"Entiset velat" - miten mieli muuttui?

Te "aidot oikeat velat" teette kyllä itsenne aika naurettaviksi tuolla vänkäämisellä.

Janita kirjoitti:

Tämä on just sama kuin se että valitettaan olevan niin masentuneita niin masentuneita kun on pari huonoa päivää töissä eikä ole niin minkäänlaista hajua millaista oikeasti masennusta sairastavalta tuntuu. Joten ollaan niin veloja ja hyi yäk lapsia niin kauan kunne löytää SEN miehen jonka kanssa tekee lapsia. Vela on elämäntapa, asia jonka vain tietää. Samoin kuin tiedät että oletko tyttö vai poika. Se ei ole mikään ohimenevä vaihe. Vaikka minä löysin elämäni miehen niin en siltikään halunnut tehdä hänen kanssaan lapsia niinkuin en halunnut eksienikään kanssa. Jos rakastan miestäni yli kaiken ja hän on minun maailmani niin miksi tekisin huutavan lapsen hänen kanssaan pilaamaan avioliittoa. 

Katkera ja kyyninen sinä ainakin olet. Onko teilläkin symbioosisuhde kun oletat automaattisesti lapsesi pilaavan suhteenne? Yksinkertaisesti outo asenne, oletko ikinä kunnolla ajatellut asiaa?

Miksi jotkut vetää täällä niin herneen nenään siitä, että kertoo kokeneensa olleen veloja, mutta lapsia on silti tullut syystä tai toisesta? Mitä se vela edes tarkoittaa? Onko se oikeasti joku aivokemiallinen juttu? Onko joku muuttumaton ominaisuus? Niin kuin lesbous ja homous nykytiedon mukaan tod.näk. on? Itse en olisi ihan varma tästä, koska ihmisaivot ovat niin muovautuvat ja muuttuvat. Joku perusgeneettinen tausta asialla voi olla, mutta tunnen jopa 40-vuotiaaksi homona eläneen miehen, joka rakastui naiseen. Hän on niin aivoillaan homoseksuaali kuin voi olla varmasti edelleenkin, mutta tässä yhdessä naisessa oli jotain. Voihan sellainenkin, jolta joku lisääntymisgeeni (tällaista ei ole tiede kyllä vielä erityisesti esille nostanut...) hankkia lapsen ihan tahdosta, "haluan nyt esim. tämän miehen kanssa, vain miehen mieliksi tms." tai kävi vahinko, tulkoon nyt sitten, ehkä tämän jotenkin handlaa...

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä, joka väännät neurologisista vaikeuksista kärsivän tavoin lapsen saamisen RISKEISTÄ, tässä pari faktaa sinulle:

Synnyttämättömyys lisää kohdunkaulansyövän riskiä. Tutkimusten mukaan imettäminen suojelee imettäjää rintasyövältä.

Olethan nyt varmasti huomioinut kaikki RISKIT jotka lapsettomuuteesi liittyvät? Ai et aio muuttaa mieltäsi syöpäriskin vuoksi? Ei se mitään - kovin harva lapsia haluava nimittäin luopuu haavestaan sen riskin uhalla, että parisuhde kärsii. Elämä on jatkuvaa riskin ottamista.

Ja ajatelkaa mikä RISKI on tauotta vetää vuosikymmenet hormonaalista ehkäisyä. Eivät ne hormoniehkäisyt mitään karkkeja ole, tilastollinen riski on nuorellakin aikuisella veritulppaan. Sitten opettelee uudestaan puhumaan ja kävelemään, vammaisuus kuormittaa kyllä tilastollisesti parisuhdetta sekin. Kenties velat eivät harrasta seksiä, koska siinä on raskauden RISKI. Ehkei kannata olla parisuhteessa kun siinä on aina ero RISKI myös lapsettomilla. Helpompihan suhteesta on kävellä ulos kun ei ole lapsia joiden hyvinvointia pitää miettiä.

