"Entiset velat" - miten mieli muuttui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Ei kai kukaan pidä itseään velana enää sitten, kun on lapsen mennyt tekemään. Kyllä mä aiemmin pidin mahdottomana ja vastenmielisenäkin koko ajatusta. En todellakaan ollut etsimässä mitään baby daddya vasn nykyisellekin ilmoitin heti tavatessamme 36-vuotiaana, että en sitten halua lapsia. Ja nytkin luopumisen tuska lapsettomasta elämästä oli aika kova eikä päätös syntynyt mitenkään käden käänteessä biologisesta kiireestä huolimatta. T. Edellinen 39v

Miksi et ollut teettänyt sterilisaatiota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä se onkin just tuosta kiinni, mitä kakkonen sanoi? En mäkään olisi halunnut lasta, jos ei olisi eräs mies vienyt niitä jalkoja alta. En mistään lisääntymisvietistä halunnut lapsia vaan rakkaudesta mieheen. En olisi koskaan halunnut lasta ilman miestäni.

En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia. 

Hyvä teille, mutta uskotko ihan oikeasti, että kaikki sadat tuhannet lapsiperheet maailmassa perustuvat intohimottomaan järkiliittoon?

Vierailija kirjoitti:

Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta.

Jos haluaa rauhallista elämää, on lapset kyllä vihonviimeinen vaihtoehto. Ei kai kukaan voi tosissaan väittää, että lapsiperheessä on RAUHALLISEMPAA kuin lapsettomassa :D?! Itsekin kumoat tuon rauhan heti seuraavassa lauseessa - kotiin oli kiireempi töistä. Kiire != rauha.

Ehkä teilläkin oikeampi syy oli se, että ette osanneet "rauhoittua" itsekseen, vaan siihen piti hommata jokin ulkoinen pakko eli lapset. Ja tässä nimenomaan se "rauhoittuminen" ei tarkoita oikeaa rauhoittumista, vaan yhden kiireen vaihtamista toiseen. Monille ihmisille oman itsen kanssa eläminen on niin hirveä ajatus, ettei sitä oikeaa rauhoittumista osaa/uskalla tehdä, vaan koko ajan elämä pitää täyttää jollakin: ensin uralla/matkustelulla/biletyksellä, ja sen jälkeen lapsilla. Ehkä jossain välissä kuitenkin pitäisi opetella elämään ITSENSÄ kanssa ilman mitään ulkoisia elämänohjureita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä se onkin just tuosta kiinni, mitä kakkonen sanoi? En mäkään olisi halunnut lasta, jos ei olisi eräs mies vienyt niitä jalkoja alta. En mistään lisääntymisvietistä halunnut lapsia vaan rakkaudesta mieheen. En olisi koskaan halunnut lasta ilman miestäni.

En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia. 

Hyvä teille, mutta uskotko ihan oikeasti, että kaikki sadat tuhannet lapsiperheet maailmassa perustuvat intohimottomaan järkiliittoon?

En ymmärrä mitä tarkoitat. Selitäpä vähän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.

Ei kai kukaan pidä itseään velana enää sitten, kun on lapsen mennyt tekemään. Kyllä mä aiemmin pidin mahdottomana ja vastenmielisenäkin koko ajatusta. En todellakaan ollut etsimässä mitään baby daddya vasn nykyisellekin ilmoitin heti tavatessamme 36-vuotiaana, että en sitten halua lapsia. Ja nytkin luopumisen tuska lapsettomasta elämästä oli aika kova eikä päätös syntynyt mitenkään käden käänteessä biologisesta kiireestä huolimatta. T. Edellinen 39v

Miksi et ollut teettänyt sterilisaatiota?

Olin kolmekymppisenä pitkään sinkkuna eikä se ollut ajankohtaista. Lisäksi olin kärsinyt ja parantunut pitkäaikaisesta masennuksesta, ja siinä prosessissa oppi miten paljon ihminen voi kasvaa ja muuttua. En ollut sillä tavalla ehdoton että olisin väenväkisin halunnut sulkea mitään ovia edestäni. Jos sterilisaatioon hyökkääminen heti kun se on mahdollista on kriteeri, niin en toki ollut "vela", mutta ihan vapaaehtoisesti olin lapseton. Mä ajattelen edelleen, että olisin ollut ihan tyytyväinen elämääni lapsettomanakin.

