Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko tiettyä kaupunkia vihata niin paljon, että lopettaa toimivan parisuhteen?
pikkukaupunkiintuomittu
29.06.2016 |
Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman?
Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.
Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.
Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.
Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.
Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!
Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?
Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.
Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta :)!
Kommentit (54)
Et ole yksin tunteidesi kanssa. Ihmisillä on vahvoja päähänpinttymiä siitä, miten he haluavat asua ja elää. Joskus nuo asiat ovat ylitsepääsemättömiä.
Olimme miehen kanssa vähän samassa tilanteessa hieman yli vuosi sitten. Harkittiin talon ostamista paikkakunnalta X. Talo olisi ollut ihana. Suuri piha, sauna, uima-allas ja 200 m2 lämmitettävää. Nyt vuosi eteen päin koko asia tuntuu aivan järjettömältä. Miten meillä kävi edes mielessä mikään tuollainen? Jos olisimme ostaneet sen talon, emme välttämättä iki kuuna päivänä pääsisi siitä eroon, emme voisi koskaan muttaa mihinkään. Jos toinen jäisi työttömäksi, niin olisimme silti kiinni talossa, vaikka haluaisimme vaihtaa maisemaa. Tuo "unelma" vaihtui rivitaloasuntoon kaupungista. Ja se oli varmasti elämämme paras päätös. Joskin sillä hinnalla olisi saanut sen unelman maalta, mutta jälkikäteen ajateltuna. Ei se olisi ollut sen arvoista. Itsellä ainakin asuinpaikka vaikuttaa suoraan mielialaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos miehen mielestä asuinpaikkakunnalla ei ole niin väliä niin miksi hän ei voi muuttaa Helsinkiin?
Miksei noin voi tuntea, itse inhoan sitä kaupunginosaa jossa nyt asun. Koko ajan haaveilen paluusta Helsingin sisällä sinne, mistä tähän muutettiin. Ongelma on raha. Mun mies on ihminen joka ei pidä minimalismista. Itse voisin huoletta heittää puolet kamoistani pois, mies säästää kaiken. Jos muutettaisiin takaisin mun lempikaupunginosaani, asuisin kahden lapsen ja tavaraa säilövän miehen kanssa 60 neliöisessä kolmiossa, enempään ei olisi varaa. Tätäkin on kokeiltu ja meinasin tulla hulluksi, mutta eri syistä. Nyt on tilaa yli 100 neliötä.
Mä ajattelin, että kun saisin asunnolta kaiken mitä toisaalta haluaisin (useampi kylppäri, sauna, terassi, pieni piha, autopaikka oven edessä, iso keittiö, paljon huoneita ja säilytystiloja, takka) sietäisin tän nukkumalähiön. Mies on onnellinen, sillä on autokatos ja tilaa puuhastella omia juttujaan. Mä kärsin. Valitsin asunnon mukavuudet sijainnin kustannuksella ja se oli mun kohdalla virhe.
Mä olen järkevä ihminen ja silti lottoan joka viikko kaikissa kolmessa pelissä, koska toivon niin paljon, että jostain vain tulisi tarpeeksi rahaa ja voisin palata kotiin. Oon nyt kohta 3 vuotta koittanut sopeutua kaikilla mahdollisilla tavoilla, koska tää jatkuva tyytymättömyyskin on todella kuluttavaa. En vaan pääse tästä yli ja olen alkanut vakavissani pohtia, pitäisikö meidän muuttaa johonkin kompromissiin tilan ja sijainnin suhteen vai olisiko se vielä huompi ajatus kuin ihana koti, mutta väärässä paikassa.
Kiitoksia fiksuista ajatuksista!
Mies halusi vahvasti ostaa asunnon pikkupaikkakunnalta ja olinkin siihen itse suht myöntyväinen (joskin tiesin, etten itse olisi paikkaa valinnut). Tämä megalomaaninen ahdistui kuitenkin iski minuun kun asia konkretisoitui muuton valmisteluun. Itse olen siis myös soppaani keittänyt. Mies sanoo näin jälkikäteen, että jos olisi ymmärtänyt pahan oloni suuruuden ei olisi ostanut asuntoa. Tiedä häntä..