Minulla on elämäni mies jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja yhdessä on oltu 12 vuotta. Missään välissä ei ole tullut mieleen että haluaisin nähdä kuinka ihana lapsi meille tulisi. Enemmänkin ajattelen että kuolisin jos tämä rakkauden ilmentymä tulisi väliimme ja huonossa tapauksessa rikkoisi rakkautemme ja etäännyttäisi meidät toisistaan! Missään nimessä en halua lasta, mieli ei tasan tarkkaan muutu ja luojan lykky mieheni on samaa mieltä. Vaikka jostain syystä biologinen kelloni heräisi henkiin niin siellähän saisi tikitellä yksikseen. Mitään muuta en niin palavasti halua kuin tehdä töitä suhteemme eteen jotta olisimme yhdessä pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä, joka väännät neurologisista vaikeuksista kärsivän tavoin lapsen saamisen RISKEISTÄ, tässä pari faktaa sinulle:

Synnyttämättömyys lisää kohdunkaulansyövän riskiä. Tutkimusten mukaan imettäminen suojelee imettäjää rintasyövältä.

Olethan nyt varmasti huomioinut kaikki RISKIT jotka lapsettomuuteesi liittyvät? Ai et aio muuttaa mieltäsi syöpäriskin vuoksi? Ei se mitään - kovin harva lapsia haluava nimittäin luopuu haavestaan sen riskin uhalla, että parisuhde kärsii. Elämä on jatkuvaa riskin ottamista.

Ja ajatelkaa mikä RISKI on tauotta vetää vuosikymmenet hormonaalista ehkäisyä. Eivät ne hormoniehkäisyt mitään karkkeja ole, tilastollinen riski on nuorellakin aikuisella veritulppaan. Sitten opettelee uudestaan puhumaan ja kävelemään, vammaisuus kuormittaa kyllä tilastollisesti parisuhdetta sekin. Kenties velat eivät harrasta seksiä, koska siinä on raskauden RISKI. Ehkei kannata olla parisuhteessa kun siinä on aina ero RISKI myös lapsettomilla. Helpompihan suhteesta on kävellä ulos kun ei ole lapsia joiden hyvinvointia pitää miettiä.

Kenties nämä keskustelut ovat hieman hedelmättömiä. Ollaan varmaan aika erilaisia, ihan perhetaustoilta, älykkyydeltä, koulutukselta, työllistymiseltä, itsetunnolta, mielenterveydeltä ja siltä käsitykseltä millainen on onnellinen elämä. Olkoon jokainen nin onnellinen kuin kykenee omien valintojensa kanssa.

Minun elämäni kirjoitti:

Minulla on elämäni mies jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja yhdessä on oltu 12 vuotta. Missään välissä ei ole tullut mieleen että haluaisin nähdä kuinka ihana lapsi meille tulisi. Enemmänkin ajattelen että kuolisin jos tämä rakkauden ilmentymä tulisi väliimme ja huonossa tapauksessa rikkoisi rakkautemme ja etäännyttäisi meidät toisistaan! Missään nimessä en halua lasta, mieli ei tasan tarkkaan muutu ja luojan lykky mieheni on samaa mieltä. Vaikka jostain syystä biologinen kelloni heräisi henkiin niin siellähän saisi tikitellä yksikseen. Mitään muuta en niin palavasti halua kuin tehdä töitä suhteemme eteen jotta olisimme yhdessä pitkään.

Kylläpä vastasit hienosti ap:n kysymykseen ketjun otsikon mukaisesti, bravo!

Veikkaisin, että "vauvakuume" on joku biologinen "pakko" sitouttaa se mies loppuiäksi itseensä. Siis aika itsekästä.

t. Lapseton 45-vuotias

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Ei kai kukaan pidä itseään velana enää sitten, kun on lapsen mennyt tekemään. Kyllä mä aiemmin pidin mahdottomana ja vastenmielisenäkin koko ajatusta. En todellakaan ollut etsimässä mitään baby daddya vasn nykyisellekin ilmoitin heti tavatessamme 36-vuotiaana, että en sitten halua lapsia. Ja nytkin luopumisen tuska lapsettomasta elämästä oli aika kova eikä päätös syntynyt mitenkään käden käänteessä biologisesta kiireestä huolimatta. T. Edellinen 39v

Miksi et ollut teettänyt sterilisaatiota?

