Lue keskustelun säännöt.
"Entiset velat" - miten mieli muuttui?
29.06.2016 |
Heti alkuun sanottakoon, että tämän keskustelun tarkoitus ei ole moralisoida ihmisten lisääntymisvalintoja suuntaan tai toiseen. Aihe kiinnostaa, koska alan itse olla siinä iässä että lapset alkavat olla mahdollisen parisuhteen kannalta todella ajankohtainen aihe ja olen alkanut kipuilla asian kanssa. Itse en koskaan ole halunnut lapsia, eikä minkäänlaista biologista kelloa ole ilmaantunut. Tavallaan haluaisin haluta lapsia, mutta sekä intuitio että järkisyyt puhuvat toistaiseksi niin selvästi lasten hankkimista vastaan, että tuntuu suorastaan mahdottomalta ajatukselta että muuttaisin vielä mieleni.
Tiedän miten ärsyttävää on, kun lapsia haluamattomalle sanotaan alentuvasti, että "kyllä se mieli siitä vielä muuttuu". Näin kuitenkin myös oikeasti monelle käy. Minua kiinnostaisi kuulla teistä, joiden mieli on muuttunut. Missä iässä se tapahtui? Tapahtuiko muutos yhtäkkiä vai vähitellen? Vaikuttivatko ulkoiset tekijät muutokseen (kumppani, elämäntilanne tms.)? Jos olet mielen muuttumisen jälkeen hankkinut lapsia, oletko koskaan katunut? Kaikki muutkin kokemukset aiheesta ovat tervetulleita.
Kiitos vastauksista!
Kommentit (171)
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin nuorena ettei minusta ole äidiksi ja tiesin sitten kun se tuli mahdolliseksi.
Mä luulen, että suurimmalla osalla alle kolmekymppisistä, tai mikä ettei ylikin, on kyse juuri tästä. Sitten kun aikuistutaan, niitä lapsia halutaan kyllä.
Kyllä se minulla oli erilaista kuin muilla. Olin ihan varma siitä että en tule ikinä tekemään lapsia, niin varma ettei kysymys edes provosoinut mua. Sama kuin joku olisi syyttänyt hiusten väristä kun joskus harvoin asia tuli puheeksi ja oli aistittavissa negatiivista suhtautumista. Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä 😊. Väitän että ylivoimainen enemmistö naisista ei ajattele näin vaan suunnitelma on että lapsia hankitaan kun aika on kypsä ja löytyy oikea mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain esikoiseni 31-vuotiaana. Ehkä se kolmenkympin rajapyykki sai osaltaan mielen muuttumaan, kolmenkympin kriisi mitä oikeasti haluaa aikuiselämältään. Mies myös toivoi lasta, pitkä parisuhde, kaikki palaset kohdallaan. Nyt olen 35v kahden lapsen äiti ja onnellinen perheestäni, tein sittenkin minulle oikean päätöksen.
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin nuorena ettei minusta ole äidiksi ja tiesin sitten kun se tuli mahdolliseksi.
Mä luulen, että suurimmalla osalla alle kolmekymppisistä, tai mikä ettei ylikin, on kyse juuri tästä. Sitten kun aikuistutaan, niitä lapsia halutaan kyllä.
Kyllä se minulla oli erilaista kuin muilla. Olin ihan varma siitä että en tule ikinä tekemään lapsia, niin varma ettei kysymys edes provosoinut mua. Sama kuin joku olisi syyttänyt hiusten väristä kun joskus harvoin asia tuli puheeksi ja oli aistittavissa negatiivista suhtautumista. Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä 😊. Väitän että ylivoimainen enemmistö naisista ei ajattele näin vaan suunnitelma on että lapsia hankitaan kun aika on kypsä ja löytyy oikea mies.
"Hirvitti ajatus lapsista, lapset olivat mielestäni pelottavia ja ärsyttäviä"
Ajattelitko näin vielä kun halusitkin lapsia? Ts. halusitko lapsia VAIKKA ne olivat mielestäsi pelottavia ja ärsyttäviä, vai muuttuivatko ne epäpelottaviksi ja epä-ärsyttäviksi samalla kun vauvakuume iski?
Mulla oli niin päin, että lapsi tuntui mahdolliselta ajatukselta paskan miehen kanssa. Paremman sisällön puutteessa kai. Elämän rakkauden löydettyäni sterilisaatio (tai no, vasektomia kun mies oli samaa mieltä) oli ainoa oikea valinta, mies on aina minulle ykkönen ja haluan olla vain hänen kanssaan. Ei kolmansia pyöriä sotkemaan onneamme ja viemään aikaa olennaiselta. Ei voisi vähempää kiinnostaa millainen meidän lapsemme olisi, muuta kuin arvokkaan elämän ja ajan haaskuuta.
