ovat tukeneet sitäkin enemmän ja aina on kotiin ollut mukava palata käymään.

Sain mukaani kotoa muuttaessani omien vaatteideni ja tavaroitteni lisäksi muutaman vanhan astian. Joululahjaksi sain aina jonkin toivomani tarvitsemani jutun, esimerkiksi yhtenä jouluna silitysraudan ja toisena sähkövatkaimen. Kun kävin 1-2 kertaa kuukaudessa kotona, sain syödä siellä ilmaiseksi. Tosin itse ostamani junaliput kotona käymistä varten maksoivat selvästi enemmän kuin mitä säästin ruokakustannuksissa, sillä opiskelin monen sadan kilometrin päässä.

Vanhemmillani oli tiukka rahatilanne, joten heillä ei ollut mitään mahdollisuutta auttaa enempää. En kuitenkaan kaivannutkaan sitä, vaan olin päinvastoin tyytyväinen, että saatoin elää taloudellisesti itsenäistä elämää. Pärjäsin ihan kohtuullisesti opintotuella (selvästi nykyistä pienemmällä), opintolainalla ja kesätyöansioilla.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään. Sen sijaan rahaa ovat vaatineet sekä omat että appivanhemmat.

Sama juttu. Eivät tosin vielä opiskeluaikana vaatineet rahaa, mutta myöhemmin sitä aina heitä nähdessään tiesi aina varata käteistä. Johtuuko sitten inflaatiosta vai omasta vaurastumisesta, kun alussa annoin 50-100 markkaa, niin myöhemmin piti ollla 50-100 euroa.

Lukio plus amk eli 6,5 vuotta opiskellessani sain vanhemmiltani kerran 20e setelin. En mitään muuta. Kotia jos satuin menemään ei siellä ruokaa ollut eli jouduin ostamaan ruuat heille ja itsellenikin eli en paljon kotona käynyt. Lainasin veljeltäni rahaa, kesät töissä ja myös koulu aikoina tein vklp/ilta/joulut ym töitä. Opintolainaa ei tarvinnut ikinä ottaa onneksi. Todella niukasti elin ja töitä tein kovalla temmolla. Taloutta helpotti muutto puolison luokse joka vakityössä ja kustannukset puolittui. Nyt jo itse työ elämässä ja ihmettelen miten sitä onkaan selvinnyt niin pienillä tuloilla

Asunnon ostivat opiskelupaikkakunnalta, vastikkeet maksoin itse koko siinä asumiseni ajan ja myös rahatilanteen mukaan osaltani lainaa pois. Kaikki kirjattiin ylös ja kun asunto sitten myytiin, sain valita ostanko heidät ulos siitä jäljelläolevalla osuudella vai saanko prosentuaalisen osuuteni myyntitulosta. Auton suhteen maksettiin vakuutukset ja tarvittaessa autettiin huolto-/rengaskuluissa. Puhelinlasku meni valmistumiseen asti vanhemmille, muihinkin laskuihin annettiin tukea jos oli tiukkaa. Vanhemmilla kun meni käymään niin ruokaa oli aina valmiina, sitä sai myös mukaan ja auton tankki oli täynnä kun sieltä lähti (hirveän usein ei tullut etäisyyden takia käytyä, parin-kolmen kuukauden välein). 

Isä on joutunut kituuttamaan omat opiskelunsa ja muisti aina sanoa että totta kai auttaa kun mahdollista on. Veljeä tuettiin samoin ja nyt kun molemmat ollaan työssäkäyviä, on kyllä pyritty antamaan takaisinkin.

Mua ei avustettu mitenkään. Kävin töissä koko opiskeluajan, kun en halunnut elää lainarahalla.

Asuin ilmaiseksi äidin asunnossa opiskelujen ajan, vastikkeen verran piti saada rahaa vuokraamalla yhtä huonetta kämppikselle. Sain myös 150e ruokarahaa kuussa äidiltä ja satasen isältä vähän satunnaisemmin, myös kaikki laskut maksettiin. Pystyin panostamaan täysillä opiskelemiseen kun ei tarvinnut käydä töissä ja valmistuin nopeasti.

Toimin varmasti samoin omien lapsieni kohdalla jos sellaisia joskus teen. Miksi ei olla tarjoamatta parhaita mahdollisia lähtökohtia jos on rahaa?

Ensimmäisenä vuonna sain jonkin verran rahaa, sillä juuri silloin vasta kehitettiin opintotukea, joten katsoivat, ettei minun kannata ottaa kallista pankkilainaa. Ensin kulutin penniä todella venyttäen omat kesätienestini ja säästöni. Sen jälkeen sitten sain kotoa. Ja voi helkkari, miten vaikea oli pyytää rahaa! Seuraavana vuonna opintotuki oli jo toiminnassa eli hain opintolainaa, opintorahaa tai asumistukea ei edes tunnettu silloin. Kotona kävin harvoin, noin kerran pari lukukaudessa, mutta silloin tällöin äidiltä tuli loppuviikosta kortti, että mene lauantai-iltana linja-autolle vastaan, saat paketin. Muuten olen tullut siitä toisesta opintovuodesta lähtien omillani toimeen, vaikka toisinaan on ollut tiukempaakin. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja nyt juoksee jo eläke, sellainen vähän alle keskiverron.

Eivät millään tavalla, eikä olisi tullut mieleenkään odottaa sitä. Kävin kyllä joskus kotona syömässä, toisaalta myös vein sinne ruokaa. Ja autoin aina pihatöissä ym. kun menin sinne, siivosin ym. Omasta mielestäni aikuisuuteen kuuluu se, että minä tuen vanhempiani, eikä toisinpäin. Nykyään tuen äitiäni myös rahallisesti ajoittain, sillä hänellä on melko pieni eläke ja isot asumiskulut (vanha omakotitalo).

Kävin kerran viikossa kotona syömässä ja sain vanhemmilta joko ruokaa tai rahaa ruokaan tai tiskiaineisiin tms. mukaan välillä.

Sain kotoa mukaani astioita, pyyhkeitä, lakanoita sekä sen verran huonekaluja, että pärjäsin soluasunnossani. Maksoivat junamatkat, jos halusin käydä kotona ja sain aina jotain ruokaa mukaani ja joskus esim sata markkaa. Rahallisesti minua auttoivat enemmän isovanhempani, molemmat yhteensä noin 10 000 markkaa (vähitellen useamman vuoden sisällä). Tein kaksi tutkintoa ja opintolainaa minulla oli silti yhteensä vain 45 ooo markkaa, koska tein töitä ja sain tuon verran apua. En koskaan pyytänyt mitään keltään, halusivat itse tukea minua.

Kaffepulla kirjoitti:

Eivät millään tavalla, eikä olisi tullut mieleenkään odottaa sitä. Kävin kyllä joskus kotona syömässä, toisaalta myös vein sinne ruokaa. Ja autoin aina pihatöissä ym. kun menin sinne, siivosin ym. Omasta mielestäni aikuisuuteen kuuluu se, että minä tuen vanhempiani, eikä toisinpäin. Nykyään tuen äitiäni myös rahallisesti ajoittain, sillä hänellä on melko pieni eläke ja isot asumiskulut (vanha omakotitalo).

Kummallakaan ei ole velvollisuutta mihinkään. Ei ne vanhemmatkaan voi kovin olettaa, että se 18-vuotias tukee vanhempiaan. En mä ainakaan olis pystynyt ekoina opiskeluvuosina.