Lue keskustelun säännöt.
Nyt alkaa riittää miesystävän käytös
Lopun alku
06.07.2016 |
Olen kärsivällinen ja kiltti ihminen, mutta rajansa kaikella ja nyt se alkaa olla lähellä.
Olen 34-vuotias nainen, mies on 40. Käyn töissä, mies on työkyvytön aivoinfarktin jäkitilan vuoksi.
On alkanut vituttaa. Mies ei esim. enää osallistu yhteisiin asumiskustannuksiin käytännössä lainkaan. Ok, hänen eläkkeensä on pieni, mutta kyllä siitä osan voisi käyttää ihan yhteisiin menoihin. Sitten hän ostelee kaikkea ihan toisarvoista, ja kuittailee minulle ikävään sävyyn, kun olen niin pihi. Joo no miksiköhän? Joudun huomauttamaan esimerkiksi lämpimän veden lotraamisesta, koska se vie paitsi vettä, myös öljyä, ja näihin kustannuksiinkaan hän ei tee elettäkään osallistuakseen. Vaikka käynkin töissä, en ole mikään hyvä- vaan keskituloinen. Rahat ei vaan riitä.
Mies ei myöskään enää tee kotitöitä, vaikka siis pystyykin. Hän on hidas ja hieman kömpelö, mutta silti. Ei tee ruokaa, ei siivoa, ei pese pyykkejä, etenkään nyt kun minä olen lomalla. Ei ole mitään sellaista aloitekyvyttömyyttä, mikä liittyisi tuohon aivoinfarktiin, ei vaan viitsi. Aiemmin teki mullekin usein esim. aamu- ja iltapalaa ja ruokaa. Minusta se oli mukavaa ja kohtuullista. Isommat siivoukset teen minä, koska hän ei oikeastikaan pysty.
Minä olen järjestänyt meille mahdollisuuksien rajoissa aina jotain pientä lomareissua tms., hän ei mitään. Ei mitään. Kaiken olettaa tulevan valmiina, sitten voi kyllä latailla reissukuvia facebookiin ja kehuskella missä ollaan. Kiitosta minulle - ei koskaan.
Tekisi niin mieli vaan potkaista pellolle tuo. Mutta jos on vaikeaa lopettaa suhde yleensäkin niin vielä vaikeampaa se on lopettaa sairastuneen ihmisen kanssa vaikkei ero liity siihen sairauteen mitenkään. Hänellä on ollut tosi raskasta ja hän on selvinnyt monesta asiasta hienosti. Silti minusta tuntuu, että olen nykyään pelkkä hyödyke, josta voi lypsää aina vaan lisää ilman mitään velvollisuuksia. Vaikkei siltä vaikuta, niin rakkautta meilläkin on ollut ja paljon. Viimeinen puoli vuotta ollut tällaista.
Kommentit (75)
Onko miehesi aivoinfarktista aikaa siis puolivuotta? Hyvä, että miehesi selvisi siitä hengissä ja toimintakyky ei invalidisoinut häntä kokonaan!
Hänen sairautensa ja siitä johtuva muuttunut persoonallisuus on varmasti kova isku sinulle. Oletko käynyt puhumassa siitä ammattiauttajan kanssa?
Miehesi tarvitsee sinun rakkautta, ei lapsellista kiukuttelua. Vai onko sinusta reilua, että joskus jos/kun itse sairastut, niin puoliso hylkää sinut, koska olet muuttunut??
Ymmärräthän, että aivoinfarktista toipuminen vie hyvin pitkään, että siitä voi toipua. Puolivuotta ei riitä! Lisäksi kohtaus on luultavasti muuttanut miehesi persoonallisuutta fyysisesti, että psyykkisesti.
Psyykkinen puoli eli mielentila/asenne hoituu ajankanssa, kunhan hänellä on asian käsittelyyn oikeat eväät. Hän tarvitsee kannustusta, itsensä tärkeäksi kokemista (arjessa - harrasteet tms), kannustavan kumppanin ja ulkopuolista keskusteluapua.
Kun mieli voi hyvin ja voi kokea taas onnellisuutta, niin fyysiselläkin puolella voi tapahtua kuntoutumista.
Hän tarvitsee rakastavaa kumppaniaan! Älä siis mieti hänen jättämisistään. Vaikuttaa siltä, että näet hänet nyt potilaanaana? Et kumppanina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, ei ei.
Infarktista on vuosia. Totta kai minä tiedän, että mieheni toimintakyky on alentunut - minähän hänen kanssaan olen elänyt ja elän! Kyllä, hän on ollut kuntoutuksessa useastikin ja käy edelleen. Olen ollut mukana koko ajan, olen mukana aina lääkärissä ja täytän tarvittavat paperit jne.
