Lue keskustelun säännöt.
lässyttävä ja "lapsentahtisesti" kasvattava tuttavani on pulassa jälkikasvunsa kanssa
26.05.2016 |
oli kauhuissaan mm. siitä, kun joskus korotin ääntä. söpötti silmät teevateina, että eihän lapsi muuta opi kuin pelkäämään äitiään!
no, nyt tällä naisella on sitten 9v prinsessa, joka nirsoilee rajusti ruuan kanssa sekä 6v prinssi, joka ei suostu nukkumaan!
ja tuttava ihmettelee silmät kosteina, että mikä on mennyt pieleen?
olisikohan kannattanut nostaa sitä ääntä joskus? ilmoittaa, että äiti ei hae nyt kaupasta nakkeja vaan tänään syödään pastaa! todeta, että jos riehuminen ei lopu niin lähdetään leikkipuistosta pois!
kasvattaa.
Kommentit (100)
Voi nyt herranjestas. Tiukkaan ääneen sävyyn huomauttaminen tai äänen korottaminen ovat täysin eri asioita kuin malttinsa menettäminen ja karjuminen. Mihin tämä maailma on menossa?? Aikuisten auktoriteetti kyseenalaistetaan kaiken maailman vapaakasvatusten takia.
Kaiken aivan on johdonmukaisuus. Jos lapselle sanotaan, että viimeinen kerta liukumäessä, se on sillon viimeinen ja silloin lähdetään kotiin. Jos keksiä ei enää saa, niin silloin sitä ei enää saa. Tätä aikaisempi kirjoittaja varmaan tarkoitti "luotettavuudella". Itse sanoisin johdonmukaisuudeksi. Pätee kaikkeen toimintaan lasten kanssa. Valitkaa vanhemmat "taistelunne" lastenne kanssa, älkää kieltäkö turhista asioista, jos ne on teille se ja sama. Tarkoitan tällä sitä, ettei saa kieltää vain muodon vuoksi, jos sitten käytännössä kiellolla ei ole mitään merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haha, se äänen korottaminen ja muu kuuluu kyllä elämään. Mitä sitten kun lapsi menee työelämään ja muualle, tulee riitaa ja äänenkorotuksia niin menee ihan paniikkiin eikä osaa edes käsitellä asiaa? Itselläni työkaverina tällainen, jolla on ollut erimielisyyksiä muiden kanssa ja heti joutuu sairaslomalle, jos on pienintäkin kränää ihan normaaleista jutuista, kun ei psyyke kestä työelämää. Potkuthan sille sitten annettiin.
Takana 25 vuotta työelämää eikä koskaan ole tullut tilannetta, jossa olisi huudettu tai riidelty. Olen varmaan töissä aikuisten kanssa, koska minun työelämässäni asiat selvitetään puhumalla.
Ei lapselle huutaminen takaa sitä, että lapsi osaa käsitellä erimielisyyksiä. Päinvastoin, lapsi oppii vääränlaisen toimintamallin, josta seuraa se, että ei kykene toimimaan muiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Täällä on hienosti sanottu, ettei se huutaminen oli niin kamalaa, kunhan se pysyy kohtuudessa. Uskon tähän ihan täysin.
Minulla on tytär, jonka kanssa selviää keskustelemalla. Yleensä kertasanominen riittää (paitsi ehkä likapyykin kerääminen huoneen lattialta edellyttää muutamaa jo jankutusta lähentelevää toistoa).
Minulla on poika. Jolle on yksinkertaisesti pitänyt huutaa. Mutta ei solvaten, enkä ole useinkaan menettänyt oikeasti hermojani. Joskus voidaan kyllä jutellakin, toimii yhä useammin kun ikää on tullut lisää.
Tyttärenikin aikoinaan kritisoi sitä, että miksi huudan hänen veljelleen koko ajan. Olemme käsitelleet asiaa perheen kesken (perhe = minä ja nyk. teinit).
Kyllähän lapsen täytyy oppia kuulemaan erilaisia äännsävyjä ja tapoja puhua. Jos vaan kotona koko ajan puhutaan tasaisen rauhallisella äänellä, miten lapsi kestää päiväkodissa, koulussa tai työelämässä? Normaalielämässä kun annetaan tiukkoja käskyjä, huudahdetaan, mutistaan jne.
