Opettajat! Mikä on ollut vaikein kohtaamasi oppilaan henkilökohtainen ongelma?

Vierailija kirjoitti:

Mua alkaa tän keskustelun perusteella kiinnostaa, mitkä opettajakoulutuksen valintakriteerit ja koulutuksen siaältö oikeasti on. Kyllä kaikilla empatiakykyisillä on perusvalmiudet tukea lasta tai aikuista, joka on vaikeassa elämäntilanteessa. Lääkinnällinen tai terapeuttinen apu toki vaatii erityisosaamista.

Toisaalta, oppilashuollossa toimivalta ystävältäni olen kuullut, että opettajat tosiaan usein vaikeuttavat moniammatillisen yhteistyön tekemistä, koska "ei kuulu tehtäviin" tmsp.

Kyllä opettajalla on velvollisuus turvata osaltaan oppilaalle turvallinen ja terveellinen opiskeluympäristö ja esimerkiksi puuttua koulukiusaamiseen tai muuhun kouluun liittyvään akateemiseen tahi sosiaaliseen ongelmaan. Opettajalla on myös ilmoitusvelvollisuus, jos epäilee väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai muuta lapseen kohdistuvaa rikosta. Ja velvollisuus viedä asiaa eteenpäin, jos huomaa oppilaan olevan epätavallisen murheellinen ja masentunut. Opettajalla ei silti ole mitään velvollisuutta itse lähteä ratkomaan tällaisia suurempia juttuja, jotka kuuluvat oppilashuollolle tai lastensuojelulle. Meidän ammattitaitomme ei siihen riitä.

Niin paljon ammatissa kohtaa erilaisia pienempiäkin ongelmia, kuten lastaan kympin koulumenestykseen patistavia, ahdistavan kunnianhimoisia vanhempia tai lapsia, joilla on pahat keskittymisongelmat ja vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä, että kun jollain tavalla huoli on ilmaistu ja asiaa tarkkaillee, ei kannata sen lisäksi jäädä henkilökohtaisesti vatvomaan.

Minulla on työuraa takana vasta kaksi vaivaista vuotta. Silti olen jo tähän mennessä opettanut kahta sellaista oppilasta, joista ihan aiheellisesti on mielen perälle jääneet pyörimään kysymykset siitä, miten he mahtavat nyt pärjätä ja tulevatko he selviytymään tämän yhteiskunnan vaatimuksista. Molempien kohdalla tehtiin ihan moniammatillista yhteistyötä ja asiat olivat suurempia kuin mitä minun vastuualueeseeni aineenopena kuuluu. Sydämeen nuo jäivät, mutta jos ajattelisin, että heidän kohtalonsa jollain syvällisellä, henkilökohtaisella tavalla olisi minun asiani ja minun vastuuni, en voisi tehdä työtäni lainkaan. Siitä tulisi liian raskasta. Ei kaikkea tuskaa sen koko painossa kannata ottaa itselleen.

t. ope

Me teemme opettajina sen, minkä pystymme. Ajamme oppilaan asiaa eteenpäin niille tahoille, joilla on ammattitaito ja mahdollisuus auttaa lasta. Muuten kuuntelemme (ei toki ryhdytä terapeuteiksi!) ja tuemme, kuten aikuisen tulee tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on eläkkeellä opettajan työstä ja hänelle raskain oli oppilaan itsemurha. Tuli täysin puskista, ei silloin puhunut asiasta juurikaan, kun ei varmaan saanut. Nyt vuosia myöhemmin on rikkonut sen verran vaitiolovelvollisuuttaan, että kertoi vähän enemmän. Täysin tasapainoinen lapsi, tavallinen koti, ei kiusaamista, koulu meni ok jne. Eikä se itsemurha mikään salaisuus ollut. Kaikki luokkatoverit sen kuulemma tiesi.

Tuskinpa oli "täysin tavallinen koti". Jotkut osaavat vain pitää kulissit pystyssä ja esittää normaalia. Täysin tasapainoinen ei myöskään tee itsemurhaa. Todella surullista, ettei kukaan lähellä nähnyt kulissien taa, olisi voinut lapsi saada apua ajoissa. Monet mielummin uskottelevat, että kaikki on hyvin eikä toisten asioihin kuulu puuttua.

Alapeukku tahdittomuudesta ja vänkäämään alkamisesta.

Tavallisessa kodissa voi olla sairautta, mielenterveysongelmia yms. Ei nämä kodista tee huonoa kotia. Nuo ei välttämättä myöskään välity ulospäin.

Joku nuori voi myös olla tempperamenttisempi kuin moni muu. Siinä murrosiän tuiverruksessa mielessä voi myllertää kaikenlaista. Jos vielä spontaani luonteeltaan...semmosiakin nuoria kasvaa tavallisissa kodissa.

Itse olen semmoisesta lähtösin ja veljeni teki itsemurhan. Ei kestänyt tyttöystävästä eroa, joi kännit ja meni junan alle. Kaikki tapahtui muutaman tunnin sisällä. Eikä kukaan voinut uskoa, koska kaikki oli hyvin koti, koulu, ystävät, kilpaharrastus sujui.

Voi, voi otan osaa veljesi päätymisestä itsariinsa, mutta et sinä voi sanoa itsariin päätyneen veljesi puolesta, mitä mieltä veljesi oli kodistanne ja kaikesta muustakin. Ymmärrätkö?

Eikä itsemurhaamiseen päädytä ilman mielenterveyden järkkymistä, sillä jos kaikki tekisivät itsarin parisuhteidensa eron jälkeen, niin sumahan rautateillä olisi. Mutta kun siellä veljesi päässä viirasi jo muutkin asiat, eikä vaan tyttöystävästään ero, niin lopputulos on sitten tuo.

