Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epävakaa persoonallisuus ja parisuhde
Etsin ratkaisua
27.06.2016 |
Olen 22-vuotias nuori nainen. Vietin muutama vuosi sitten kuukauden mittaisen jakson aikuisten psykiatrisella osastolla (itsemurha-aikeiden ja kovan masennuksen takia). Tämän jakson aikana mulle diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö, jonka tunnistan itsekin. Tämä ilmenee siis itkuisuutena, lievänä vainoharhaisuutena ja jatkuvana pelkotilana.
Olen ollut lapsesta saakka temperamentiltani hiukan ailahtelevainen. Pahat ajat alkoivat kuitenkin ensimmäisestä suhteestani (18-vuotiaana), kun onnistuin päätymään yhteen itseäni 5 vuotta vanhemman rappioalkoholistin kanssa. Kyseinen mies paljastuikin täydellisen mielisairaaksi, ja käytti minuun henkistä ja fyysistä väkivaltaa, valehteli, hyväksikäytti, tökki arkoihin kohtiin ja raiskasikin kerran. Tämän suhteen jälkeen (suhde kesti n. 10 kk) en enää palannut "normaaliksi", vaan mielenterveyteni romahti rajusti, enkä kykene enää luottamaan miehiin. Olipa minulla sitten seuraavina vuosina muutama muu parisuhde, jotka kaikki päättyivät siihen, että miehet olivat alkoholisteja tai mielisairaita, ja mielenterveyteni reagoi siihen todella huonosti.
Nyt olen parisuhteessa todella tasapainoisen normaalin miehen kanssa. (Parisuhde on kestänyt nyt n. 1,5 v.) Hän ei ole päihderiippuvainen, psykopaattinen tai muutakaan vastaavaa, mutta en kerta kaikkiaan kykene luottamaan häneen. Luottamus = 0. Jos riitelemme, eikä hän kurista, hauku rumilla nimillä tai jätä tai petä, minusta tuntuu, kuin tulisin hulluksi. Siis kun tämänhetkinen todellisuus ei kohtaakaan sen todellisuuden kanssa, jossa olen viettänyt aikaisemmat 5 vuotta. Kun kysyn häneltä riidan aikana (itkuisena ja hämmentyneenä), miksei hän käy minuun käsiksi, hauku tai jätä minua, ja hän sanoo, että "koska rakastan sinua, enkä halua olla sinulle paha", tuntuu kuin aivot menisivät ristiin. Tulee täysin epätodellinen ja hullu olo.
Nyt minulla on edessä valinta: Joko yritän luottaa poikaystävääni, ja yritän unohtaa menneisyyden ja ikävät exäni. Tai sitten eroan parisuhteesta, ja vietän muutaman vuoden sinkkuna itseäni parannellen.
Poikaystäväni yrittää urheasti kestää itkujani ja epäluuloisuuttani, mutta näen hänestä, että hän kärsii. Tämä sattuu minuun eniten. Tuntuu kamalan pahalta katsoa toisen surullisiin silmiin, kun on hetkeä aikaisemmin syytellyt vainoharhaisena ja itkenyt ja huutanut, ja sanonut kaikkea inhottavaa. En kestä sitä, miten olen niin sekaisin, että satutan itselleni todella tärkeää ja ihanaa ihmistä. En halua olla tällainen :'( Osaako kukaan antaa mitään neuvoja? Olen käynyt terapiassa jo monia vuosia, mutta terapiasta ja lääkkeistä ei tunnu olevan hyötyä. Minusta tuntuu, että sisälläni särkyi jotain merkittävää sen ensimmäisen kamalan parisuhteen aikana, ja nyt en saa itseäni enää ehjäksi.
Kommentit (8)
Minut diagnosoitiin saman ikäisenä ties mihin persoonallisuushäiriöiseksi bipon rinnalle. Oli epävakaata, riippuvaista, tunne-elämältä epävakaata. Myöhemmin kuulin ettei näitä saisi diagnosoida alle 25v. Persoona ei ole kuulemma tarpeeksi kehittynyt vielä nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootko puhunu terapiassa pakko-ajatuksista ihmisiä ja asioita kohtaan?
Mikä pakkomielle on seurustella silloin, kun joko toinen, molemmat tai itse on kyvytön muodostamaan tervettä parisuhdetta?
Niinhän sitä sanotaan, että sirpaleista ne vahvimmat vaasit rakennetaan :) Tsemppiä!
Aikamoista...
Minullakin oli parikymppisenä useampi hoitojakso sairaalassa, persoonallisuushäiriödiagnoosit kirjattiin kuitenkin vasta kun olin sen 25v. ja silloin löysin nykyisen miehenikin. Suhteemme eka vuosi oli aika kamalaa aikaa koska olin vielä silloinkin hyvin rikkonainen vaikka paljosta päässyt yli edeltävien vuosien aikana.
Vaati mieheltä valtavasti kärsivällisyyttä kestää minun ailahteluni, epäloogiset reaktiot ja täysin puskista tulevat tunteenpurkaukset jotka onneksi olen reilun kolmen vuoden suhteemme aikana saanut aisoihin.
Siis, toivoa on ja jos molemmat koette toisianne rakastavanne niin kannattaa yrittää yhdessä. Töitä se molemmilta vaatii ja varsinkin sinulta valtavat määröt itsetutkiskelua, mutta kaikki se kannattaa. Suosittelen myös pitämään vaikka taukoa parisuhteessa jos siltä näyttää, niin mekin pidimme ja se toi kummallekin aikaa miettiä yhtä jos toista ja mies sai hetken hengähtää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kannustuksesta! On helpottavaa kuulla, että edes joku samojen ongelmien kanssa paininut/painiva on päässyt elämässään eteenpäin. Hyvät jatkot myös sinne :)
Vierailija kirjoitti:
Minut diagnosoitiin saman ikäisenä ties mihin persoonallisuushäiriöiseksi bipon rinnalle. Oli epävakaata, riippuvaista, tunne-elämältä epävakaata. Myöhemmin kuulin ettei näitä saisi diagnosoida alle 25v. Persoona ei ole kuulemma tarpeeksi kehittynyt vielä nuorena.
Totta! Ihmisaivot kehittyvät aina 25-vuotiaaksi asti (keskiarvo). Sitä paitsi aivomme (mieli) kehittyvät ja muuttuvat koko elämämme ajan.
Epävakaisuus, itkuisuus, arkuus ja kyvyttömyys asettaa rajat toisille ja itselle sille, miten minua itseä saa kohdella, kertovat paljon heikosta itsetunnosta ja itsetuntemuksen puutteesta, ja tuskin sitä aina voidaan diagnostisoida epävakaaksi persoonaksi. Toiset ihmiset ovat vaan helpommin alistettavissa kuin toiset. Mutta heikko persoona 25-vuotiaana voi olla todellinen tomeruus ja itsetuntoisuuden esimerkki 50-vuotiaana. Sanon tämän kokemuksesta. Eli kehitymme, muutumme ja muutamme toisia.
Alue: Aihe vapaa
Olen epävakaa ja nykyisin naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa mutta tämä tarvitsi paljon töitä itseni kanssa. Ehkä parisuhdeterapia olisi hyvä? Kannttaisi ainakin kokeilla koska mies vaikuttaa helmeltä. Mahtavaa että käyt terapiassa ja selvästi teet töitä itsesi kanssa, sairaus helpottaa iän myötä vaikka nyt siihen ei ehkä jaksa uskoa. Olen sinua kymmenen vuotta vanhempi ja muistan kyllä että tuohon aikaan olin itsekin aika sekaisin. Kaikkea hyvää sinulle <3