Onneksi tein lapset nuorena (23 ja 26-v). Ihan halusin niin. Halusin ison perheen, mutta jo ensimmäisen jälkeen mieli muuttui, toinen tehtiin vielä kuitenkin. Rakastan heitä yli kaiken, mutta juu, jos olisin jättänyt lapsenteon myöhemmäksi (suurimmalla osalla kavereita pikkulapsivaihe on nyt), olisin varmaan tullut hulluksi. Tai no, jos en lapsia olisi saanut, olisi kaipuu ehkä ollut niin valtava, että yrittäisin varmaan vieläkin. Mutta tilanteeni on nyt se, että nuo on rasittavia, mutta IHANIA teinejä, ja noiden kanssa on tosi kivaa normaalien teinidraamojen ohella. Mä en meinaa enää jaksaa kaverien pikkukakaroita. En olekaan niin lapsirakas kuin luulin.
No jaa, miksi vastasin vela-ketjuun asian vierestä. En tiedä. Ehkä olen puoliksi velahenkinen. Tai siis, "vapaaehtoisesti lisääntymätön kahden lapsen ja 30 ikävuoden jälkeen". Olen eronnut lasteni isästä ja nykyinen olisi vielä kaivannut yhtä lasta... Niin ihana kuin siitä lapsesta olisikin varmasti tullut, niin... Ei. Ei enää ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli niin päin, että lapsi tuntui mahdolliselta ajatukselta paskan miehen kanssa. Paremman sisällön puutteessa kai. Elämän rakkauden löydettyäni sterilisaatio (tai no, vasektomia kun mies oli samaa mieltä) oli ainoa oikea valinta, mies on aina minulle ykkönen ja haluan olla vain hänen kanssaan. Ei kolmansia pyöriä sotkemaan onneamme ja viemään aikaa olennaiselta. Ei voisi vähempää kiinnostaa millainen meidän lapsemme olisi, muuta kuin arvokkaan elämän ja ajan haaskuuta.
Sama täällä. Kun olin suhteessa jossa mieluummin vietin aikaa muualla kuin miehen kanssa, eikä seksikään innostanut, oli "helppo" ajatella että ehkä lapsikin olisi jossain välissä mahdollista. Sitten löysin elämäni rakkauden , eikä ole ollut hetkeäkään tuollaisia ajatuksia. En halua jakaa miestäni kenenkään kanssa, ja olisi hirveä ajatus että en olisi enää hänelle maailman tärkein ihminen (eikä hän minulle) vaan lapsi tulisi siihen edelle. Tuon exän kanssa taas olisi ollut melko sama, olisipa ollut lapsi hyvä tekosyy välttää kahdenkeskistä aikaa enkä juuri olisi miehen seuraa muutenkaan kaivannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia.
Ei se lapsi tule vanhempien väliin, vaan on pikemminkin vanhempien rakkauden ilmentymä, kolmas ihminen jota molemmat rakastavat yli kaiken ja se rakkaus lapseen yhdistää myös puolisoita toisiinsa.
Aika yltiöromanttinen näkemys. Lapsi kun todistettavastikin keskimäärin heikentää parisuhdetyytyväisyyttä, vähentää pariskunnan keskinäistä läheisyyttä ja seksiä, minimoi kahdenkeskisen ajan vuosiksi sekä pahimmillaan (mutta ei niin harvoin) johtaa lopulta eroon. Kuinka rakas se puoliso voi olla, jos on tuollaiset riskit valmis lapsen tekemisellä ottamaan? Itse en mistään hinnasta suostuisi riskeeraamaan suhdettani lapsen tekemällä, enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin juuri meidän olevan täysin immuuni lapsen hankinnan negatiivisille vaikutuksille.
Onko sulla omaa kokemusta asiasta?