Ihan käsittämätöntä, että ihmiset silmät kiiluen peukuttaa tällaista aivopierua. Ymmärrän toki, että taustalla on se kauhu ja pelko siitä, että ihan tavallisessakin perheessä voisi käydä jotain noin kamalaa. Mutta kun se vaan on tosiasia, että voi käydä.

Olen itse kerran, siis tasan yhden kerran tässä elämässä joutunut tosi tiukkaan paikkaan oman veljeni kanss. Hän oli aina tosi rauhallinen ja lunki kaveri, mutta sillä kertaa juuri kombo ero ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteesta+ armoton känni johti siihen, että olisi aivan ympäripäissään ollut lähdössä ajamaan autolla, ja mä jouduin oikeasti käyttämään kunnolla väkivaltaa, että sain sen estettyä. Koska siinä kunnossa ja mielentilassa olisi aivan varmasti ajanut jonkinlaisen kolarin, ja pahimmassa tapauksessa kuollut.

Sen jälkeen ei ikinä ole ollut mitään vastaavaa, ja veljeni on siis jo 40-vuotias erittäin ihana tyyppi, kuten on aina ollut. 

Joskus se hetki vie. Ei kannata olla niin ylimielinen, ettei meillä tällaista voisi tapahtua. On sitten vaan tosi paljon suurempi shokki jos tapahtuukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on eläkkeellä opettajan työstä ja hänelle raskain oli oppilaan itsemurha. Tuli täysin puskista, ei silloin puhunut asiasta juurikaan, kun ei varmaan saanut. Nyt vuosia myöhemmin on rikkonut sen verran vaitiolovelvollisuuttaan, että kertoi vähän enemmän. Täysin tasapainoinen lapsi, tavallinen koti, ei kiusaamista, koulu meni ok jne. Eikä se itsemurha mikään salaisuus ollut. Kaikki luokkatoverit sen kuulemma tiesi.

Tuskinpa oli "täysin tavallinen koti". Jotkut osaavat vain pitää kulissit pystyssä ja esittää normaalia. Täysin tasapainoinen ei myöskään tee itsemurhaa. Todella surullista, ettei kukaan lähellä nähnyt kulissien taa, olisi voinut lapsi saada apua ajoissa. Monet mielummin uskottelevat, että kaikki on hyvin eikä toisten asioihin kuulu puuttua.

Alapeukku tahdittomuudesta ja vänkäämään alkamisesta.

Tavallisessa kodissa voi olla sairautta, mielenterveysongelmia yms. Ei nämä kodista tee huonoa kotia. Nuo ei välttämättä myöskään välity ulospäin.

Joku nuori voi myös olla tempperamenttisempi kuin moni muu. Siinä murrosiän tuiverruksessa mielessä voi myllertää kaikenlaista. Jos vielä spontaani luonteeltaan...semmosiakin nuoria kasvaa tavallisissa kodissa.

Itse olen semmoisesta lähtösin ja veljeni teki itsemurhan. Ei kestänyt tyttöystävästä eroa, joi kännit ja meni junan alle. Kaikki tapahtui muutaman tunnin sisällä. Eikä kukaan voinut uskoa, koska kaikki oli hyvin koti, koulu, ystävät, kilpaharrastus sujui.

Voi, voi otan osaa veljesi päätymisestä itsariinsa, mutta et sinä voi sanoa itsariin päätyneen veljesi puolesta, mitä mieltä veljesi oli kodistanne ja kaikesta muustakin. Ymmärrätkö?

Eikä itsemurhaamiseen päädytä ilman mielenterveyden järkkymistä, sillä jos kaikki tekisivät itsarin parisuhteidensa eron jälkeen, niin sumahan rautateillä olisi. Mutta kun siellä veljesi päässä viirasi jo muutkin asiat, eikä vaan tyttöystävästään ero, niin lopputulos on sitten tuo.

Ihan käsittämätöntä, että ihmiset silmät kiiluen peukuttaa tällaista aivopierua. Ymmärrän toki, että taustalla on se kauhu ja pelko siitä, että ihan tavallisessakin perheessä voisi käydä jotain noin kamalaa. Mutta kun se vaan on tosiasia, että voi käydä.

Olen itse kerran, siis tasan yhden kerran tässä elämässä joutunut tosi tiukkaan paikkaan oman veljeni kanss. Hän oli aina tosi rauhallinen ja lunki kaveri, mutta sillä kertaa juuri kombo ero ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteesta+ armoton känni johti siihen, että olisi aivan ympäripäissään ollut lähdössä ajamaan autolla, ja mä jouduin oikeasti käyttämään kunnolla väkivaltaa, että sain sen estettyä. Koska siinä kunnossa ja mielentilassa olisi aivan varmasti ajanut jonkinlaisen kolarin, ja pahimmassa tapauksessa kuollut.

Sen jälkeen ei ikinä ole ollut mitään vastaavaa, ja veljeni on siis jo 40-vuotias erittäin ihana tyyppi, kuten on aina ollut. 

Joskus se hetki vie. Ei kannata olla niin ylimielinen, ettei meillä tällaista voisi tapahtua. On sitten vaan tosi paljon suurempi shokki jos tapahtuukin.

Sinä olet kyllä yksinkertainen. Tajuatko, että kyse oli veljesi tunne-elämästä, josta sinä et tiedä mitään? Itsemurha vaatii järjettömän paljon itsevihaa ja itsensä mitättömäksi tuntemista. Veljesi ero oli se viimeinen pisara joka sitten johti itsemurhaan. Se ei todellakaan ollut sen aiheuttaja. Se oli pisara meressä siihen nähden mitä veljesi jo tunsi.