Vierailija kirjoitti:

Yllätys: ap sai pari vastausta kysymykseen, minkä jälkeen velat ovat jälleen vastaamassa ketjuun, joka ei kosketa heitä ja takertumassa toisten vastauksiin.

Ohis

Täällä palstalla on 1-2 kiihkeää velaa joille tuo lapsettomuus on uskonto. Valitettavasti ovat vaan niin aktiivisesti päivystämässä palstalla, että rasittavat jokaisessa keskustelussa. Joskus miettii miten heillä tuntuu se elämänsisältö tulevan vain palstailusta kun puheissa aina arvostelevat lapsia tehneiden "rahoitettua vapautta" - se kaikki vapaus kohdistetaan palstalle? Vähän surullista, mutta OK. Ohis kahvikupin ääreltä, nyt takaisin töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätys: ap sai pari vastausta kysymykseen, minkä jälkeen velat ovat jälleen vastaamassa ketjuun, joka ei kosketa heitä ja takertumassa toisten vastauksiin.

Ohis

Täällä palstalla on 1-2 kiihkeää velaa joille tuo lapsettomuus on uskonto. Valitettavasti ovat vaan niin aktiivisesti päivystämässä palstalla, että rasittavat jokaisessa keskustelussa. Joskus miettii miten heillä tuntuu se elämänsisältö tulevan vain palstailusta kun puheissa aina arvostelevat lapsia tehneiden "rahoitettua vapautta" - se kaikki vapaus kohdistetaan palstalle? Vähän surullista, mutta OK. Ohis kahvikupin ääreltä, nyt takaisin töihin.

Samaa mietin. Ikävintä mielestäni on kyseenalaistaa toisten valintoja ja kokemuksia (kuten tässäkin ketjussa, mm. sterilisaatiosta utelu), kun ymmärtääkseni vapaaehtoisesti lapsettomat toivovat itsekin rauhaa uteluilta ja valintojen arvostelulta.

Palstavelan/-velat tunnistaa helposti kirjoitustyylistä ja tutuista argumenteista.

Hmm, vaikutan ajatusmaailmaltani poikkeavan veloist, jotka ovat kuitenkin tehneet lapsia. Tiedän, että olisin hyvä äiti vaikka heti, ja se onkin yksi syy miksi en lapsia halua. Huolehtisin lapsista ja unohtaisin itseni. Uskon että miehenikin olisi hyvä isä. Minua joskus jopa hieman surettaa, että hän jää todennäköisesti lapsettomaksi jos jatkaa kanssani. Jollakin tapaa myös haluaisin nähdä millaisia meidän lapsista tulisi.

Mutta sitten kuitenkin järki voittaa. En jaksaisi sitä perhearkea, raskaaana oleminen kuulosta karsealta, synnytys vielä karseammalta ja jälkivaivat voivat kestää loppuelämän. Lapsesta voi tulla psykopaatti, vaikeasti vammainen tai narkkari, ilman että voin asiaan vaikuttaa. Lisäksi en näe että tämä maailma on nykyään saati tulevaisuudessa erityisen hyvä paikka elää.

Olen toki melko nuori, 26. Jollakin tapaa odotan että koska se kuuluisa biologinen kello pärähtää. Toivon vain, etten tee elämäni suurinta virhettä hormoonien mylläkässä.

Ihmettelen miksi täytyy olla niin paatoksellinen ja kiihkeä jonkun asian puolesta (tässä lapsettomuudesta) jos asian kanssa on sinut. Se tarkoittaa ettei ole ja koittaa itselleen samalla todistaa, että näin on vaikka sisimmään on toista mieltä. Eihän toisten elämä ja valinnat pitöisi mitenkään hetkauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se minulla oli erilaista kuin muilla. Olin ihan varma siitä että en tule ikinä tekemään lapsia, niin varma ettei kysymys edes provosoinut mua. Sama kuin joku olisi syyttänyt hiusten väristä kun joskus harvoin asia tuli puheeksi ja oli aistittavissa negatiivista suhtautumista. Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä 😊. Väitän että ylivoimainen enemmistö naisista ei ajattele näin vaan suunnitelma on että lapsia hankitaan kun aika on kypsä ja löytyy oikea mies.

