Lue keskustelun säännöt.
"Entiset velat" - miten mieli muuttui?
29.06.2016 |
Heti alkuun sanottakoon, että tämän keskustelun tarkoitus ei ole moralisoida ihmisten lisääntymisvalintoja suuntaan tai toiseen. Aihe kiinnostaa, koska alan itse olla siinä iässä että lapset alkavat olla mahdollisen parisuhteen kannalta todella ajankohtainen aihe ja olen alkanut kipuilla asian kanssa. Itse en koskaan ole halunnut lapsia, eikä minkäänlaista biologista kelloa ole ilmaantunut. Tavallaan haluaisin haluta lapsia, mutta sekä intuitio että järkisyyt puhuvat toistaiseksi niin selvästi lasten hankkimista vastaan, että tuntuu suorastaan mahdottomalta ajatukselta että muuttaisin vielä mieleni.
Tiedän miten ärsyttävää on, kun lapsia haluamattomalle sanotaan alentuvasti, että "kyllä se mieli siitä vielä muuttuu". Näin kuitenkin myös oikeasti monelle käy. Minua kiinnostaisi kuulla teistä, joiden mieli on muuttunut. Missä iässä se tapahtui? Tapahtuiko muutos yhtäkkiä vai vähitellen? Vaikuttivatko ulkoiset tekijät muutokseen (kumppani, elämäntilanne tms.)? Jos olet mielen muuttumisen jälkeen hankkinut lapsia, oletko koskaan katunut? Kaikki muutkin kokemukset aiheesta ovat tervetulleita.
Kiitos vastauksista!
Kommentit (171)
Kolmen lapsen jälkeen päätin että enää ei tule yhtään ja aloin tekemään sitten aborita.
Jokaisella lapsella eri isä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ei oltais ikinä menty naimisiin jos jompi kumpi olisi halunnut lapsen. En ikinä olisi pystynyt hankkimaan lasta vain koska mies haluaa ja miehellä oli jo kaksi melkein aikuista lasta eikä hän missään tapauksessa "halunnut siihen rumbaan enää uudestaan".
T. 42v vela, naimisissa 10v.
Miten tämä keskustelu siis koskee sinua?
Oli pakko laittaa oma kokemus elämäni miehen tapaamisesta kun ensimmäiset kymmenen vastausta liittyivät siihen, että lasta alkoi haluta kun tapasi sen oikean miehen. Ei sellaiset naiset ole veloja olleetkaan. Tosin en myöskään usko siihen, että lapsia ärsyttävinä ja pelottavina pitävät parikymppiset ovat veloja (luulevat olevansa). Oman kokemukseni mukaan harva äiti pitää muiden lapsista niin kuin omistaan. Itse taas pidän kyllä lapsista, mutta en vain missään tapauksessa halua omia.
Lapsettomilla tuntuu olevan kummallisia yleistyksiä lapsista ja perhearjesta. Itse velana kuvittelen, etten kestäisi rutinoitunutta päiväjärjestystä. Mitään vauvakuumetta itselläni ei ollut, miehelläni kyllä. No lapsen saatuamme voin todeta, että säännöllisyyteen ja rutiineihinkin tottuu. Ja kolmevitosena vlin todeta, että sitä omaa aikaa oli riitävästi ennen lasta ja kyllä sitä nytkin saa kun mies hoitaa lasta sujuvasti. On tärkeää että mies osallistuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.
Ei kai kukaan pidä itseään velana enää sitten, kun on lapsen mennyt tekemään. Kyllä mä aiemmin pidin mahdottomana ja vastenmielisenäkin koko ajatusta. En todellakaan ollut etsimässä mitään baby daddya vasn nykyisellekin ilmoitin heti tavatessamme 36-vuotiaana, että en sitten halua lapsia. Ja nytkin luopumisen tuska lapsettomasta elämästä oli aika kova eikä päätös syntynyt mitenkään käden käänteessä biologisesta kiireestä huolimatta. T. Edellinen 39v
Miksi et ollut teettänyt sterilisaatiota?
Olin kolmekymppisenä pitkään sinkkuna eikä se ollut ajankohtaista. Lisäksi olin kärsinyt ja parantunut pitkäaikaisesta masennuksesta, ja siinä prosessissa oppi miten paljon ihminen voi kasvaa ja muuttua. En ollut sillä tavalla ehdoton että olisin väenväkisin halunnut sulkea mitään ovia edestäni. Jos sterilisaatioon hyökkääminen heti kun se on mahdollista on kriteeri, niin en toki ollut "vela", mutta ihan vapaaehtoisesti olin lapseton. Mä ajattelen edelleen, että olisin ollut ihan tyytyväinen elämääni lapsettomanakin.
