Onko täällä ahdistuneisuushäiriöstä toipuneita?

Terapiaa ja lääkitys kohdilleen, niin mulle helpotti ainakin. Sehän ei välttämättä lähde täysin pois, mutta oikeanlainen hoito auttaa. Terv. 9 vuotta tämän kanssa elänyt.

En voinu käydä yksin kaupassa, saatika matkustaa bussilla. Elokuviin menokin oli täysin poissuljettu vaihtoehto.

Sepram 20mg "paransi"

Siinä mun "selviytymiskeino"

Täällä yksi kärsivä, mutta itse en kyllä usko, että tästä voi koskaan TÄYSIN toipua. Oppia vaan elämään, ja kehittymään ihmisenä niin, että jaksaa ahdistusta paremmin.

Välillä voi olla vaikka puoli vuottakin, että ahdistukset pysyvät kurissa, mutta sitten tulee taas se aallonpohja. Eli aika aaltoilevasti mennään. On koitettu lääkkeitä (tekivät täysin tunteettomaksi, not good), sairaslomia (kyllä helpottaa sen aikaa, kun ei tarvitse tehdä mitään, mutta rahahuolet sitten alkavat lisääntyä, ja siinä lisääntyy ahdistuskin), päihteitä (helpottaa tasan siksi aikaa kun päihde toimii, mutta sitten mennään taas huonompaan), liikuntaa (auttaa!! säännöllisenä, mutta kyllä silti ahdistusta löytyy vaikka liikkuisikin). 

Et kyllä varmaan tätä juuri kaivannut, mutta näin se minulla on mennyt. Ahdistuneisuutta on ollut lapsuudesta asti (väkivaltainen päihdevanhempi, toinen huolehtiva, mutta alkoholista nauttiva), ja nyt olen 24. Terapiassakin olen ollut, mutta ehkäpä siinä on ollut vialla se, että en koe niiden terapeuttien oikeasti välittävän asiakkaistaan. Toisaalta ketäpä se nyt aidosti kiinnostaa, kun toisella on jotain typeriä irrationaalisia huolia ja ahdistuksia kokoajan.

Taipumus reagoida asioihin tietyllä tavalla on aika olennainen osa persoonallisuutta. Ei se noin vain muutu. En siis usko, että ahdistuneisuushäiriöstä, jos se häiriöksi tai sairaudeksi halutaan määritellä, voi täysin "parantua".

Minulla on käytössä SSRI-lääkitys, joka auttaa paljon. Lisäksi olen käynyt läpi terapian ja opetellut hyväksymään itseäni tällaisena kuin olen. Täysin en siinä onnistu vieläkään, mutta juuri nyt asiat ovat melko hyvin.

En tiedä olenko ahdistuneisuushäiriöstä varsinaisesti toipunut, mutta huomattavasti se on helpottanut. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut, mutta muutama vuosi sitten löi päälle ihan kunnolla paniikkikohtauksineen päivineen. En pystynyt tekemään oikeastaan mitään, kaikki ahdisti ja tuntui "pakottamiselta". Päässä humisi, itketti lähes kokoajan, rinnassa puristi ja tuntui, etten vaan selviä. Olo oli vaan täysin toivoton. Olin sairaslomalla enemmän ja vähemmän muutaman kk ajan. Yritin käydä töissä, sillä tuntui, että niin "kunnon ihmiset" tekevät. Lopulta sain ajan psyk sh:lle, kävin siellä vuoden verran noin kerran kuukaudessa juttelemassa. Koin hyötyväni keskusteluista. Hoitokontakti loppui, kun olisi pitänyt itse etsiä jatkohoitoa, eikä voimat siihen vielä oikein riittäneet. Ahdistukseni ei ollut pahinta mahdollista, tiedän että olen varmaan helpoimmasta päästä. Vaikeaa se oli silti. Lääkitykseen en ryhtynyt, sillä pelkäsin lihovani niiden takia ja ahdistuvani enemmän. Sain kyllä rauhoittavia, niitä olen ihan pahimmissa ahdistuksissani ottanut. Itseäni on helpottanut rauhallinen työtahti ja se, että yritän olla itselleni mahdollisimman armollinen. Aluksi myös "siedätin" itseäni vaikeille asioille tehden ne mahdollisimman helpoksi - mieheni esimerkiksi alkuun saattoi minut töihin ja haki kotiin. Muutenkin hän jaksoi tukea ja kannustaa, ystävät olivat myös suurena apuna kun hoitivat kanssani "verkkaiseen" tahtiin asioita (siivoamista, kaupassa käyntiä..) Kukaan ei tehnyt puolestani, teimme yhdessä. Yhtäkkiä huomasin, etten kuole ahdistukseen, vaan selviän siitä - jopa yksin.