Olin kolmekymppisenä pitkään sinkkuna eikä se ollut ajankohtaista. Lisäksi olin kärsinyt ja parantunut pitkäaikaisesta masennuksesta, ja siinä prosessissa oppi miten paljon ihminen voi kasvaa ja muuttua. En ollut sillä tavalla ehdoton että olisin väenväkisin halunnut sulkea mitään ovia edestäni. Jos sterilisaatioon hyökkääminen heti kun se on mahdollista on kriteeri, niin en toki ollut "vela", mutta ihan vapaaehtoisesti olin lapseton. Mä ajattelen edelleen, että olisin ollut ihan tyytyväinen elämääni lapsettomanakin.

Vähän niin kuin absolutisti, jolla on kaapit täynnä viinaa ja huumeita odottamassa jos mieli muuttuu.

Näetkö itse oikeasti sen potentiaalisen mielen muuttumisen analogisena alkoholistin sortumisen kanssa? Onko se jotain sellaista mitä sinun pitää pyrkiä estämään keinolla millä hyvänsä ja siksi sterilisaatio on välttämätön? Miksi ihmeessä?

Ajattelin silloin, että en halua lapsia nyt enkä todennäköisesti koskaan. En osannut kuvitella itseäni sellaiseen tilanteeseen, jossa haluaisin lapsia. Ei mulla silti ollut mitään pakkomiellettä lyödä asiaa seuraavaksi 50 vuodeksi lukkoon, kuten ei mitään muutakaan asiaa. Esim ajattelen, etten ikipäivänä halua muuttaa maalle, mutta en silti menisi kirjoittamaan asiasta mitään loppuelämää sitovaa sopimusta. Ehkä jos ehkäisyn kanssa olisi ollut ongelmia, mutta olin todella tyytyväinen hormonikierukkaan ja siihen, miten se oli eliminoinut vihaamani kuukautiset.

Minun elämäni kirjoitti:

Minulla on elämäni mies jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja yhdessä on oltu 12 vuotta. Missään välissä ei ole tullut mieleen että haluaisin nähdä kuinka ihana lapsi meille tulisi. Enemmänkin ajattelen että kuolisin jos tämä rakkauden ilmentymä tulisi väliimme ja huonossa tapauksessa rikkoisi rakkautemme ja etäännyttäisi meidät toisistaan! Missään nimessä en halua lasta, mieli ei tasan tarkkaan muutu ja luojan lykky mieheni on samaa mieltä. Vaikka jostain syystä biologinen kelloni heräisi henkiin niin siellähän saisi tikitellä yksikseen. Mitään muuta en niin palavasti halua kuin tehdä töitä suhteemme eteen jotta olisimme yhdessä pitkään.

Kuulostaa läheisriippuvaiselta enemmän kuin rakkaudelta. Tai sitten olet nuori ja naiivi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Tässä mielenkiintoien näkemys: on oikeita veloja ja valheveloja. Onko joku raati joka tuon velaluokan määrittää?

Olin vela aikaan kun termiä ei tunnettu, puhuttiin lapsettomista pareista. Löysin kumppanini kaksikymppisenä. Yhdessä meillä oli paljon unelmia joita toteutimme: opiskelimme, teimme uraa ulkomailla, kävimme konserteissa, teatterissa, elokuvissa, ystäväpiirin kanssa bileissä. Suku lopetti kyselemästä tuleeko lapsia emmekä me niistä haaveilleet. Kunnes takasin kotimaahan palattua huomattiin, että molemmat hauaisi lapsia, lähes nelikymppisinä. Sillä lailla emme olleet näitä tiukkoja veloja, että emme inhonneet lapsia, ne vaan ei ollut meidän juttu meidän elämässä. KUn urat oli hyvässä vauhdissa, vakinaiset paikat hankittuna ja elintaso nostettuna nuo lapset tuntuivat ihan hyvältä ajatukselta. Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta. Koskaan en ole katunut lasten saamista, en olisi halunnut jäädä "polkemaan paikalleen" siihen lapsettomaan elämänvaiheeseen, sen jotenkin koki jo eläneensä loppuun. Minun tyylillä meni varmaan aika monella muullakin tuttavapiirissäni: ensin hyvin itsekästä elämää toteuttaen kaikki mitä halusi, sitten myöhemmin halu taas asettua vähän enemmän paikoilleen. Vieraissa maissa asuminen on kivaa mutta väsyttävää. Vieraus on ensiksi mielenkiintoista, mutta siihenkin väsyy, alkaa kaivata enemmän juurilleen. ja juurilleenmenoon sopii hyvin myös lapset, löytyy takaisin tiukempi sukuyhteys joka urantekovuosina on etääntynyt. Minä olen onnellinen valinnoistani, olivat juuri sopivia minulle. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, ja vilpittömästi voin sanoa heidän olevan hienoin saavutus elämässäni vaikka ura ym. onkin mennyt keskimääräistä paremmin.

