Mielenterveysongelmaisten läheiset!

Up

Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.

Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.

Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.

Miehelläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka on melkein ajanut meidät kerran avioeroon. tämä tapahtui ennen kun mieheni sai diagnoosin. Maaniset jaksot ja masennus jaksot kuuluvat meillä elämään, lääkitystä haetaan vielä. raskasta on, varsinkin kun maanisessa tilassa mies ei itse käsitä että kaikki ei ole ok.

Vertaistuksea en ole juuri löytänyt, tarvetta kyllä olisi. Kyllähän tuo sairaus värittää meidän kaikkien elämää, itse yritän pitää asiat mahdollisimman normaaleina lapsen kannalta, mutta jatkuva huoli painaa.

Miehellä on myös päihde taustaa, päihteiden käyttö liittyi yleensä maanisiin jaksoihin ja myös pahensi niitä. Nyt mies on onneksi ollut jo pitkään raittiina, mikä on helpottanut elämää suuresti meillä kaikilla.

Pakko myöntää että välillä tuntuu että voimat ei riitä ja jatkuvasti pelottaa, että onnistuuko mies taas sotkemaan raha asiat, ihmissuhteet tai muut asiat ja minä joudun sen kaiken keskelle tahtomattani.

Päivä kerrallaan mennään ja mieheni on kaikesta huolimatta maailman ihanin mies ja rakastavin isä.

Vierailija kirjoitti:

Harva osaa käsitellä näitä asioita. Toinen vanhemmistani on diagnosoitu narsisti, jonka sairaudesta erittäin harva tietää. Kuvioissa on myös alkoholismia. Koko elämäni olen kärsinyt mutta hienosti on kulissit rakennettu pystyyn ja kärsitty sitten niiden takana.

Itse kaipaisin juurikin vertaistukea tai ylipäätään keskusteluseuraa läheisistäni. Avoimuutta ja tosiasioiden esiinnostamista. Olen väsynyt näyttelemään ja esittämään reippaampaa kuin oikeasti olen ja valehtelemaan tämän alkoholisoituneen narsistin puolesta.

Mutta ei, mulkoilua ja vaivaantuneisuutta olen saanut osakseni kun olen joskus harvoin uskaltanut valheiden verkkoa hieman raottaa asioista tietämättömille. Ei saisi puhua, koska muut eivät osaa suhtautua asioihin. Tuntuu kuin pilaisin heidän turvallisen maailmansa ja elämänsä kun karu totuus paljastuu. Pitäisi olla hiljaa, ettei muiden "perustukset" heilu ja jatkaa hiljaa kärsimistä niin kuin aina tähänkin asti.

Mulla hieman samankaltainen tilanne, mutta eri sairaus. Muille perheen ulkopuolisille (sukulaisille) ei saanut kertoa mitään enkä saisi aikuisen sisaruksen sairauteen puuttua, mutta apua vanhempani haluavat joka tapauksessa (?). Poliisia ei saisi soittaa ettei naapurit näe. Nyt kun tänne tästä kirjoittaa niin sitä sairaammalta kuvio alkaa tuntua. Oletko ajatellut ottavasi ko. ihmisiin etäisyyttä?

Ap

Upp

Yritä saada ottamaan hoitoa vastaan ja syömään lääkkeensä vielä kun on välillä edes kunnossa. Tarpeeksi monta psykoosia vuosien varrella, niin ei enää parannuta.

Sekä psykoosi että sen jälkeinen vahva lääkitys vaurioittaa aivoja. Tasainen lääkitys vaurioittaa tietenkin myös, mutta vähemmän kuin toistuvat psykoosit.

6 jatkaa...

Ota läheinen kaikkiin tapahtumiin ja sukujuhliin mukaan. Kohtele vertaisenasi. Juttele normaaleista asioista äläkä koko ajan hänen sairaudestaan. Sinun ei tarvitse eikä kannata olla hänen terapeuttinsa. Normaali juttelu on hänellekin parempi asia.