Vähän niin kuin absolutisti, jolla on kaapit täynnä viinaa ja huumeita odottamassa jos mieli muuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka sen oikean tai aidon velan sitten määrittelee? Eivätkö ihmiset saa olla lapsettomia omalla tavallaan? Ikävää mitätöidä toisten henkilökohtaisia kokemuksia.
Jotenkin näistä velavänkääjien vastauksista tuntuu paistavan läpi huoli siitä, että omakin mieli vielä muuttuu. "Kato sulle kävi noin koska sä et ollut OIKEASTI vela."
Esimetkiksi Rosa Meriläinen vaati äänekkäästi oikeutta olla lisääntymättä mediassa joitain vuosia sitten, mutta sai lapsen, koska rakastui. Sellaista elämä on. Itse olen 27-vuotias äiti enkä kuvittelekaan, että olen kaikesta samaa mieltä vielä 20 vuoden päästä. Jotkut periaatteet varmaankin pysyvät, mutta tuskin kaikki.
Kun ihmiset julistavat kaksivitosina suureen ääneen periaatteitaa jotka eivät koskaan tule muuttumaan monesti miettii, että olisipa kiva nähdä ihminen kolmenkymmenen vuoden päästä. Osa ehkä on juuri samanlaisia, samat mielipiteet, samanlainen elämäntapa, pukeutuminenkin ihan samantyylistä. Sitten on suuri osa joka on muuttunut. Monia elämä muuttaa, elämä heittää ihan yllättäviä asioita eteen, elämä laittaa välillä polvilleen jolloin noita omia arvojaan joutuu uudelleenarvioimaan. Jos kaikki ihmiset olisivat valmiita kaksivitosina, mikään ei juuri muuttuisi, ei mielipiteissä eikä elämäntavoissa, eikö tuo olisi hieman jäykkää ja vähän tylsää ja surullistakin? Eikö ole viisasta mukautua elämän mukana, oppia jotakin uutta, asioita, ajatuksia, arvoja? Minusta on. Tämä vela on vain yksi juttu jossa mielipiteet voi muuttua kun ihmiset kehittyvät ja muuttuvat.
Miten ihminen mielestäsi "kehittyy" jos hän alkaa haluta lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylläpä oli ap:n aloitus ihan kuin omasta "kynästäni". Sekin voi olla todella iso kriisi naiselle, jos lapsia ei halua. Sitten miettii miksi ei halua ja "haluais haluta" ja että jääkö jostain paitsi jos ei tee ja jos tekee niin mitä sitten..
Itse käyn ihan terapiassa asiaa pohtimassa! :D
Helpommalla pääsisi jos vain tulisi rehellinen vauvakuume ja saisi sen lapsen ja eläisi onnellisena valintansa kanssa. Tämä välitila on kuluttavaa.
Ja minullakin on paras mahdollinen mies, että ei tämä miestä vaihtamalla parane. Onneksi mies on samaa mieltä, eikä hänkään välttämättä halua lapsia. Mutta on valmis asiaan jos niin päätetään. Mikis tämä on miehille niin paljon helpompaa kuin naisille?!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllätys: ap sai pari vastausta kysymykseen, minkä jälkeen velat ovat jälleen vastaamassa ketjuun, joka ei kosketa heitä ja takertumassa toisten vastauksiin.
OhisTäällä palstalla on 1-2 kiihkeää velaa joille tuo lapsettomuus on uskonto. Valitettavasti ovat vaan niin aktiivisesti päivystämässä palstalla, että rasittavat jokaisessa keskustelussa. Joskus miettii miten heillä tuntuu se elämänsisältö tulevan vain palstailusta kun puheissa aina arvostelevat lapsia tehneiden "rahoitettua vapautta" - se kaikki vapaus kohdistetaan palstalle? Vähän surullista, mutta OK. Ohis kahvikupin ääreltä, nyt takaisin töihin.
Vittu mitä ylimielistä paskaa. Tätillä oli tällä kertaa tällainen olkinukke heittää keskusteluun,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia.
Ei se lapsi tule vanhempien väliin, vaan on pikemminkin vanhempien rakkauden ilmentymä, kolmas ihminen jota molemmat rakastavat yli kaiken ja se rakkaus lapseen yhdistää myös puolisoita toisiinsa.