Jos sinua hirvitti ajatus lapsista, niin silloinhan tuo sinun "velautesi" rakentui peloille. En siis pitäisi tuota aitona velautena vaan enemmänkin kyse oli sinun kohdalla siitä, että et uskonut kykeneväsi vanhemmuuteen ja siksi ajatus lapsista ja vanhemmuudesta pelotti sinua.

Tuo on ihan ymmärrettävää ja usein nimenomaan hyvin vastuuntuntoiset ihmiset pelkäävät vanhemmuutta, koska asettavat itselleen niin korkeat standardit. Sitten, kun itseluottamus, rentous ja luottamus omaan kykyyn ottaa vastuuta ja huolehtia lisääntyy, lapsia aletaankin haluamaan koska pelot hälvenevät.

Mutta mielestäni tuossa on edelleen kyse jostain muusta kuin "aidosta" velaudesta. Ja anteeksi että hifistelen, ei edelleenkään ole tarkoitus antaa kuvaa, että me velat oltaisiin jotenkin ihmeellisempiä kuin muut. Yritän vaan tuoda esille sitä, että aika monenlaisia elämäntilanteita niputetaan velauden alle, vaikka niissä ei ole kyse velaudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin nuorena ettei minusta ole äidiksi ja tiesin sitten kun se tuli mahdolliseksi.

Mä luulen, että suurimmalla osalla alle kolmekymppisistä, tai  mikä ettei ylikin, on kyse juuri tästä. Sitten kun aikuistutaan, niitä lapsia halutaan kyllä.

Kyllä se minulla oli erilaista kuin muilla. Olin ihan varma siitä että en tule ikinä tekemään lapsia, niin varma ettei kysymys edes provosoinut mua. Sama kuin joku olisi syyttänyt hiusten väristä kun joskus harvoin asia tuli puheeksi ja oli aistittavissa negatiivista suhtautumista. Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä 😊. Väitän että ylivoimainen enemmistö naisista ei ajattele näin vaan suunnitelma on että lapsia hankitaan kun aika on kypsä ja löytyy oikea mies.

"Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä"

Ajattelitko näin vielä kun halusitkin lapsia? Ts. halusitko lapsia VAIKKA ne olivat mielestäsi pelottavia ja ärsyttäviä, vai muuttuivatko ne epäpelottaviksi ja epä-ärsyttäviksi samalla kun vauvakuume iski?

Kyllä muiden lapset on aina olleet pelottavia ja ärsyttäviä ja on osittain edelleenkin. Yleisesti ottaen koen että pärjään aina sen ikäisen lapsen kanssa kun oma on - meillä jäi siis yhteen lapseen. Raskaaksi tultua oletin että edessä on lapsen synnyttyä about helvetti ja yllätys olikin suuri kun ei ollutkaan. Hämmästyttävää kyllä lapsi ei ollutkaan kryptinen ja tuskastuttava, huutava olento vaan se vastasi positiivisilla tavoilla kun sille antoi huomiota ;D. Lapseni on vaan niin ihana (ja raivostuttava ;)), on ollut jo yli kymmenen vuotta eikä ihanuus tunnu loppuvan ollenkaan. Katsotaan nyt mitä murrosikä tuo tullessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia. 

Ei se lapsi tule vanhempien väliin, vaan on pikemminkin vanhempien rakkauden ilmentymä, kolmas ihminen jota molemmat rakastavat yli kaiken ja se rakkaus lapseen yhdistää myös puolisoita toisiinsa.

Aika yltiöromanttinen näkemys. Lapsi kun todistettavastikin keskimäärin heikentää parisuhdetyytyväisyyttä, vähentää pariskunnan keskinäistä läheisyyttä ja seksiä, minimoi kahdenkeskisen ajan vuosiksi sekä pahimmillaan (mutta ei niin harvoin) johtaa lopulta eroon. Kuinka rakas se puoliso voi olla, jos on tuollaiset riskit valmis lapsen tekemisellä ottamaan?  Itse en mistään hinnasta suostuisi riskeeraamaan suhdettani lapsen tekemällä, enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin juuri meidän olevan täysin immuuni lapsen hankinnan negatiivisille vaikutuksille.

Onko sulla omaa kokemusta asiasta?