Vierailija kirjoitti:

6 jatkaa...

Ota läheinen kaikkiin tapahtumiin ja sukujuhliin mukaan. Kohtele vertaisenasi. Juttele normaaleista asioista äläkä koko ajan hänen sairaudestaan. Sinun ei tarvitse eikä kannata olla hänen terapeuttinsa. Normaali juttelu on hänellekin parempi asia.

Jep, näin ollaan yritettykin tehdä. Nyt vaan vanhemmat haluavat hoitaa tämän itse, jopa ilman ammattilaisia ja itse taas olen sitä mieltä, että kun ihminen näkee harhoja, hän on vaaraksi itselleen vaikka pystyykin välillä keskustelemaan normaalisti..

Tuota olen itsekin miettinyt, että montakohan kertaa vielä kroppa ja pää läheisellä kestää ennen kuin tilanne on jo peruuttamaton :((

Ap

Omalla läheisellä kesti kymmeniä vuosia tuota psykoosikierrettä ja lääkkeiden poisjättöjä ennen kuin ei enää parannuttu. Taustalla on lisäksi vanhemmat lääkkeet ja niiden aiheuttamat vauriot.

Nyt on suhteellisen tasaista, koska asuu siten että ei voi jättää syömättä lääkkeitä. Sekin on ihan ihmisarvoista elämää eikä mikään maailmanloppu, jos niin käy. Olemme yhteydessä, soittelemme ja näemme.

Mutsi oli, tai on kai vieläkin. Teini-ikä meni siinä, murehtiessa. Löysin sen itsemurhaviestin, ei onnistunu kuitenkaan yrityksissään. Terapiaan pitäisi kai mennä. Aiheutti totaalisen avuttomuuden tunteen, vielä kun ollaan perussuomalaisia jotka ei turhaan tunteistaan puhele. Vaikutukset on seuranneet pitkään. Parisuhteissa kun on tullut vastaan ongelmia niin pakenen, en koe pystyväni ratkomaan ongelmia, työelämässä onneksi eri asia. Vertaistukena veli, ei muuta. Myös alkoholismia ja väkivaltaa kuuluu menneisiin.

Vierailija kirjoitti:

Omalla läheisellä kesti kymmeniä vuosia tuota psykoosikierrettä ja lääkkeiden poisjättöjä ennen kuin ei enää parannuttu. Taustalla on lisäksi vanhemmat lääkkeet ja niiden aiheuttamat vauriot.

Nyt on suhteellisen tasaista, koska asuu siten että ei voi jättää syömättä lääkkeitä. Sekin on ihan ihmisarvoista elämää eikä mikään maailmanloppu, jos niin käy. Olemme yhteydessä, soittelemme ja näemme.

Onko tämä mahdollisesti sellaista mielenterveyskuntoutujien asumista? Paikalla on henkilökuntaa, mutta saavat suht vapaasti kuitenkin olla ja mennä ja asua?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla läheisellä kesti kymmeniä vuosia tuota psykoosikierrettä ja lääkkeiden poisjättöjä ennen kuin ei enää parannuttu. Taustalla on lisäksi vanhemmat lääkkeet ja niiden aiheuttamat vauriot.

Nyt on suhteellisen tasaista, koska asuu siten että ei voi jättää syömättä lääkkeitä. Sekin on ihan ihmisarvoista elämää eikä mikään maailmanloppu, jos niin käy. Olemme yhteydessä, soittelemme ja näemme.

Onko tämä mahdollisesti sellaista mielenterveyskuntoutujien asumista? Paikalla on henkilökuntaa, mutta saavat suht vapaasti kuitenkin olla ja mennä ja asua?

Ap

Kyllä. Ihan mukavaa elämää, ja hän voi mielestäni hyvin. Tietenkin hän kaipaa täyttä vapautta ja vihaa holhousta, mutta aina ei vaan voi mitään.