Aika yltiöromanttinen näkemys. Lapsi kun todistettavastikin keskimäärin heikentää parisuhdetyytyväisyyttä, vähentää pariskunnan keskinäistä läheisyyttä ja seksiä, minimoi kahdenkeskisen ajan vuosiksi sekä pahimmillaan (mutta ei niin harvoin) johtaa lopulta eroon. Kuinka rakas se puoliso voi olla, jos on tuollaiset riskit valmis lapsen tekemisellä ottamaan? Itse en mistään hinnasta suostuisi riskeeraamaan suhdettani lapsen tekemällä, enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin juuri meidän olevan täysin immuuni lapsen hankinnan negatiivisille vaikutuksille.
Onko sulla omaa kokemusta asiasta?
Tapasin 6v vanhemman mieheni vuonna - 98 ollessani 16v. Naimisiin menimme 2001 ollessani 20v. Ja vietimme kahden aikuisen avioelämää kaikessa rauhassa vuoteen 2009, jolloin sain esikoisemme 28- vuotiaana. Ei lapsi meidän suhteeseen mitenkään negatiivisesti vaikuttanut. Ihan jatkui seksielämä, hellyys ja läheisyys. Parisuhteemme vain vahvistui ja rakkautemme yhä edelleen kasvoi jaettuamme kokemukset raskaudesta, synnytyksest, perhehuoneesta synnytyksen jälkeen kun yhdessä opettelimme hoitamaan lastamme. Nautimme kumpikin perhe-elämästä ja ehkä kaikki meni helposti ja vauva sujahti arkeemme, koska meillä oli pitkä yhteinen parisuhdehistoria. Kunnioitamme toisiame paitsi puolisoina, myös vanhempina. Rakkaus mieheeni on syventynyt lapsen myötä. Varmasti todella paljon on myös näitä kokemuksia.
Kuinka vaikea voi olla ymmärtää käsitteitä "keskimäärin" ja "riski"? Te otitte riskin, ja olitte onnekkaita kun teille ei käynyt niinkuin keskimäärin käy. Kyllähän monet polttaa tupakkaakin vuosikymmeniä, eivätkä sairastu keuhkosyöpään. Silti he ovat ottaneet RISKIN saada keuhkosyöpä, sillä KESKIMÄÄRIN useampi tupakoiva saa keuhkösyövän kuin tupakoimaton. Sinulle parisuhde ei ollut niin tärkeä kuin lapsen saaminen, kun sen riskin olit valmit suhteen kustannuksella ottamaan.
Kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää ettei meistä kumpikaan ajatellut lapsen saamista yli kymmenen lapsettoman parisuhdevuoden jälkeen minään riskinä? Ei käynyt mielessäkään tehdä lapsi ajatuksella, että siitä ero koituu. Hyvä parisuhde vain vahvistuu siitä lapsesta.
Etkä sinä pysty sanomaan mikä minulle oli tärkeää :D Tottakai rakkaus mieheeni ja avioliittoni oli tärkeä silloin ja on yhä edelleen. Mutta ME emme ottaneet mitään "riskiä suhteen kustannuksella" niinkuin väkisin haluat jostain syystä asian nähdä. Meillä oli ja on edelleen kypsä, aikuinen parisuhde ja luottamus suhteeseemme ja toisiimme.
Kuten joku viisaasti yllä totesi, parisuhteita on erilaisia. Hyvin symbioottisessa tai läheisriippuvaisessa suhteessa oma lapsi varmaan voidaan kokea riskinä, tunkeilijana... Mikä kuulostaa kyllä vinksahtaneelta, kun kyse on omasta lapsesta jota vanhemmalla on lupa rakastaa. Rakkautta on erilaista: rakkaus puolisoa kohtaan on eroottista rakkautta, luonnollista puolisoiden välillä. Rakkaus lapseen on pyyteetöntä rakkautta, suojelua, huolenpitoa, hellyyttä ilman puolisoiden välistä eroottista rakkautta. Rakkaus omaan lapseen saa antamaan henkensä lapsen edestä silmää räpäyttämättä. Rakkaus lapseen ei uhkaa rakkautta puolisoon koska se on niin toisenlaista, hyvässä mielessä.
Uskon kyllä että ette riskejä ajatelleet, eihän moni tupakoijakaan aktiivisesti ajattele joka tupakan sytyttäessään että tästä voi tulla syöpä. Suurin osa lienee siinä itsepetoksessa, että en MINÄ sitä syöpää saa. Kuitenkaan kukaan ei voi etukäteen tietää miten juuri itselle käy, oli kyse sitten siitä tupakoinnista tai lisääntymisestä. Lapsen tekeminen LISÄÄ eroja ja VÄHENTÄÄ parisuhdetyytyväisyyttä KESKIMÄÄRIN, ja on "herran haltuun" miten itselle käy. Se, että et tätä ole tiedostanut, ei mitenkään riskiä ole vähentänyt tai mitätöinyt.
