Mielenterveysongelmaisten läheiset!

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä ottaisin etäisyyttä, ellei kyseessä ole vaikka psykopatia tai narsismi? Veljeni sairastui psykoosiin ja sain siitä itse vahvoja stressioreita ja elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, mutta en hakeutunut avun piiriin. Jälkeen päin ajateltuna olisi ehkä kannattanut, mutta nykyään menee kyllä hyvin ja olen veljeni kanssa läheisempi kuin aiemmin.

Joillain tilanne voi eskaloitua syystä tai toisesta niin pahaksi, että etäisyyden ottaminen on ainoa vaihtoehto. Ei toki millään tavalla toivottava.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä en jaksanut miehen sairastumista. Monta vuotta oli mennyt, vaikeaa ja hiljalleen huononevaa. Lopulta harhaisuus, psykoosi ja pakkohoito. Muutin pois sillä välin lasten kanssa ja olen nyt saanut elämän järjestykseen. Kyllä vaikeaa oli juuri se sairaudentunnottomuus ja ettei asiasta saa edelleenkään puhua. Olen ollut niin väsynyt ja hajalla monta vuotta ja lähiympäristö ei tiedä yhtään mitään.

:(

Vierailija kirjoitti:

Sitä on varmaan vaan oltava rohkea ja käveltävä omien vanhempien yli tässä asiassa.

Voi olla että vanhemmatkin tuntevat helpotusta, kun joku sanoo jämäkästi, mitä tehdään.

Näin tämä on varmaankin nähtävä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.

Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.

Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.

Alle kirjoitan tuon loppu osan niin täysin.

Olen itse vaikesti masentunut. Läheiseni kai terveitä.

En vaan saisi puhua.

Kuka jaksaa kuunnella ainaista valitusta?

Usein masentuneet ovat hyvin itsekkäitä ja eivät näe kuin ne omat ongelmansa. Eivät halua/ jaksa kuunnella muiden ihmisten kuulumisia ja aina vaan palaavat itseensä ja ongelmiinsa. Ei läheisiään saa liikaa kuormittaa.

Onpas sulla erikoinen kokemus masentuneista. Mun kokemus omasta ja läheisten (vakavistakin) masennuksista on se, että silloin juuri haluaa keskustella muista asioista. Saada hetkeksi ajatukset pois pahasta olosta. Masennus vaikuttaa kyllä keskusteluun monilla tavoilla, esimerkiksi masentunut ei välttämättä jaksa kovin raskaita aiheita tai pitkiä syvällisiä keskusteluja.

Tuli tässä mieleen se, kun isovanhemmat elivät yhdessä ja toisella oli paha dementia. Terve isovanhempi vastusti hoitokotiin laittoa henkeen ja vereen, mutta oli lopulta helpottunut, kun hänelle sanottiin jämäkästi, että näin on nyt tehtävä. Liika kohteliaisuus on haitallista näissä asioissa.

Olen empaattinen ihminen, ja ymmärrän melko paljon mielenterveyden ongelmista. Silti on todettava, että esim. äitini joka sairastaa kaksisuuntaista, on äärettömän itsekäs ihminen.

Kaikki hänen ja perheensä tekemiset pyörii hänen ympärillään. Hän ei osaa enää ajatella mitään asiaa omaa napaansa pidemmälle. Ennen niin kiltistä ihmisestä on tullut riidanhaluinen ja passiivinen. Ymmärrän toki, että nämä ovat sairauden oireita, mutta ei omaisenkaan tarvitse aina jaksaa tätä karusellia.

Olen antanut itselleni luvan välillä ottaa etäisyyttä, ja huomioida sen asian, että minä en häntä pysty parantamaan.

Psyykoosisairaiden omaisille:

Toistuvat psykoosit romahduttavat potilaan kognitiivista tasoa dramaattisesti. Hoidon tärkein tavoite tulisi olla psykoosien ehkäiseminen. Jos omaisesi unohtaa toistuvasti ottaa tablettimuotoiser lääkkeet, olisiko teillä mahdollisuutta saada heitä injektiohoitojen piiriin?

