Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mielenterveysongelmaisten läheiset!
16.06.2016 |
Miten jaksoitte sairastumisia? Haitteko vertaistukea? Mikä sairaus kyseessä? Onko kukaan ottanut tietoisesti läheiseen etäisyyttä? Jos olette niin koitteko huonoa omaatuntoa?
Itsellä läheinen, joka nyt kolmatta kertaa psykoosissa 4:n vuoden sisään.
Kaikenlaiset kokemukset ja näkemykset ovat tärkeitä ja auttaisivat toiv eteenpäin!
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystäväni on masentunut ja syömishäiriöinen. Hän oli sairas jo tutustuessamme, mutta jotenkin sokeasti uskoin ja uskon edelleen kaiken kääntyvän vielä parhain päin, vaikka anoreksia onkin tiukentanut otettaan viimeaikoina. Varsinaista vertaistukea en ole hakenut, mutta toisinaan luen netistä syömishäiriöisten läheisten kokemuksia.
Onneksi sentään saimme tyttöystäväni kavereiden kanssa hänet hakemaan apua alkukeväästä. Monet itkut on itketty, mutta kuten jo sanoin, on vaan mentävä kohti tulevaisuutta! Tsemppiä muillekkin samankaltaisessa tilassa oleville.
Tsemppiä sinulle! Olet varmasti kovan paineen alla, mutta tyttöystävällesi tuki ja turva :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
Minun sukulaisella (kirjoitan henkilöstä kirjaimella M) on masennus , kaksisuuntainen mielialahäiriö ja alkoholismi. Henkilö M saa välillä savut nousemaan korvista, selvinpäin mieliala vaihtuu jatkuvasti, välillä hymyilee , yhtäkkiä saattaa alkaa armoton vittuilu ja naaman vääntely ja sitten hän onkin surullinen ja nukkuu puolipäivää. Syyttää muita kaikesta eikä hyväksy omia virheitä ja jos niin sattuu käymään, niin hän puhuu itsetuhoisesti ja oikein hakemalla hakee sääliä.."ois kyllä vittu parempi kuolla" mutta 5 minuutin päästä suunnittelee mitä tekee 6 vuoden päästä pääsiäisenä. Ollut hoitokodeissa ja nyt normi arkea elää, mutta onhan se rankkaa olla saman katon alla, kun lasten kuullen hokee ja jankkaa miten paskaa ja epäreilua koko elämä on. Mutta jokainen päivä jaksaa auttaa eteenpäin!!!!
Vierailija kirjoitti:
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
No niinpä! Ehkä tämä on vain vanhemmille niin kova paikka etteivät osaa suhtautua asiaan oikein.. Tuhoisa kierre
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minun sukulaisella (kirjoitan henkilöstä kirjaimella M) on masennus , kaksisuuntainen mielialahäiriö ja alkoholismi. Henkilö M saa välillä savut nousemaan korvista, selvinpäin mieliala vaihtuu jatkuvasti, välillä hymyilee , yhtäkkiä saattaa alkaa armoton vittuilu ja naaman vääntely ja sitten hän onkin surullinen ja nukkuu puolipäivää. Syyttää muita kaikesta eikä hyväksy omia virheitä ja jos niin sattuu käymään, niin hän puhuu itsetuhoisesti ja oikein hakemalla hakee sääliä.."ois kyllä vittu parempi kuolla" mutta 5 minuutin päästä suunnittelee mitä tekee 6 vuoden päästä pääsiäisenä. Ollut hoitokodeissa ja nyt normi arkea elää, mutta onhan se rankkaa olla saman katon alla, kun lasten kuullen hokee ja jankkaa miten paskaa ja epäreilua koko elämä on. Mutta jokainen päivä jaksaa auttaa eteenpäin!!!!
Miten lapset on suhtautuneet tähän? Kyseleekö lapset henkilöstä tai käyttäytymisestä? Jos kyllä niin miten vastailet tai selität sukulaisen käytöstä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhun nyt ehkä vähän oman tutkimusaiheeni kautta, vaikka vaikeaa minunkin on suhtautua läheiseni mielenterveysongelmiin... Jos haluat tutustua aiheeseen kirjallisuuden myötä, niin Eila Jaatinen on kirjoittanut Kun läheisen mieli murtuu-teoksen. Koskisuu & Kulola puolestaan ovat kirjoittaneet Yhdessä yksin-kirjan, jossa on paljon kokemuksia henkilöiltä, jonka läheinen on sairastunut.
Läheisen on tärkeä huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, jotta hän ei kuormituksen alla sairastuisi itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Puhun nyt ehkä vähän oman tutkimusaiheeni kautta, vaikka vaikeaa minunkin on suhtautua läheiseni mielenterveysongelmiin... Jos haluat tutustua aiheeseen kirjallisuuden myötä, niin Eila Jaatinen on kirjoittanut Kun läheisen mieli murtuu-teoksen. Koskisuu & Kulola puolestaan ovat kirjoittaneet Yhdessä yksin-kirjan, jossa on paljon kokemuksia henkilöiltä, jonka läheinen on sairastunut.