Mun oireet oli todella pahoja. Kävin psykologilla joskus neljäkin kertaa viikossa, kirjoitin paljon päiväkirjaa ja pesin itseni rikki. Aallonpohja käytiin läpi ja joskus mietin päättyykö tämä ikinä. 

Nykyisin olen todella onnellinen, ahdistumaton ihminen. En tarvinnut lääkkeitä joista oli enemmän haittaa kuin hyötyä enkä tarvinnut muuta kuin aikaa ja pari pientä muuttujaa. 

Muutin elämäni suunnan kokonaan; luovuin kavereista, jotka ahdistivat. Luovuin koulusta, joka ei tuntunut omalta. Erosin miehestä, joka ahdisti, ja sen jälkeen homma laukesi siihen, koska se tyyppi ylläpiti kaikkea mikä edusti ahdistustani: syyllisti,manipuloi, oli arvaamaton, painosti jne. Tämän jälkeen aloin toipua ja pystyin päättämään itsestäni enemmän. 

Ahdistukset ovat muisto vain ja toivon ettei sitä tarvitse enää kokea. 

Minulla ahdistushäiriö tuli masennuksen kylkiäisenä. Lukioikäisenä oli pahimmillaan ja silloin sain ensimmäiset SSRI-lääkkeet. Ensin oli cipralex, sitten seronil, viimeisenä venlafaxin joka lopulta auttoi. Söin noita venloja viitisen vuotta kunnes tajusin elämänlaatuni heikentyneen ja tunne-elämän latistuneen. Purin lääkityksen pois ja vieroitusoireista ahdistus oli ehdottomasti pahin, se oli jo invalidisoivaa. Noin vuoden verran sitä kesti, olla enemmän tai vähemmän ahdistuneena, nyt puolitoista vuotta jälkeenpäin olen normiarjessa ihan ok, mutta edelleen ahdistus on vähintäänkin joka viikkoinen olotila. 

Jos asioita jää tekemättä tai paikkoihin menemättä ahdistuksen vuoksi, tarvinnee jotain apua. Lääkkeitä tai terapiaa, tosin Suomessa saat vain lääkkeitä.

Minua on helpottanut suunnattomasti ahdistuksen elimellisten syiden ymmärtäminen, eli se että ahdistus on eräänlaista ylireagointia ärsykkeisiin, sympaattisen hermoston ilotulitusta. Ja mikä tärkeintä, vaaratonta! Jos onnistuu katkaisemaan kierteen (ahdistaa -> ahdistaa enemmän, koska ahdistaa) voi tämän kanssa oppia elämään ja vaiva helpottuu ajan myötä.

Eipä minullakaan ahdistuneisuus ole mitenkään loppunut, mutta toisaalta sen ansiosta olen oppinut paljon itsestäni ja ihmisen psykologiasta yleensä. Minulla on hyvä itsetuntemus ja melko toimivat selviytymiskeinot.

Olen kehittynyt ihan älyttömästi. Mutta uskon, että se pysyy kyllä ikuisesti "selkärangassa" ja saattaa laueta esim. stressaavassa elämäntilanteessa tai uudessa, tuntemattomassa tilanteessa.

Ahdistusta voi oppia hallitsemaan ja käsittelemään, sen kanssa voi oppia elämään. Kun ymmärtää, miksi on ahdistunut, voi oppia myös käsittelemään omaa ahdistuneisuuttaan ja työstämään sitä. Minä olen vain runnonut sen läpi, väkisin, pakottanut itseni menemään ja kohtaamaan kaiken mikä pelottaa ja ahdistaa ja tuntuu kamalalta ja hirveältä. Sellainen "Ahaa, mikä ahdistaa? Onko se todellisuudessa uhka, paha asia, seuraako siitä jotain pahaa?" -ajattelutapa ja kohti meneminen on auttanut. Olen vain elänyt ahdistuksen lävitse. Mutta myönnettäköön, että jos elämässä tapahtuisi vaikka iso muutos, menisi kuppi kyllä taas pahasti nurin.