Ihmettelin muutamissa viesteissä sitä että jos lapsi on koulussa hiljainen niin ajatellaan että kotona on ongelmia, insestiä yms. Näinkö opettajat todella ajattelevat? Jotkut on vain luonnostaan hiljaisia ilman että siihen liittyy mitään ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Pienellä paikkakunnalla ei ollut 2000-luvun taitteessa oikein minkäänlaista oppilashuoltoa: terkkari päivän joka toinen viikko, psykologi nimenä papereissa samoin kuraattori ja erkkakin koululla vain yhtenä päivänä viikosta, jos aina silloinkaan.

Nuorena opena sai oikean tulikasteen yläkoulun elämään, kun tuli käytyä vuoden aikana oppilaan kanssa ainakin ehkäisyneuvolassa, a-klinikalla ja mielenterveystoimistossa. En erityisesti halunnut miksikään pelastajaksi, mutta minkäs teit. Ei niitä nuoria yksinkään voinut jättää...monen kotiolot oli semmoiset, että yhteistyö ei ollut vaihtoehto. Pahin oli kuitenkin kesken koulupäivän psykoosiin sairastunut oppilas. Abulanssin tulo kesti ja kesti ja minä pidin kollegan kanssa portaikossa kiinni harhaista teiniä. Siitä oli vaikea toipua itsekin.

Nyt on kyllä hienoa, kun on sen verran isompi kunta, että oppilashuolto hoitaa nämä jutut. En kaipaa "maaseudun rauhaan", vaikka joka paikassa on onneksi oppilashuolto parantunut kouluampumisten seurauksena.

Ulkopuolisena: tässä vastausta sille, joka huusi ettei mitään koulutusta tarvita oppilaiden ogelmien ymmärtämiseen ja kohtaamiseen, menee luonnostaan. Kun ei taida mennä. Itse sivusta seuranneena pienen koulun opinto-ohjaajan tekemistä, kyllä appron psykologian opinnoilla (jotka kuuluivat opinto-ohjaajan koulutukseen) joutui moneksi taipumaan kun ei ollut kuraattoreita, psykologit kaukana lähikaupungissa ja paikkakunnan sossut täystyöllistettyjä jo muissa asioissa. Kun kuuntelet lasta jolla ongelmia miten autat muuten kuin kuuntelemalla jos työkalut puuttuvat, mihin ohjaat? Ja jos yhdenkin virheen protokollasta teet saat kimppuusi vanhemmat jne.

Omien lasten kohdalla näin sekä selvästi alalle sopimattomia tapauksia, että erittäin ihania, välittäviä ja paljon yli vaaditun lapsista huolehtivia tapauksia. Toivon mukaan nuo soveltumattomimmat saadaan karsittua soveltuvuustesteissä. Alakoulusta varmaan saadaankin, yläkoulun aineenopettajat ovat ongelma, osa ajautuu opettajaksi työllistymisen toivossa eikä ainakaan kaikilla aloilla ja kaikkina aikoina nuo soveltuvuustestaukset ole olleet kovinkaan onnistuneet: jos haluajia on ollut liian vähän käytännössä kaikki otetaan sisälle (itse seurasin prosessia yliopisto-opintojen aikaan). Työhönsä jo alusta asti tympiintynyt ylimielinen aineenopettaja voi ilkeilyllään saada paljon pahaa aikaan epävarmoissa teineissä - jotka ovat ärsyttäviä, niin teinit ovat aina olleet, kuuluu ikään. Kuitenkin, opettajia on helppo syyttää, kannattaisiko niissä kovimmissa valittajaperheissä kääntää peili omaan suuntaan, hoidatko vanhemmuutesi täydellisesti?

Minulle rankin tapaus oli itsemurhan tehneen entisen oppilaan vanhemmat, jotka usean vuoden jälkeen vielä syyttivät koulua ja opettajia lapsensa itsemurhasta. Tuntui pahalta, kun kuitenkin olimme tehneet mielestämme kaikkemme. Lapsi oli koulukiusattu ala-asteella ja siksi yläasteen puolella häneen panostettiin paljon. Kävi kuraattorilla ja koulupsykologilla eikä missään vaiheessa yläastetta kokenut kiusaamista mutta toki koki yksinäisyyttä. Hänellä oli yksi hyvä kaveri sekä koulun harrastustoiminnan kautta useita tuttuja, joiden kanssa vietti välitunteja. Murrosikä ei ollut helppo, mielialat vaihtelivat ja välillä oli synkkiä kausia, jolloin muut olivat ärsyttäviä jne. Silti missään palaverissa ei tullut ilmi, että häntä olisi kiusattu tai hän olisi kokenut kiusaamista yläasteen puolella. Hän päätyi kuitenkin muutama vuosi yläasteen jälkeen itsemurhaan.

Vanhempien suru ja viha oli vaikea kohdata. Mietin pitkään (ja edelleenkin), olisiko jotain voinut tehdä toisin, mutta niin kamalalta kun se kuulostaakin, niin ihmeisiin emme pysty. Teimme kaiken mitä siinä tilanteessa pystyimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on eläkkeellä opettajan työstä ja hänelle raskain oli oppilaan itsemurha. Tuli täysin puskista, ei silloin puhunut asiasta juurikaan, kun ei varmaan saanut. Nyt vuosia myöhemmin on rikkonut sen verran vaitiolovelvollisuuttaan, että kertoi vähän enemmän. Täysin tasapainoinen lapsi, tavallinen koti, ei kiusaamista, koulu meni ok jne. Eikä se itsemurha mikään salaisuus ollut. Kaikki luokkatoverit sen kuulemma tiesi.

Tuskinpa oli "täysin tavallinen koti". Jotkut osaavat vain pitää kulissit pystyssä ja esittää normaalia. Täysin tasapainoinen ei myöskään tee itsemurhaa. Todella surullista, ettei kukaan lähellä nähnyt kulissien taa, olisi voinut lapsi saada apua ajoissa. Monet mielummin uskottelevat, että kaikki on hyvin eikä toisten asioihin kuulu puuttua.