Tapasin 6v vanhemman mieheni vuonna - 98 ollessani 16v. Naimisiin menimme 2001 ollessani 20v. Ja vietimme kahden aikuisen avioelämää kaikessa rauhassa vuoteen 2009, jolloin sain esikoisemme 28- vuotiaana. Ei lapsi meidän suhteeseen mitenkään negatiivisesti vaikuttanut. Ihan jatkui seksielämä, hellyys ja läheisyys. Parisuhteemme vain vahvistui ja rakkautemme yhä edelleen kasvoi jaettuamme kokemukset raskaudesta, synnytyksest, perhehuoneesta synnytyksen jälkeen kun yhdessä opettelimme hoitamaan lastamme. Nautimme kumpikin perhe-elämästä ja ehkä kaikki meni helposti ja vauva sujahti arkeemme, koska meillä oli pitkä yhteinen parisuhdehistoria. Kunnioitamme toisiame paitsi puolisoina, myös vanhempina. Rakkaus mieheeni on syventynyt lapsen myötä. Varmasti todella paljon on myös näitä kokemuksia.

Kuinka vaikea voi olla ymmärtää käsitteitä "keskimäärin" ja "riski"? Te otitte riskin, ja olitte onnekkaita kun teille ei käynyt niinkuin keskimäärin käy. Kyllähän monet polttaa tupakkaakin vuosikymmeniä, eivätkä sairastu keuhkosyöpään. Silti he ovat ottaneet RISKIN saada keuhkosyöpä, sillä KESKIMÄÄRIN useampi tupakoiva saa keuhkösyövän kuin tupakoimaton. Sinulle parisuhde ei ollut niin tärkeä kuin lapsen saaminen, kun sen riskin olit valmit suhteen kustannuksella ottamaan. 

Kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää ettei meistä kumpikaan ajatellut lapsen saamista yli kymmenen lapsettoman parisuhdevuoden jälkeen minään riskinä? Ei käynyt mielessäkään tehdä lapsi ajatuksella, että siitä ero koituu. Hyvä parisuhde vain vahvistuu siitä lapsesta.

Etkä sinä pysty sanomaan mikä minulle oli tärkeää :D Tottakai rakkaus mieheeni ja avioliittoni oli tärkeä silloin ja on yhä edelleen. Mutta ME emme ottaneet mitään "riskiä suhteen kustannuksella" niinkuin väkisin haluat jostain syystä asian nähdä. Meillä oli ja on edelleen kypsä, aikuinen parisuhde ja luottamus suhteeseemme ja toisiimme.

Kuten joku viisaasti yllä totesi, parisuhteita on erilaisia. Hyvin symbioottisessa tai läheisriippuvaisessa suhteessa oma lapsi varmaan voidaan kokea riskinä, tunkeilijana... Mikä kuulostaa kyllä vinksahtaneelta, kun kyse on omasta lapsesta jota vanhemmalla on lupa rakastaa. Rakkautta on erilaista: rakkaus puolisoa kohtaan on eroottista rakkautta, luonnollista puolisoiden välillä. Rakkaus lapseen on pyyteetöntä rakkautta, suojelua, huolenpitoa, hellyyttä ilman puolisoiden välistä eroottista rakkautta. Rakkaus omaan lapseen saa antamaan henkensä lapsen edestä silmää räpäyttämättä. Rakkaus lapseen ei uhkaa rakkautta puolisoon koska se on niin toisenlaista, hyvässä mielessä.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se minulla oli erilaista kuin muilla. Olin ihan varma siitä että en tule ikinä tekemään lapsia, niin varma ettei kysymys edes provosoinut mua. Sama kuin joku olisi syyttänyt hiusten väristä kun joskus harvoin asia tuli puheeksi ja oli aistittavissa negatiivista suhtautumista. Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä 😊. Väitän että ylivoimainen enemmistö naisista ei ajattele näin vaan suunnitelma on että lapsia hankitaan kun aika on kypsä ja löytyy oikea mies.

Jos sinua hirvitti ajatus lapsista, niin silloinhan tuo sinun "velautesi" rakentui peloille. En siis pitäisi tuota aitona velautena vaan enemmänkin kyse oli sinun kohdalla siitä, että et uskonut kykeneväsi vanhemmuuteen ja siksi ajatus lapsista ja vanhemmuudesta pelotti sinua.