JOS suhteenne olisi sinulle ollut oikeasti tärkeä, olisit kuitenkin varmasti miettinyt lisääntymispäätöstä tehdessäkin että kuinkahan se suhteeseenne vaikuttaa. Ihan niinkuin suhteensa tärkeäksi kokeva miettisi vaikka uutta työpaikkaa vastaanottaessaan, että esim. kuinka tunnin suuntaansa pitenevä työmatka vaikuttaa puolisoon ja yhteiselämään. Jos tällaisen päätöksen tekee ilman että kumppani edes käy mielessä, ei se kumppani voi kovin tärkeä olla.
Ja niin, kerro tuo "Rakkaus lapseen ei uhkaa rakkautta puolisoon" niille, joilla lapsen tulo johtaa eroon. Kyllä se väsymys, oman sekä yhteisen ajan puute ja stressin lisääntyminen rahan vähentyessä vaan monilla uhkaa parisuhderakkautta. Vaikka kuinka vastaan vänkäisit.
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhde_ja_…
"Vaikka vauvan syntymä on elämän suurimpia ilonaiheita, voi synnytyksen jälkeinen aika koetella kovastikin parisuhdetta."
http://anna.fi/ihmissuhteet/parisuhteessa/lapsen-syntyma-rasittaa-paris…
"Perheneuvoloissa on havaittu alle yksivuotiaiden lasten vanhempien erojen yleistyminen. .. Vaikka lapsen syntymä voi tuoda mukanaan euforiaa, kuitenkin ensimmäinen vuosi jokaisen lapsen syntymän jälkeen asettaa parisuhteelle kovan haasteen. "
http://yle.fi/uutiset/isa_jaa_usein_yksin_ja_ilman_seksia_lapsen_syntym…
"Lapsen syntymän jälkeen perhe on myllerryksessä. Äiti on kiinni lapsessa ja arki voi käydä raskaaksi. Myös isä voi kokea uusia tunteita, kuten ulkopuolisuutta tai yksinäisyyttä."
Tämä on ohis kun en ole vela ikinä ollut vaan tiesin että en halua lapsia nuorena vaan vasta 3kymppisenä.
Tapasin mieheni jo nuorena ja jotenkin vaan tiesin että hän on tulevien lasteni isä.
Vaikka tiedän faktat että osa pareista ei kestä lapsiperhearkea niin itse emme koskaan kokeneet että lasten hankinta olisi riski tai uhka meidän väliselle suhteelle eikä se ollutkaan.
Lapset vaan "loksahti paikoilleen kuin palapelin palat" meidän elämään.
Mutta nyt kun esikoinen on jo aikuinen ja kuopus teini niin odotan jo innolla uutta elämää taas miehen kanssa kaksin. En ole muumimamma-tyyppiä joka kärsisi tyhjän pesän traumasta.
Vaihtelu virkistää ja ehkä meistä tulee joskus isovanhempiakin niin sitten on taas uusi elämänvaihe edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän perusteella on "vela" ja vela näköjään.
Niin taas. Oikea vela ei jätä mitään ns. auki, vaan on varma siitä, ettei ikinä halua lapsia. Ja päätös pysyy. Jos ei ole varma, haluaako lapsia tai on avoin asialle, miksi normaalia lapsettomuutta pitää alleviivata? On ihan normaalia nykyään hankkia lapsi vasta neljänkympin korvilla, ei se ole mitään coolia "velaa" nähnytkään. Moni ei tunne haluavansa lapsia pitkään ennen niiden hankkimista, ei siinä ole mitään kummallista eikä sille ole nimeä. Se on vain elämää. Onko tämä velaksi itsensä virheellisesti nimeäminen jotain nykynarsismia "uniikki lumihiutale-syndroomaa", kun halutaan olla osa jotain pientä spesiaaalia porukkaa tai aatetta, eikä mikään tavallinen houkuta?
Onko pakko kutsua itseään velaksi, jos ei sitä ole? Muuten koko termin voi haudata, jos ei sitä osata oikein käyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ei oltais ikinä menty naimisiin jos jompi kumpi olisi halunnut lapsen. En ikinä olisi pystynyt hankkimaan lasta vain koska mies haluaa ja miehellä oli jo kaksi melkein aikuista lasta eikä hän missään tapauksessa "halunnut siihen rumbaan enää uudestaan".