Läheisen on tärkeä huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, jotta hän ei kuormituksen alla sairastuisi itsekin.
Kiitos paljon suosituksesta!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
No niinpä! Ehkä tämä on vain vanhemmille niin kova paikka etteivät osaa suhtautua asiaan oikein.. Tuhoisa kierre
Ap
Hyvin tuhoisa. Eihän sitä itse voi hyväksyä omaa sairauttaan ennen kuin omaiset hyväksyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
No niinpä! Ehkä tämä on vain vanhemmille niin kova paikka etteivät osaa suhtautua asiaan oikein.. Tuhoisa kierre
Ap
Hyvin tuhoisa. Eihän sitä itse voi hyväksyä omaa sairauttaan ennen kuin omaiset hyväksyvät.
Olisiko sinulla mahdollisesti joku vinkki miten saisin juuri tätä (mitä olen jo aikaisemmin peräänkuuluttanut) viestiä asiallisesti kerrottua vanhemmilleni?? Niinkuin monta kertaa aikaisemmin olen jo sanonut niin kaipaisin _vinkkejä_ kun itse haluaisin olla ja olenkin niin avoin kuin pystyn ja keskustelen läheisen kanssa esimerkiksi näkemistä/kuulemistaan harhoista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.
Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.
Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.
Alle kirjoitan tuon loppu osan niin täysin.
Olen itse vaikesti masentunut. Läheiseni kai terveitä.
En vaan saisi puhua.
Vierailija kirjoitti:
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
Etenkin jos sairas itse on sinut asian kanssa mutta sukulaisia hävettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
Etenkin jos sairas itse on sinut asian kanssa mutta sukulaisia hävettää.
Kyllä vaan, mutta edelleenkin: miten saisin tätä avoimmuutta ja ymmärrystä näihin MUIHIN läheisiin?
Ongelmana on se, että itse en koe tätä minään tabuna kun mt-ongelmat on niin yleisiä. Vaan kaipailen tässä apua ja vinkkejä.
Ap
Äidilläni todettu noin 7 vuotta sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kuten useimmilla, sairaus oli puhjennut jo vuosia ennen diagnoosia, ja hänen (ja perheenjäsentensä) elämä oli yhtä aallokkoa.
Lääkkeinä hänellä on Deprakine, masennuslääke, unilääke sekä Xanor Depot. Xanoriin niin pahasti koukussa, että paikallinen avohoitoklinikka tekee hänen dosenttinsa, ettei väärinkäyttöä pysty salaamaan.
Olen itse muuttanut äitiäni lähelle, auttaakseni. Tästä huolimatta joskus on pakko ottaa etäisyyttä. Äitini on välillä hyvinkin mahdoton, ja kaiken tekee erityisen hankalaksi se, että sairaus ja lääkkeet ovat muuttaneet hänen persoonallisuuttaan. Erityisen vaikeaa hoidettavuuden kannalta on hänen sairaudentunnottomuutensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo häpeän ilmapiiri ja salailu pitäisi kyllä saada rikottua. Ei siinä sairaudessa ole mitään hävettävää.
No niinpä! Ehkä tämä on vain vanhemmille niin kova paikka etteivät osaa suhtautua asiaan oikein.. Tuhoisa kierre
Ap
Hyvin tuhoisa. Eihän sitä itse voi hyväksyä omaa sairauttaan ennen kuin omaiset hyväksyvät.
Olisiko sinulla mahdollisesti joku vinkki miten saisin juuri tätä (mitä olen jo aikaisemmin peräänkuuluttanut) viestiä asiallisesti kerrottua vanhemmilleni?? Niinkuin monta kertaa aikaisemmin olen jo sanonut niin kaipaisin _vinkkejä_ kun itse haluaisin olla ja olenkin niin avoin kuin pystyn ja keskustelen läheisen kanssa esimerkiksi näkemistä/kuulemistaan harhoista.
Ap
Auttaako järkipuhe? Tässä on muutamia juttuja, joita voi yrittää tuoda esiin:
Jokainen psykoosi vaurioittaa aivoja. Jos aina päästää asiat eskaloitumispisteeseen, voi olla että lopulta ei enää parannuta. On todella tärkeä saada ihminen hyväksymään sairaus ja ottamaan apua vastaan, syömään lääkkeet ja käymään seurannassa.