Tuo on ihan ymmärrettävää ja usein nimenomaan hyvin vastuuntuntoiset ihmiset pelkäävät vanhemmuutta, koska asettavat itselleen niin korkeat standardit. Sitten, kun itseluottamus, rentous ja luottamus omaan kykyyn ottaa vastuuta ja huolehtia lisääntyy, lapsia aletaankin haluamaan koska pelot hälvenevät.

Mutta mielestäni tuossa on edelleen kyse jostain muusta kuin "aidosta" velaudesta. Ja anteeksi että hifistelen, ei edelleenkään ole tarkoitus antaa kuvaa, että me velat oltaisiin jotenkin ihmeellisempiä kuin muut. Yritän vaan tuoda esille sitä, että aika monenlaisia elämäntilanteita niputetaan velauden alle, vaikka niissä ei ole kyse velaudesta. 

Mahdollista kyllä, mutta se mitä näitä keskusteluja olen lukenut näitä veloja on hyvin paljon ja osalla menee jo elämäntehtäväksi purkaa nettiin aggressiivisia mielipiteitä siitä miten kamalia lapset on ja ne pilaa elämän jne. Eli pelon kautta ihan selvästi. En usko että heitä yleisesti pidetään ei-veloina sen takia, vaan hehän juuri ovat näitä ydinveloja. Ja edelleenkin kyllä väitän että minulta puuttuu joku äidillisyysgeeni. Esim. vauvakuumetta en ole koskaan kokenut ja kuten joku tuolla kirjoitti, minäkin koen olevani sisimmässäni vela vaikka mulla onkin yksi lapsi. Jotan rakastan yli kaiken ja joka on parasta mitä mulle on tapahtunut.

Kuka sen oikean tai aidon velan sitten määrittelee? Eivätkö ihmiset saa olla lapsettomia omalla tavallaan? Ikävää mitätöidä toisten henkilökohtaisia kokemuksia.

Jotenkin näistä velavänkääjien vastauksista tuntuu paistavan läpi huoli siitä, että omakin mieli vielä muuttuu. "Kato sulle kävi noin koska sä et ollut OIKEASTI vela."

Esimetkiksi Rosa Meriläinen vaati äänekkäästi oikeutta olla lisääntymättä mediassa joitain vuosia sitten, mutta sai lapsen, koska rakastui. Sellaista elämä on. Itse olen 27-vuotias äiti enkä kuvittelekaan, että olen kaikesta samaa mieltä vielä 20 vuoden päästä. Jotkut periaatteet varmaankin pysyvät, mutta tuskin kaikki.

Minulla päätös kaatui 27-vuotiaana, kun seurustelin ensimmäistä kertaa vakavasti vela-miehen kanssa. Löysimme toisemme netistä, ja yhteistä meille nimenomaan oli valittu valikosta "en halua lapsia".

Olimme seurustelleet vain muutaman kuukauden kun kysyin mieheltä, että onko tämä lapsettomuus yhteisen loppuelämän kannalta täysin ehdotonta. Mies vastasi hyvin varmasti ytimekkäästi: "Kyllä, se on ehto."

Silloin (onneksi ajoissa) ymmärsin, etten voi tehdä noin lopullista päätöstä, ainakaan noin nuorena. Lopetimme suhteen hyvissä merkeissä.

Nyt pari vuotta myöhemmin vieläkin vatvon, mutta "aito vela" en ole. En etsi aktiivisesti "isäehdokasta" enkä ole potenut tai kokenut edes hetkellistä vauvakuumetta vieläkään, mutta joka tapauksessa, lopullinen päätös lapsettomuus ei enää ole.

Tapasin ihanan miehen, ja tovin kuluttua olin raskaana. Suunnittelematon raskaus. Kun tikkuun tuli kaksi viivaa, tiesin, että oikeastaan olen jo pidemmän aikaa halunnut lapsen. En vaan ollut tajunnut sitä.

Mulla on vähän sama kokemus kuin jollain toisellakin tässä ketjussa.

Mä olin lapsesta asti varma, että mä en hanki lapsia, en koskaan haaveillut äitiydestä tai ihastellut edes vauvoja. Täysi-ikäistymisen jälkeen, ehkä siinä 20-vuotiaana, aloin kipuilemaan lastenhaluamattomuuttani(?) ihan tosissani koska tiesin, että äitini toivoi kovasti lapsenlapsia, mutta mä en niitä hänelle koskaan tulisi tekemään (=pettymys äidille). En siltikään halunnut lapsia, mutta suretti äidin puolesta.

