Olen 25v nainen, ei koulutusta/ammattia, kuntoutustuella, ulosotossa velkaa. Kysy jotain?

krhmsossupummikrhm

Tuttua, mulla rahat meni vaan pelaamiseen ja olen sua vanhempi eikä mulla ole ketään tai mitään elämässä. Tulevaisuuden näkymät heikot ja itsetuhoisia ajatuksia, välillä vaan tekis lyödä puukko reiteen, että tuntisi sen kivun. Mut päivä kerrallaan, onhan tässä vielä aikaa vaikka mihin. Velankin saan ehkä ens vuonna maksettua loppuun, luottotiedot tosin palautuu vasta 2 ½ vuoden päästä.

Kysymys: Käytkö terapiassa, onko sulla lääkitys?

Hyvä kysymys. Pidän varmaan enemmänkin olosuhteista johtuvana (koulukiusaus, raiskaus, sos.tilanteiden pelko jonka myötä masennuin entisestään). Toki voisin olla masentunut, vaikka mulla olisi työ ja kaikki puitteet päällisin puolin ihan hyvin. Eihän työ, koulutus, raha tai mikään muukaan välttämättä tuo onnellisuutta elämään. Voihan sitä masentua, vaikka kuinka olisi rahaa. Tai masentua, vaikka kuinka olisi mieluinen työpaikka. 

Vapaaehtoistyö voisi kiinnostaa, itse asiassa olen sellaista monesti miettinytkin. Mutta kun on tämä sos.tilanteiden pelko, niin en tiedä miten tuo käytännössä onnistuisi. Haluaisin esim. auttaa eläimiä tai vanhuksia. Olisi varmasti mieluista hommaa.

Mieheni tukee mua ihan hyvin. On myös itsekin joskus nuoruudessaan ollut masentunut, joten ainakin ymmärtää hyvin, mitä on olla masentunut. Mies on mulle hyvä, kiltti ja auttavainen. En tiedä, missä paskassa rämpisin vielä pahemmin, jos tuota miestä ei mulla olisi.

Mieheltä kaipaisin enemmän sellaista läsnäoloa. Kun haluaisin puhua hänelle asioista, niin mies ei aina jaksa tai halua kuunnella. Tai ei vaan jotenkin osaa (ei tiedä aina, miten suhtautua, mitä sanoa). 

Yhteiskunnalta toivoisin enemmän ymmärrystä ja resursseja. Käyn kerran kuussa mt-toimistossa juttelemassa, joka on todellakin liian vähän. Ymmärrän, että on työvoimapulaa ja kaikesta koitetaan säästää, mutta enempi panostusta toivoisin meidän mt-ongelmaisten hoitoon.

Tiedän kyllä senkin, että minunkaltaiset ihmiset ovat vain suuri menoerä valtiolle :/

AP

Käyn terapiassa mt-toimistossa. Lääkitys on, se ei ole auttanut mitään vaikka olen syönyt sitä jo hyvin monta kuukautta. 

AP

Vierailija kirjoitti:

Mies on ihan normaali. Välillä toki hänelläkin on huonoja päiviä ja työ asiat stressaa, mutta mun mies on hyvin positiivinen ihminen. En aina edes ymmärrä, miten se voikin olla niin ilopilleri.

AP

 

Tämä on kiva kuulla. Ihana että teillä on toisenne :)

Vau, minä olen ihan samanlainen nainen. Saman ikäinenkin. Tsemppiä, rakas ystävä! 🌻 Nautitaan elämästä, vaikka hampaat irvessä!

Vierailija kirjoitti:

Vau, minä olen ihan samanlainen nainen. Saman ikäinenkin. Tsemppiä, rakas ystävä! 🌻 Nautitaan elämästä, vaikka hampaat irvessä!

Kiitoksia kovasti, ihanasti lämmittää tälläiset viestit mieltä! :) Kaikkea hyvää myös sinun elämääsi! 

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies on ihan normaali. Välillä toki hänelläkin on huonoja päiviä ja työ asiat stressaa, mutta mun mies on hyvin positiivinen ihminen. En aina edes ymmärrä, miten se voikin olla niin ilopilleri.

AP

 

Tämä on kiva kuulla. Ihana että teillä on toisenne :)

Kiitos oikein paljon! :) En tiedä missä jamassa olisin, jos tuota miestä ei mun vierelläni olisi jakamassa tätä elämää. On hän kuitenkin niin paljon mun tukena ollut, että tuntuu, etten voi millään kiittää miestäni koskaan tarpeeksi.