Et ole koskaan ollutkaan vela. Vela on sanakirjamääritelmän mukaan ihminen, joka on tehnyt pysyvä päätöksen lapsetomaksi jäämisestä. Se, ettei vain tee mieli lapsia juuri nyt, mutta ehkä tulevaisuudessa mieli muuttuu, on juuri sitä tavallista (väliaikaista ja elämäntilanteeseen liittyvää) lapsettomuutta, josta sinäkin viestissäsi puhut.

Ei ole mitään velaraatia, mutta sanoilla on kyllä vakiintuneita merkityksiä, joita ei ohiteta sillä, että itse haluaa käyttää niitä jollakin toisella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomilla tuntuu olevan kummallisia yleistyksiä lapsista ja perhearjesta. Itse velana kuvittelen, etten kestäisi rutinoitunutta päiväjärjestystä. Mitään vauvakuumetta itselläni ei ollut, miehelläni kyllä. No lapsen saatuamme voin todeta, että säännöllisyyteen ja rutiineihinkin tottuu. Ja kolmevitosena vlin todeta, että sitä omaa aikaa oli riitävästi ennen lasta ja kyllä sitä nytkin saa kun mies hoitaa lasta sujuvasti. On tärkeää että mies osallistuu.

Myös seksiin toisen miehen kanssa tottuisi varmaan viimeistään joidenkin vuosien kuluttua. Ensin penis suussa yököttäisi ja anus vuotaisi vähän verta, mutta sitten sitä oppisi vähitellen rentoutumaan ja antautumaan tilanteelle. Oppisi ne itselle toimivat coping-tekniikat, saisi vertaistukea muilta heteroilta, jotka ovat alkaneet homosuhteeseen, ja hyväksyisi sen, että elämä on tällaista, ja siitä täytyy ottaa irti paras mahdollinen. Lopulta yhdynnät eivät enää hätkähdyttäisi ollenkaan.

Mutta kun vaihtoehtona on, että ei tee jotakin, mikä on noin vahvasti oman persoonallisuuden ja omien toiveiden vastaista, on aika sama, miten helposti siihen tottuisi.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Kun olet kerran (ehkä jopa kypsässä 15-vuoden iässä) päättänyt, etten aikuisten oikeasti, ikinä hanki omia lapsia, ei päätöstään voi pyörtää missään nimessä, olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä? Vai?

Kerrotko vielä oman määritelmäsi periaatteelliselle velalle? Vasta kuolinvuoteella (tai vaihdevuosien alettua), voit oikeasti julistautua "aidoksi velaksi"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomilla tuntuu olevan kummallisia yleistyksiä lapsista ja perhearjesta. Itse velana kuvittelen, etten kestäisi rutinoitunutta päiväjärjestystä. Mitään vauvakuumetta itselläni ei ollut, miehelläni kyllä. No lapsen saatuamme voin todeta, että säännöllisyyteen ja rutiineihinkin tottuu. Ja kolmevitosena vlin todeta, että sitä omaa aikaa oli riitävästi ennen lasta ja kyllä sitä nytkin saa kun mies hoitaa lasta sujuvasti. On tärkeää että mies osallistuu.

Myös seksiin toisen miehen kanssa tottuisi varmaan viimeistään joidenkin vuosien kuluttua. Ensin penis suussa yököttäisi ja anus vuotaisi vähän verta, mutta sitten sitä oppisi vähitellen rentoutumaan ja antautumaan tilanteelle. Oppisi ne itselle toimivat coping-tekniikat, saisi vertaistukea muilta heteroilta, jotka ovat alkaneet homosuhteeseen, ja hyväksyisi sen, että elämä on tällaista, ja siitä täytyy ottaa irti paras mahdollinen. Lopulta yhdynnät eivät enää hätkähdyttäisi ollenkaan.

Mutta kun vaihtoehtona on, että ei tee jotakin, mikä on noin vahvasti oman persoonallisuuden ja omien toiveiden vastaista, on aika sama, miten helposti siihen tottuisi.