Alapeukku tahdittomuudesta ja vänkäämään alkamisesta.

Tavallisessa kodissa voi olla sairautta, mielenterveysongelmia yms. Ei nämä kodista tee huonoa kotia. Nuo ei välttämättä myöskään välity ulospäin.

Joku nuori voi myös olla tempperamenttisempi kuin moni muu. Siinä murrosiän tuiverruksessa mielessä voi myllertää kaikenlaista. Jos vielä spontaani luonteeltaan...semmosiakin nuoria kasvaa tavallisissa kodissa.

Itse olen semmoisesta lähtösin ja veljeni teki itsemurhan. Ei kestänyt tyttöystävästä eroa, joi kännit ja meni junan alle. Kaikki tapahtui muutaman tunnin sisällä. Eikä kukaan voinut uskoa, koska kaikki oli hyvin koti, koulu, ystävät, kilpaharrastus sujui.

Höpöhöpö! Luultavasti perheenne oli henkisesti hylännyt veljesi jo aikaa ennen eroa tyttöystävästä. Hän on varmasti kärsinyt vanhemmistasi lapsuudessa ja nuoruudessa. Itse olet "kovanaama", jota ei pikkujutut hetkauta, joten et huomaa perhedynamiikassanne mitään kummallista. Jos sinulla on kumppani, niin hän on luultavasti keskimääräistä huolehtivampi. Samoin joku lapsistasi, jos niitä on, saattaa tietämättäsi kannatella sinua. Katso peiliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on eläkkeellä opettajan työstä ja hänelle raskain oli oppilaan itsemurha. Tuli täysin puskista, ei silloin puhunut asiasta juurikaan, kun ei varmaan saanut. Nyt vuosia myöhemmin on rikkonut sen verran vaitiolovelvollisuuttaan, että kertoi vähän enemmän. Täysin tasapainoinen lapsi, tavallinen koti, ei kiusaamista, koulu meni ok jne. Eikä se itsemurha mikään salaisuus ollut. Kaikki luokkatoverit sen kuulemma tiesi.

Tuskinpa oli "täysin tavallinen koti". Jotkut osaavat vain pitää kulissit pystyssä ja esittää normaalia. Täysin tasapainoinen ei myöskään tee itsemurhaa. Todella surullista, ettei kukaan lähellä nähnyt kulissien taa, olisi voinut lapsi saada apua ajoissa. Monet mielummin uskottelevat, että kaikki on hyvin eikä toisten asioihin kuulu puuttua.

Alapeukku tahdittomuudesta ja vänkäämään alkamisesta.

Tavallisessa kodissa voi olla sairautta, mielenterveysongelmia yms. Ei nämä kodista tee huonoa kotia. Nuo ei välttämättä myöskään välity ulospäin.

Joku nuori voi myös olla tempperamenttisempi kuin moni muu. Siinä murrosiän tuiverruksessa mielessä voi myllertää kaikenlaista. Jos vielä spontaani luonteeltaan...semmosiakin nuoria kasvaa tavallisissa kodissa.

Itse olen semmoisesta lähtösin ja veljeni teki itsemurhan. Ei kestänyt tyttöystävästä eroa, joi kännit ja meni junan alle. Kaikki tapahtui muutaman tunnin sisällä. Eikä kukaan voinut uskoa, koska kaikki oli hyvin koti, koulu, ystävät, kilpaharrastus sujui.

Voi, voi otan osaa veljesi päätymisestä itsariinsa, mutta et sinä voi sanoa itsariin päätyneen veljesi puolesta, mitä mieltä veljesi oli kodistanne ja kaikesta muustakin. Ymmärrätkö?

Eikä itsemurhaamiseen päädytä ilman mielenterveyden järkkymistä, sillä jos kaikki tekisivät itsarin parisuhteidensa eron jälkeen, niin sumahan rautateillä olisi. Mutta kun siellä veljesi päässä viirasi jo muutkin asiat, eikä vaan tyttöystävästään ero, niin lopputulos on sitten tuo.

Ihan käsittämätöntä, että ihmiset silmät kiiluen peukuttaa tällaista aivopierua. Ymmärrän toki, että taustalla on se kauhu ja pelko siitä, että ihan tavallisessakin perheessä voisi käydä jotain noin kamalaa. Mutta kun se vaan on tosiasia, että voi käydä.

Olen itse kerran, siis tasan yhden kerran tässä elämässä joutunut tosi tiukkaan paikkaan oman veljeni kanss. Hän oli aina tosi rauhallinen ja lunki kaveri, mutta sillä kertaa juuri kombo ero ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteesta+ armoton känni johti siihen, että olisi aivan ympäripäissään ollut lähdössä ajamaan autolla, ja mä jouduin oikeasti käyttämään kunnolla väkivaltaa, että sain sen estettyä. Koska siinä kunnossa ja mielentilassa olisi aivan varmasti ajanut jonkinlaisen kolarin, ja pahimmassa tapauksessa kuollut.

Sen jälkeen ei ikinä ole ollut mitään vastaavaa, ja veljeni on siis jo 40-vuotias erittäin ihana tyyppi, kuten on aina ollut. 

Joskus se hetki vie. Ei kannata olla niin ylimielinen, ettei meillä tällaista voisi tapahtua. On sitten vaan tosi paljon suurempi shokki jos tapahtuukin.

Sinä olet kyllä yksinkertainen. Tajuatko, että kyse oli veljesi tunne-elämästä, josta sinä et tiedä mitään? Itsemurha vaatii järjettömän paljon itsevihaa ja itsensä mitättömäksi tuntemista. Veljesi ero oli se viimeinen pisara joka sitten johti itsemurhaan. Se ei todellakaan ollut sen aiheuttaja. Se oli pisara meressä siihen nähden mitä veljesi jo tunsi.

