tuore avoliitto ja esikoinen tulossa, kriisikö

Hei!



En oikein tiedä mistä aloittaisin..tuota..



Olen 18-vuotias nainen, nyt rv 11+2 ja suurinpiirtein yhtä kauan olemme nykyisen avomiehen kanssa olleet yhdessä. Olemme asuneet kk verran yhdessä, uudessa asunnossa, jossa on tilaa myös tulevalle vauvalle. Kaikki on ulospäin (sukulaisille, ystäville jne.) hyvin ja ihanteellista, mutta suhteessa mättää nyt pahasti. Uskoisin kaiken johtuvan vain suhteen liian nopeasta etenemisestä. Meillä ei ole ollut periaatteessa aikaa tutustua ensin toisiimme, ennen kuin yhteenmuuttaminen ja perheen perustaminen tuli kohdalle. Olemme tutustuneet internetissä, ja sielä toki jutelleet jo todella kauan.



Mies muutti toiselta paikkakunnalta tänne ja joutui jättämään kaiken tutun ja turvallisen sinne. Ymmärrän, että tämä on vaikeaa. Sekä hänen menneisyydessään kummittelee monenlaiset vaikeudet.



Itse olen kokenut myös monenlaista pahaa menneisyydessä, mm. kolmevuotisen väkivaltasuhteen exän kanssa.



Suhteessa siis tökkii meidän kahden kommunikointi ja tavallisten asioiden tekemistavat. Itsestäni tuntuu, kuin mies koittaisi pakottaa minua tossun alle. Hän haluaisi määrätä kaikesta ja jos en toimi hänen pillin mukaan, hän alkaa uhkailla erolla.



Jo tässä vaiheessa suhdetta voin sanoa rakastavani tätä miestä aidosti, enkä minä haluaisi erota, vaan yrittää kaikkeni, jotta suhde saataisiin toimimaan. Pelkään, että taas sattuu ja se ihminen kenestä aidosti välitän, katoaa elämästi.

Viimeyönkin vietin toisessa huoneessa yksin itkien, koska riita puhkesi taas, tällä kertaa tietokoneella olemisesta.



Puhuminen ei ole minulle helppoa ja en haluaisi esim. itkeä mieheni nähden, se on jäänyt varmaan edellisestä suhteesta, jossa en uskaltanut näyttää olevani heikko. Mies tulkitsee hetkelliset hiljaisuudet riitatilanteessa mököttämiseksi ja suuttuu vielä enemmän. Itse haluaisin vain ajatella ensin ennen kuin sanon.



Olen käynyt jo monta vuotta avohoidossa ja mielialalääkkeetkin minulla on ollut, jotka jouduin siis raskauden takia lopettamaan. Siinäkin on jo yksi iso kynnys itselleni. Avohoidossakaan en jostain syystä pysty puhumaan täysin avoimesti, se jotenkin hävettää. Tuntuu, kuin minun olisi pakko pitää kulissia pystyssä.

Toisinaan taas käyn kovin matalalla henkisesti ja omat ajatuksetkin säikäyttelevät taas välillä. Pelottaa etten itse jaksa tätä, raskaudessa ja äidiksi tulemisessakin on jo omat paineensa, mitä pitäisi käsitellä.



Neuvoja ja kommentteja olisi kovin mukava kuulla.