Tai sitten tykkäisit vaikket sitä itsellesi nyt suostukaan myöntämään. Miestenvälinen seksi on täysin normaalia ja hyväksyttävää. Sitäpaitsi jokaisessa meissä asuu bi joka on oikeissa olosuhteissa henkiin herätettävissä ja elämästä voi tulla hyvinkin nautinnollista.

Homofobiset ja lapsifobiset ovat yhtä hämmentäviä ihmisiä kummatkin, pelätään sitä mitä ei tunneta eikä anneta itselle lupaa ajatella.

Tässä ketjussa moni kyselee, miksi velat ovat niin käärmeissään siitä, että jotkut vanhemmat väittävät olleensa veloja, vaikka he eivät koskaan olleet tehneet pysyvää päätöstä lapsettomuudesta.

Vastaus liittyy siihen, että vapaaehtoinen lapsettomuus on elämäntapana todella marginalisoitu, ja siihen suhtaudutaan edelleen jossain määrin vihamielisesti. Se pyritään selittämään pois, sitä kyseenalaistetaan, sen perusteella tullaan sivuutetuksi parinvalinnassa, sen johdosta joutuu kuuntelemaan typeriä kommentteja. Kuitenkin monelle, joka on kipuillut sen kanssa, ettei saa pakotettua itseään haluamaan lapsia ja sopeutumaan samaan järjestykseen kuin kaikki muut, tällainen velaidentiteetti antaa mahdollisuuden määritellä ja hyväksyä tämän osan itseään.

Kun muut yrittävät approprioida tätä termiä, se on vähän kuin jokainen kännissä toista tyttöä suudellut opiskelija kutsuisi itseään homoksi. Marginaali-ihmisille on tärkeää, että he saavat itse määritellä itsensä, ettei heitä määritellä ulkopuolelta, eikä heidän identiteettiään kaapata.

Tiedän, että tätä on tavattoman vaikea ymmärtää, jos ei itsellä ole koskaan ollut kokemusta vähemmistöön kuulumisesta, mutta pyydän silti, että näissä keskusteluissa kunnioitettaisiin sitä sanakirjamääritelmää, joka vapaaehtoisella lapsettomuudella on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomilla tuntuu olevan kummallisia yleistyksiä lapsista ja perhearjesta. Itse velana kuvittelen, etten kestäisi rutinoitunutta päiväjärjestystä. Mitään vauvakuumetta itselläni ei ollut, miehelläni kyllä. No lapsen saatuamme voin todeta, että säännöllisyyteen ja rutiineihinkin tottuu. Ja kolmevitosena vlin todeta, että sitä omaa aikaa oli riitävästi ennen lasta ja kyllä sitä nytkin saa kun mies hoitaa lasta sujuvasti. On tärkeää että mies osallistuu.

Myös seksiin toisen miehen kanssa tottuisi varmaan viimeistään joidenkin vuosien kuluttua. Ensin penis suussa yököttäisi ja anus vuotaisi vähän verta, mutta sitten sitä oppisi vähitellen rentoutumaan ja antautumaan tilanteelle. Oppisi ne itselle toimivat coping-tekniikat, saisi vertaistukea muilta heteroilta, jotka ovat alkaneet homosuhteeseen, ja hyväksyisi sen, että elämä on tällaista, ja siitä täytyy ottaa irti paras mahdollinen. Lopulta yhdynnät eivät enää hätkähdyttäisi ollenkaan.

Mutta kun vaihtoehtona on, että ei tee jotakin, mikä on noin vahvasti oman persoonallisuuden ja omien toiveiden vastaista, on aika sama, miten helposti siihen tottuisi.

Tai sitten tykkäisit vaikket sitä itsellesi nyt suostukaan myöntämään. Miestenvälinen seksi on täysin normaalia ja hyväksyttävää. Sitäpaitsi jokaisessa meissä asuu bi joka on oikeissa olosuhteissa henkiin herätettävissä ja elämästä voi tulla hyvinkin nautinnollista.

Homofobiset ja lapsifobiset ovat yhtä hämmentäviä ihmisiä kummatkin, pelätään sitä mitä ei tunneta eikä anneta itselle lupaa ajatella.