Mitä sä oikein sössötät siellä, ja väität muita yksinkertaiseksi, vaikka itse et ymmärrä yksinkertaisintakaan tekstiä ilmeisesti?

Mä just kerroin, että mun veljellä olisi voinut olla tismalleen samanlainen kohtalo kuin tuolla junan alle menneellä, ja se todellakin oli yhdistelmä nuoruuden tunnekuohua, eron tuskaa+ armotonta humalaa.  kas kun seuraavana päivänä toivuttuaan krapulasta veli oli itsekin aivan ihmeissään mitä  oikein tapahtui, ja kyseinen tapaus säikäytti hänet itsensäkin niin paljon, että oppi kerrasta.

Tiedätkö kun ihmisiä kuolee kännissä usein ihan muutenkin, se humala kun lisää varomattomuutta ja voimistaa tuollaisia tunnereaktioita, jotka on ihan normaaleja, mutta voi joskus vaan mennä todella pahasti yli.

Mä en siis tuon toisen veljen tapauksesta voi tietää sen enempää, mutta pidän täysin törkeänä sitä, että SINÄ kuvittelet tietäväsi enemmän meidän läheistemme elämästä ja historiasta kuin me, jotka sen historian heidän kanssaan olemme jakaneet, ja oman veljeni kohdalla jaan edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Äh. Opettaja on opettamista varten, ei mielenterveyshoitaja. Tottakai opettajan tulee auttaa oppilasta/opiskelijaa jos selkeitä merkkejä näkyy tai nuori tulee itse puhumaan ongelmistaan. Tosiasia kuitenkin on, että opettaja ei ole vastuussa kodin ongelmista. Kouluun tullaan oppimaan, ei kuntoutumaan.

Keskustelussa huomaa luokan- ja aineopettajien eron mikä on ihan ymmärrettävää. Ala-asteella opetuksen kuuluukin olla kasvattavampaa (miksi opettaja on useissa aineissa sama) mutta näin ei ole yläkoulussa tai varsinkaan lukiossa. Tässä vaiheessa nuorella pitäisi olla jo käsitys siitä mistä ongelmiin voi hakea apua jos sitä tarvitsee.

T. Kahden ylikuormitetun opettajan lapsi

Luokanopettaja opettaa montaa ainetta sen takia, että hän on kasvatustieteen maisteri, ei vaikkapa biologian maisteri. Oppimaan opettaminen (jota kasvatustiede tutkii) ja motivaation ylläpitäminen (jota kasvsatustiede myös tutkii) on erittäin vaativaa. Nämä taidot ja motivaatio oppimista kohtaan alkavat kehittymään jo varhaiskasvatusikäisellä. Mitä nuorempaa oppilasta/opiskelijaa/lasta opettaa, sitä enemmän opettamiseen liittyy "prosessin" opettamista sisällön opettamisen sijasta. On monia hyviä aineenopettajia, mutta suurin osa erittäin surkeaa, pelkkiin perinteisiin pohjautuvaa tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

No lukion opettajat tietysti eivät varsinaisesti mitään kasvatustiedettä teekään. Sekin ammattiryhmä koulutuksineen pitäisi kyllä uudelleenkatsastaa ja päivittää...

Kaikkihan tietää että ne lukiossa opettavat maisterit ovat niitä omien alojensa maistereita jotka eivät ole mihinkään muuhun alan duuniin kelvanneet.

Näinhän se on. Aineenopettan ohjauksessa opiskeleva, opiskelee hyvin lyhyen "opettajakurssin" käyneen ohjauksessa. Monet aineenopettajat myöskin väheksyvät kasvatustieteen opintoja. Se on ihan ymmärrettävää, kun ei ole ehtinyt opinnoissa alkua pidemmälle, ei voi vielä käsittää aiheen syvyyttä.

Paljon on tullut vastaan. Kolari, jossa kuoli muutama ja halvaantui yksi. Yhden isä ampui oppilaan äidin ja itsensä. Rankka koulukiusaaminen ja mielenterveysongelmat. Nämä pahimpia mainitakseni.

Vierailija kirjoitti:

Me teemme opettajina sen, minkä pystymme. Ajamme oppilaan asiaa eteenpäin niille tahoille, joilla on ammattitaito ja mahdollisuus auttaa lasta. Muuten kuuntelemme (ei toki ryhdytä terapeuteiksi!) ja tuemme, kuten aikuisen tulee tehdä.

Tämä on riittävä mun mielestä, ohjata asia eteenpäin oikeaan suuntaan. Täysi korvien sulkeminen olisi väärin.

Kiitos lapseni luokan opettajalle joka kuunteli pienen pojan hätää ja otti asian vakavasti. Otti yhteyttä oikeisiin tahoihin ja sai asiat sujumaan. Ei kääntänyt selkäänsä vaan kuunteli. Olet ihana ihminen, teit sen mihin en itse vain pojan kaverin vanhempana pystynyt. Itse pystyin vain kuuntelemaan, olemaan tukena ja kehottamaan kertomaan asiasta kuraattorille tai vaikkapa opelle...

Ootte te opet enimmäseen vaan aika ihania. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on eläkkeellä opettajan työstä ja hänelle raskain oli oppilaan itsemurha. Tuli täysin puskista, ei silloin puhunut asiasta juurikaan, kun ei varmaan saanut. Nyt vuosia myöhemmin on rikkonut sen verran vaitiolovelvollisuuttaan, että kertoi vähän enemmän. Täysin tasapainoinen lapsi, tavallinen koti, ei kiusaamista, koulu meni ok jne. Eikä se itsemurha mikään salaisuus ollut. Kaikki luokkatoverit sen kuulemma tiesi.

Tuskinpa oli "täysin tavallinen koti". Jotkut osaavat vain pitää kulissit pystyssä ja esittää normaalia. Täysin tasapainoinen ei myöskään tee itsemurhaa. Todella surullista, ettei kukaan lähellä nähnyt kulissien taa, olisi voinut lapsi saada apua ajoissa. Monet mielummin uskottelevat, että kaikki on hyvin eikä toisten asioihin kuulu puuttua.