T. 42v vela, naimisissa 10v.
Miten tämä keskustelu siis koskee sinua?
Eikös tässä kysytty aitojen velojen mielipidettä?? Nehän ei ikinä halua lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olo muuttuu helvetin hyväksi,kun vaan saan nuo entiset velat hoidetuksi. Niitä onkin kertynyt. Tarkoitan siis ihan suomeksi nyt ,enkä millään av-kielellä. Eli velka on velka ja niistä syntyvät ne velat.
Miksi yleensäkin muuten pitää kehittää täällä noita ihmeen 'peite'- tai 'kierto-' ilmaisuja jollekin ?
Eikö esim. voitaisi puhua vain tavallisella ilmaisulla naimattomuudesta ?
Tai lapsettomuudesta?
Vai johdetaanko tästä 'velasta' sitten 'veluus' ,'veluudettomuus' jne.?
Asioista puhuttakoon siis ihan niillä oikeilla nimillään,siis niillä jotka kelpasivat vanhemmillemmekin...
Ja senkun aklapeukutatte,jos joku sanoo mielipiteensä uuskielestänne. (jota ei muuten muualla juurikaan käytetä)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia.
Ei se lapsi tule vanhempien väliin, vaan on pikemminkin vanhempien rakkauden ilmentymä, kolmas ihminen jota molemmat rakastavat yli kaiken ja se rakkaus lapseen yhdistää myös puolisoita toisiinsa.
Aika yltiöromanttinen näkemys. Lapsi kun todistettavastikin keskimäärin heikentää parisuhdetyytyväisyyttä, vähentää pariskunnan keskinäistä läheisyyttä ja seksiä, minimoi kahdenkeskisen ajan vuosiksi sekä pahimmillaan (mutta ei niin harvoin) johtaa lopulta eroon. Kuinka rakas se puoliso voi olla, jos on tuollaiset riskit valmis lapsen tekemisellä ottamaan? Itse en mistään hinnasta suostuisi riskeeraamaan suhdettani lapsen tekemällä, enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin juuri meidän olevan täysin immuuni lapsen hankinnan negatiivisille vaikutuksille.
Onko sulla omaa kokemusta asiasta?
Tapasin 6v vanhemman mieheni vuonna - 98 ollessani 16v. Naimisiin menimme 2001 ollessani 20v. Ja vietimme kahden aikuisen avioelämää kaikessa rauhassa vuoteen 2009, jolloin sain esikoisemme 28- vuotiaana. Ei lapsi meidän suhteeseen mitenkään negatiivisesti vaikuttanut. Ihan jatkui seksielämä, hellyys ja läheisyys. Parisuhteemme vain vahvistui ja rakkautemme yhä edelleen kasvoi jaettuamme kokemukset raskaudesta, synnytyksest, perhehuoneesta synnytyksen jälkeen kun yhdessä opettelimme hoitamaan lastamme. Nautimme kumpikin perhe-elämästä ja ehkä kaikki meni helposti ja vauva sujahti arkeemme, koska meillä oli pitkä yhteinen parisuhdehistoria. Kunnioitamme toisiame paitsi puolisoina, myös vanhempina. Rakkaus mieheeni on syventynyt lapsen myötä. Varmasti todella paljon on myös näitä kokemuksia.
Kuinka vaikea voi olla ymmärtää käsitteitä "keskimäärin" ja "riski"? Te otitte riskin, ja olitte onnekkaita kun teille ei käynyt niinkuin keskimäärin käy. Kyllähän monet polttaa tupakkaakin vuosikymmeniä, eivätkä sairastu keuhkosyöpään. Silti he ovat ottaneet RISKIN saada keuhkosyöpä, sillä KESKIMÄÄRIN useampi tupakoiva saa keuhkösyövän kuin tupakoimaton. Sinulle parisuhde ei ollut niin tärkeä kuin lapsen saaminen, kun sen riskin olit valmit suhteen kustannuksella ottamaan.
Kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää ettei meistä kumpikaan ajatellut lapsen saamista yli kymmenen lapsettoman parisuhdevuoden jälkeen minään riskinä? Ei käynyt mielessäkään tehdä lapsi ajatuksella, että siitä ero koituu. Hyvä parisuhde vain vahvistuu siitä lapsesta.
Etkä sinä pysty sanomaan mikä minulle oli tärkeää :D Tottakai rakkaus mieheeni ja avioliittoni oli tärkeä silloin ja on yhä edelleen. Mutta ME emme ottaneet mitään "riskiä suhteen kustannuksella" niinkuin väkisin haluat jostain syystä asian nähdä. Meillä oli ja on edelleen kypsä, aikuinen parisuhde ja luottamus suhteeseemme ja toisiimme.