Ahdistuneisuushäiriöisillä on myös usein vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita, joihin ei voi oikein vaikuttaa. Elämän ja kuoleman peruskysymykset, olemassaolo, vanheneminen ynnämuut aiheuttivat aivan järjetöntä pahaa oloa aikanaan. Tuli fyysistä kipua, kun koko ajan kelaili näitä asioita. Kun "päästin irti" ja hyväksyin etten voi mitän tietyille tosiasioille, oloni helpottui paljon. Enää ei myöskään ahdista ne arjen asiat, joihin en voi itse vaikuttaa - esimerkiksi se, miten joku toinen käyttäytyy (jos minua kohtaan käyttäydytään vaikka törpösti), ei ole hallintani alaisuudessa. Voin vaikuttaa vain omaan reaktiooni. Jonkun toisen käytöstä tai käyttäytymättömyyttä en voi hallita, joten sitä on turha jauhaa vuosikausia tilanteen jälkeen.

Olen ollut jollain tasolla masentunut tai ahdistunut nuoruudesta asti. Parikymppisenä ekat SSRI-lääkkeet. Voi kun olisin silloin tiennyt, että lievästä masennuksesta selviää ilman niitä. Uskon, että aivokemiani meni niistä jotenkin vinksalleen vuosien varrella. Kolmekymppisenä purin lääkkeet, koska suunnittelin raskautta. Raskauden jälkeen tuli masennus. Siihen sain taas lääkkeet, mutta luulen, että niiden vaikutus oli lumetta, ja olo parani kun vauva kasvoi. Lääkityksen purkaminen oli taas ihan tuskaa. Välissä ollut toisen lapsen raskaus- ja imetysaika ilman lääkkeitä. Nyt tuntuu taas, etten jaksa. En millään haluaisi lääkkeitä, koska en niitä siedä. Mutta oloni on niin karmea, että pelkään, etten pysty koskaan palaamaan töihin, jos en nyt ota taas lääkkeitä. Jos olisikin, että lääke varmasti auttaisi, mutta sehän on ihan hakuammuntaa.Lisäksi olen tullut allergiseksi monelle lääkeaineelle, eli pahimmillaan lääke ei sovi ja saan vielä viikkojen allergiareaktion, kuten parisen kuukautta sitten.

Terapia varmaan auttaisi, mutta mistä voimat löytää terapeutti, entä aika ja raha säännöllisiin käynteihin? Mies pitää ahdistustani ihan hömpötyksenä, hän ei sitä ymmärrä, eikä siis tuekaan. Äitini on taas vakavasti sairas (syöpä), joten hänkään ei ole oikea henkilö tukemaan. Yksin siis tässä kamppaillaan. Olisipa edes joku ahdistuneiden vertaistukiryhmä, jossa käydä.

Mun ahdistukseni on lähinnä tapa reagoida ihan mihin tahansa. Tiedän hyvin, että arkisten asioiden ei kuuluisi ahdistaa näin, mutta minkäs teen. Tiedän, että on järjetöntä voida lähes pahoin kun oma vanheneva peilikuva ei miellytä. Tai pelätä, että tulee kaljuksi. Tai että saa mitä tahansa vaarallisia sairauksia. Mutta en pääse ahdistuksesta eroon vaikka järkeilen.

Ne asiat ahdistavat, joista koen olevani itse vastuussa. Eli olen ylitunnollinen, ja kuvittelen, että jos joku menee pieleen, niin se johtuu vain siitä, etten itse hoitanut hommaa oikein. Juoksen lääkäreissä ties missä vaivoissa, koska ajattelen, että on oma vastuuni reagoida. Että jos en itse pidä asioista huolta, niin vaivat muuttuvat vakaviksi ja sitten saan syyttää vain itseäni.