Alapeukku tahdittomuudesta ja vänkäämään alkamisesta.

Tavallisessa kodissa voi olla sairautta, mielenterveysongelmia yms. Ei nämä kodista tee huonoa kotia. Nuo ei välttämättä myöskään välity ulospäin.

Joku nuori voi myös olla tempperamenttisempi kuin moni muu. Siinä murrosiän tuiverruksessa mielessä voi myllertää kaikenlaista. Jos vielä spontaani luonteeltaan...semmosiakin nuoria kasvaa tavallisissa kodissa.

Itse olen semmoisesta lähtösin ja veljeni teki itsemurhan. Ei kestänyt tyttöystävästä eroa, joi kännit ja meni junan alle. Kaikki tapahtui muutaman tunnin sisällä. Eikä kukaan voinut uskoa, koska kaikki oli hyvin koti, koulu, ystävät, kilpaharrastus sujui.

Höpöhöpö! Luultavasti perheenne oli henkisesti hylännyt veljesi jo aikaa ennen eroa tyttöystävästä. Hän on varmasti kärsinyt vanhemmistasi lapsuudessa ja nuoruudessa. Itse olet "kovanaama", jota ei pikkujutut hetkauta, joten et huomaa perhedynamiikassanne mitään kummallista. Jos sinulla on kumppani, niin hän on luultavasti keskimääräistä huolehtivampi. Samoin joku lapsistasi, jos niitä on, saattaa tietämättäsi kannatella sinua. Katso peiliin.

Lopetapa jo. Onnittelen kuitenkin: vastaat ihan ilkeimmistä provoista, joita on koskaan tullut vastaani. Vaatii ihan omanlaisensa luonteen, että lähtee kiusaamaan itsemurhan tehneen omaisia.

Mitä tulee itse asiaan, niin jos olet tosissasi, sitä ei voi selittää kuin äärimmäinen kieltäminen, jota tarvitset uskoaksesi, ettei sinulle eli kenelle tahansa voi käydä mitään hallitsematonta, tai sitten äärimmäinen elämänkokemuksen puute.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on eläkkeellä opettajan työstä ja hänelle raskain oli oppilaan itsemurha. Tuli täysin puskista, ei silloin puhunut asiasta juurikaan, kun ei varmaan saanut. Nyt vuosia myöhemmin on rikkonut sen verran vaitiolovelvollisuuttaan, että kertoi vähän enemmän. Täysin tasapainoinen lapsi, tavallinen koti, ei kiusaamista, koulu meni ok jne. Eikä se itsemurha mikään salaisuus ollut. Kaikki luokkatoverit sen kuulemma tiesi.

Tuskinpa oli "täysin tavallinen koti". Jotkut osaavat vain pitää kulissit pystyssä ja esittää normaalia. Täysin tasapainoinen ei myöskään tee itsemurhaa. Todella surullista, ettei kukaan lähellä nähnyt kulissien taa, olisi voinut lapsi saada apua ajoissa. Monet mielummin uskottelevat, että kaikki on hyvin eikä toisten asioihin kuulu puuttua.

Alapeukku tahdittomuudesta ja vänkäämään alkamisesta.

Tavallisessa kodissa voi olla sairautta, mielenterveysongelmia yms. Ei nämä kodista tee huonoa kotia. Nuo ei välttämättä myöskään välity ulospäin.

Joku nuori voi myös olla tempperamenttisempi kuin moni muu. Siinä murrosiän tuiverruksessa mielessä voi myllertää kaikenlaista. Jos vielä spontaani luonteeltaan...semmosiakin nuoria kasvaa tavallisissa kodissa.

Itse olen semmoisesta lähtösin ja veljeni teki itsemurhan. Ei kestänyt tyttöystävästä eroa, joi kännit ja meni junan alle. Kaikki tapahtui muutaman tunnin sisällä. Eikä kukaan voinut uskoa, koska kaikki oli hyvin koti, koulu, ystävät, kilpaharrastus sujui.

Höpöhöpö! Luultavasti perheenne oli henkisesti hylännyt veljesi jo aikaa ennen eroa tyttöystävästä. Hän on varmasti kärsinyt vanhemmistasi lapsuudessa ja nuoruudessa. Itse olet "kovanaama", jota ei pikkujutut hetkauta, joten et huomaa perhedynamiikassanne mitään kummallista. Jos sinulla on kumppani, niin hän on luultavasti keskimääräistä huolehtivampi. Samoin joku lapsistasi, jos niitä on, saattaa tietämättäsi kannatella sinua. Katso peiliin.

Lopetapa jo. Onnittelen kuitenkin: vastaat ihan ilkeimmistä provoista, joita on koskaan tullut vastaani. Vaatii ihan omanlaisensa luonteen, että lähtee kiusaamaan itsemurhan tehneen omaisia.

Mitä tulee itse asiaan, niin jos olet tosissasi, sitä ei voi selittää kuin äärimmäinen kieltäminen, jota tarvitset uskoaksesi, ettei sinulle eli kenelle tahansa voi käydä mitään hallitsematonta, tai sitten äärimmäinen elämänkokemuksen puute.

Ei pidä paikkansa. Ensimmäinen poikaystäväni on tehnyt itsemurhan ja olen itsekin ollut lähellä onnistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät opettajat ratkaise oppilaiden henkilökohtaisia ongelmia. Pahimpia ovat epäilemättä mielenterveysongelmat. Moni oppilaani on päätynyt mielisairaalaan tai syömishäiriöklinikalle ja siis sairaalakouluun pitkiksi ajoiksi. Eivät nämä tilanteet noin vain ratkea. Osasta ei tule työkykyistä koskaan ja osa tekee itsemurhan.