Nyt kuitenkin puhumme siitä, että ensiasunnon pakollisen 2-v asumisajan jälkeen voimme tehdä muun ratkaisun. Olo on silti toivoton. Ehkä mies ajattelee minun tulevan järkiin, pahoin pelkään :/
Pitää jatkaa asiasta keskustelua miehen kanssa. Puheyhteys onneksi toimii.
t. ap
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä tunteesi. Joskin usein niiden suruus on hieman kohtuuton. Olen itse kotoisin keskisuurelta paikkakunnalta. Muutin suomalaisittain suureen kaupunkiin 10 vuotta sitten. Olen jopa suunnitellut muuttoa kotipaikkakunnalleni. Olin siellä töissä vuoden, ja täytyy sanoa, että se riitti. Ahdistus vain yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Kaikki tuo ei ole järjellä selitettävää. Kyse on pitkälti tunnepuolen asiasta. Sen lapsuuden kurjuuden katselu voi tuntua raskaalta, varsinkin jos on saanut sen jälkeen elää parempaa elämää. Tuntuu vähän samalta kuin taantuisi entiseen. Ja eipä noilla pikkupaikkakunnilla ikänsä eläneet tajua koskaan, millaista muuualla voi olla. Eivätkä toisaalta sitäkään, kuinka maaseutu voi ihmisistä tuntua hyvin ahdistavalta. Eli kyllä. Onni voi olla asuinpaikasta kiinni. Varsinkin jos siihen vanhaan asuinpaikkaan liittyy kaikenlaisia traumoja.
En sanoisi kohtuuttomaksi. Jos ei ole kokenut, millaista on kasvaa tavalla tai toisella häiriöisen vanhemman kanssa, ei voi ymmärtää sitä, miksi paluumuutto hänen/heidän kanssaan samaan kaupunkiin voi olla ylitsepääsemätön asia. Ja ne tunteet eivät ole kohtuuttomia ja järjettömiä, vaan itseasiassa todella terveitä, sillä ne viestittävät ihmiselle, että olet tekemässä itsellesi jotain sellaista, mikä rikkoo sinut pidemmässä juoksussa.
En suostuisi muuttamaan kotipaikkakunnalleni mistään hinnasta takaisin niin pitkään, kun omassa vanhemmassani henki pihisee. Väkisinkin joutuu tekemisiin sukulaisten, muun perheen ja muiden kautta kyseisen henkilön kanssa ja siihen jopa psykiatrian erikoislääkäri sanoi, että pitäisi katkaista välit ihan täysin. Vaikeaa, koska pitäisi katkaista välit ihan kaikkiin läheisiin samalla.
Teet ap itsellesi todella suurta hallaa muuttamalla takaisin. Varsinkin jos joudut olemaan vanhempiesi kanssa tekemisissä ja auttamaan heitä milloin missäkin asiassa. Menetät siinä pikkuhiljaa taas omaa päätäntävaltaasi ja valtaa ylipäätänsä omaan elämääsi. Näitä asioita ei ymmärrä muut, kuin saman kokeneet. Miehesi pitäisi olla sen verran fiksu, ettei haluaisi vahingoittaa sinua tieten tahtoen, kun näkee, millainen reaktiosi on. Pitäisi olla aikamoinen jooga-meditaatio- ja zenguru, että voisi olla tällaisista asioista syntyvien tunteiden kanssa 100% tasapainossa.
Kuuntele itseäsi, ole rehellinen itsellesi. Älä myy mielenterveyttäsi muiden kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap, viestiketjun aloittaja kirjoitti:
Kiitoksia fiksuista ajatuksista!
Mies halusi vahvasti ostaa asunnon pikkupaikkakunnalta ja olinkin siihen itse suht myöntyväinen (joskin tiesin, etten itse olisi paikkaa valinnut). Tämä megalomaaninen ahdistui kuitenkin iski minuun kun asia konkretisoitui muuton valmisteluun. Itse olen siis myös soppaani keittänyt. Mies sanoo näin jälkikäteen, että jos olisi ymmärtänyt pahan oloni suuruuden ei olisi ostanut asuntoa. Tiedä häntä..
Nyt kuitenkin puhumme siitä, että ensiasunnon pakollisen 2-v asumisajan jälkeen voimme tehdä muun ratkaisun. Olo on silti toivoton. Ehkä mies ajattelee minun tulevan järkiin, pahoin pelkään :/
Pitää jatkaa asiasta keskustelua miehen kanssa. Puheyhteys onneksi toimii.
t. ap
Miksi vain mies omistaa asunnon? Miksi suostuit siihen ja millä ehdoilla?
ap, viestiketjun aloittaja kirjoitti:
Kiitoksia fiksuista ajatuksista!