Ei miehen sairastuminen minun tunteisiini ole vaikuttanut. On ollut asenne, että kaikesta selvitään ja mm. lapsiakin on suunniteltu. Sairaudesta huolimatta on eletty ihan hyvää elämää.
Vaan nyt tosiaan viimeiset puoli vuotta on raha- ym. asiat menneet ihan perseelleen. Ja kaikki on yleensä minun syytä.
Neiti Marmeladi kirjoitti:
Onko miehesi aivoinfarktista aikaa siis puolivuotta? Hyvä, että miehesi selvisi siitä hengissä ja toimintakyky ei invalidisoinut häntä kokonaan!
Hänen sairautensa ja siitä johtuva muuttunut persoonallisuus on varmasti kova isku sinulle. Oletko käynyt puhumassa siitä ammattiauttajan kanssa?
Miehesi tarvitsee sinun rakkautta, ei lapsellista kiukuttelua. Vai onko sinusta reilua, että joskus jos/kun itse sairastut, niin puoliso hylkää sinut, koska olet muuttunut??
Ymmärräthän, että aivoinfarktista toipuminen vie hyvin pitkään, että siitä voi toipua. Puolivuotta ei riitä! Lisäksi kohtaus on luultavasti muuttanut miehesi persoonallisuutta fyysisesti, että psyykkisesti.
Psyykkinen puoli eli mielentila/asenne hoituu ajankanssa, kunhan hänellä on asian käsittelyyn oikeat eväät. Hän tarvitsee kannustusta, itsensä tärkeäksi kokemista (arjessa - harrasteet tms), kannustavan kumppanin ja ulkopuolista keskusteluapua.
Kun mieli voi hyvin ja voi kokea taas onnellisuutta, niin fyysiselläkin puolella voi tapahtua kuntoutumista.
Hän tarvitsee rakastavaa kumppaniaan! Älä siis mieti hänen jättämisistään. Vaikuttaa siltä, että näet hänet nyt potilaanaana? Et kumppanina?
Tulipa ylläolevaan tekstiin paljon virheitä lausekokonaisuuksissa, sorry! Toivottavasti sait kuitenkin kiinni siitä mitä tarkoitan.
Tarvitsette molemmat erikseen ja yhdessä ulkopuolista ammatillista keskusteluapua, jotta pystytte hyväksymään tilanteen ja pääsemään yli negatiivisuuden kehästä.
Mutta ymmärrän, että muutos on sinulle iso. Sitä se on myös miehellesi. Peruselämä meni häneltä täysin uusiksi. Sinä kuitenkin voit käydä töissä normaalisti, tehdä asioita miettimättä, että pystytkö johonkin ja tuntea itsesi tärkeäksi näiden asioiden toteuttamisella. Mieti miltä se tuntuu miehestäsi? Hän ei voi, ja hän tietää, että sinä voit.
Tsemppiä!
Ps. Rakastaminen on TAHDON asia, erityisesti vaikeina aikoina.
Muutos oli iso silloin vuosia sitten. Silloin sitä tahtoa todella kysyttiin.
Kuulostat siltä kuin miehen sairastuminen olisi tässä nyt se juttu. Miten meillä on sitten monta vuotta mennyt kaikkineen aikas hyvin ja muuttunut vasta nyt? Ei johdu monta vuotta vanhasta infarktista.
Antaako sinun mielestäsi sairastuminen oikeuden kohdella puolisoa huonosti, hyväksikäyttää? Onko sairas vapaa kaikista velvoitteista ihan vaan siitä syystä että on sairas, vaikka tilanne olisi ollut stabiili monta vuotta?
Lopunalku kirjoitti:
Ei, ei ei.
Infarktista on vuosia. Totta kai minä tiedän, että mieheni toimintakyky on alentunut - minähän hänen kanssaan olen elänyt ja elän! Kyllä, hän on ollut kuntoutuksessa useastikin ja käy edelleen. Olen ollut mukana koko ajan, olen mukana aina lääkärissä ja täytän tarvittavat paperit jne.
Ei miehen sairastuminen minun tunteisiini ole vaikuttanut. On ollut asenne, että kaikesta selvitään ja mm. lapsiakin on suunniteltu. Sairaudesta huolimatta on eletty ihan hyvää elämää.
Vaan nyt tosiaan viimeiset puoli vuotta on raha- ym. asiat menneet ihan perseelleen. Ja kaikki on yleensä minun syytä.
Ok, tämä muuttaa hieman asiaa. Olet siis elänyt hänen kanssaan jo vuosia.
Taitaa olla silti tilanne, jossa molemmat koette ettei toinen ymmärrä. Jos miehen käytös on muuttunut sairauden aikana merkittävästi, niin voiko olla, että voinnissa on tullut takapakkia? Vai voisiko olla masentunut?