24 vuotta täytettyäni tapasin pari vuotta vanhemman miehen, joka aika pian sanoi, että on aina halunnut lapsia. Meinasi iskeä ihan totaalinen paniikki ja ajattelin, että tuo se "vika" sitten on muuten aivan upeassa miehessä, ja tosissani mietin tapailun lopettamista. Olin kuitenkin jo liian ihastunut mieheen ja salaa toivoin, että tämä ei nosta lapsiasiaa enää esiin.

Kuinkas kävikään, mies aina silloin tällöin puhui lapsista ja oikein riipaisi kun hän välillä katsoi vierasta vauvaa kaupassa, ja pikkuhiljaa mun mieli alkoi muuttua. Vauvakuumetta ei missään vaiheessa tullut, mutta esikoinen syntyi hiukan ennen kaksivuotispäiväämme. Kuopus syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

Voisin sanoa, etttä nimenomaan rakkaudesta mieheen lopulta halusin lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta.

Jos haluaa rauhallista elämää, on lapset kyllä vihonviimeinen vaihtoehto. Ei kai kukaan voi tosissaan väittää, että lapsiperheessä on RAUHALLISEMPAA kuin lapsettomassa :D?! Itsekin kumoat tuon rauhan heti seuraavassa lauseessa - kotiin oli kiireempi töistä. Kiire != rauha.

Ehkä teilläkin oikeampi syy oli se, että ette osanneet "rauhoittua" itsekseen, vaan siihen piti hommata jokin ulkoinen pakko eli lapset. Ja tässä nimenomaan se "rauhoittuminen" ei tarkoita oikeaa rauhoittumista, vaan yhden kiireen vaihtamista toiseen. Monille ihmisille oman itsen kanssa eläminen on niin hirveä ajatus, ettei sitä oikeaa rauhoittumista osaa/uskalla tehdä, vaan koko ajan elämä pitää täyttää jollakin: ensin uralla/matkustelulla/biletyksellä, ja sen jälkeen lapsilla. Ehkä jossain välissä kuitenkin pitäisi opetella elämään ITSENSÄ kanssa ilman mitään ulkoisia elämänohjureita?

No hoh, kyllä sitä kuule kerkesi  elämään itsensä kanssa ihan hyvin tuossakin, asuttiin useita vuosia miehen kanssa eri paikoissakin joten sitä yksinoloa ja tilaa itsetutkiskelulle oli runsaasti. Kummallisesti täällä muutamat ihmiset tarjoavat omaa malliaan kaikille. On uteliaita ihmisiä jotka haluavat tehdä asioita elämässään, eivät vaan nököttää koneen ääressä (kuin näin satunnaisesti). Elämä oli lasten kanssa rauhallisempaa, usko vain. Vähensin töiden tekemistä, ja tuo "kiire kotiin" tarkoitti, että halusi sinne lasten luo. Meillä arki lasten kanssa oli hyvin kiireetöntä. Olen asemassa, jossa kykenen oman työaikani muokkaamaan, siksi esim. hoitoon lähdöt olivat rauhallisia ja sairauksien sattuessa pystyin pitämään etäpäiviä. Samoin tein töitä lasten nukkuessa päikkäreitä tai mentyä iltaunille, mukavaa ja rauhallista askartelua kotona. Kuinkahan sinun mielestäsi ihmisen tulisi elää, että itsensä oppisi? Maata kotona työttömänä vuosikausia? Roikkua siinä miehessä epätoivoisesti kiinni ettei sekunniksikaan irti päästä? Jokainen tyylillään. Minut on vahvaksi, tasapainoiseksi ja hyvän itsetunnon omaavaksi virallisesti testattu useamman kerran johtajakoulutuksissa, realistinen kuva itsestä ja osaamisesta on kuulemma vahvuuteni. Tuon kykenee saavuttamaan myös näin aktiivisella tyylillä joka jostakin voi näyttää "suorittamiselta". Ja se itsensä hyväksyminen näkyy yleensä myös muiden erilaisuuden hyväksymisenä, vaikka he toisenlaiset arvot ja elämänvalinnat omaisivatkin. Toivottavasti sinäkin opit hyväksymään itsesi ja muut.