Mies halusi vahvasti ostaa asunnon pikkupaikkakunnalta ja olinkin siihen itse suht myöntyväinen (joskin tiesin, etten itse olisi paikkaa valinnut). Tämä megalomaaninen ahdistui kuitenkin iski minuun kun asia konkretisoitui muuton valmisteluun. Itse olen siis myös soppaani keittänyt. Mies sanoo näin jälkikäteen, että jos olisi ymmärtänyt pahan oloni suuruuden ei olisi ostanut asuntoa. Tiedä häntä..
Nyt kuitenkin puhumme siitä, että ensiasunnon pakollisen 2-v asumisajan jälkeen voimme tehdä muun ratkaisun. Olo on silti toivoton. Ehkä mies ajattelee minun tulevan järkiin, pahoin pelkään :/
Pitää jatkaa asiasta keskustelua miehen kanssa. Puheyhteys onneksi toimii.
t. ap
Mikä ihmeen kahden vuoden pakollinen asumisaika? Mä myin ensiasuntoni alle vuoden päästä ostamisesta, kun löytyikin parempi työpaikka toisesta kaupungista. Ei mua kukaan pakottanut jäämään entiseen kämppään. :DD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voithan toki muuttaa,mutta turha nyt kuitenkaan alkaa dramatisoimaan liikaa. Sopeutuivathan ihmiset sodanjälkeiseen Berliiniin ja Dresdeniinkin,elämä Hiroshimassakin jatkuu ja varmaan onnellisia hetkiä monet ovat sielläkin kokeneet. Kaikki onkin siis hyvin suhteellista ja paljon riippuu ihmisellä ihan siitä mitä on itsellä korvien välissä ja millaiseen omaan ajatteluun kykenee.
Ne ihmiset sopeutuivat, koska vaihtoehtoja ei ollut. Ihminen sopeutuu hyvin monenlaisiin asioihin, jos vaihtoehtona on sopeutuminen tai kuolema/vielä pahempi kurjuus. Jos vaihtoehtoja on, ihminen ei sopeudu itselleen pahaa tekeviin ratkaisuihin, koska sellainen sopeutuminen on järjenvastaista ja luonnotonta.
Meillä on vain yksi elämä elettävänä, kuka idiootti haluaa tieten tahtoen elää sen kärsien maksimaalisesti? Varsinkin jos on vaihtoehtoja, mistä valita.
ap, viestiketjun aloittaja kirjoitti:
Kiitoksia fiksuista ajatuksista!
Mies halusi vahvasti ostaa asunnon pikkupaikkakunnalta ja olinkin siihen itse suht myöntyväinen (joskin tiesin, etten itse olisi paikkaa valinnut). Tämä megalomaaninen ahdistui kuitenkin iski minuun kun asia konkretisoitui muuton valmisteluun. Itse olen siis myös soppaani keittänyt. Mies sanoo näin jälkikäteen, että jos olisi ymmärtänyt pahan oloni suuruuden ei olisi ostanut asuntoa. Tiedä häntä..
Nyt kuitenkin puhumme siitä, että ensiasunnon pakollisen 2-v asumisajan jälkeen voimme tehdä muun ratkaisun. Olo on silti toivoton. Ehkä mies ajattelee minun tulevan järkiin, pahoin pelkään :/
Pitää jatkaa asiasta keskustelua miehen kanssa. Puheyhteys onneksi toimii.
t. ap
Kaksi vuotta on tosi pitkä aika paikassa jossa ei viihdy. Mieshän on asunut siinä kämpässä jo jonkin aikaa, käsitin että ainakin vuoden? Jos etäsuhde on toiminut tähänkin asti niin mikä pakko teidän on nyt muuttaa yhteen? Jos mies ei kestä sitä, että maksaisi luovutusvoitosta veroa (mitään muuta syytä tuohon kahteen vuoteen ei ole), niin asukoon kämpässään ihan keskenään. Hänelle kyse on rahasta, sinulle onnellisuudesta. Sinuna en muuttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en kyllä muuttaisi johonkin perähikiään ikinä. Onneksi olemme miehen kanssa samoilla linjoilla.