Niin ja vielä jos joku lukee; kuinka saitte sitten mahdollisesti suostuteltua läheisen hoitoon? Meillä niin, että saattaa noin 5 minuutin ajan olla muiden kanssa samaa mieltä ja sitten päättää, että mitään sairauksia ei ole ja saattaa olla agressiivinen (heitellä tavaroita ym). Ongelma on siinä, että hän pystyy kuitenkin "skarppaamaan" ja onkin kerran ensiavusta käännytetty pois ennen kuin yksi meistä läheisistä joutui vähän napakammin sanomaan, että hoitoa tarvitaan (tämän jälkeen hoitojaksoa kestikin sitten n.2kktta)

Ap

Uppista taas.. :)

Miehelläni todettiin tänä keväänä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän on sairastanut sitä tosin jo pitkää, mutta vasta nyt haki apua oikeasta paikasta ja manian aikana, jolloin sai diagnoosin. Nyt sitten haetaan lääkitystä. Hänellä myös kehittynyt päihdeongelmaa siinä sivussa, kun yrittänyt mm. hoitaa itseään alkolla. Juuri nyt tilanne näyttää epätoivoiselta, mutta puoliso kuitenkin tiedostaa (ei nyt joka hetki, mutta kuitenkin pääosin) sairautensa ja on hoito- sekä lääkemyönteinen tällä hetkellä. Jopa nyt yrittää pyrkiä raitistumiseen. Toki realismi tuntuu kipeältä ja usko huomiseen vähän hukassa, mutta näillä se on nyt mentävä. Vertaistukea olen kaipaillut, mutten löytänyt. Onneksi itsellä oma terapia. Masennusta itse sairastan.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni todettiin tänä keväänä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän on sairastanut sitä tosin jo pitkää, mutta vasta nyt haki apua oikeasta paikasta ja manian aikana, jolloin sai diagnoosin. Nyt sitten haetaan lääkitystä. Hänellä myös kehittynyt päihdeongelmaa siinä sivussa, kun yrittänyt mm. hoitaa itseään alkolla. Juuri nyt tilanne näyttää epätoivoiselta, mutta puoliso kuitenkin tiedostaa (ei nyt joka hetki, mutta kuitenkin pääosin) sairautensa ja on hoito- sekä lääkemyönteinen tällä hetkellä. Jopa nyt yrittää pyrkiä raitistumiseen. Toki realismi tuntuu kipeältä ja usko huomiseen vähän hukassa, mutta näillä se on nyt mentävä. Vertaistukea olen kaipaillut, mutten löytänyt. Onneksi itsellä oma terapia. Masennusta itse sairastan.

:(( kuullostaa tosi ikävältä, mutta onneksi sairastunut on hoitomyönteinen. Millaisia maniajaksoja hänellä oli? Jaksamista!

Ap

Miten läheisen saa suostuteltua hoitoon? En ole koskaan onnistunut siinä. Meillä on menty aina pakon kautta.

Mietin välillä, että jos olisin ollut sinnikkäämpi, olisiko vielä voitu parantua täysin. Olen kuitenkin jo hyväksynyt asiat: jos toinen ei usko olevansa sairas, sille ei voi mitään.

Suosittelen rehellisyyttä, läsnäoloa, sanoo asiat kuten ne on, mutta kunnioittavasti.

Ei saa kuitenkaan antaa kuvaa että toinen olisi taakka, tai toinen tekee itsemurhan. Pitää muistuttaa läheiselle, että hän on tärkeä.