En edes haaveile, että pääsisin tästä täysin eroon. Mutta haaveilen, että nyt tulisi taas helpompaa hetkeksi. Pelkään, että tämä menee vaan aina pahemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen kehittynyt ihan älyttömästi. Mutta uskon, että se pysyy kyllä ikuisesti "selkärangassa" ja saattaa laueta esim. stressaavassa elämäntilanteessa tai uudessa, tuntemattomassa tilanteessa.

Ahdistusta voi oppia hallitsemaan ja käsittelemään, sen kanssa voi oppia elämään. Kun ymmärtää, miksi on ahdistunut, voi oppia myös käsittelemään omaa ahdistuneisuuttaan ja työstämään sitä. Minä olen vain runnonut sen läpi, väkisin, pakottanut itseni menemään ja kohtaamaan kaiken mikä pelottaa ja ahdistaa ja tuntuu kamalalta ja hirveältä. Sellainen "Ahaa, mikä ahdistaa? Onko se todellisuudessa uhka, paha asia, seuraako siitä jotain pahaa?" -ajattelutapa ja kohti meneminen on auttanut. Olen vain elänyt ahdistuksen lävitse. Mutta myönnettäköön, että jos elämässä tapahtuisi vaikka iso muutos, menisi kuppi kyllä taas pahasti nurin.

Ahdistuneisuushäiriöisillä on myös usein vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita, joihin ei voi oikein vaikuttaa. Elämän ja kuoleman peruskysymykset, olemassaolo, vanheneminen ynnämuut aiheuttivat aivan järjetöntä pahaa oloa aikanaan. Tuli fyysistä kipua, kun koko ajan kelaili näitä asioita. Kun "päästin irti" ja hyväksyin etten voi mitän tietyille tosiasioille, oloni helpottui paljon. Enää ei myöskään ahdista ne arjen asiat, joihin en voi itse vaikuttaa - esimerkiksi se, miten joku toinen käyttäytyy (jos minua kohtaan käyttäydytään vaikka törpösti), ei ole hallintani alaisuudessa. Voin vaikuttaa vain omaan reaktiooni. Jonkun toisen käytöstä tai käyttäytymättömyyttä en voi hallita, joten sitä on turha jauhaa vuosikausia tilanteen jälkeen.

Kuulostaapa tutulta! Itse kamppailen tällä hetkellä noiden elämän perusasioiden äärellä, juurikin vanheneminen ja kuolema aiheuttaa todella vaikeasti selitettävän olotilan. Samoin nk. "maailmantuska", eli ahdistus globaaleista ongelmista ja maailmalla tapahtuvista vääryyksistä ahidistaa. En voi edes hyttystä tappaa ilman että koen sen hyttysen elämän päättymisen niin murskaavana.  Normaaliahan tämä ei ole, eikä tätä ongelmaa ole minulla ollut ennen kuin vasta lääkkeiden lopettamisen jälkeen. 7

Miten nuo lääkkeet auttavat? Vievätkö todella ahdistuneet ajatukset pois vai ainoastaan hillitsevät käsien tärinää, sydämen tykytystä ja punastelua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kehittynyt ihan älyttömästi. Mutta uskon, että se pysyy kyllä ikuisesti "selkärangassa" ja saattaa laueta esim. stressaavassa elämäntilanteessa tai uudessa, tuntemattomassa tilanteessa.

Ahdistusta voi oppia hallitsemaan ja käsittelemään, sen kanssa voi oppia elämään. Kun ymmärtää, miksi on ahdistunut, voi oppia myös käsittelemään omaa ahdistuneisuuttaan ja työstämään sitä. Minä olen vain runnonut sen läpi, väkisin, pakottanut itseni menemään ja kohtaamaan kaiken mikä pelottaa ja ahdistaa ja tuntuu kamalalta ja hirveältä. Sellainen "Ahaa, mikä ahdistaa? Onko se todellisuudessa uhka, paha asia, seuraako siitä jotain pahaa?" -ajattelutapa ja kohti meneminen on auttanut. Olen vain elänyt ahdistuksen lävitse. Mutta myönnettäköön, että jos elämässä tapahtuisi vaikka iso muutos, menisi kuppi kyllä taas pahasti nurin.