Esimerkkini havainnollisti juuri sitä, ettei kyse ole "lapsifobiasta" vaan siitä, että joillekin lapsettomuus on yhtä itsestäänselvä ja hrjumaton asia kuin seksuaalinen identiteetti, ja kun ei kerran lapsia tee mieli, on yhdentekevää, tottuuko lapsiperhe-elämän rutiineihin helposti vai vaikeimman kautta.

Onko tämä vapaaehtoisesti lapsettomuuden julistaminen vain naisten juttu? En ole koskaan missään (tietääkseni) törmännyt mieheen, jolla olisi ollut valtava tarve tuoda esille valintojaan lapsettomuuden suhteen? Vai onko tässä ketjussa joku mies kertonut kokemuksistaan?

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä vapaaehtoisesti lapsettomuuden julistaminen vain naisten juttu? En ole koskaan missään (tietääkseni) törmännyt mieheen, jolla olisi ollut valtava tarve tuoda esille valintojaan lapsettomuuden suhteen? Vai onko tässä ketjussa joku mies kertonut kokemuksistaan?

Minä olen mies. Kirjoitin tämän ketjun viestit 91, 92 ja 96.

Mutta jos kaipaat miehiä, joilla on "valtava tarve tuoda esiin valintojaan lapsettomuuden suhteen", katso mikä tahansa aikakauslehti, jossa miehet kertovat isyydestään. Isäthän ovat ottaneet kielteisen kannan lapsettomuuden suhteen, ja monet heistä ovat innokkaita tuomaan esiin omia valintojaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Tässä mielenkiintoien näkemys: on oikeita veloja ja valheveloja. Onko joku raati joka tuon velaluokan määrittää?

Olin vela aikaan kun termiä ei tunnettu, puhuttiin lapsettomista pareista. Löysin kumppanini kaksikymppisenä. Yhdessä meillä oli paljon unelmia joita toteutimme: opiskelimme, teimme uraa ulkomailla, kävimme konserteissa, teatterissa, elokuvissa, ystäväpiirin kanssa bileissä. Suku lopetti kyselemästä tuleeko lapsia emmekä me niistä haaveilleet. Kunnes takasin kotimaahan palattua huomattiin, että molemmat hauaisi lapsia, lähes nelikymppisinä. Sillä lailla emme olleet näitä tiukkoja veloja, että emme inhonneet lapsia, ne vaan ei ollut meidän juttu meidän elämässä. KUn urat oli hyvässä vauhdissa, vakinaiset paikat hankittuna ja elintaso nostettuna nuo lapset tuntuivat ihan hyvältä ajatukselta. Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta. Koskaan en ole katunut lasten saamista, en olisi halunnut jäädä "polkemaan paikalleen" siihen lapsettomaan elämänvaiheeseen, sen jotenkin koki jo eläneensä loppuun. Minun tyylillä meni varmaan aika monella muullakin tuttavapiirissäni: ensin hyvin itsekästä elämää toteuttaen kaikki mitä halusi, sitten myöhemmin halu taas asettua vähän enemmän paikoilleen. Vieraissa maissa asuminen on kivaa mutta väsyttävää. Vieraus on ensiksi mielenkiintoista, mutta siihenkin väsyy, alkaa kaivata enemmän juurilleen. ja juurilleenmenoon sopii hyvin myös lapset, löytyy takaisin tiukempi sukuyhteys joka urantekovuosina on etääntynyt. Minä olen onnellinen valinnoistani, olivat juuri sopivia minulle. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, ja vilpittömästi voin sanoa heidän olevan hienoin saavutus elämässäni vaikka ura ym. onkin mennyt keskimääräistä paremmin.

Et ole koskaan ollutkaan vela. Vela on sanakirjamääritelmän mukaan ihminen, joka on tehnyt pysyvä päätöksen lapsetomaksi jäämisestä. Se, ettei vain tee mieli lapsia juuri nyt, mutta ehkä tulevaisuudessa mieli muuttuu, on juuri sitä tavallista (väliaikaista ja elämäntilanteeseen liittyvää) lapsettomuutta, josta sinäkin viestissäsi puhut.

Ei ole mitään velaraatia, mutta sanoilla on kyllä vakiintuneita merkityksiä, joita ei ohiteta sillä, että itse haluaa käyttää niitä jollakin toisella tavalla.