Se on selvää, että rahahuolet kiristää pinnaa, mutta ehkä purat sitä kautta omaa tyytymättömyyttä?
Edelleen: kääntykää terapeutin puoleen. Tärkeää, että puhutte!
Saisitkohan jostakin talousneuvontaa ja vinkkejä arkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rahahuolet kiristää pinnaa, koska rahat on aina loppu, minulta.
Ei meillä ollut raha-eikä muitakaan huolia aiemmin vaikka miehen eläke oli saman suuruinen. Hän vaan ei enää osallistu. Kun mainitsen asiasta, pyörittelee vaan silmiään ja tuhahtelee sen näköisenä että "vitun idiootti".
Olen myös ajatellut, että ehkä hän on masentunut, että jos hän nyt vasta ymmärtää tilanteensa lopullisuuden. Ehkä olen sopeutunut paremmin kuin hän?
Edelleen, mieheni sairastuminen ei ole minulle mikään ongelma mutta suoraan sanoen kusipäinen käytös kyllä. Nytkin hän pitää mykkäkoulua, ja kun jäin tähän koneelle ja hän paineli makkariin, ilmoitti että "älä sitten tule tänne!" Eli suuttuu jos edes valvon pidempään kuin hän.
Lopunalku kirjoitti:
Muutos oli iso silloin vuosia sitten. Silloin sitä tahtoa todella kysyttiin.
Kuulostat siltä kuin miehen sairastuminen olisi tässä nyt se juttu. Miten meillä on sitten monta vuotta mennyt kaikkineen aikas hyvin ja muuttunut vasta nyt? Ei johdu monta vuotta vanhasta infarktista.Antaako sinun mielestäsi sairastuminen oikeuden kohdella puolisoa huonosti, hyväksikäyttää? Onko sairas vapaa kaikista velvoitteista ihan vaan siitä syystä että on sairas, vaikka tilanne olisi ollut stabiili monta vuotta?
Olisit voinut kertoa heti ALUSSA, että miehellä on ollut jo monta vuotta tuo tilanne! Tekstistäsi tuli sellainen vaikutelma, että nyt hänen puoleltaan on vain sairauseläke ja taloutenne on nyt tiukilla, koska vain sinä käyt töissä. Lisäksi harmittelun hänen muuttunutta käytöstään. Sinä et voi hyvin ja mielesi tekisi potkia hänet pellolle.
Mitä oletit lukijoiden ensimmäisenä ajattelevan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en minä sinne kirjoittanut, että mies on juuri saanut aivoinfarktin.
Kirjoitin, että kyse EI ole infarktiin liittyvästä aloitekyvyttömyydestä.
Kirjoitin, että aiemmin mies osallistui arkeen niiltä osin kuin kykeni mutta ei enää.
Nähtävästi en vain riittävän selkeästi :-)
En ole mikään hirviö, vaan miestään rakastava mutta itsensä petetyksi tunteva nainen.
Ja alapeukattajat voi hyvin antaa parempia neuvoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopunalku kirjoitti:
No en minä sinne kirjoittanut, että mies on juuri saanut aivoinfarktin.
Kirjoitin, että kyse EI ole infarktiin liittyvästä aloitekyvyttömyydestä.
Kirjoitin, että aiemmin mies osallistui arkeen niiltä osin kuin kykeni mutta ei enää.
Nähtävästi en vain riittävän selkeästi :-)En ole mikään hirviö, vaan miestään rakastava mutta itsensä petetyksi tunteva nainen.
Et niin, jätit kirjoittamatta kokonaan :-)
Mutulla heittelen ilmoille..
Mun mielestä miehes kuulostaa ihmiseltä, jolla on neljänkympin kriisi menossa. Ehkä se oma riittämättömyys vielä tekee passiivisemmaksi. Mikään ei riitä, mihinkään ei pysty, kaikkea olis kiva saada. Vähän hemmotella itseä! Sitten kiukutellaan ja nillitetään pienistä. Hän siis tekee niin, vaikka sä yrität pitää ohjat käsissä. Ja nimenomaan kaikki on sun syytä.. ehkä jopa: "olet pilannut hänen elämänsä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No olihan siinä, että mies on eläkkeellä aivoinfarktin _jälkitilan_ vuoksi.
mussukka_ kirjoitti:
Mutulla heittelen ilmoille..