Tämä hoitomuoto on tuonut monelle potilaalle elämänarvon takaisin, sillä se ehkäisee uusia psykooseja tehokkaasti pitäen lääkepitoisuuden veressä tasaisena. Eikä tarvitse alun loudauksen jälkeen käydä ottamassa kuin kerran kuussa.

Vierailija kirjoitti:

Psyykoosisairaiden omaisille:

Toistuvat psykoosit romahduttavat potilaan kognitiivista tasoa dramaattisesti. Hoidon tärkein tavoite tulisi olla psykoosien ehkäiseminen. Jos omaisesi unohtaa toistuvasti ottaa tablettimuotoiser lääkkeet, olisiko teillä mahdollisuutta saada heitä injektiohoitojen piiriin?

Tämä hoitomuoto on tuonut monelle potilaalle elämänarvon takaisin, sillä se ehkäisee uusia psykooseja tehokkaasti pitäen lääkepitoisuuden veressä tasaisena. Eikä tarvitse alun loudauksen jälkeen käydä ottamassa kuin kerran kuussa.

En ole varma saadaanko häntä tuohon injektiohoitojen piiriin. Minustakin kuulostaisi terapian ohella todella fiksulta hoitomuodolta ja olen käsittänyt, että potilaille itselleen tulee jollain tavalla terveempi/vapaampi olo kun ei tarvi tabletteja käsitellä. Oman käsitykseni mukaan hän kyllä ottaa lääkkeensä, mutta ilm eivät hänelle sovi/toimi. Tai sitten mahdollisesti puhuu aivan puuta heinää meille muille.

Ap

Minun siskoni sairastui 1970-luvulla teininä. Eka diagnoosi oli maanis-depressiivinen, nykyään sitä sanotaan kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Psykoosia, pakkohoitoa, pitkiäkin sairaalareissuja, erilaisia diagnooseja, eri lääkkeitä sen jälkeen koko elämä. Parhaiten vaikuttanut litium, mutta hoitomyöntyvyys on yleensä nolla.

On epäilty, että olisi (myös?) psykopaatti! Käyttäytyminen viittaa kyllä siihenkin.

Koko perhe on saanut kärsiä ihan kohtuuttomasti nämä vuosikymmenet tämän yhden tapauksen takia. Yritetty olla  vaikka miten päin ja menty vaikka perse edellä puuhun, jos se olisi auttanut siskoa. Mutta kun ei. Tempaukset vaan jatkuu.

Itse päätin pestä käteni siitä paskasirkuksesta 1980-luvulla, mutta onhan siihen minuakin vedetty mukaan säännöllisesti ja kaikki pyörii edelleen tapauksen ympärillä. Anteeksi sanavalintani, mutta meillä on uhrattu enemmän tai vähemmän koko muun perheen elämä yhden hullun alttarille. Itse en halua olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä siskoni kanssa. Tässä olikin 5 vuotta kun ei tarvinnut tavata, mutta yksissä hautajaisissa oli taas pakko törmätä.

Helpotus olisi kaikille, jos...

Karu totuus on se, että ihmiset joilla on vakavia mielenterveysongelmia, kuolevat tutkimusten mukaan 10-15 vuotta muuta väestöä aiemmin.

Ap, antipsykoottilääkkeitä on tablettimuotoisena myös useaa sorttia, jos yksi ei sovi niin kyselkää vaihtoehdoista!

Vierailija kirjoitti:

Se, jonka puoliso sai diagnoosin tänä keväänä:

Mania-jaksot ilmenneet siten, että nukkuu todella vähän, kova tarve valvoa siis. Iltaisin menee liian lujaa; kirjoittelee vimmatusti netissä mm. politiikkaa, tekee nettiostoksia (jotka välillä päättömiä), juo (masennusvaiheessa juo lääkitysyrityksenä ja maniavaiheessa, koska "itsehän hän määrää mitä tekee" ns. korostunut itsetehostus), ärtyy ja saa raivareita olemattomista aiheista (ei kuitenkaan ole väkivaltainen sentään) ja no ylipäätään käy kierroksilla saaden ideoita ja aloittaen erilaisia projekteja. On aiemmin myös eräässä mania-vaiheessa (silloin ei vielä diagnoosia) kirjoitellut toisille naisille ja ollut tapaamistakin järjestämässä pettääkseen, mutta silloin ehti tulla romahdus ennen kuin tapaaminen toteutui. On tässä ollut kestämistä. Mies on perinyt alttiuden sairauteen äidiltään, tällä oli vaikeampi ko. sairaus, mutta sairausjaksot harvempia. Kuten täällä toinenkin bibon puoliso ilmaisi, päivä kerrallaan on nyt mentävä. Jos hoitomyönteisyys pitää ja lähtee raittiuden suuntaan ponnistelemaan, on syitä pysyä rakkaani rinnalla. Toista vaihtoehtia varten on kuitenkin pitänyt tehdä itselle turvasuunnitelma, jotta jaksaa tätä vaihetta eikä tunne olevansa toivottomassa ansassa.

Ei voi olla totta. Täällä myös vaimo jonka miehella kaksisuuntainen ja tuo oli kuin lukisin omaa kirjoitustani! Meillä myös maniajaksoissa kirjoitetaan kantaaottavia poliittisia paatospuheita (normaalitilassa ei näitä TODELLAKAAN harrasta), ryypätään päivästä toiseen (vaikkakin työnsä hoitaa) ja on tosiaan viestitelty toisille naisille kuinka minä olen pilannut hänen elämänsä, vaikka meillä on ollut ihan onnellinen avioliitto muuten.

Kestämistä on kyllä, mutta jaksan uskoa että oikealla lääkityksellä elämä saadaan jonkinlaiseen tasapainoon, tietenkin muistaen että käänne huonompaan voi vaania nurkan takana koska tahansa. Tsemppiä meille kaikille :)

Tuntuu, että täytyy todeta jotain positiivista tässä kaiken valituksen keskelle.

Kuten jo kirjoitin, oma vanhempani ei enää koskaan tule täysin paranemaan, mutta hänen tilansa on kohtuullisen vakaa tuetun asumisen takia. Minulla ei ole enää huolta siitä, että hänen tilansa huononee yhtäkkiä, koska häntä seurataan. Hänellä on harrastuksia ja asiat aika hyvin, vaikka hän tietenkin haluaisi asua yksin - minäkään en haluaisi mennä aamulla töihin.

Soittelemme paljon ja näemme. Meillä on hauskat jutut. Minä rakastan häntä.

Lapsena ja teininä oli raskasta, ja oirehdin monin tavoin. Vanhempani kokemukset olivat karua seurattavaa, vaikka hän oli "vaan" etävanhempi, enkä koskaan nähnyt häntä sairaimmillaan. Pahinta oli salailun ilmapiiri, josta kirjoitinkin jo, sekä huoli ennen hoitoon joutumista.

Välillä olin katkera, koska vanhempi ei uskonut olevansa sairas, ja lopulta hän ei enää parantunut psykooseistaan täysin. Välillä syytin itseäni, mutta mitä etenkään alaikäinen lapsi voi tehdä. Välillä otin etäisyyttä, aivan kuten kaikkien lasten tulee ottaa vanhemmistaan kasvaakseen aikuisiksi.

Yhä silloin tällöin otan viikoksi etäisyyttä, jos tuntuu siltä - aivan kuten kaikki lapset ottavat vanhemmistaan. En kuitenkaan koskaan hylkää häntä.

Kaikki tunteet ovat sallittuja.

En kehoita jättämään läheistäsi ja vanhempiasi yksin asiassa. Ei ole helppoa kulkea rinnalla, mutta lopulta asiassa voi löytää rauhan.

Lohdullisinta on se, että läheiselläsi on vielä mahdollisuus parantua. Antaisin aika paljon, jotta saisin olla vielä tilanteessa, jossa tämä mahdollisuus yhä on. Että saisin nähdä sen oikean vanhempani vielä kerran.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että täytyy todeta jotain positiivista tässä kaiken valituksen keskelle.