Kaikenlainen salailu estää asian hyväksymisen. Oma läheiseni ainakin toimii niin, että jos joku asia ei tunnu mukavalta, mieli kehittää oman todellisuuden. Esimerkiksi, jos hänelle rakas ihminen on kuolemansairas, se tuntuu niin pahalta että mieli keksii että tämä rakas ihminen vaan teeskentelee sairasta. Niin kauan kuin tuntuu häpeälliseltä olla sairas, läheiseni kokee olevansa terve ajojahdin uhri eikä ota apua vastaan.
Lisäksi salailu sairastuttaa läheiset. Omassa lapsuudessa oli tämä salailun ilmapiiri, ja minuun vaikutti syvästi se, että en voinut kertoa kellekään, mitä olen kokenut. Kaikki kertyi isoksi möykyksi sisälle. Olisi ollut niin mukava kertoa kaverille, mitä hirveää on kokenut, mutta minulle oli opetettu, että minun tulee peittää asia. En tiedä sanottiinko sitä edes ääneen, mutta jostain omaksuin, että ei saa kertoa. Jotain kauheaa tapahtuu, jos kertoo. Ja minä sitten pidin kaiken sisällä, söin karkkia ahdistukseen ja lihoin. Tuo ilmapiiri on hyvin myrkyllinen etenkin lapsille.
Sitä on varmaan vaan oltava rohkea ja käveltävä omien vanhempien yli tässä asiassa.
Voi olla että vanhemmatkin tuntevat helpotusta, kun joku sanoo jämäkästi, mitä tehdään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.
Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.
Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.Alle kirjoitan tuon loppu osan niin täysin.
Olen itse vaikesti masentunut. Läheiseni kai terveitä.
En vaan saisi puhua.
Kuka jaksaa kuunnella ainaista valitusta?
Mä en jaksanut miehen sairastumista. Monta vuotta oli mennyt, vaikeaa ja hiljalleen huononevaa. Lopulta harhaisuus, psykoosi ja pakkohoito. Muutin pois sillä välin lasten kanssa ja olen nyt saanut elämän järjestykseen. Kyllä vaikeaa oli juuri se sairaudentunnottomuus ja ettei asiasta saa edelleenkään puhua. Olen ollut niin väsynyt ja hajalla monta vuotta ja lähiympäristö ei tiedä yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.
Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.
Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.Alle kirjoitan tuon loppu osan niin täysin.
Olen itse vaikesti masentunut. Läheiseni kai terveitä.
En vaan saisi puhua.
Kuka jaksaa kuunnella ainaista valitusta?
Usein masentuneet ovat hyvin itsekkäitä ja eivät näe kuin ne omat ongelmansa. Eivät halua/ jaksa kuunnella muiden ihmisten kuulumisia ja aina vaan palaavat itseensä ja ongelmiinsa. Ei läheisiään saa liikaa kuormittaa.
Miksi ihmeessä ottaisin etäisyyttä, ellei kyseessä ole vaikka psykopatia tai narsismi? Veljeni sairastui psykoosiin ja sain siitä itse vahvoja stressioreita ja elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, mutta en hakeutunut avun piiriin. Jälkeen päin ajateltuna olisi ehkä kannattanut, mutta nykyään menee kyllä hyvin ja olen veljeni kanssa läheisempi kuin aiemmin.
Alue: Aihe vapaa
Se, jonka puoliso sai diagnoosin tänä keväänä:
Mania-jaksot ilmenneet siten, että nukkuu todella vähän, kova tarve valvoa siis. Iltaisin menee liian lujaa; kirjoittelee vimmatusti netissä mm. politiikkaa, tekee nettiostoksia (jotka välillä päättömiä), juo (masennusvaiheessa juo lääkitysyrityksenä ja maniavaiheessa, koska "itsehän hän määrää mitä tekee" ns. korostunut itsetehostus), ärtyy ja saa raivareita olemattomista aiheista (ei kuitenkaan ole väkivaltainen sentään) ja no ylipäätään käy kierroksilla saaden ideoita ja aloittaen erilaisia projekteja. On aiemmin myös eräässä mania-vaiheessa (silloin ei vielä diagnoosia) kirjoitellut toisille naisille ja ollut tapaamistakin järjestämässä pettääkseen, mutta silloin ehti tulla romahdus ennen kuin tapaaminen toteutui. On tässä ollut kestämistä. Mies on perinyt alttiuden sairauteen äidiltään, tällä oli vaikeampi ko. sairaus, mutta sairausjaksot harvempia. Kuten täällä toinenkin bibon puoliso ilmaisi, päivä kerrallaan on nyt mentävä. Jos hoitomyönteisyys pitää ja lähtee raittiuden suuntaan ponnistelemaan, on syitä pysyä rakkaani rinnalla. Toista vaihtoehtia varten on kuitenkin pitänyt tehdä itselle turvasuunnitelma, jotta jaksaa tätä vaihetta eikä tunne olevansa toivottomassa ansassa.