Mun mielestä miehes kuulostaa ihmiseltä, jolla on neljänkympin kriisi menossa. Ehkä se oma riittämättömyys vielä tekee passiivisemmaksi. Mikään ei riitä, mihinkään ei pysty, kaikkea olis kiva saada. Vähän hemmotella itseä! Sitten kiukutellaan ja nillitetään pienistä. Hän siis tekee niin, vaikka sä yrität pitää ohjat käsissä. Ja nimenomaan kaikki on sun syytä.. ehkä jopa: "olet pilannut hänen elämänsä".
Mitenköhän tämä nyt eroaa tuosta mitä itse kirjoitin yllä? Eli mies ei ehkä koe itseään tällä hetkellä tärkeäksi? Sairaus taustalla, vertailu omaan kumppaniin ja hänen pystymiseen. Mahdollisesti masentunut?
Varmaan suakin alapeukutetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopunalku kirjoitti:
No olihan siinä, että mies on eläkkeellä aivoinfarktin _jälkitilan_ vuoksi.
_puolivuotta_ ollut hankalaa
Juuri näin, mikään ei riitä ja mikään ei ole hyvin. Ainakin voisi aina olla paremmin. Sitten kun sanon, että ole hyvä ja tee itse jotakin sen eteen että olisi paremmin (hän siis pystyy toimimaan itsenäisesti, jos ei pystyisi en titenkään sanoisi noin), niin mököttää. Voi pitää mykkäkoulua vaikka viikon tai sitten huutaa ja haukkuu minua.
Yritän ymmärtää kyllä mutta nyt on taas semmonen hetki ettei jaksaisi.
Neiti Marmeladi kirjoitti:
mussukka_ kirjoitti:
Mutulla heittelen ilmoille..
Mun mielestä miehes kuulostaa ihmiseltä, jolla on neljänkympin kriisi menossa. Ehkä se oma riittämättömyys vielä tekee passiivisemmaksi. Mikään ei riitä, mihinkään ei pysty, kaikkea olis kiva saada. Vähän hemmotella itseä! Sitten kiukutellaan ja nillitetään pienistä. Hän siis tekee niin, vaikka sä yrität pitää ohjat käsissä. Ja nimenomaan kaikki on sun syytä.. ehkä jopa: "olet pilannut hänen elämänsä".
Mitenköhän tämä nyt eroaa tuosta mitä itse kirjoitin yllä? Eli mies ei ehkä koe itseään tällä hetkellä tärkeäksi? Sairaus taustalla, vertailu omaan kumppaniin ja hänen pystymiseen. Mahdollisesti masentunut?
Varmaan suakin alapeukutetaan.
Sorry, en lukenut kuin sen alkuperäisen. Varmasti on päällekkäisyyksiä. Pitääkin tavata loput.
Tänään on suuri peukkuttajien joukko liikkeellä. :)
Pistäs äijä ruotuun. Sanot hyvin selkeästi, että nyt tästä päivästä lähtien jätkä rupeaa osallistumaan sekä rahallisesti että tekemällä asioita, tai sitten eroatte. Jos ei toimi heti, niin ilmoitat, että se on ero nyt. Ja paska käytös loppuu samantien myös.
Onko neiti marmelaadi elänyt pysyvästi vammautuneen ihmisen puolisona? Jos et, niin pidä kiitos lapselliset "neuvosi" ihan omana tietonasi. Jos taas olet elänyt, niin ihmettelen kuinka voit laukoa tuollaisia kommentteja.
Vammautunut voi tehdä (tietysti vammasta riippuen) asioiden ja samalla suhteen eteen sen minkä pystyy. Vamma ei ole peruste heittäytyä lapsen asemaan ja odottaa täyttä palvelua. Elämä on muuttunut, pysyvästi, mutta ei se anna oikeutta sysätä vastuuta kaikesta puolisolle. Uskon, että ap:n miehen mieliala kohenisi, jos hän alkaisi ottaa osaa kotitöihin kuten ennenkin ja osallistuisi maksukykynsä mukaan yhteisiin menoihin. Tuntisi itsensä tarpeelliseksi taas.
Toivottavasti tuo vaihe on ohimenevä. Lapsia en tuohon tilanteeseen edes yrittäisi hankkia.
Ukko pihalle vaan. Ei ne koskaan muutu parempaan suuntaa. Kohta oot itsekin ongelmissa.
Kauanko aivoinfarktista on? Oletteko osallistuneet sopeutumisvalmennuskurssille tms? Onko teillä yhdessä ja/tai erikseen mahdollisuus käsitellä ammattilaisen kanssa niitä tunteita, mitä liittyy siihen kun kahden tasavertaisen aikuisen suhde muuttuu vakavan sairauden takia?
Miehesi ei ole eläkkeellä turhan takia. Hänen toimintakykynsä on merkittävästi alentunut. Olennainen kysymys on, haluatteko noin nuorina alkaa elää elämää, jossa toinen on jo eläkeläinen.