Tapasin 6v vanhemman mieheni vuonna - 98 ollessani 16v. Naimisiin menimme 2001 ollessani 20v. Ja vietimme kahden aikuisen avioelämää kaikessa rauhassa vuoteen 2009, jolloin sain esikoisemme 28- vuotiaana. Ei lapsi meidän suhteeseen mitenkään negatiivisesti vaikuttanut. Ihan jatkui seksielämä, hellyys ja läheisyys. Parisuhteemme vain vahvistui ja rakkautemme yhä edelleen kasvoi jaettuamme kokemukset raskaudesta, synnytyksest, perhehuoneesta synnytyksen jälkeen kun yhdessä opettelimme hoitamaan lastamme. Nautimme kumpikin perhe-elämästä ja ehkä kaikki meni helposti ja vauva sujahti arkeemme, koska meillä oli pitkä yhteinen parisuhdehistoria. Kunnioitamme toisiame paitsi puolisoina, myös vanhempina. Rakkaus mieheeni on syventynyt lapsen myötä. Varmasti todella paljon on myös näitä kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, kun tapasin lasteni isän eka kerran koin huvittavan tunteen "toi on mun lasteni isä", vaikka mitään hinkua lastentekoon ei ollut.
Noita lapsia en kadu, upeita lapsia saimme;ei olisi vain pitänyt muuttaa isänsä kanssa yhteen, ihan kaveripohjalla mennään.
Meillä oli pitkä parisuhde takana. Alle parikymppisenä aloitettu seuruselemaan. Minä olin lähtenyt seurustelemaan ajatuksella "ei lapsia (...ikinä)" ja mihellä ajatus oli, " ei lapsia (...nyt, eikä vielä pitkään aikaan)".
Kolmenkympin kieppeillä molemmat kriiseili omia kriisejään, niin parisuhteeseen kuin työelämäänkin liittyen. Oli pakko pysähtyä, ja tehdä inventaario, mitä kumpikin elämältä haluaa. Miehen puolesta oli tullut aika miettiä lapsiasiaa uudelleen - minulle yksi kriisi lisää. Joka tapauksessa tämän inventaarion lopputuloksena oli totaalinen hullaantuminen puolison uudelleen ja voin aidosti sanoa, että rakastuin häneen uudelleen, parisuhde lämpeni ihan uudelle tasolle. Myöhemmin tuli pari lasta lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me ei oltais ikinä menty naimisiin jos jompi kumpi olisi halunnut lapsen. En ikinä olisi pystynyt hankkimaan lasta vain koska mies haluaa ja miehellä oli jo kaksi melkein aikuista lasta eikä hän missään tapauksessa "halunnut siihen rumbaan enää uudestaan".
T. 42v vela, naimisissa 10v.
Miten tämä keskustelu siis koskee sinua?
Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset hakevat parisuhteilta eri asioita. Joillakin tuo ideaali on täydellinen symbioosi jossa tavallaa eletään toista ja hänen tarpeitaan varten tai ajatellaan toisen olevan itsensä jatke. Sitten on niitä kumppanuusrakkauspareja, joissa on tilaa omille asioille ja vaikka lapsillekin. Kukin tyylillään. Tuossa hirveän tiiviin parisuhteen mallissa on vaarana katkeroitua kun kaikki pitää tehdä yhdessä pitää tukahduttaa osa itsestä, kumppanuusmallissa vaara varmaan liiallinen erilleenkasvaminen ja ero - mutta siinä kaksi kokonaista ihmistä sitten etsii uusia kumppaneita, ei kaksi puolikasta niinkuin symbioositapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset hakevat parisuhteilta eri asioita. Joillakin tuo ideaali on täydellinen symbioosi jossa tavallaa eletään toista ja hänen tarpeitaan varten tai ajatellaan toisen olevan itsensä jatke. Sitten on niitä kumppanuusrakkauspareja, joissa on tilaa omille asioille ja vaikka lapsillekin. Kukin tyylillään. Tuossa hirveän tiiviin parisuhteen mallissa on vaarana katkeroitua kun kaikki pitää tehdä yhdessä pitää tukahduttaa osa itsestä, kumppanuusmallissa vaara varmaan liiallinen erilleenkasvaminen ja ero - mutta siinä kaksi kokonaista ihmistä sitten etsii uusia kumppaneita, ei kaksi puolikasta niinkuin symbioositapauksessa.
Tuo on ihan totta. Jos pelkää oman lapsensa tulevan parisuhteen "väliin" ollaan kyllä jo sellaisessa symbioosissa että mitenhän terveellä pohjalla on parisuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ja ikä. Mies halusi lapsia, itse olisin voinut hyvin olla ilmankin, mutta alkoi tuntua että yksi lapsi juuri tämän miehen kanssa ei ehkä olisi täysi katastrofi. Vauvakuumetta ei ollut tippaakaan, mutta vähän isompaa lasta halusin vähän itsekin. Ahdisti kyllä, kun iän takia päätös piti tehdä aika nopeasti. Suhteen lopettaminen ei ollut vaihtoehto vaan jos en olisi kypsynyt ajatukseen tai jos en olisi tullut raskaaksi niin oltaisiin jatkettu lapsettomina. Jätettiin ehkäisy pois ajatuksella tulee jos tulee ja ekasta kierrosta tärppäsi.