AP

Ihmetteletkö, miksi miehesi on kanssasi vaikka on itse normaali? Olen itse aika epäonnistunut ja musta tuntuu, että en koskaan saa hyvää miestä. Minusta kiinnostuu usein sellaiset, joilla on hoivaviettiä paljon ja itse kiinnostun yleensä vain toisista epäonnistuneista, koska koen heidät samanlajisiksi. En siis usko, että normaali katselisi mua kauan.

Vierailija kirjoitti:

krhmsossupummikrhm

Kröhöm... En ole sossupummi, en elä tt-tuella. Saan tukeni kuntoutustuki sekä takuueläke nimillä. Toki olenhan tälleenkin jonkinlainen pummi, kun yhteiskunnan varoilla elän.  En tiedä, pitäisikö siitä pahoitella sitten? En ole valinnut masennusta itselleni, en ole valinnut raiskausta itselleni jne. Kenelle tahansahan voi tulla vaikka mitä ongelmia elämässään, jolloin voi joutua turvautumaan vaikkapa tt-tukeen tai muuhun. 

AP

Olen sinua muutaman vuoden vanhempi, masentunut 11-vuotiaasta asti, pakko-oireita, dissosiaatio-oireita ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, psykiatrian poliklinikan asiakas kahdeksatta vuotta, elän pienellä kuntoutustuella enkä usko palautuvani entiselleni (tai siis normaaliksi) koskaan.

Haluan kysyä, onko sinulla jotain suosikkiasioita, kuten lempivuodenaikaa tai mieliväriä? Minulla ei ole haaveita eikä unelmia mutta yritän ajatella elämää mielekkäänä tuollaisten pienten juttujen kautta. Aika ison osan ajasta saan huiputettua itseäni näin.

Et siis viitsi edes yrittää? Oot antanut periksi? Sorry, eipä tipu sympatiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihmetteletkö, miksi miehesi on kanssasi vaikka on itse normaali? Olen itse aika epäonnistunut ja musta tuntuu, että en koskaan saa hyvää miestä. Minusta kiinnostuu usein sellaiset, joilla on hoivaviettiä paljon ja itse kiinnostun yleensä vain toisista epäonnistuneista, koska koen heidät samanlajisiksi. En siis usko, että normaali katselisi mua kauan.

Kiitos hyvästä, ajattelua herättävästä kysymyksestäsi. Kyllä ihmettelen tätä asiaa usein ja olen tästä jopa miehellekin puhunut. Miksi hän on kanssani, vaikka voisi saada normaalin, työssäkäyvän naisen itselleen? Voisivat sitten yhdessä vaikka joskus ostaa sen ok-talon, matkustella ym kivaa. Mutta mies on sanonut, että hän rakastaa mua ja välittää musta. Eikä häntä haittaa se, että tuloni ovat pienet ja se, että ylipäätänsä elän kuntoutustuella, käyn terapiassa ja syön lääkkeitä. Mies on 5v elänyt rinnallani, käynyt yhdessä kanssani läpi raiskauksen aiheuttaman trauman ja monia muita asioita. Mieheni sanoo, että olen kaunis, huumorintajuinen, eläinrakas, maalla viihtyvä, rauhallinen ihminen. Ja hän arvostaa noita asioissa minussa. Sanoo mulle joka päivä että rakastan sinua ja suutelee. 

Olen myös itsekin monesti ajatellut, että mun pitäisi etsiä itselleni tälläinen samanlainen elämäntapa luuseri mies, joka olisi suunnilleen samanlaisessa tilanteessa kuin minäkin. Ajattelin hyvin pitkään, etten koskaan voi löytää muunlaista. Kunnes nykyinen mieheni minusta kiinnostui. Kiinnostui, vaikka kerroin jo aikaisessa vaiheessa kun tapailimme vielä, että minkälainen olen... Siltikään mies ei heittänyt kirvestä kaivoon.

Älä siis heitä sinäkään.. Voit löytää ihan normaalin ihmisen, vaikket itse ehkä täysin normaalisi olisikaan.  

AP

Moi ap! Olen sua vuotta nuorempi, aikalailla samassa tilanteessa. Miestä ei ole, mutta ammatti löytyy.

Mä tulin itse siihen lopputulokseen että on tiettyjä asioita joihin en voi vaikuttaa juuri nyt. Olen ruma, aika tyhmä. Velkaa on kymmeniä tuhansia, menneisyys on mitä on.