Kuten joku viisaasti yllä totesi, parisuhteita on erilaisia. Hyvin symbioottisessa tai läheisriippuvaisessa suhteessa oma lapsi varmaan voidaan kokea riskinä, tunkeilijana... Mikä kuulostaa kyllä vinksahtaneelta, kun kyse on omasta lapsesta jota vanhemmalla on lupa rakastaa. Rakkautta on erilaista: rakkaus puolisoa kohtaan on eroottista rakkautta, luonnollista puolisoiden välillä. Rakkaus lapseen on pyyteetöntä rakkautta, suojelua, huolenpitoa, hellyyttä ilman puolisoiden välistä eroottista rakkautta. Rakkaus omaan lapseen saa antamaan henkensä lapsen edestä silmää räpäyttämättä. Rakkaus lapseen ei uhkaa rakkautta puolisoon koska se on niin toisenlaista, hyvässä mielessä.
Uskon kyllä että ette riskejä ajatelleet, eihän moni tupakoijakaan aktiivisesti ajattele joka tupakan sytyttäessään että tästä voi tulla syöpä. Suurin osa lienee siinä itsepetoksessa, että en MINÄ sitä syöpää saa. Kuitenkaan kukaan ei voi etukäteen tietää miten juuri itselle käy, oli kyse sitten siitä tupakoinnista tai lisääntymisestä. Lapsen tekeminen LISÄÄ eroja ja VÄHENTÄÄ parisuhdetyytyväisyyttä KESKIMÄÄRIN, ja on "herran haltuun" miten itselle käy. Se, että et tätä ole tiedostanut, ei mitenkään riskiä ole vähentänyt tai mitätöinyt.
JOS suhteenne olisi sinulle ollut oikeasti tärkeä, olisit kuitenkin varmasti miettinyt lisääntymispäätöstä tehdessäkin että kuinkahan se suhteeseenne vaikuttaa. Ihan niinkuin suhteensa tärkeäksi kokeva miettisi vaikka uutta työpaikkaa vastaanottaessaan, että esim. kuinka tunnin suuntaansa pitenevä työmatka vaikuttaa puolisoon ja yhteiselämään. Jos tällaisen päätöksen tekee ilman että kumppani edes käy mielessä, ei se kumppani voi kovin tärkeä olla.
Ja niin, kerro tuo "Rakkaus lapseen ei uhkaa rakkautta puolisoon" niille, joilla lapsen tulo johtaa eroon. Kyllä se väsymys, oman sekä yhteisen ajan puute ja stressin lisääntyminen rahan vähentyessä vaan monilla uhkaa parisuhderakkautta. Vaikka kuinka vastaan vänkäisit.
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhde_ja_…
"Vaikka vauvan syntymä on elämän suurimpia ilonaiheita, voi synnytyksen jälkeinen aika koetella kovastikin parisuhdetta."
http://anna.fi/ihmissuhteet/parisuhteessa/lapsen-syntyma-rasittaa-paris…
"Perheneuvoloissa on havaittu alle yksivuotiaiden lasten vanhempien erojen yleistyminen. .. Vaikka lapsen syntymä voi tuoda mukanaan euforiaa, kuitenkin ensimmäinen vuosi jokaisen lapsen syntymän jälkeen asettaa parisuhteelle kovan haasteen. "
http://yle.fi/uutiset/isa_jaa_usein_yksin_ja_ilman_seksia_lapsen_syntym…
"Lapsen syntymän jälkeen perhe on myllerryksessä. Äiti on kiinni lapsessa ja arki voi käydä raskaaksi. Myös isä voi kokea uusia tunteita, kuten ulkopuolisuutta tai yksinäisyyttä."
Et varmaan tiedä, mutta ihan neuvolassa odotusaikana kyllä käydään läpi sitä, mitä muutoksia elämään vauva-arki tuo tullessaan. Siellä myös jaetaan aiheeseen liittyvää materiaalia, eivät nuo linkit mitään uutta tietoa ole kenellekään perheelliselle tai raskaana oleville. Neuvolassa otetaan asioita puheeksi myös vauvan synnyttyä, tehdään masennusseuloja ja niin päin pois. Enimmäkseen kuitenkin ihmisillä sujuu hyvin raskaus, synnytys ja perhearki. Mainitsemaasi "riskiin" taatusti vaikuttaa monet asiat kuten parisuhteen onnellisuus, perheen perustamisen harkinta, luonteet, elämäntyyli, taloudellinen tilanne, henkinen valmius ja kasvu vanhemmuuteen puolisoilla. Meillä, kuten totesin, ei ollut riskiä emmekä edelleenkään koe lasta riskinä. Päinvastoin, onnellisesti kesällä vietimme 15v hääpäiväämme.