Vapaaehtoisesti lapseton ei siis voi ja/tai saa muuttaa mielipidettään lapsiluvun suhteen, ei vaikka mitä tulisi? Kuuluuko velojen maailmaan yleisemminkin johonkin kehitysvaiheeseen juuttuminen tai muutoin musta-valkoisen "olen aina tätä mieltä" ajatusmaailman vaaliminen, vaikka se jossain tulevassa elämänvaiheessa osoittautuisi jopa haitalliseksi ajatusmalliksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Tässä mielenkiintoien näkemys: on oikeita veloja ja valheveloja. Onko joku raati joka tuon velaluokan määrittää?

Olin vela aikaan kun termiä ei tunnettu, puhuttiin lapsettomista pareista. Löysin kumppanini kaksikymppisenä. Yhdessä meillä oli paljon unelmia joita toteutimme: opiskelimme, teimme uraa ulkomailla, kävimme konserteissa, teatterissa, elokuvissa, ystäväpiirin kanssa bileissä. Suku lopetti kyselemästä tuleeko lapsia emmekä me niistä haaveilleet. Kunnes takasin kotimaahan palattua huomattiin, että molemmat hauaisi lapsia, lähes nelikymppisinä. Sillä lailla emme olleet näitä tiukkoja veloja, että emme inhonneet lapsia, ne vaan ei ollut meidän juttu meidän elämässä. KUn urat oli hyvässä vauhdissa, vakinaiset paikat hankittuna ja elintaso nostettuna nuo lapset tuntuivat ihan hyvältä ajatukselta. Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta. Koskaan en ole katunut lasten saamista, en olisi halunnut jäädä "polkemaan paikalleen" siihen lapsettomaan elämänvaiheeseen, sen jotenkin koki jo eläneensä loppuun. Minun tyylillä meni varmaan aika monella muullakin tuttavapiirissäni: ensin hyvin itsekästä elämää toteuttaen kaikki mitä halusi, sitten myöhemmin halu taas asettua vähän enemmän paikoilleen. Vieraissa maissa asuminen on kivaa mutta väsyttävää. Vieraus on ensiksi mielenkiintoista, mutta siihenkin väsyy, alkaa kaivata enemmän juurilleen. ja juurilleenmenoon sopii hyvin myös lapset, löytyy takaisin tiukempi sukuyhteys joka urantekovuosina on etääntynyt. Minä olen onnellinen valinnoistani, olivat juuri sopivia minulle. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, ja vilpittömästi voin sanoa heidän olevan hienoin saavutus elämässäni vaikka ura ym. onkin mennyt keskimääräistä paremmin.

Et ole koskaan ollutkaan vela. Vela on sanakirjamääritelmän mukaan ihminen, joka on tehnyt pysyvä päätöksen lapsetomaksi jäämisestä. Se, ettei vain tee mieli lapsia juuri nyt, mutta ehkä tulevaisuudessa mieli muuttuu, on juuri sitä tavallista (väliaikaista ja elämäntilanteeseen liittyvää) lapsettomuutta, josta sinäkin viestissäsi puhut.

Ei ole mitään velaraatia, mutta sanoilla on kyllä vakiintuneita merkityksiä, joita ei ohiteta sillä, että itse haluaa käyttää niitä jollakin toisella tavalla.

Vapaaehtoisesti lapseton ei siis voi ja/tai saa muuttaa mielipidettään lapsiluvun suhteen, ei vaikka mitä tulisi? Kuuluuko velojen maailmaan yleisemminkin johonkin kehitysvaiheeseen juuttuminen tai muutoin musta-valkoisen "olen aina tätä mieltä" ajatusmaailman vaaliminen, vaikka se jossain tulevassa elämänvaiheessa osoittautuisi jopa haitalliseksi ajatusmalliksi? 

Kyse ei ole siitä, onko velan mahdollista muuttaa mieltään eikä varsinkaan siitä, onko mielen muuttaminen sallittua esimerkiksi moraalisessa mielessä. Kyse on siitä, että ihminen, joka ei halua lapsia vielä, toistaiseksi tai ainakaan tässä elämäntilanteessa tai joka ei ole miettinyt asiaa tai joka ei pidä lasten hankintaa millään tavalla ajankohtaisena, ei ole vapaaehtoisesti lapseton.