Meillä on auttanut, että ei jätä läheistä yksin sen hirveän sairaalakokemuksen kanssa: ne muut asiakkaat voivat olla hyvinkin traumatisoivaa seuraa. Käy kylässä hoitopaikassa jos saa, niin näkee itsekin sen kolkon paikan. Kuuntelee kaikki jutut, katsoo silmiin ja kohtaa. Että itse ei häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni todettiin tänä keväänä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän on sairastanut sitä tosin jo pitkää, mutta vasta nyt haki apua oikeasta paikasta ja manian aikana, jolloin sai diagnoosin. Nyt sitten haetaan lääkitystä. Hänellä myös kehittynyt päihdeongelmaa siinä sivussa, kun yrittänyt mm. hoitaa itseään alkolla. Juuri nyt tilanne näyttää epätoivoiselta, mutta puoliso kuitenkin tiedostaa (ei nyt joka hetki, mutta kuitenkin pääosin) sairautensa ja on hoito- sekä lääkemyönteinen tällä hetkellä. Jopa nyt yrittää pyrkiä raitistumiseen. Toki realismi tuntuu kipeältä ja usko huomiseen vähän hukassa, mutta näillä se on nyt mentävä. Vertaistukea olen kaipaillut, mutten löytänyt. Onneksi itsellä oma terapia. Masennusta itse sairastan.

Hei. Kirjoitin tuolla ylempänä ihan samanlaisesta tilanteesta. Miehelläni siis myös todettu bipo ja taustalla myös päihde ongelmia. Jännää nähdä kun joku on kirjoittanut ihan kuin minä itse. Tsemppiä!!!

Vierailija kirjoitti:

Miten läheisen saa suostuteltua hoitoon? En ole koskaan onnistunut siinä. Meillä on menty aina pakon kautta.

Mietin välillä, että jos olisin ollut sinnikkäämpi, olisiko vielä voitu parantua täysin. Olen kuitenkin jo hyväksynyt asiat: jos toinen ei usko olevansa sairas, sille ei voi mitään.

Suosittelen rehellisyyttä, läsnäoloa, sanoo asiat kuten ne on, mutta kunnioittavasti.

Ei saa kuitenkaan antaa kuvaa että toinen olisi taakka, tai toinen tekee itsemurhan. Pitää muistuttaa läheiselle, että hän on tärkeä.

Meillä on auttanut, että ei jätä läheistä yksin sen hirveän sairaalakokemuksen kanssa: ne muut asiakkaat voivat olla hyvinkin traumatisoivaa seuraa. Käy kylässä hoitopaikassa jos saa, niin näkee itsekin sen kolkon paikan. Kuuntelee kaikki jutut, katsoo silmiin ja kohtaa. Että itse ei häpeä.[/

Juuri tämä meillä onkin ongelma. Läheisen sairautta halutaan piilotella kun itse olen sitä mieltä, että avoimuus ja rehellisyys on vain plussaa niin kuin itsekin kirjoitit. Edellisellä sairaalajaksolla kävinkin aina kun hän itse halusi ja näinkin millaista siellä on ja millainen ympäristö on. Ei tietenkään mikään mukava, mutta kun mikään muu ei auta niin se on ainoa turvallinen paikka. Meillä noita sairaalajaksoja on takana nyt kaksi ja kolmas olisi edessä heti kun vaan läheinen itse suostuu tai saisimme hänet suostuteltua.

Yritinkin kysyä jos joku olisi onnistunut puhumaan läheisensä hoitoon ilman pakottamista, mutta ilmeisesti meidän täytyy vain odottaa, että sairaus pahenee.. :(

Ap

Tyttöystäväni on masentunut ja syömishäiriöinen. Hän oli sairas jo tutustuessamme, mutta jotenkin sokeasti uskoin ja uskon edelleen kaiken kääntyvän vielä parhain päin, vaikka anoreksia onkin tiukentanut otettaan viimeaikoina. Varsinaista vertaistukea en ole hakenut, mutta toisinaan luen netistä syömishäiriöisten läheisten kokemuksia. 

Onneksi sentään saimme tyttöystäväni kavereiden kanssa hänet hakemaan apua alkukeväästä. Monet itkut on itketty, mutta kuten jo sanoin, on vaan mentävä kohti tulevaisuutta! Tsemppiä muillekkin samankaltaisessa tilassa oleville.