Kuten jo kirjoitin, oma vanhempani ei enää koskaan tule täysin paranemaan, mutta hänen tilansa on kohtuullisen vakaa tuetun asumisen takia. Minulla ei ole enää huolta siitä, että hänen tilansa huononee yhtäkkiä, koska häntä seurataan. Hänellä on harrastuksia ja asiat aika hyvin, vaikka hän tietenkin haluaisi asua yksin - minäkään en haluaisi mennä aamulla töihin.

Soittelemme paljon ja näemme. Meillä on hauskat jutut. Minä rakastan häntä.

Lapsena ja teininä oli raskasta, ja oirehdin monin tavoin. Vanhempani kokemukset olivat karua seurattavaa, vaikka hän oli "vaan" etävanhempi, enkä koskaan nähnyt häntä sairaimmillaan. Pahinta oli salailun ilmapiiri, josta kirjoitinkin jo, sekä huoli ennen hoitoon joutumista.

Välillä olin katkera, koska vanhempi ei uskonut olevansa sairas, ja lopulta hän ei enää parantunut psykooseistaan täysin. Välillä syytin itseäni, mutta mitä etenkään alaikäinen lapsi voi tehdä. Välillä otin etäisyyttä, aivan kuten kaikkien lasten tulee ottaa vanhemmistaan kasvaakseen aikuisiksi.

Yhä silloin tällöin otan viikoksi etäisyyttä, jos tuntuu siltä - aivan kuten kaikki lapset ottavat vanhemmistaan. En kuitenkaan koskaan hylkää häntä.

Kaikki tunteet ovat sallittuja.

En kehoita jättämään läheistäsi ja vanhempiasi yksin asiassa. Ei ole helppoa kulkea rinnalla, mutta lopulta asiassa voi löytää rauhan.

Lohdullisinta on se, että läheiselläsi on vielä mahdollisuus parantua. Antaisin aika paljon, jotta saisin olla vielä tilanteessa, jossa tämä mahdollisuus yhä on. Että saisin nähdä sen oikean vanhempani vielä kerran.

Kauniisti kirjoitettu vaikka surullinen asia onkin.. :(

Ap

Miehelläni oli mielenterveysongelmia, sai kohtauksia jolloin uhkasi itseään ja muita ja oli hyvin masentunut, kuvitteli kaikennäköistä jne... Nämä ilmeni ihan viimeisinä vuosina, jälkikäteen voin sanoa että viitteitä ehkä oli aiemminkin mutta ei niitä silloin ymmärtänyt tai osannut huolestua. Meillä oli aivan uskomattoman hyvä suhde ja saatiin pari lasta ennen kun alamäki alkoi. Oli ihan mun elämäni rakkaus.

Sitten mentiinkin ryminällä ja kun ei kunnon apua saatu vaikka yritettiin ja haettiin, mies päätyi sitten tappamaan itsensä. Lasten takia oltiin alettu ottaa hieman etäisyyttä ja ajateltiin (yhdessä) että asumusero voisi antaa miehelle sitä kaipaamaansa tilaa parantumiselle, kun eivät edes osastolle ottaneet vaikka syytä olis ollut. Erilaiset lääkkeet ja vuoden "terapia" ei muuttanut tilannetta vaan paheni koko ajan. Silloin vuotta aiemmin mies vasta suostui lääkäriin, vaikka toki vähätteli asiaa, mutta olihan se tosi hankalaksi tehty. Monta kertaa olisi luovuttanut jos en olisi ollut mukana patistamassa, ja lopulta sitten luovuttikin kun lääkärit vaan levitteli käsiään. Mies sitten koki ettei tästä suosta enää nousta.

En hirveästi hakenut itselleni tukea ennen mieheni kuolemaa mutta sen jälkeen totesin että pakko alkaa käsittelemään tätä kaikkea alusta saakka, ettei jää mitään mielen päälle. On tämä itsellekin ollut todella rankkaa henkisesti ja aika äärirajoilla ollaan käyty. Lapset on vielä pieniä joten se on vasta edessä päin kun he alkavat asioita käsittelemään. Mitä miestä hoitaneeseen tahoon tulee, niin tähän liittyy sellaisia asianhaaroja että perästä kuuluu aivan varmasti.

