Miksi sinulle kelpaa vain oma biologinen lapsi?

Meille oli vaikeaa saada lapsi, keskenmenoja. Luovuttiin jo ajatuksesta, ei missään nimessä adoptiolasta, sitten oltaisiin oltu kahden.

Mutta elämä yllätti, meitä siis meitä on kolme! Enempää emme vois poikaamme rakastaa, omaamme!

Missähän niitä omaksi otettavia lapsia sitten on pilvin pimein?

Vierailija kirjoitti:

Monelle adoptoijalle tulee yllätyksenä se ettei lasta osaakaan rakastaa. Monia adoptiolapsia kohdellaan huonosti. Nykyään vähän vähemmän kuin aiemmin. Mutta edelleen adoptio on suuri riski.

Näin on vaikka adoptoija uskoisi toisin

Siksi on hyvä, että adoptiovanhemmat seulotaan tarkasti.

Kai sinä käsität että ne lapset on adoptoitavina siksi että se biovanhempi ei ole osannut rakastaa tätä? Sama sijoituksissa. Ihan biovanhemmilta ne kaltoinkohdellut tulee, samoin valtaosa lastensuojelun asiakkaista.

En vain pystyisi. Halusin ikiomat ja sellaiset sain, ja ei käynyt edes mielessä adoptio vaikka vaikean kaavan mukaan meille lapsia siunaantuikin.

Mulla on kaksi adoptiolasta. Päätin jo varhaisteininä että adoptoin lapseni. Mulla on täällä parhaillaankin myös meidän entinen vaihtari joka on eräänlainen lainalapseni.

Olin ylipäätään aika kiikunkaakun sen suhteen, halusinko lapsia vai en. Ilman biologista sidettä ja koko raskauden, synnytyksen ja vastasyntyneen hoitamisen kokemusta olisi ollut vaikeampi kehittyä riittävän hyväksi vanhemmaksi, kun perusluonne ei ole yhtään äidillinen.

Biologinen lapsi myös tuntuu tutulta, kun on yhdistelmä omia ja kumppanin ominaisuuksia. Adoptiolapsen kanssa tulisi varmaan enemmän yllätyksiä ja häntä voisi olla vaikeampi ymmärtää.  

En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas eikä mulla ole koskaan ollut nk vauvakuumetta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että inhoaisin lapsia. Päinvastoin, lapset ovat pääsääntöisesti ihan kivoja. Aikoinaan oli elämäntilanne, jossa piti päättää, teenkö nyt lapsia ja jatkan  elämääni perheellisenä vai jätänkö tekemättä ja teen elämässäni toisenlaisia valintoja, joihin lapset eivät enää mahdu. Päätin antaa kohtalon näyttää, jätin ehkäisyn pois ja kuukauden päästä raskaustesti näytti plussaa. Adoptioprosessi olisi ollut liian pitkä aika odottaa ja olla elämän suhteen passiivisessa tilassa. 

Vierailija kirjoitti:

Koska elän lapseni kautta, hän on minun jatke.

Mulla oli tällanen anoppi. Huom OLI.

Emme olisi täyttäneet adoptiovanhemman kriteereitä, joten jo se estäisi adoptiosuunnitelmat, vaikka sellaista olisi jossain vaiheessa mietittykin. Mutta jos biologisen lapsen saaminen ei olisi onnistunut ja jos adoptio olisi ollut mahdollinen, niin kyllä se minulle olisi kelvannut mieluummin kuin lapsettomuus. Joskin olisin toivonut mahdollisimman pientä lasta ilman suuria terveydellisiä tai kehityksellisiä ongelmia.

Sen sijaan uusperhe on itselleni ehdoton ei. Olemme sittemmin eronneet lasteni isän kanssa, ja lapseni ovat nyt alakouluikäisiä. Olen tehnyt sen päätöksen, että niin kauan kun lapseni asuvat kotona, en halua muuttaa uuden kumppanin kanssa yhteen, ja varsinkaan en halua mitään uusperhettä, jossa myös kumppanilla on lapsia. Syy on se, että en ole kauhean lapsirakas, kaipaan paljon hiljaisuutta ja omaa rauhaa - muut kuin omat lapset tuntuvat vaan väsyttävän ja vievän energiaa. Omien lasteni mekkala ei haittaa, ja toisaalta onhan sekin selvä, että kahden lapsen kanssa on rauhallisempaa kuin vaikka neljän. En usko, että oikeasti pystyisin kauheasti tykkäämään kumppanin lapsista. Adoptiolapsi sen sijaan olisi varmasti tuntunut enemmän omalta kuin uusperheessä kumppanin lapset.