Mä olin arponut haluanko lapsia vai en ja tullut tulokseen, että ei taida mahtua tähän elämään. Sitten kun elämäni rakkaus ilmaisi haluavansa lapsia, tunsin rauhallisen varmuuden tunteen, että kyllä minäkin haluan. 32v ja onnellisesti raskaana. :)

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se minulla oli erilaista kuin muilla. Olin ihan varma siitä että en tule ikinä tekemään lapsia, niin varma ettei kysymys edes provosoinut mua. Sama kuin joku olisi syyttänyt hiusten väristä kun joskus harvoin asia tuli puheeksi ja oli aistittavissa negatiivista suhtautumista. Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä 😊. Väitän että ylivoimainen enemmistö naisista ei ajattele näin vaan suunnitelma on että lapsia hankitaan kun aika on kypsä ja löytyy oikea mies.

Jos sinua hirvitti ajatus lapsista, niin silloinhan tuo sinun "velautesi" rakentui peloille. En siis pitäisi tuota aitona velautena vaan enemmänkin kyse oli sinun kohdalla siitä, että et uskonut kykeneväsi vanhemmuuteen ja siksi ajatus lapsista ja vanhemmuudesta pelotti sinua.

Tuo on ihan ymmärrettävää ja usein nimenomaan hyvin vastuuntuntoiset ihmiset pelkäävät vanhemmuutta, koska asettavat itselleen niin korkeat standardit. Sitten, kun itseluottamus, rentous ja luottamus omaan kykyyn ottaa vastuuta ja huolehtia lisääntyy, lapsia aletaankin haluamaan koska pelot hälvenevät.

Mutta mielestäni tuossa on edelleen kyse jostain muusta kuin "aidosta" velaudesta. Ja anteeksi että hifistelen, ei edelleenkään ole tarkoitus antaa kuvaa, että me velat oltaisiin jotenkin ihmeellisempiä kuin muut. Yritän vaan tuoda esille sitä, että aika monenlaisia elämäntilanteita niputetaan velauden alle, vaikka niissä ei ole kyse velaudesta. 

Siis mitä vit*tua, ihan oikeasti?

Wikipedia:

"Vapaaehtoista lapsettomuutta on väitetty Suomessa tabuksi.[26] Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat kohdanneet vähättelyä elämäntapansa vuoksi, yleensä se on ilmennyt siinä, että heidän oletetaan muuttavan mielensä.[3] Ongelmaksi on koettu, että joillain työpaikoilla äidit ja isät saavat valita loma-aikansa ensin ja lapsettomia pyydetään jäämään ylitöihin.[3] Vapaaehtoisesti lapsettomat joutuvat muita useammin perustelemaan omaa valintaansa.[12][13] Vapaaehtoisen lapsettomuuden on katsottu olevan enemmän naisia koskeva kysymys, koska äitiys ja naiseus liitetään mielikuvissa voimakkaasti toisiinsa.[11] Vapaaehtoisesti lapsettomat joutuvat joskus myös häirinnän, syyllistämisen, painostuksen ja vihapuheen kohteeksi.[13].[3][14]

Yleisin vapaaehtoisesti lapsettomia vastaan esitetyn kritiikin sisältö on se, että he eivät tuota lisää veronmaksajia, heidän väitetään vihaavan lapsia ja olevan itsekkäitä.[14][11][12] Heidän väitetään katuvan valintaansa myöhemmin.[3][12][11] Vapaaehtoisesti lapsettomia on leimattu myös mielenhäiriöisiksi.[29] Yleinen kysymys on myös se, kuka heitä hoitaa, kun he ovat vanhoja.[3]

Vapaaehtoisesti lapsettoman syliin saatetaan nostaa väkisin lapsi tai selityksiä lapsettomuuteen voidaan tivata aggressiivisesti.[30]"

Tämä on ihan pelleilyä. Kuka sen määrittää, mitkä "kriteerit" pitää täyttää, että on joku hiton AITO vela?

Kertokaa nyt meille kaikille, miten jaksatte aina repiä toisten omista kokemuksista jonkun kohdan mikä tekee jonkun päätöksestä feikin? 

 

Kertokaa nyt ihmeessä lopultakin vastaus tähän kysymykseen, joka ihmeellisesti jok'ikisessä vela-keskustelussa mystisesti ohitetaan.