Mulla tärkeimmät syyt oli rakkaus mieheen ja se, että pystyn 100% luottamaan tähän suhteeseen ja siihen että vastuu lapsesta on tasa-arvoisesti meillä molemmilla. Tuntuu, että lapsi täydentää meidän pienen perheen. Olen nyt loppusuoralla raskaana enkä vieläkään ole kovin innoissani vauva-ajasta, mutta odotan kovasti, että vauva on jo vähän vanhempi ja sen kanssa voi kommunikoida ja tehdä juttuja. Raskaus on ollut onneksi yyberhelppo, koska ne vähätkin vaivat on vituttaneet rankasti. Mies on ollut koko ajan todella ihana ja osallistuva. 39v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia.
Ei se lapsi tule vanhempien väliin, vaan on pikemminkin vanhempien rakkauden ilmentymä, kolmas ihminen jota molemmat rakastavat yli kaiken ja se rakkaus lapseen yhdistää myös puolisoita toisiinsa.
Ei mene minun järkeen. Minä näen sen lapsen siinä täysin ulkopuolisena, kolmantena ihmisenä, josta on pakko pitää huolta jatkuvasti, joka vie kaiken huomion ja ajan, joka aiheuttaa väsymystä ja ärtymystä ja kiirettä. Ja jota varmasti molemmat vanhemmat rakastaa, mutta kyllä se vanhempien keskinäinen aika ja rakkaus siinä väistämättä kärsivät.
Vierailija kirjoitti:
Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.
Ei kai kukaan pidä itseään velana enää sitten, kun on lapsen mennyt tekemään. Kyllä mä aiemmin pidin mahdottomana ja vastenmielisenäkin koko ajatusta. En todellakaan ollut etsimässä mitään baby daddya vasn nykyisellekin ilmoitin heti tavatessamme 36-vuotiaana, että en sitten halua lapsia. Ja nytkin luopumisen tuska lapsettomasta elämästä oli aika kova eikä päätös syntynyt mitenkään käden käänteessä biologisesta kiireestä huolimatta. T. Edellinen 39v
Vierailija kirjoitti:
Eihän tässä ketjussa ollut periaatteellisia veloja ollenkaan. Pelkästään "sen oikean" miehen ja omien geenien herättämien tunteiden kuuliaisia noudattajia, ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin äidit. Hienoa, jos olette tyytyväisiä elämäänne, mutta älkää nyt helvetissä noilla näytöillä itseänne vapaaehtoiseti lapsettomina pitäkö.
Tässä mielenkiintoien näkemys: on oikeita veloja ja valheveloja. Onko joku raati joka tuon velaluokan määrittää?
Olin vela aikaan kun termiä ei tunnettu, puhuttiin lapsettomista pareista. Löysin kumppanini kaksikymppisenä. Yhdessä meillä oli paljon unelmia joita toteutimme: opiskelimme, teimme uraa ulkomailla, kävimme konserteissa, teatterissa, elokuvissa, ystäväpiirin kanssa bileissä. Suku lopetti kyselemästä tuleeko lapsia emmekä me niistä haaveilleet. Kunnes takasin kotimaahan palattua huomattiin, että molemmat hauaisi lapsia, lähes nelikymppisinä. Sillä lailla emme olleet näitä tiukkoja veloja, että emme inhonneet lapsia, ne vaan ei ollut meidän juttu meidän elämässä. KUn urat oli hyvässä vauhdissa, vakinaiset paikat hankittuna ja elintaso nostettuna nuo lapset tuntuivat ihan hyvältä ajatukselta. Oli jo saanut toteuttaa itseään, tehdä asioita mitä halusi missä halusi, että kaipasikin jo rauhallisempaa kautta elämäänsä. Niitä sitten tuli kaksi, onnellista, intensivistä aikaa heidän syntymät. Sen jälkeenkin elämä jatkui suht samanlaisena, mutta kotiin oli kiireempi töistä kun siellä oli nuo kaksi uutta rakasta. Koskaan en ole katunut lasten saamista, en olisi halunnut jäädä "polkemaan paikalleen" siihen lapsettomaan elämänvaiheeseen, sen jotenkin koki jo eläneensä loppuun. Minun tyylillä meni varmaan aika monella muullakin tuttavapiirissäni: ensin hyvin itsekästä elämää toteuttaen kaikki mitä halusi, sitten myöhemmin halu taas asettua vähän enemmän paikoilleen. Vieraissa maissa asuminen on kivaa mutta väsyttävää. Vieraus on ensiksi mielenkiintoista, mutta siihenkin väsyy, alkaa kaivata enemmän juurilleen. ja juurilleenmenoon sopii hyvin myös lapset, löytyy takaisin tiukempi sukuyhteys joka urantekovuosina on etääntynyt. Minä olen onnellinen valinnoistani, olivat juuri sopivia minulle. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, ja vilpittömästi voin sanoa heidän olevan hienoin saavutus elämässäni vaikka ura ym. onkin mennyt keskimääräistä paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tätä. Jos on palavan rakastunut mieheen, miksi siihen haluaa jonkun kolmannen tyypin väliin? Luulisi että sitä nauttii niin kovin siitä parisuhteesta, ettei missään nimessä halua lapsiperhearkea sekoittamaan suhdetta. Näin ainakin itsellä on asia.