Sitä on helppo lapsettoman ihmisen ihmetellä jolla ei esimerkiksi ole kokemusta adoptio tai sijaisvanhemmuudesta. Minulla on ollut useampi sijaislapsi omieni lisäksi ja voin sanoa että täysin eriasia ottaa sika säkissä, tunne-elämältä häiritty rikkinäinen päihdevanhemman lapsi jolla perinnöllinen alttius mielenterveysongelmiin. Toki omilla voi olla myös vaikka mitä rajoitteita, mutta oman raskaus/ vauva-ajasta voit olla varma mitä on tapahtunut. Fyysiset rajoitteetkin voivat olla helpomppia kuin henkiset, joita ei niin vain korjata.

 

Adoptioprosessi ei ole niin helppo tie, nykyään myös epävarma ja varsinkin jos biologisia lapsia ei ole, on ihan ymmärrettävää miettiä, syntyykö adoptiolapseen samanlainen suhde kuin biologiseen. Eikä asia ole niin yksiulotteinen, monet miettivät myös sitä, voiko etenkin hieman vanhempana adoptoitu rakastaa adoptiovanhempiaan takaisin samoin kuin he häntä. Lisäksi voi tuntua hieman "imperialistiselta" käydä hakemassa esim. Kolumbiasta tai Keniasta lastenkodista lapsi, jonka äiti on joutunut jättämään sinne taloudellisista syistä. Ja samalla tajuta, että pelkästään adoption kustannukset suoraan lahjoitettuna äidille olisivat voineet mahdollistaa lapsen kasvattamisen. Kiina on tietenkin ehkä eri asia, jos lapsi on oikeasti hylätty epätoivottuna, mutta sieltäkin adoptioiden määrä on voimakkaasti vähentynyt.

Adoptio ei ole terveyden vuoksi mahdollista.

Adoptoisin lapsen/lapsia, jos se olisi tehty helpoksi. Sehän on nyt monimutkainen vuosia kestävä juttu..

Halusin jo parikymppisenä neljä lasta. Minulla on kaksi biologista lasta ja onnekseni uusioperheen ansiosta olen saanut arkeeni kaksi bonuslasta. Hoidan ja kasvatan puolisoni lapsia samalla tavalla kuin omia biologisia lapsiani. Suhde puolisoni lapsiin on hyvä ja lämmin.

Tämän suurempaa pesuetta emme oikein pystyisi taloudellisesti elättämään.

Adoptio liian vaikeaa ja kallista. Helpompi tehdä omia, joita 3.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että oikeasti pystyisin kauheasti tykkäämään kumppanin lapsista. Adoptiolapsi sen sijaan olisi varmasti tuntunut enemmän omalta kuin uusperheessä kumppanin lapset.

Juuri näin. Pelkät kumppanin lapset ovat se pahin vaihtoehto, jopa lapsettomuus on parempi. Vieraista lapsista ei tule koskaan omia, ja kumppani laittaa aina lapset parisuhteen edelle. Lapsista on muutenkin haittaa parisuhteelle, ja vielä turhauttavammalta se tuntuu, jos tätä haittaa aiheuttavat toisen miehen siittämät lapset.

Ja koska veri on vettä sakeampaa.

Adoptio on vaikeaa, kallista ja mielestäni tietyllä tavalla epäeettistä - minusta pitäisi kaikin keinoin pyrkiä siihen, että lapsi saa jäädä biologisen äitinsä luo, toissijaisesti sukulaistensa luo ja kolmanneksi ainakin omaan kulttuuripiiriinsä (siis en tarkoita että adoptiovanhemmat tekevät mitään epäeettistä, minusta vaan koko prosessi on tietyllä tapaa epäeettinen, paitsi ehkä sijaisvanhemmuus -> adoptio tapauksessa).

Toisekseen, joo olen itsekäs, mutta halusin kokea äitiyden ihan syntymästä saakka. Enkä ollut varma pärjäisinkö erityistarpeisen lapsen, joka on jo kokenut hylkäämisiä ja deprivaatiota, kanssa.

Adoptio on järkyttävän kallista. Oman lapsen hankkiminen on ilmaista. Kasvatus ja elatus tietysti molemmissa maksaa, mutta hankintahinnassa iso ero.

En missään nimessä haluaisi omaa lasta. Olen antinatalisti. Minusta on eettisesti väärin tietoisesti tehdä lapsi maailmaan. Haluaisin kuitenkin ehkä joskus lapsen, joten mielelläni adoptoisin. Se olisi hyvä siinäkin mielessä, että raskaana oleminen ja synnyttäminen olisi minulle luultavasti epämiellyttäviä asioita, ja välttyisin mm synnyttämisen riskeiltä.