Rakastatko vanhempiasi?
Eli onko se itsestäänselvyys ja pakko? Itse en koe rakastavani vanhempiani. Lapsuuteni oli perheen suhteen normaali joten siitä asia ei johdu. Olen muuten tunteellinen ja empaattinen ihminen mutta en vain rakasta vanhempiani. Jos he kuolisivat niin en itkisi sängyssä maaten kuukausia. En tietenkään iloitsisikaan mutta se ei herättäisi minussa mitään erityisen vahvoja ja kauan kestäviä tunteita.
Kommentit (46)
[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 09:23"]
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 11:41"]
En mutta eipä nekään rakasta mua. (Eipä sillä että tolla olis mitään väliä, en siltikään rakastais niitä vaikka ne rakastaiskin mua).
[/quote]
Miksi et?
[/quote]
Ei oo välittäneet paskaakaan 12-vuotiaasta lähtien. Ite olen itteni hoitanut kouluun ym. Ei oo vanhempia paljoo kotona näkynyt.
Lapsen rakkaus tekee äitiydestä kaiken kärsimyksen arvoista, vai mitä mammat?
Minä itsi rakastan vanhempiani ja jos vanhempani kuolisivat itsikin monta kuukautta
Rakastan ja kaipaan vanhempiani niin paljon :''''''(( Minulla ei ole ketään :''''((
En. Selityksenä varmaan huono lapsuus.
Rakastan! Eikä se ole mikään pakko vaan rakastan koska he ovat niin hyvät vanhemmat. He ovat ansainneet rakkauteni sillä millaisia he ovat. Voin aina luottaa heihin ja heidän rakkauteensa.
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 09:27"]
Eli onko se itsestäänselvyys ja pakko?
[/quote]
Ei ole itsestäänselvyys eikä pakko. Tunteita ei voi pakottaa.
16 vuoden eron jälkeen eivät merkitse enää mitään. Käsitteet isä ja äiti ovat lakanneet tarkoittamasta jotain, enkä ole edes surullinen. Sen sijaan kaipaan kyllä sellaista tukea mitä pysyvät ihmisuhteet (so. sukulaiset) voivat parhaimmillaan elämässä antaa.
Kaipaan loppujen lopuksi vain isoäitiäni, joka kuoli 8 vuotta sitten. Hän on osa jokaista ajatustani ja hetkeäni ja antaisin mitä tahansa, jos saisin hänet takaisin. Isoäitiys on siis ihanasti merkitysladattu käsite minulle. (Ja siis vanhempani ovat vielä elossa, miksi erossa minusta, se on pitkä tarina, eikä liity mitenkään mihinkään mitä minä tein.) Olen löytänyt korvaavia ihmissuhteita aikuiselämän aikana...
En todellakaan. Äiti pilasi lapsuuteni... "isä" ei ollut koskaan elämässä, ainoastaan isäpuoli ->hänkin osoitti käytöksellään, etten ole hyväksytty. Vieraan miehen lapsi... Näin kohta 35 ikävuoden jälkeen olen "oppinut", että lähtökohtiaan ei voi valita... On vaan mentävä eteenpäin.
Tietenkin rakastan, mun vanhemmat on ihania :)
Isää kohtaa tunnen lähinnä vihaa (väkivaltainen alkkis, pilannut toiminnallaan kaikkien muiden ympärillä olevien elämän). Äidistä tavallaan välitän, mutta en tiedä varsinaisesti rakastanko enää - niin paljon on anteeksi antamattomia asioita.
T:n25
Teki mieli alapeukuttaa kaikkia, jotka alapeukutti ap:ta. En rakasta. Olen oppinut elämään äitini kanssa. Pidän hänestä huolta, ja on meillä kivojakin hetkiä. Mutta silti en pysty rakastamaan häntä. Hän oli minulle aivan hirveä lapsena. Eikä kyse ole mistään angstista, vaan äitini oli luultavasti monen vuoden psykoosissa. Syytti minua aivan kaikeasta, mikä hänen elämässään oli vialla, huusi päivin ja öin. En saanut nukkua tai tehdä kouluhommia. Uhkaili itsemurhalla ja aina välillä ajoi pois kotoa. Nykyään hän on normaali, muttei vieläkään ole pyytänyt anteeksi. Isästä taas olen aina ajatellut, ettei minulla ole sellaista. Kuulostaa kylmältä, mutta emme ole läheisiä. Näemmekin erittäin harvoin.
Rakastan ja samalla jopa vihaan. Vanhempani ovat alkoholisteja joiden luonne muuttuu alkoholin myötä. Selvänä he ovat rakastavia ja huolehtivaisia, kännissä julmia ja itsekkäitä.
Kyllä rakastan! Parempia vanhempia en voisi toivoa.
Isästä en pidä millään tasolla. Äiti on okei, jotain kiintymystä mutta en rakkaudeksi kutsuisi. Äiti on tehnyt elämässään itsekkäitä valintoja jotka vaikuttivat lasten elämään, joten nämä ovat jättäneet jälkensä.
Rakastan. Ovat molemmat jo edesmenneitä, mutta viimeisinä vuosinaan löysin tieni heidän lähelleen uudella, syvemmällä tavalla, oman uskoon tuloni vuoksi. He myös molemmat myönsivät, että Jumala on, ja uskon näkeväni heidät vielä taivaan kodissa.
He eivät olleet kumpikaan lähelläkään täydellisiä vanhempia. Erosivat, kun olin pieni ja asuin isän kanssa, joka joi aika reippaasti. Oli silti minua kohtaan aina hyvä isä, vaikka puutteessa tuon juomisen takia elimmekin. Ymmärrän toisaalta isää, mikä johti hänet siihen, missä oli ja minkä hän itsekin myönsi minulle. Sekä isä että äiti tahoillaan kertoivat, että ero ei ollut oikea ratkaisu, vaan he olivat kumpikin tehneet väärin ja vääriä päätöksiä.
En rakasta. Olemme kyllä hyvissä väleissä ja arvostan heitä ihmisinä, mutta en kutsuisi kiintymystäni heihin rakkaudeksi. Siksi minua ihmetyttääkin, miten lasten hankkimista perustellaan sillä, että lapselta saa ehdotonta rakkautta. Ei minulta ole ainakaan saanut. :D
Äitiäni rakastan hyvin paljon. Hän on se ainoa ihminen, josta koen, että on rakastanut minua täysin ehdoitta.
Suhde isääni on puolestaan aina ollut vaikea. Hän on masentunut (tällä hetkellä luojan kiitos raitis) alkoholisti, joka oli koko lapsuuteni vain joko hyvin poissaoleva tai ärsyttävä. Kyllä tunnen häntäkin kohtaan kiintymystä, mutta puhtaaksi rakkaudeksi en tunnetta koe.
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 11:41"]
En mutta eipä nekään rakasta mua. (Eipä sillä että tolla olis mitään väliä, en siltikään rakastais niitä vaikka ne rakastaiskin mua).
[/quote]
Miksi et?