Tämä. Oppilaiden henkilökohtaiset ongelmat eivät kuulu opettajalle, vaikka aivan liian moni olettaa toisin.

Aivan.

Onpa muuten erikoinen ristiriita ketjun tuohtuneiden viestien ja todellisuuden välillä: todellisuudessa nykyvanhemmat pyrkivät kaikin keinoin estämään tiedonkulun opettajien suuntaan. He eivät halua, että opettajat tietävät vaikeuksista. Opellahan ei ole edes oikeutta saada tietoa oppilaan terveydentilasta, perhetilanteesta tms. Silti täällä keuhkotaan, miten opettajan pitää puuttua, hoitaa tai ratkoa. Samaiset keskustelijat ovat varmaan niitä, jotka tosipaikan tullen kaikkein mieluiten haluavat lapsensa pysyvän hiljaa.

On ihan tavallista, että ope huolestuu oppilaan laihtumisesta. Terkkari kiemurtelee vaivautuneena, kun asiasta puhuu. Jossain vaiheessa selviää, että oppilasta jo hoidetaan anoreksian takia, mutta huoltajat ovat kieltäneet asiasta kertomisen. 

Eräs oppilas oli kerran koulusta viikon poissa. Juttelin hänen kanssaan kahden kesken, jolloin hän sanoi, että tiedät varmaan, että yritin viikko sitten itsaria. En todellakaan tiennyt, eivät olleet vanhemmat katsoneet tarpeelliseksi tiedottaa koulua tapahtuneesta.

Nykyään salassapitosäädöksiä tulkitaan ankarasti. Lapsi tai nuori saattaa saada kotona negatiivista palautetta, jos avautuu koulussa. Lasu ei johda juuri mihinkään, ellei ole jotain tosi vakavaa menossa. Siinä sitten taiteillaan. On täysin sattumankauppaa, tuleeko lapsen tuen tarve koulun tietoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät opettajat ratkaise oppilaiden henkilökohtaisia ongelmia. Pahimpia ovat epäilemättä mielenterveysongelmat. Moni oppilaani on päätynyt mielisairaalaan tai syömishäiriöklinikalle ja siis sairaalakouluun pitkiksi ajoiksi. Eivät nämä tilanteet noin vain ratkea. Osasta ei tule työkykyistä koskaan ja osa tekee itsemurhan.

Tämä. Oppilaiden henkilökohtaiset ongelmat eivät kuulu opettajalle, vaikka aivan liian moni olettaa toisin.

Aivan.

Onpa muuten erikoinen ristiriita ketjun tuohtuneiden viestien ja todellisuuden välillä: todellisuudessa nykyvanhemmat pyrkivät kaikin keinoin estämään tiedonkulun opettajien suuntaan. He eivät halua, että opettajat tietävät vaikeuksista. Opellahan ei ole edes oikeutta saada tietoa oppilaan terveydentilasta, perhetilanteesta tms. Silti täällä keuhkotaan, miten opettajan pitää puuttua, hoitaa tai ratkoa. Samaiset keskustelijat ovat varmaan niitä, jotka tosipaikan tullen kaikkein mieluiten haluavat lapsensa pysyvän hiljaa.

On ihan tavallista, että ope huolestuu oppilaan laihtumisesta. Terkkari kiemurtelee vaivautuneena, kun asiasta puhuu. Jossain vaiheessa selviää, että oppilasta jo hoidetaan anoreksian takia, mutta huoltajat ovat kieltäneet asiasta kertomisen.  

Eräs oppilas oli kerran koulusta viikon poissa. Juttelin hänen kanssaan kahden kesken, jolloin hän sanoi, että tiedät varmaan, että yritin viikko sitten itsaria. En todellakaan tiennyt, eivät olleet vanhemmat katsoneet tarpeelliseksi tiedottaa koulua tapahtuneesta.

Nykyään salassapitosäädöksiä tulkitaan ankarasti. Lapsi tai nuori saattaa saada kotona negatiivista palautetta, jos avautuu koulussa. Lasu ei johda juuri mihinkään, ellei ole jotain tosi vakavaa menossa. Siinä sitten taiteillaan. On täysin sattumankauppaa, tuleeko lapsen tuen tarve koulun tietoon.

No mutta eikö se ole päivänselvää ettei oppilaan vartalo tai sen muutokset kuulu opettajalle? Eihän oppilaankaan ole suotavaa kommentoida esim. opettajan lihomisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät opettajat ratkaise oppilaiden henkilökohtaisia ongelmia. Pahimpia ovat epäilemättä mielenterveysongelmat. Moni oppilaani on päätynyt mielisairaalaan tai syömishäiriöklinikalle ja siis sairaalakouluun pitkiksi ajoiksi. Eivät nämä tilanteet noin vain ratkea. Osasta ei tule työkykyistä koskaan ja osa tekee itsemurhan.

Tämä. Oppilaiden henkilökohtaiset ongelmat eivät kuulu opettajalle, vaikka aivan liian moni olettaa toisin.

Aivan.

Onpa muuten erikoinen ristiriita ketjun tuohtuneiden viestien ja todellisuuden välillä: todellisuudessa nykyvanhemmat pyrkivät kaikin keinoin estämään tiedonkulun opettajien suuntaan. He eivät halua, että opettajat tietävät vaikeuksista. Opellahan ei ole edes oikeutta saada tietoa oppilaan terveydentilasta, perhetilanteesta tms. Silti täällä keuhkotaan, miten opettajan pitää puuttua, hoitaa tai ratkoa. Samaiset keskustelijat ovat varmaan niitä, jotka tosipaikan tullen kaikkein mieluiten haluavat lapsensa pysyvän hiljaa.