Sitten on tulevaisuus, johon voin vaikuttaa. Sinulla on rahaongelma Suomessa - so what. Samaa ongelmaa ei ole vaikkapa Ruotsissa. Suomesta sinun on mahdollista saada ilmainen koulutus, joten sinuna käyttäisin sen omien resurssien mukaan hyväksi ja vaihtaisin maata.

Itse hain nyt ammattikorkeaan, sellaiselle alalle joka työllistää satavarmasti joka puolella niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Suomalaisia osaajia arvostetaan.

Jos pääsen sisään, teen opinnot ja sitten aloitan alusta. Velatkin vanhentuvat, joten ehkä joskus palaan Suomeen. En tiedä.

Haluan vain sanoa sinulle, että elämää on muuallakin kuin täällä. Sinullekkin. Ymmärrän, että sairautesi rajoittavat elämääsi, mutta nekin on mahdollista saada kyriin.

Oma lääkärini muuten sanoi, että traumapotilaalle ei välttämättä sovi mielialalääkitys, vaan se voi jopa pahentaa oireita. Mene ja tiedä.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Käyn terapiassa mt-toimistossa. Lääkitys on, se ei ole auttanut mitään vaikka olen syönyt sitä jo hyvin monta kuukautta. 

AP

Okei, no tsemppiä jatkoon vaikka nyt varmaan tuntuukin vain sanahelinältä. Koita jaksaa roikkua mukana.

Vierailija kirjoitti:

Olen sinua muutaman vuoden vanhempi, masentunut 11-vuotiaasta asti, pakko-oireita, dissosiaatio-oireita ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, psykiatrian poliklinikan asiakas kahdeksatta vuotta, elän pienellä kuntoutustuella enkä usko palautuvani entiselleni (tai siis normaaliksi) koskaan.

Haluan kysyä, onko sinulla jotain suosikkiasioita, kuten lempivuodenaikaa tai mieliväriä? Minulla ei ole haaveita eikä unelmia mutta yritän ajatella elämää mielekkäänä tuollaisten pienten juttujen kautta. Aika ison osan ajasta saan huiputettua itseäni näin.

Kyllä on. Lempivuodenaika on syksy. Syksyllä on sopivan viileää ja tulee ruska aika :) Mielivärejä on monia, esim. turkoosi, tummanpunainen ja musta. 

Jos elämäsi tuntuu vähänkään mielekkäämmältä kun ajattelet asioita noin, niin sehän on hieno juttu! Nythän sä olet tavallaan löytänyt itsellesi hyvin voimavaran. Toivon kaikkea hyvää sun elämään, älä lannistu.. En ehkä ole maailman parhain tsemppaaja, mutta aina jos mahdollista, niin yritän, koitan ja haluan auttaa muitakin ihmisiä. 

AP

Itsllä aika samat setit mutta tulen rikkinäisestä perheestä. Vanhemmat erosivat kun olin pieni, jonka jälkeen äiti keskittyi ainastaan juomaan ja harrastamaan miehiä, jotka olivat järjestään väkivaltaisia juoppoja. Ystävätön olen aina ollut. 

Olen potenut masennuskausia lapsuudesta saakka. Ensimmäisen syvän kuilun voin todeta olleen 13-vuotiaana, kun isäni kuoli ja äitini ajautui syvimpään alkoholikierteeseensä. En muista kahdesta kokonaisesta vuodesta yhtään mitään, niin pohjalla olin. 

Toinen tuli kun olin 18-vuotias, koulu meni penkin alle, oli koulukiusausta, yksinäisyyttä ja sairastelua. Olinvuoden päivät aivan lamaannuksissa, enkä ymmärtänyt hakeutua hoitoon. 

Seuraava aallonpohja tuli kolme vuotta myöhemmin, juuri kun tuntui että olin saanut itseni jaloilleni ja joitain tulevaisuudensuunnitelmia kokoon. Tämä oli toistaiseksi pahin. En päässyt edes sängystä ylös. Laihduin mielettömästi. Olin niin tyhjä etten jaksanut edes ajatella itsemurhaa. Laskuja kerääntyi eteiseen muureiksi asti ja maksuhöiriömerkintä tuli eikä se liikauttanut minussa mitään. Hirveää aikaa. Kun ei ollut yhtään läheisiä tai ystäviä jotka olisivat tulleet katsomaan tilannettani ja auttamaan, niin asiat menivät juuri niin huonosti kuin ne saattoivat mennä. 