Ei se lapsi tule vanhempien väliin, vaan on pikemminkin vanhempien rakkauden ilmentymä, kolmas ihminen jota molemmat rakastavat yli kaiken ja se rakkaus lapseen yhdistää myös puolisoita toisiinsa.
Aika yltiöromanttinen näkemys. Lapsi kun todistettavastikin keskimäärin heikentää parisuhdetyytyväisyyttä, vähentää pariskunnan keskinäistä läheisyyttä ja seksiä, minimoi kahdenkeskisen ajan vuosiksi sekä pahimmillaan (mutta ei niin harvoin) johtaa lopulta eroon. Kuinka rakas se puoliso voi olla, jos on tuollaiset riskit valmis lapsen tekemisellä ottamaan? Itse en mistään hinnasta suostuisi riskeeraamaan suhdettani lapsen tekemällä, enkä ole niin naiivi, että kuvittelisin juuri meidän olevan täysin immuuni lapsen hankinnan negatiivisille vaikutuksille.
Onko sulla omaa kokemusta asiasta?
Tapasin 6v vanhemman mieheni vuonna - 98 ollessani 16v. Naimisiin menimme 2001 ollessani 20v. Ja vietimme kahden aikuisen avioelämää kaikessa rauhassa vuoteen 2009, jolloin sain esikoisemme 28- vuotiaana. Ei lapsi meidän suhteeseen mitenkään negatiivisesti vaikuttanut. Ihan jatkui seksielämä, hellyys ja läheisyys. Parisuhteemme vain vahvistui ja rakkautemme yhä edelleen kasvoi jaettuamme kokemukset raskaudesta, synnytyksest, perhehuoneesta synnytyksen jälkeen kun yhdessä opettelimme hoitamaan lastamme. Nautimme kumpikin perhe-elämästä ja ehkä kaikki meni helposti ja vauva sujahti arkeemme, koska meillä oli pitkä yhteinen parisuhdehistoria. Kunnioitamme toisiame paitsi puolisoina, myös vanhempina. Rakkaus mieheeni on syventynyt lapsen myötä. Varmasti todella paljon on myös näitä kokemuksia.
Kuinka vaikea voi olla ymmärtää käsitteitä "keskimäärin" ja "riski"? Te otitte riskin, ja olitte onnekkaita kun teille ei käynyt niinkuin keskimäärin käy. Kyllähän monet polttaa tupakkaakin vuosikymmeniä, eivätkä sairastu keuhkosyöpään. Silti he ovat ottaneet RISKIN saada keuhkosyöpä, sillä KESKIMÄÄRIN useampi tupakoiva saa keuhkösyövän kuin tupakoimaton. Sinulle parisuhde ei ollut niin tärkeä kuin lapsen saaminen, kun sen riskin olit valmit suhteen kustannuksella ottamaan.
Yllätys: ap sai pari vastausta kysymykseen, minkä jälkeen velat ovat jälleen vastaamassa ketjuun, joka ei kosketa heitä ja takertumassa toisten vastauksiin.
Ohis
Akka oli aina lapsia vastaan, mutta oli kuitenkin lopettanut salaa pillerit
Ja 36v oli kun lapsi syntyi,1v meni ennen kuin tuli raskaaksi ja n:1v sen jälkeen kun lapsi oli tullut loppui meillä kaikenlainen läheisyyys, akkaa ei saa mennä metriä lähemmäs ym.ym.
Sanoi myös että seksi ei ole ikinä tuntunut miltään, kulli on ällöttävä ym. Kaikki seksiin liittyvä on pervoa.
Vitun hienoa, nyt tuosta akasta ei pääse eroon ennen kuin lapsi täyttää 18v.