Miksi sinulle kelpaa vain oma biologinen lapsi?

Toisin sanoen "Miksi et ole kukku?"

Onpa täällä paljon itsekeskeisiä, narsistisiakin vastauksia. Oikea vanhemmuus on paljon enemmän kuin biologinen side. Se biologinen side ei välttämättä merkitse mitään. Vanhemmuus mitataan jossain ihan muussa. Tulee mieleen millainen on vanhempi, joka ilmoittaa että ei juuri muuten välitä lapsista ja ei missään nimessä voisi rakastaa toisen lasta, mutta silti oma biologinen jälkeläinen pitää saada.. Voiko tuollaisen itsekeskeisyyden kanssa kyetä olemaan hyvä vanhempi? Vai ovatko he juuri niitä vanhempia, joiden lapset ehkä päätyvät sijoitetuiksi tai adoptioon..?

Adoptio ei ole noin ikävä asia kuin esitätte. Moni hylätty tai pahoinpidelty lapsi on adoptiossa saanut mahdollisuuden parempaan elämään ja parempaan minuuteen. Mm juuri iltalehdessä esiintynyt Binga Tupamäki.

Mä tunnen pari lapsena adoptoitua. Toinen suomalaista alkuperää, toinen ulkomailta. Molemmilla ollut tosi pahoja identiteettiongelmia, varsinkin tämä Etelä-Amerikasta adoptoitu kokenut koko elämänsä olevansa väärässä paikassa. On käynyt myöhemmällä iällä etsimässä juuriaan alkuperäisestä kotimaastaan, opetteli kielen ja jäi sinne pysyvästi. Adoptio-vanhempiinsa ei käsittääkseni juuri ole yhteyksissä, vaikka he varmasti ovat parhaansa yrittäneet. Jos biologialla ei ole mitään merkitystä, niin miksi näin? 

Tämä suomalainen koki todella vaikeita aikoja itse äidiksi tullessaan. Kävi pitkään terapiassa käsittelemässä ongelmiaan, joista monet johtuivat adoptiosta. Ihan vauvana on adoptoitu, ei muista vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnen pari lapsena adoptoitua. Toinen suomalaista alkuperää, toinen ulkomailta. Molemmilla ollut tosi pahoja identiteettiongelmia, varsinkin tämä Etelä-Amerikasta adoptoitu kokenut koko elämänsä olevansa väärässä paikassa. On käynyt myöhemmällä iällä etsimässä juuriaan alkuperäisestä kotimaastaan, opetteli kielen ja jäi sinne pysyvästi. Adoptio-vanhempiinsa ei käsittääkseni juuri ole yhteyksissä, vaikka he varmasti ovat parhaansa yrittäneet. Jos biologialla ei ole mitään merkitystä, niin miksi näin? 

Tämä suomalainen koki todella vaikeita aikoja itse äidiksi tullessaan. Kävi pitkään terapiassa käsittelemässä ongelmiaan, joista monet johtuivat adoptiosta. Ihan vauvana on adoptoitu, ei muista vanhempiaan.

Minä en ole yhteydessä vanhempiini.

T biolapsi

Minua ei kiinnosta lapsen saaminen kuin hyvässä avioliitossa. En haluaisi adoptiolasta ja kaikista viimeiseksi uusperhettä. Ennemmin olisin lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Sitä on helppo lapsettoman ihmisen ihmetellä jolla ei esimerkiksi ole kokemusta adoptio tai sijaisvanhemmuudesta. Minulla on ollut useampi sijaislapsi omieni lisäksi ja voin sanoa että täysin eriasia ottaa sika säkissä, tunne-elämältä häiritty rikkinäinen päihdevanhemman lapsi jolla perinnöllinen alttius mielenterveysongelmiin. Toki omilla voi olla myös vaikka mitä rajoitteita, mutta oman raskaus/ vauva-ajasta voit olla varma mitä on tapahtunut. Fyysiset rajoitteetkin voivat olla helpomppia kuin henkiset, joita ei niin vain korjata.

 

Koetko siis sijaisvanhemmuuden vaikeaksi tai epäonnistuneesi siinä? On paljon vanhempia jotka kokevat onnistuneensa siinä. Kysymys kuuluukin että miksi syytät epäonnistumisestasi vain lapsia, etkä itseäsi? Kysymyksessä voi piillä myös vastaus epäonnistumiseesi.

On minulle kelvannut sijoitettu lapsi. Yhtä rakas kuin itse tekemäni.

Koska se on ihmisille kuten muillekin nisäkkäille luontaisinta. Harva pystyy rakastamaan muiden lapsia ja siksi uusperheet ovatkin niin ongelmaisia.

Koska viime kädessä kaikessa lapsiin, lisäöntymiseen ja hoivaan liittyvissä vieteissä on kyse omien geenien eteenpäin siirtämisestä. arvostan adoptiovanhempia ja totta on, että adoptiolapsille tämä on usein parempi vaihtoehto. Lapselle ei biologisella siteellä kasvattajaan ole varmaan niinkään merkitystä. itse olisin ollut siihen valmis, jos omia lapsia en olisi saanut.