On ihan tavallista, että ope huolestuu oppilaan laihtumisesta. Terkkari kiemurtelee vaivautuneena, kun asiasta puhuu. Jossain vaiheessa selviää, että oppilasta jo hoidetaan anoreksian takia, mutta huoltajat ovat kieltäneet asiasta kertomisen.  

Eräs oppilas oli kerran koulusta viikon poissa. Juttelin hänen kanssaan kahden kesken, jolloin hän sanoi, että tiedät varmaan, että yritin viikko sitten itsaria. En todellakaan tiennyt, eivät olleet vanhemmat katsoneet tarpeelliseksi tiedottaa koulua tapahtuneesta.

Nykyään salassapitosäädöksiä tulkitaan ankarasti. Lapsi tai nuori saattaa saada kotona negatiivista palautetta, jos avautuu koulussa. Lasu ei johda juuri mihinkään, ellei ole jotain tosi vakavaa menossa. Siinä sitten taiteillaan. On täysin sattumankauppaa, tuleeko lapsen tuen tarve koulun tietoon.

No mutta eikö se ole päivänselvää ettei oppilaan vartalo tai sen muutokset kuulu opettajalle? Eihän oppilaankaan ole suotavaa kommentoida esim. opettajan lihomisesta.

Yrität sitten tahallaan ymmärtää väärin ja kehtaat vielä yläpeukuttaa itseäsi. Onko nyt viksu olo?

Anoreksia ei ole mikään "vartalon muutos" vaan henkeä uhkaava sairaus, joka vakavasti haittaa oppilaan koulutyötä ja usein sosiaalisia suhteita. Open pitäisi tietää anoreksiasta, jotta ymmärtäisi olla esim. kehottamatta kunnianhimoiseen työskentelyyn tilanteessa, jossa oppilaalla on muita ongelmia. Monesti anorektikko oireilee kaikenlaisella perfektionismilla. Sairaudesta tietoinen ope voisi osata rauhoitella oikeassa kohdassa sen sijaan, että innostaa vielä suurempaan ahkeruuteen. Ei meitä oppilaan vartalo tässä kiinnosta, ole huoleti.

No eihän opettaja voi olla vastuussa kaikenmaailman ongelmista. Jos alkaa huolehtimaan kaikkien oppilaitten ongelmista ei aika riitä normaalien oppilaiden opettamiseen. Kyllä se insesti ja mielenterveystapausten auttaminen tulee tehdä lapsen kotona. Ei niitä ongelmia voi raahata opettajan hoidettavaksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät opettajat ratkaise oppilaiden henkilökohtaisia ongelmia. Pahimpia ovat epäilemättä mielenterveysongelmat. Moni oppilaani on päätynyt mielisairaalaan tai syömishäiriöklinikalle ja siis sairaalakouluun pitkiksi ajoiksi. Eivät nämä tilanteet noin vain ratkea. Osasta ei tule työkykyistä koskaan ja osa tekee itsemurhan.

Tämä. Oppilaiden henkilökohtaiset ongelmat eivät kuulu opettajalle, vaikka aivan liian moni olettaa toisin.

Aivan.

Onpa muuten erikoinen ristiriita ketjun tuohtuneiden viestien ja todellisuuden välillä: todellisuudessa nykyvanhemmat pyrkivät kaikin keinoin estämään tiedonkulun opettajien suuntaan. He eivät halua, että opettajat tietävät vaikeuksista. Opellahan ei ole edes oikeutta saada tietoa oppilaan terveydentilasta, perhetilanteesta tms. Silti täällä keuhkotaan, miten opettajan pitää puuttua, hoitaa tai ratkoa. Samaiset keskustelijat ovat varmaan niitä, jotka tosipaikan tullen kaikkein mieluiten haluavat lapsensa pysyvän hiljaa.

On ihan tavallista, että ope huolestuu oppilaan laihtumisesta. Terkkari kiemurtelee vaivautuneena, kun asiasta puhuu. Jossain vaiheessa selviää, että oppilasta jo hoidetaan anoreksian takia, mutta huoltajat ovat kieltäneet asiasta kertomisen.  

Eräs oppilas oli kerran koulusta viikon poissa. Juttelin hänen kanssaan kahden kesken, jolloin hän sanoi, että tiedät varmaan, että yritin viikko sitten itsaria. En todellakaan tiennyt, eivät olleet vanhemmat katsoneet tarpeelliseksi tiedottaa koulua tapahtuneesta.

Nykyään salassapitosäädöksiä tulkitaan ankarasti. Lapsi tai nuori saattaa saada kotona negatiivista palautetta, jos avautuu koulussa. Lasu ei johda juuri mihinkään, ellei ole jotain tosi vakavaa menossa. Siinä sitten taiteillaan. On täysin sattumankauppaa, tuleeko lapsen tuen tarve koulun tietoon.

No mutta eikö se ole päivänselvää ettei oppilaan vartalo tai sen muutokset kuulu opettajalle? Eihän oppilaankaan ole suotavaa kommentoida esim. opettajan lihomisesta.

Mutta kiitos tosiaan, kun todistit pointtini. Ope ei voi tehdä oikein. Jos täällä sanoo, että oppilaan henkilökohtaiset asiat eivät meille kuulu vaan muille ammattilaisille, niin sanotaan, että ollaanpa kylmiä ja aivan opeiksi sopimattomia. Mutta annas olla, kun sitten olet kiinnostunut tukemaan oppilasta, niin johan sitten sanotaan, että mitä utelias akka nämä sulle kuuluvat. 

Siksipä vanhempien negatiiviset palautteet eivät enää minulle mitään merkitsekään. Ne tulevat aina ihmisiltä, joille mikään ei kelpaa ja aina on huonosti ja jotka haluavat vain jonkun, jolle purkaa pahaa mieltä. Osaa ihmisistä on täysin mahdoton miellyttää ja he etsivät syyn haukkuihin mistä tahansa.