Miehelläni oli myös siis tuota kaksisuuntaista ja välillä se meininki oli sellaista että mietin psykoosin mahdollisuuttakin mutta eihän meidän läheisten huolta tosissaan otettu. Vaikka on tuota mt-taustaa hänellä tosi vahvasti suvussakin. -54

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.

Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.

Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.

Alle kirjoitan tuon loppu osan niin täysin.

Olen itse vaikesti masentunut. Läheiseni kai terveitä.

En vaan saisi puhua.

Kuka jaksaa kuunnella ainaista valitusta?

Usein masentuneet ovat hyvin itsekkäitä ja eivät näe kuin ne omat ongelmansa. Eivät halua/ jaksa kuunnella muiden ihmisten kuulumisia ja aina vaan palaavat itseensä ja ongelmiinsa. Ei läheisiään saa liikaa kuormittaa.

Onpas sulla erikoinen kokemus masentuneista. Mun kokemus omasta ja läheisten (vakavistakin) masennuksista on se, että silloin juuri haluaa keskustella muista asioista. Saada hetkeksi ajatukset pois pahasta olosta. Masennus vaikuttaa kyllä keskusteluun monilla tavoilla, esimerkiksi masentunut ei välttämättä jaksa kovin raskaita aiheita tai pitkiä syvällisiä keskusteluja.

Itse ainakin masentuneena olen juuri itseeni negatiivisesti keskittyvä, hyvistäkin uutisista voi huomata että alkaa puhumaan "miks mulla ei koskaan..valivali". Hirveää huomata, että kaikki ajattelu on niin negatiivista. Sairastan toistuvaa masennusta tosin, niin tullut koettua se niin monesti. Mutta todella olen negatiivinen ja puhun omista ongelmistani niin, että esim mieheni on kuormittunut. Ja varmasti moni muukin läheinen ja ystävä. Mutta kun sen itse tiedostaa, niin se auttaa. Ja sitten päivä päivältä helpottaa, näin ajattelin uskoa että kyllä täältä vielä noustaan taas..

Vierailija kirjoitti:

Minun siskoni sairastui 1970-luvulla teininä. Eka diagnoosi oli maanis-depressiivinen, nykyään sitä sanotaan kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Psykoosia, pakkohoitoa, pitkiäkin sairaalareissuja, erilaisia diagnooseja, eri lääkkeitä sen jälkeen koko elämä. Parhaiten vaikuttanut litium, mutta hoitomyöntyvyys on yleensä nolla.

On epäilty, että olisi (myös?) psykopaatti! Käyttäytyminen viittaa kyllä siihenkin.

Koko perhe on saanut kärsiä ihan kohtuuttomasti nämä vuosikymmenet tämän yhden tapauksen takia. Yritetty olla  vaikka miten päin ja menty vaikka perse edellä puuhun, jos se olisi auttanut siskoa. Mutta kun ei. Tempaukset vaan jatkuu.

Itse päätin pestä käteni siitä paskasirkuksesta 1980-luvulla, mutta onhan siihen minuakin vedetty mukaan säännöllisesti ja kaikki pyörii edelleen tapauksen ympärillä. Anteeksi sanavalintani, mutta meillä on uhrattu enemmän tai vähemmän koko muun perheen elämä yhden hullun alttarille. Itse en halua olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä siskoni kanssa. Tässä olikin 5 vuotta kun ei tarvinnut tavata, mutta yksissä hautajaisissa oli taas pakko törmätä.

Helpotus olisi kaikille, jos...