Minulla ei ole myötäsyntyistä hoivaviettiä. Jos itselle syntyy lapsi, niin siitähän on "pakko" huolehtia, kun taas adoptioon ryhdytään tarpeesta saada se hoivattava. Oman lapseni olen hoitanut aikuiseksi ihan onnistuneesti ja mukavaakin on matkalla ollut. Mutta en olisi ottanut tähän systeemiin enää lisää lapsia, koska - no, minulta puuttuu se myötäsyntyinen hoivavietti.

Voisin kyllä kuvitella, että joissain olosuhteissa joku muukin lapsi tulisi läheiseksi, ja jos hän sitten jäisi orvoksi, niin saattaisin ottaa hoidettavaksi sellaisen jo tutun lapsen - yksilön, johon on jo valmiiksi olemassa jonkinlainen tunneside. Ihan varmasti olisi ottanut ainakin veljeni lapset, jos sellainen tilanne olisi tullut.

No minulle kelpaisi periaatteessa adoptiolapsikin kyllä. Tai olisi kelvannut, ei kelpaisi enää kun sainkin omia. Omat vanhempani kärsivät lapsettomuudesta vuosia ennen minua ja omat kuukautiseni ovat aina olleet vähän (ei kuitenkaan merkittävän) epäsäännölliset. Jo teininä ajattelin, että jos en meinaa saada omia lapsia niin siirryn suosiolla adoptiojonoon, jotta vain saisin lapsen ja mielelläni vielä suht nuorena eikä viime tipassa 45-vuotiaana jos sittenkään. Halusin olla mukana lapsen elämässä mahdollisimman pitkään.

Löysin onneekkasti jo teini-iässä miehen (silloin pojan), joka jakaa samantapaisen arvomaailman, mielenkiinnonkohteet, huumorin ja asenteen. Eli sen oikean. Luonteenpiirteet meillä ovat lähes vastakkaiset (swot-analyysi), mutta tylsäähän se olisi sopia yhteen liian hyvin. :D Jo alusta asti oli selvää, että haluamme perustaa perheen yhdessä ja varmistin jo varhain miehen suhtautumisen adoptioon. Nuoria kun oltiin niin miehellä ei asiasta vakavasti otettavaa mielipidettä ollutkaan (niinkuin ei minullakaan), molemmat suhtauduimme myönteisesti.

Kun tuli aika yrittää tulla raskaaksi niin kas vaan, ykkösestä kaikki. Voin sanoa, että ensimmäisen raskaustestin tekeminen oli hämmentävä ja vähän järkyttäväkin hetki. Uskomatonta, mutta totta.

Olisin varmasti voinut kiintyä ja rakastaa myös adoptiolasta. Se ei kuitenkaan ollut ensisijainen vaihtoehto (vaan biolapsi oli ykkösvaihtoehto) sillä oman lapsen kohdalla "onnistuminen" on helpompaa. Oma lapsi on helpompi kasvattaa terveeksi ja hyvinvoivaksi, ehjäksi ja onnelliseksi kuin adoptiolapsi. Vaikka moni kurjuudessa elävä tai orvoksi jäänyt lapsi ansaitsisi rakastavat vanhemmat ja kodin, haluan kuitenkin tehdä varmemmin onnellisia ihmisiä tähän maailmaan. Kun en kuitenkaan voi niitä kaikkia adoptioon annettuja lapsia omikseni ottaa ja pelastaa.

Oman biologisen lapsen kohdalla voit antaa hyvät eväät elämään jo raskausajasta lähtien, olet kartalla perinnöllisistä sairauksista (joita meillä ei ole todettu), pääset muodostamaan turvallisen ja katkeamattoman kiintymyssuhteen jo ensi sekunneista lähtien.

Siksi adoptio oli vasta kakkosvaihtoehto.

(meni liian pitkäksi jorinat, jatkuu...)

Ehkä me olisimme voineet olla hyvät vanhemmat adoptoidullekin lapselle. Koska meillä on jo omia lapsia, ei adoptiolapsi tähän sovi. Vieras lapsi ei sopeutuisi todennäköisesti perheeseemme, vieras lapsi tuntisi aina olonsa jotenkin ulkopuoliseksi. Rehellisesti en halua nykyiseen elämääni lasta, jonka taustoista en voi tietää kaikkea ja jonka kanssa en pystyisi muodostamaan samaan tapaan sidettä kuin omien, biologisten lasteni kanssa. Adoptioon liittyy hirveästi riskejä eivätkä ne enää meidän tilanteessamme ole ottamisen arvoisia.

Olisiko ollut täällä vauvassa vai me naisissa juttua naisesta, joka menetti kohtunsa ensimmäisen lapsensa syntyessä. He halusivat vielä toisen ja adoptoivatkin pojalleen veljen. Tuota olisin saattanut itsekin harkita heidän tilanteessaan. Sen jutun lasta kaivattiin ja hän sopeutui osaksi perhettä. Mutta olivathan riskit suuremmat kuin jos he olisivat saaneet toisen biologisesti oman lapsen. Vaikka kaikessahan on riskinsä, ehkä ne kuitenkin yleensä yritetään minimoida jos vain mahdollista.