Nyt on taas parempi vaihe elämässä ja yritän pitää kiinni siitä, että seuraavaksi etsiydyn ammattiauttajan luokse. Edellisen masennuskauden jälkeen häpeä kaikesta oli kamalan suuri, nyt olen pääsemässä siitä yli. Olen hankkinut harrastuksen, aloittanut urheilun ja pyrin pitämään mielen virkeänä. Opiskelemaan olen hakeutunut, mutta en ole päässyt. Näillä statseilla töihin ei tarvitse edes kuvitella pääsevänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyn terapiassa mt-toimistossa. Lääkitys on, se ei ole auttanut mitään vaikka olen syönyt sitä jo hyvin monta kuukautta. 

AP

Okei, no tsemppiä jatkoon vaikka nyt varmaan tuntuukin vain sanahelinältä. Koita jaksaa roikkua mukana.

Kiitos paljon :) Pienetkin tsemppaukset piristää mieltä hyvinkin paljon.

AP

Uskon, että miehesi näkee totuuden. Eli sen, että olet hyvä ihminen. Sinä vielä nouset tuosta!!

Päivä kerrallaan. Aivan ensin on hoidettava masennus. Jos nykyiset lääkkeet eivät auta, lääkäri voi vaihtaa ne. Kysy myös mahdollisuudesta päästä nuorten päivätoimintaan mukaan. Tuttuni käy sellaisessa, käsittääkseni psykiatrisen poliklinikan kautta. Hän on hieman sinua nuorempi, mutta kuitenkin täysi-ikäinen. Siellä tapaa muita samassa elämäntilanteessa olevia joka arkipäivä. Saavat muistaakseni lounaan ja siellä on keskustelun lisäksi muutakin toimintaa. Päivään tulee rytmi. On paikka, minne mennä joka päivä.

Kun masennus ja muut mielenterveysongelmat saadaan hallintaan, saat voimaa hoitaa muut elämäsi asiat kuntoon. Sitten voit miettiä opiskelua ja sitä kautta ammattia.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Moi ap! Olen sua vuotta nuorempi, aikalailla samassa tilanteessa. Miestä ei ole, mutta ammatti löytyy.

Mä tulin itse siihen lopputulokseen että on tiettyjä asioita joihin en voi vaikuttaa juuri nyt. Olen ruma, aika tyhmä. Velkaa on kymmeniä tuhansia, menneisyys on mitä on.

Sitten on tulevaisuus, johon voin vaikuttaa. Sinulla on rahaongelma Suomessa - so what. Samaa ongelmaa ei ole vaikkapa Ruotsissa. Suomesta sinun on mahdollista saada ilmainen koulutus, joten sinuna käyttäisin sen omien resurssien mukaan hyväksi ja vaihtaisin maata.

Itse hain nyt ammattikorkeaan, sellaiselle alalle joka työllistää satavarmasti joka puolella niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Suomalaisia osaajia arvostetaan.

Jos pääsen sisään, teen opinnot ja sitten aloitan alusta. Velatkin vanhentuvat, joten ehkä joskus palaan Suomeen. En tiedä.

Haluan vain sanoa sinulle, että elämää on muuallakin kuin täällä. Sinullekkin. Ymmärrän, että sairautesi rajoittavat elämääsi, mutta nekin on mahdollista saada kyriin.

Oma lääkärini muuten sanoi, että traumapotilaalle ei välttämättä sovi mielialalääkitys, vaan se voi jopa pahentaa oireita. Mene ja tiedä.

Tsemppiä!

Niin, hyviä ideoita. Mutta miten vaihtaa maata, kun ei ole rahaa? Miten opiskelen, kun en sairauksieni vuoksi kykene? Tottakai olen yrittänyt mutta opiskeluni ovat aina tyssänneet siihen, kun olen saanut niin voimakkaita ahdistuksia. Olen jopa pyörtynyt koulussa aikoinaan montakin kertaa, koska olen ollut niin ahdistunut ja saanut paniikkikohtauksia.  Yritän terapian ja lääkkeiden avulla saada itseni kuntoon, edes osittain, että pystyisin jotenkin saamaan käytyä läpi jonkun koulutuksen vaikkapa. En elättele toiveita, mutta toivon siltikin, että EHKÄ ja JOSKUS voisin olla edes hitusen normaalimpi. Vaikka en paranisi koskaan kokonaan, niin jos edes sen vertaa, että voisin mennä kouluun.

AP