Jännää, että ihan oikeasti perheellisillä ihmisillä voi olla avioliitto ja mielenterveys kunnossa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä oli ap:n aloitus ihan kuin omasta "kynästäni". Sekin voi olla todella iso kriisi naiselle, jos lapsia ei halua. Sitten miettii miksi ei halua ja "haluais haluta" ja että jääkö jostain paitsi jos ei tee ja jos tekee niin mitä sitten..
Itse käyn ihan terapiassa asiaa pohtimassa! :D
Helpommalla pääsisi jos vain tulisi rehellinen vauvakuume ja saisi sen lapsen ja eläisi onnellisena valintansa kanssa. Tämä välitila on kuluttavaa.
Ja minullakin on paras mahdollinen mies, että ei tämä miestä vaihtamalla parane. Onneksi mies on samaa mieltä, eikä hänkään välttämättä halua lapsia. Mutta on valmis asiaan jos niin päätetään. Mikis tämä on miehille niin paljon helpompaa kuin naisille?!
Ilman muuta tuota täytyy pohtia, ja niistä omista lähtökohdistaan. Kukaan ei voi toisen puolesta päättää ja tietää mikä on paras. Nykyään hyvin harvoin ihmiset tyrkyttävät sitä omaa malliaan muille - muualla kuin näillä av palstoilla. Ja kuitenkin kannatta muistaa, että elämässä on aina mukana satunnaistekijöitä. Voi suunnitella ettei halua lapsia - ja löytää itsensä raskaana jolloin asia täytyy pohtia uudellen. Tai päättää, että haluaa lapsia eikä niitä saakaan. Melkein minkä asian kanssa pystyy elämänsä elämään suht onnellisena, minusta on vaarallista liikaa hirttäytyä johonkin yhteen malliin. Nämä haluan kalifiksi kalifin paikalle-ihmiset kun varmasti tulevat elämässään pettymään, kaikki ei menekään miten suunnitteli. Tuo "ei halua lapsia" on yksi juttu, johon elämässä on eniten itsellä kontrollia, monet muut vielä enemmän elämään vaikuttavat, kuten yhteiskunnan noususuhdanteet lamat, yt:t ja irtisanomiset tai uudet työpaikat, terveys tai sairaus, onnettomuudet jne. ovat hankalaimmin kontrolloitavissa.
Sama tarina kuin monilla muillakin. En ikinä ollut halunnut lapsia ja ajatus tuntui täysin epäkiinnostavalta. Juuri ennen kolmeakymmentä mieheni (joka oli ollut kuvioissa siinä vaiheessa muutaman vuoden) alkoi puhua lapsista, vaikka ei ollut ennen niitä halunnut. Sitten minäkin pitkän kriiseilyn ja itsetutkiskelun jälkeen aloin harkita lapsiasiaa ja vuoden jälkeen olin jo ihan vauvakuumeessa. Nyt raskaana. Eli kai se oikea kumppani, joka haluaa lapsia, ja iän mukanaan tuoma vakaus ja uuden elämänvaiheen kaipuu sitten vaikuttavat "biologisen kellon" tavoin.
Tämä on just sama kuin se että valitettaan olevan niin masentuneita niin masentuneita kun on pari huonoa päivää töissä eikä ole niin minkäänlaista hajua millaista oikeasti masennusta sairastavalta tuntuu. Joten ollaan niin veloja ja hyi yäk lapsia niin kauan kunne löytää SEN miehen jonka kanssa tekee lapsia. Vela on elämäntapa, asia jonka vain tietää. Samoin kuin tiedät että oletko tyttö vai poika. Se ei ole mikään ohimenevä vaihe. Vaikka minä löysin elämäni miehen niin en siltikään halunnut tehdä hänen kanssaan lapsia niinkuin en halunnut eksienikään kanssa. Jos rakastan miestäni yli kaiken ja hän on minun maailmani niin miksi tekisin huutavan lapsen hänen kanssaan pilaamaan avioliittoa.
Hei sinä, joka väännät neurologisista vaikeuksista kärsivän tavoin lapsen saamisen RISKEISTÄ, tässä pari faktaa sinulle:
Synnyttämättömyys lisää kohdunkaulansyövän riskiä. Tutkimusten mukaan imettäminen suojelee imettäjää rintasyövältä.