Tämä on just niinkuin minun kirjoittamaa:/ Meillä vaan on kaikki pesseet kätensä, tai siis luovuttaneet. Itsehän sairas ei toki haluakaan pääsääntöisesti olla missään tekemisissä meidän hullujen kanssa. Me ei edes tiedetä sen diagnooseista tai lääkityksistä, ei suostu kertomaan enkä jaksa enää arvailla. En ole kuullut kohta pariin vuoteen ja hyvä niin. Välillä tietysti tulee mieleen että mitähän sille kuuluu, mutta en tosiaankaan jaksa enkä edes uskalla lähteä enää siihen hommaan mukaan. Jos aidosti haluaisi ja yrittäisi parantua niin ehkä sitten, mutta nykyisellään ei kiitos. Omakin elämä ja ongelmat on elettävänä. Niin äärettömän raskasta ja surullista mutta kun ei voi mitään niin ei voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.

Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.

Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.

Alle kirjoitan tuon loppu osan niin täysin.

Olen itse vaikesti masentunut. Läheiseni kai terveitä.

En vaan saisi puhua.

Kuka jaksaa kuunnella ainaista valitusta?

Usein masentuneet ovat hyvin itsekkäitä ja eivät näe kuin ne omat ongelmansa. Eivät halua/ jaksa kuunnella muiden ihmisten kuulumisia ja aina vaan palaavat itseensä ja ongelmiinsa. Ei läheisiään saa liikaa kuormittaa.

Onpas sulla erikoinen kokemus masentuneista. Mun kokemus omasta ja läheisten (vakavistakin) masennuksista on se, että silloin juuri haluaa keskustella muista asioista. Saada hetkeksi ajatukset pois pahasta olosta. Masennus vaikuttaa kyllä keskusteluun monilla tavoilla, esimerkiksi masentunut ei välttämättä jaksa kovin raskaita aiheita tai pitkiä syvällisiä keskusteluja.

Hyvä jos sä olet kohdannut tuollaisia masentuneita. Kun itse olin masentunut, olin kyllä ihan paskaa ja mahdotonta seuraa kaikille. Todella itsekeskeinen, kaiken pyöräytin oman itseni kautta, hirveä marttyyri, loukkaannuin milloin mistäkin ja testasin jatkuvasti sitä,  tykkäävätkö ystäväni todella minusta. 

Sanomattakin lienee selvää, että mikään vakuuttelu, teko tai sanat ei koskaan riittäneet, vaan aina pystyi kaivamaan jostain merkin, että oikeasti kaverit ei tykkääkään.

Toki olin tuolloin tosi nuori, ehkä masennus ilmenisi erilaisena tässä elämänvaiheessa. Mutta olen kyllä ikuisesti kiitollinen siitä, ettei minua tuolloin hylätty. Ja oikeastaan tärkeä osa mun paranemisprosessia oli se, että aloin ymmärtää, että minulla, tekemisilläni ja sanomisillani on merkitystä muille ihmisille. Että minä olen merkittävä ihminen.

Otin etäisyyttä, sillä en jaksnut enää kuunnella vuodesta  toiseen samoja syytöksiä, mitä muut olivat hänelle tehneet. Kukaan ei ymmärrä, kellään ei niin paska elämä, itsemurhauhkailut, luurin lyömistä korvaan, inhottavia haukkumaviestejä. Kyseessä hyvin älykäs ihminen, joka pyörittelee terapeutit ja psykiatritkin. Erittäin vaikea hoitaa, kokenut terapeuttikin uupui. Kyseessä hyvin läheinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Otin etäisyyttä, sillä en jaksnut enää kuunnella vuodesta  toiseen samoja syytöksiä, mitä muut olivat hänelle tehneet. Kukaan ei ymmärrä, kellään ei niin paska elämä, itsemurhauhkailut, luurin lyömistä korvaan, inhottavia haukkumaviestejä. Kyseessä hyvin älykäs ihminen, joka pyörittelee terapeutit ja psykiatritkin. Erittäin vaikea hoitaa, kokenut terapeuttikin uupui. Kyseessä hyvin läheinen ihminen.

Jos hän on aikuisiälle jo ehtinyt niin pystyykö asumaan itsekseen? Kuullostaa hivenen samanlaiselta käyttäytymiseltä kuin meillä tällä hetkellä.. :/

Ap