Ahdistuneisuushäiriöisillä on myös usein vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita, joihin ei voi oikein vaikuttaa. Elämän ja kuoleman peruskysymykset, olemassaolo, vanheneminen ynnämuut aiheuttivat aivan järjetöntä pahaa oloa aikanaan. Tuli fyysistä kipua, kun koko ajan kelaili näitä asioita. Kun "päästin irti" ja hyväksyin etten voi mitän tietyille tosiasioille, oloni helpottui paljon. Enää ei myöskään ahdista ne arjen asiat, joihin en voi itse vaikuttaa - esimerkiksi se, miten joku toinen käyttäytyy (jos minua kohtaan käyttäydytään vaikka törpösti), ei ole hallintani alaisuudessa. Voin vaikuttaa vain omaan reaktiooni. Jonkun toisen käytöstä tai käyttäytymättömyyttä en voi hallita, joten sitä on turha jauhaa vuosikausia tilanteen jälkeen.

Kuulostaapa tutulta! Itse kamppailen tällä hetkellä noiden elämän perusasioiden äärellä, juurikin vanheneminen ja kuolema aiheuttaa todella vaikeasti selitettävän olotilan. Samoin nk. "maailmantuska", eli ahdistus globaaleista ongelmista ja maailmalla tapahtuvista vääryyksistä ahidistaa. En voi edes hyttystä tappaa ilman että koen sen hyttysen elämän päättymisen niin murskaavana.  Normaaliahan tämä ei ole, eikä tätä ongelmaa ole minulla ollut ennen kuin vasta lääkkeiden lopettamisen jälkeen. 7

Sun kanssa ois tosi kiva jutella! Tavallaan ihanaa, että joku muukin kokee kärsimystä siitä että maapallo pyörii radallaan. Pahimmillaan suren Lähi-Idän sodissa kuolevia ihmisiä ja niitä, jotka ovat orjuutettuna sen vuoksi että kulutan itse esim. ruokaa ja vaatteita. Pyrin tekemään eettisiä valintoja, mutta kyllä ahdistuneisuushäiriöinen aina ahdistumista löytää, vaikka sitten kaikkien niiden puolesta jotka surutta käyttävät Henkkamaukan kiinalaislapsien valmistamia vaatteita. :D -9

Vierailija kirjoitti:

Minulla ahdistushäiriö tuli masennuksen kylkiäisenä. Lukioikäisenä oli pahimmillaan ja silloin sain ensimmäiset SSRI-lääkkeet. Ensin oli cipralex, sitten seronil, viimeisenä venlafaxin joka lopulta auttoi. Söin noita venloja viitisen vuotta kunnes tajusin elämänlaatuni heikentyneen ja tunne-elämän latistuneen. Purin lääkityksen pois ja vieroitusoireista ahdistus oli ehdottomasti pahin, se oli jo invalidisoivaa. Noin vuoden verran sitä kesti, olla enemmän tai vähemmän ahdistuneena, nyt puolitoista vuotta jälkeenpäin olen normiarjessa ihan ok, mutta edelleen ahdistus on vähintäänkin joka viikkoinen olotila. 

Jos asioita jää tekemättä tai paikkoihin menemättä ahdistuksen vuoksi, tarvinnee jotain apua. Lääkkeitä tai terapiaa, tosin Suomessa saat vain lääkkeitä.

Minua on helpottanut suunnattomasti ahdistuksen elimellisten syiden ymmärtäminen, eli se että ahdistus on eräänlaista ylireagointia ärsykkeisiin, sympaattisen hermoston ilotulitusta. Ja mikä tärkeintä, vaaratonta! Jos onnistuu katkaisemaan kierteen (ahdistaa -> ahdistaa enemmän, koska ahdistaa) voi tämän kanssa oppia elämään ja vaiva helpottuu ajan myötä.