Olethan nyt varmasti huomioinut kaikki RISKIT jotka lapsettomuuteesi liittyvät? Ai et aio muuttaa mieltäsi syöpäriskin vuoksi? Ei se mitään - kovin harva lapsia haluava nimittäin luopuu haavestaan sen riskin uhalla, että parisuhde kärsii. Elämä on jatkuvaa riskin ottamista.
Ei sellainen ole vela, joka ei vaan ole ikinä halunnut lapsia kun ei ole asiaa ajatellutkaan. Vela on sellainen, joka on tiedostanut sen, ettei ikinä halua lapsia (ja uskaltaa sanoa sen ääneen). Itse tiesin 15-vuotiaana, etten missään tapauksessa hanki omia lapsia ja kerroin sen ekalle ihastuksellenikin. Muistan jopa ajan ja paikan, missä tämä tapahtui kun juttelimme elämästä, suunnitelmistamme ja toiveistamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta.
Jos haluaa rauhallista elämää, on lapset kyllä vihonviimeinen vaihtoehto. Ei kai kukaan voi tosissaan väittää, että lapsiperheessä on RAUHALLISEMPAA kuin lapsettomassa :D?! Itsekin kumoat tuon rauhan heti seuraavassa lauseessa - kotiin oli kiireempi töistä. Kiire != rauha.
Ehkä teilläkin oikeampi syy oli se, että ette osanneet "rauhoittua" itsekseen, vaan siihen piti hommata jokin ulkoinen pakko eli lapset. Ja tässä nimenomaan se "rauhoittuminen" ei tarkoita oikeaa rauhoittumista, vaan yhden kiireen vaihtamista toiseen. Monille ihmisille oman itsen kanssa eläminen on niin hirveä ajatus, ettei sitä oikeaa rauhoittumista osaa/uskalla tehdä, vaan koko ajan elämä pitää täyttää jollakin: ensin uralla/matkustelulla/biletyksellä, ja sen jälkeen lapsilla. Ehkä jossain välissä kuitenkin pitäisi opetella elämään ITSENSÄ kanssa ilman mitään ulkoisia elämänohjureita?
Kuulostaa tylsältä. Ei tässä elämässä ole yhtään mitään mitä PITÄÄ tehdä. Elämän voi elää ihan täysin ymmärtämättä itsestään tai mistään mitään. Ei tässä ole pakko muuta kuin kuolla. Kuka sanoo mikä on oikea tapa elää tai tehdä asioita? Kaikki ei halua pähkäillä, ei rauhoittua, ei pohtia asioita. Toiset on tekijä tyyppejä. Toiset taas viettää elämänsä filosofoiden. Ihmiset on erilaisia. Sinä päivänä kun sinut sinne arkkuun kannetaan, ei sillä ole muuta kuin sinulle itselle väliä, miten olet elämäsi elänyt (tai no jos olet paljon loukannut ihmisiä niin sitten ehkä on...) Mikä tämä juttu on että pitäisi joku suuri valaistuminen löytää ja osata tehdä asiat tällä ja tolla tavalla? Eikö voi vaan elää, tehdä joka päivä jotain mistä tykkää vaikka sitten niitä lapsia (jos joku tykkää tai luulee tykkäävänsä, väärä valinta onnellisuuden kannalta vai, sitä ei voi kukaan tietää, kun ikinä ei ole toista vaihtoehtoa kokeiltavana)?
Kun ihmiset julistavat kaksivitosina suureen ääneen periaatteitaa jotka eivät koskaan tule muuttumaan monesti miettii, että olisipa kiva nähdä ihminen kolmenkymmenen vuoden päästä. Osa ehkä on juuri samanlaisia, samat mielipiteet, samanlainen elämäntapa, pukeutuminenkin ihan samantyylistä. Sitten on suuri osa joka on muuttunut. Monia elämä muuttaa, elämä heittää ihan yllättäviä asioita eteen, elämä laittaa välillä polvilleen jolloin noita omia arvojaan joutuu uudelleenarvioimaan. Jos kaikki ihmiset olisivat valmiita kaksivitosina, mikään ei juuri muuttuisi, ei mielipiteissä eikä elämäntavoissa, eikö tuo olisi hieman jäykkää ja vähän tylsää ja surullistakin? Eikö ole viisasta mukautua elämän mukana, oppia jotakin uutta, asioita, ajatuksia, arvoja? Minusta on. Tämä vela on vain yksi juttu jossa mielipiteet voi muuttua kun ihmiset kehittyvät ja muuttuvat.