Mitä te jankkaatte miehen ostamasta asunnosta? Kerro nyt ap, että ihan yhteinen asunto on kyseessä etkä ole mikään lompakkoloinen.
Miksi tällä palstalla sisälukutaito on niin heikoissa kantimissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä te jankkaatte miehen ostamasta asunnosta? Kerro nyt ap, että ihan yhteinen asunto on kyseessä etkä ole mikään lompakkoloinen.
Miksi tällä palstalla sisälukutaito on niin heikoissa kantimissa?
Loinen on mies, kun ostaa asunnon yksin ja laittaa naisen maksamaan muut kulut. Naisen ei pidä suostua siihen
Vierailija kirjoitti:
Mitä te jankkaatte miehen ostamasta asunnosta? Kerro nyt ap, että ihan yhteinen asunto on kyseessä etkä ole mikään lompakkoloinen.
Miksi tällä palstalla sisälukutaito on niin heikoissa kantimissa?
Luepas se aloitusviesti uudestaan.
"Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turha mistään nyt kuitenkaan on alkaa koko kaupunkia syyllistämään , ei se minkään kaupungin tai paikkakunnan vika ole jos se oma parisuhde ei toimi. (siitähän alun alkaen koko kysymys oli)
Tuskin ap.tä ja hänen kumppaniaan siellä nyt kuitenkaan kaikki vihaavat,niin että elämä siellä olisi heille täysin mahdotonta.
Vapaassa maassahan me täällä elämme, joten muuttaa toki voi jonnekin muualle jos se tuntuu paremmalta tai vaikka sitten vain mukavammaltakin vaihtoehdolta, mutta se asia taas selviää vain miettimällä. Kaupungin syyllistäminen sensijaan on jo asian dramatisoimista.
Ette sitten olisi voineet muuttaa johonkin pk-seudun rauhalliseen lähiöön, josta olisi kuitenkin hyvät yhteydet keskustaan? Onhan täälläkin päin vaikka kuinka hirveästi peltoa ja metsää, jos nyt sellaista haluaa.
Hei!
Tarkennukseksi.
Asunto on miehen ostama, 100% miehen omistuksessa. Minä en ikipäivänä ostaisi asuntoa kyseistä pikkukylästä. Tämän mies tiesi. Hänen varallisuudellaan asunnon osto ei ole kovin suuremmalta paikalta mahdollista.
Minä tulisin maksamaan n. puolet asumismenoista miehelle, riippuu miten sen päätämme. Raha ei sinällään ole ongelma, tuloni ovat suuremmat kuin miehen joten hänen lompakkonsa perässä en ole mennyt.
Täytyy myöntää että itse olisin lopettanut suhteen jos mies olisi vaatinut muuttoa omalle kotipaikkakunnalleen. Itse olen n. 65t ihmisen kaupungista ja mieheni hyvin pienestä kaupungista, joka mielestäni on lähinnä kylä. Sielä myös on tosiaan vain abc ja kaikki tuntevat toisensa. Jotenkin en vain missään nimessä voisi kuvitella asuvani siellä. Edes rakkaudesta. Muutimme siis kokonaan kummallekin uuteen kaupunkiin.
Olen muuttanut ympäri Suomea miehen työn perässä. Yhdessä pikkupaikassa kaukana Pohjois- Savossa en viihtynyt lainkaan, siellä oli todella tylsää ja kyräilevä meininki. Kyllähän siitä skismaa tuli miehen kanssa, olin katkera kun mut oli sinne raahattu. Anoppikin katsoi asiakseen opettaa mulle sopeutumista. Onneksi asia selvisi niin, että muutimme taas miehen työn perässä isommalle paikkakunnalle. Täällä viihdyn hyvin, tuntuu että voin hengittää! Kukaan ei kyylää ja vartissa ajan vielä isompaan paikkaan missä kulttuuria ja kauppoja sun muita kivoja paikkoja.
Joo eli jos noin pahasti viiraa päässä mene hoitoon. Ymmärtäisin jos vanhempiesi välttely olisi syy mutta yksi kahvila ja rumaa? taitaa olla vintissä nämä ongelmat ja lujasti.
Alue: Aihe vapaa
Mies osti itselleen asunnon. Maksaisiko aloittaja muut kulut? Ja jäisi pennittömäksi