Mullakin alkoi aamuinen ahdistus venlafaxinia purettaessa. Käytännössä alkoi 1 kk sisällä lopetuksesta, ihan tyhjästä, ja jatkui häiritsevänä yli vuoden (häiritsevänä eli joka aamu ahdisti, ihan joka aamu, riippumatta siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, oliko työaamu tms.). Nyt puolitoista vuotta lopetuksesta ja tuntuu, että ahdistus on enää 3/7 aamuna viikosta. Voi kun saisi joskus palata takaisin niihin päiviin, ettei koe sitä ahdistusta. Se on paskin oire ikinä, ja sellainen mistä en kärsinyt niin voimakkaasti edes ollessani vakavasti masentunut. Ahdistuksen kokeminen on suurin syy miksi olen harkinnut venlafaxiniin palaamista, mutta kun näin jälkeenpäin tajuaa sen kuinka se todella latisti tunne-elämää, niin en haluaisi palata. Jatkuva ahdistus saa kuitenkin epäilemään itseäni, tuntemaan oloni epävarmaksi ja epäilemään omaa identiteettiäni jatkuvasti, mikä on todella häiritsevää. Onko muilla ahdistushäiriöisillä oman minuuden/identiteetin kyseenalaistamista?

Vierailija kirjoitti:

Miten nuo lääkkeet auttavat? Vievätkö todella ahdistuneet ajatukset pois vai ainoastaan hillitsevät käsien tärinää, sydämen tykytystä ja punastelua?

Voi ystävä hyvä... Mikään lääke ei vie pois ahdistuneita ajatuksia, se ajatustyö on tehtävä ihan itse. Lääkkeet tuovat ihmisen siihen tilaan, jossa tämä ajatustyö on mahdollista (pelko/ahdistus/stressireaktion keskellä ihminen ei kykene loogiseen ja eteenpäinvievään ajatteluun). Voihan sitä niinkin elää että lääkitsee itsensä oireettomaksi, mutta se ei todellakaan ole lääkkeiden tarkoitus. Lääkityksen kuuluisi olla aina väliaikainen, vaikka moni lääkäri sitä tuputtaakin ainoana ratkaisuna ilman ammattilaisen apua.

Oireet alkoivat jo lapsena ja pahenivat iän myötä. Ocd-oireita, lähinnä laskemis- ja tarkastuspakkoa mitkä vaikeuttivat elämää huomattavasti. Syömishäiriöt olivat myös kuvassa mukana. Täysi-ikäistyttyäni hakeuduin nuorisopuolelle hoitoon, parikymppisenä pääsin terapiaan missä kävin vähän yli vuoden. Lääkityksiä kokeiltiin, lopulta efexor / venlafaxin auttoi. Nyt olen 35, venlafaxin käytössä ollut vuosia ja oireet pysyvät hallinnassa sen avulla. Sivuoireita en ole huomannut riippuvuutta lukuun ottamatta. Eli kokeilin pari kertaa lääkärin valvonnassa lopettaa nuo mutta vieroitusoireet olivat kamalat ja ahdistus lisääntyi huomattavasti. Nykyään en edes harkitse lääkityksen lopettamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kehittynyt ihan älyttömästi. Mutta uskon, että se pysyy kyllä ikuisesti "selkärangassa" ja saattaa laueta esim. stressaavassa elämäntilanteessa tai uudessa, tuntemattomassa tilanteessa.

Ahdistusta voi oppia hallitsemaan ja käsittelemään, sen kanssa voi oppia elämään. Kun ymmärtää, miksi on ahdistunut, voi oppia myös käsittelemään omaa ahdistuneisuuttaan ja työstämään sitä. Minä olen vain runnonut sen läpi, väkisin, pakottanut itseni menemään ja kohtaamaan kaiken mikä pelottaa ja ahdistaa ja tuntuu kamalalta ja hirveältä. Sellainen "Ahaa, mikä ahdistaa? Onko se todellisuudessa uhka, paha asia, seuraako siitä jotain pahaa?" -ajattelutapa ja kohti meneminen on auttanut. Olen vain elänyt ahdistuksen lävitse. Mutta myönnettäköön, että jos elämässä tapahtuisi vaikka iso muutos, menisi kuppi kyllä taas pahasti nurin.