Oma isäni ei suostunut adoptioon vanhempieni kärsiessä lapsettomuudesta. Ihmiset ovat tässä erilaisia, isäni ei uskonut voivansa rakastaa vierasta lasta niinkuin omaansa ja lapsi olisi sen aistinut. En minäkään tiedä olisinko voinut rakastaa adoptiolasta täysin samallalailla kuin omiani, mutta omasta puolestani olen aika varma, että olisin osannut rakastaa lasta riittävästi. En kuitenkaan enää pidä adoptiota vaihtoehtona vaikka haaveilemani lapsiluku jäisikin vajaaksi (katsotaan) sillä en halua perheeseemme ns. kilpailutilannetta. Mielestäni sellainen perhedynamiikka, joissa osa lapsista on omia ja yksi ottolapsi ei ole reilu sille viimeiselle. Ei ainakaan noin 99 % tapauksista. Adoptiolapset ovat onnellisimpia perheissä, joissa ei ole omia biologisia lapsia.

Yksi tilanne, jossa voisin vielä harkita adoptiota olisi hoitotestamentin kautta. Vaikka se ei ehkä virallinen adoptio olekaan. Voisin ottaa perheeseemme esim. yhden tai kaksi ystävieni tai siskoni/veljeni lasta (mieskään tuskin kieltäytyisi). Tai mahdollisesti tulevaisuudessa lastenlapsia, tätä en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta tämä meneekin ehkä ohi aiheen, sillä eihän minusta tulisi adoptipvanhempaa vaan lapsen läheinen huoltaja ja se kiintymyssuhde ja perhemalli on aivan erilainen.

-70

Oma oli helpompi saada. Luulen sitä paitsi että suomalaiset adoptioviranomaiset suhtautuisivat hyvin ennakkoluuloisesti jos pariskunnan olisi mahdollista saada biologisia lapsia, mutta silti haluaisivat adoptoida. Se haiskahtaa sellaiselta maailmanparantamiselta, jota ei hyväksytä adoption perusteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Oma oli helpompi saada. Luulen sitä paitsi että suomalaiset adoptioviranomaiset suhtautuisivat hyvin ennakkoluuloisesti jos pariskunnan olisi mahdollista saada biologisia lapsia, mutta silti haluaisivat adoptoida. Se haiskahtaa sellaiselta maailmanparantamiselta, jota ei hyväksytä adoption perusteeksi.

Ei he mitenkään siihen suhtaudu. Adoptio kun on vain perheenperustamistapa.

T adoptioäiti

Oman ensisijaiseen haluamiseen syynä oli omien geenien siirtäminen eteenpäin. Olen älykäs ja en haluaisi kasvattaa heikomman aineksen lasta.

Sain sitten lapset luovutetuilla munasoluilla, luovuttajana läheinen ihmiseni. Tämä oli hyvä vaihtoehto. Jos munasoluja pitäisi shoppailla esim Riikasta ei olisi mitään takeita mitä geenejä sieltä tulee.

Joo. Kuulostaa kylmältä ja pinnalliselta mutta sitähän tässä kysyttiin. Lapsen haluamisen perimmäiset syyt ovat hyvin rakkaudellisia ja olen hyvin rakastava ja huolehtiva äiti.

Tästä keskustelusta näkee kyllä selvästi, miten itsekkäitä syyt lasten hankkimiseen useimmilla ovat. On kyse minun haluistani ja tunteistani ja geeneistäni ja rakastamani ihmisen sitomisesta ikuisesti itseeni yhteisten biologisten jälkeläisten kautta. Jos olisi kyse pelkästä hoivan ja rakkauden antamisen halusta, pienen ihmisen vaalimisesta ja kasvattamisesta, pitäisi muunkin kuin biologisesti oman lapsen kelvata aivan mainiosti.

Ja sitten vielä haukutaan veloja itsekkäiksi... :-D

En ole mikään muumimamma. Jos en olisi saanut omia lapsia niin olisin voinut adoptoida vauvan sillä niin pieneen kiintyisin. Mutta ei niitä vauvoja niin vaan saa. Isompaa lapseen olisi huomattavasti vaikeampi kiintyä.

No se vela ei hoida omia eikä toisten lapsia! Eikä halua. Eli miksi me jotka omat lapsemme hoidamme ja rakastamme olemme itsekkäitä?

Useamman tapauksen nähneenä monet näistä adoptiolapsista on hieman vaativia. On monenlaista diagnoosia, vammaisia, kaikenlaista. Ehkä sen takia vanhemmat alunperin antaneet adoptioon? Hatun nosto niille, jotka tähän ryhtyvät. Minulla ei olisi voimavaroja.

Heh heh ja vela ei ole itsekäs? Juu ei yhtään ole minä-minä-ihminen. Ei kelpaa omat eikä muiden lapset.

Pelkkä oma napa ja sen ympärillä pyöritään. Vai montako adoptiolasta se vela ottaa kotiinsa?