Ahdistuneisuushäiriöisillä on myös usein vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita, joihin ei voi oikein vaikuttaa. Elämän ja kuoleman peruskysymykset, olemassaolo, vanheneminen ynnämuut aiheuttivat aivan järjetöntä pahaa oloa aikanaan. Tuli fyysistä kipua, kun koko ajan kelaili näitä asioita. Kun "päästin irti" ja hyväksyin etten voi mitän tietyille tosiasioille, oloni helpottui paljon. Enää ei myöskään ahdista ne arjen asiat, joihin en voi itse vaikuttaa - esimerkiksi se, miten joku toinen käyttäytyy (jos minua kohtaan käyttäydytään vaikka törpösti), ei ole hallintani alaisuudessa. Voin vaikuttaa vain omaan reaktiooni. Jonkun toisen käytöstä tai käyttäytymättömyyttä en voi hallita, joten sitä on turha jauhaa vuosikausia tilanteen jälkeen.

Kuulostaapa tutulta! Itse kamppailen tällä hetkellä noiden elämän perusasioiden äärellä, juurikin vanheneminen ja kuolema aiheuttaa todella vaikeasti selitettävän olotilan. Samoin nk. "maailmantuska", eli ahdistus globaaleista ongelmista ja maailmalla tapahtuvista vääryyksistä ahidistaa. En voi edes hyttystä tappaa ilman että koen sen hyttysen elämän päättymisen niin murskaavana.  Normaaliahan tämä ei ole, eikä tätä ongelmaa ole minulla ollut ennen kuin vasta lääkkeiden lopettamisen jälkeen. 7

Nro 7 kuvailee ihan samoja ongelmia kuin minulla. Olen aina välittänyt asioiden tilasta ja minulla on ollut mielipide joka asiaan, mutta venlafaxinin lopettamisen jälkeen tulleessa ahdistuksessa ei ole mitään järkeä, sillä esimerkiksi kokemani maailmantuska on todellakin pahentunut vähintään 500 %. Tuliko 7 sulle pitkään tunteita ja ajatuksia, että pitäisikö aloittaa lääke uudelleen? Mulla on edelleen niitä ajatuksia. Tavallaan se tunne että jos vain ottaisin sen lääkkeen, tämä olo menisi pois. Vähän kuin vieroitusoireessa. 1,5 v lopetuksesta täällä ja 150 mg söin 4 v.

Olin noin 5 vuotta sitten kuukauden ajan sairaalassa valtavan ahdistuksen takia, silloin olin varma, että en toivu siitä koskaan enkä ainakaan enää kykene työelämään, ajattelin, että lääkkeiden avulla ehkä jonkinlaisena zombiena pystyn elämään. Tyttäreni oli silloin 9 v ja ahdistus oli sitä kauheampi, kun ajattelin, että minusta ei ole enää äidiksi ja myös mieheni puolesta tuntui kauhealta.

Lääkkeiden avulla mieli alkoi kuitenkin parissa kuukaudessa tasoittua ja seuraavan puolen vuoden aikana olin osan päivää rauhallinen ja välillä jopa tunsin ilon ja onnen tunteita ja noin vuoden päästä olo alkoi olla jo kutakuinkin normaali. Kävin osapäiväisesti töissä ja käytin lääkkeitä yhteensä kaksi vuotta, koska lääkärin mielestä niitä ei kannattanut liian pian lopettaa. Ratkaisu oli mielestäni ihan hyvä. Jatkuvan lääkityksen lopettamisen jälkeen sain ahdistuskohtauksia varten täsmälääkkeeksi Opamoxia, ja se on ollut todella hyvä apu tarvittaessa.  Koen siis joskus kausittain jonkin verran ahdistusta ja otan Opamoxia, jos huomaan, että olotila ei muutamassa tunnissa helpotu itsestään. Muuten tunnetilani vaihtelevat normaalin rajoissa ja olen nyt elämääni varsin tyytyväinen ja onnellinen.

Minulla lääkkeet vaikuttavat että pystyn ajattelemaan samoja asioita ahdistumatta. Sitä minäkin mietin kun aloitin että eihän ne vie niitä ajatuksia. Nyt enempi naurattaa typerät asiat mitkä tuntui niin suurilta ja ylitsepääsemättömiltä. Itse tarvitsin siihen lääkkeen. Oikein kun on paha olla ne ajatukset on aivan kauheita.