Lapseni tuntuvat perineet minulta ominaisuuden upota kirjaan, leikkiin, peliin tai ohjelmaan. Se on tosi kätevä ominaisuus esim. avokonttorissa, kun osaa keskittyä työhönsä, vaikka ympärillä tapahtuisi. Kotioloissa se usein tarkjoittaa sitä, että ääntä on korottetava, että 6 v. herää Lego-leikistä, esiteini tubettajavideon parista tai äiti dekkarin pauloista.
Vierailija kirjoitti:
Juuri kuten nro 18 laittoi. Jos lapsi kiellosta huolimatta heittää hiekkaa, mä kannan hänet pois, kuuntelen sen raivon ja sanon "joo, sua suututtaa nyt hirveesti, tietty sua suututtaa kun äiti otti sut pois hiekkikseltä" ja kun lapsi on rauhoittunut niin sanon että hiekan heittäminen on hauskaa (= ymmärrän lasta, en tuomitse) mutta sitä ei voi tehdä, ja sitten voidaan kokeilla uudestaan.
T. Mielestäni lässy pehmoäiti, mutta en ääliö
"Hiekkis" *oksentaa*. Mitä kuuluu mammalandiaan? Kipitäpäs vaihtamaan paskavaippoja pennuiltasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Äänen korottaminen merkitsee sitä, että aikuinen ei hallitse itseään. Kasvattamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että aikuinen muuttuu arvaamattomaksi.
Joo, näin se vaan on. Huutaminen on kasvatuskeinona todella lyhytikäinen teholtaan. Parempi olisi ollut kun kaverisi olisi vaan todennut että nyt ei tule nakkeja. Ei se huutamalla olisi mennyt sen paremmin perille.
Jatkuva huutaminen kasvatuskeinona ei toimi, silloin tällöin kun hermo menee on hyvä näyttää oma suuttumus korottamalla ääntään tai jopa karjumalla täysillä. Mä karjaisin tänään lapset ruotuun, ja otin jopa käsivarresta kiinni kovaa (en hyväksy missään nimessä mitään fyysistä kuritusta). Joo kyllä lapset pelkäs äitiään. Menin ulos rauhoittumaan ja pyysin anteeksi, lapsi sanoi että saat anteeksi ja pyysi takaisin anteeksi. Nyt asiat taas luistaa.
Se että sanoo kylmän rauhallisti ettei tänään tule nakkeja on mielenvikaista. Tunnetiloja pitää näkyä, ei voi vain olla "johdonmukainen" tunnevammanen. Lapselle opetetaan että tunteet saa näkyä, mutta vanhemmat esittää robotteja. Sairasta touhua tämä nykyinen Kasvattaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Mä ainakin menin rikki.
N17
Menit rikki siitä että vähän korotettiin ääntä joskus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Lapsia on 3, tyttö ja 2 poikaa. Vanhin on jo ohittanut teini-iän, joten nyt ei kannata klassisesti vastata, että palataan asiaan, kun ovat murrosiässä.
Iltatoimiin on aina ryhdytty yhdellä sanomisella, samoin yksi sanominen riittää, kun lähdetään ulos jne. Vauvojen kanssa homma toimi niin, että selitin, mitä ollaan tekemässä ja miksi (monen mielestä varmaan typerää), mutta siitä jäi kaiketi joku muistijälki. Pienelle saattoi selittää, että nyt on aika mennä pesemään hampaat ja samantien mentiin. Vähän isommalle sama juttu: ilmoitus siitä, että on aika ryhtyä iltatoimiin, sitten kehotus hampaidenpesuun ja yhdessä mentiin, ei siinä lapsen mielipidettä kysytty. 2v osasi jo itse lähteä etsimään hammasharjaansa jne. Eivät he ikinä kyseenalaistaneet asioita, jotka kuuluivat rutiiniin.
Minä en ole koskaan viitsinyt olla niin laiska, että annan lapsille mahdollisuuden kyseenalaistaa sanomiseni. Siksi oli helppoa heidän kasvaessaan antaa vastuuta lapsille itselleen ja samalla luottaa siihen, että he kykenevät tekemään itse omat ratkaisunsa odottamatta, että minä ensin huudan.
Pitää valita taistelunsa eli ihan turha väittää, että huutaminen on inhimillistä tai että jokainen suuttuu joskus, jos kyse on niin arkipäiväisestä asiasta kuin iltatoimet. Kannattaa säästää se suuttuminen siihen, kun oikeasti tapahtuu jotain sellaista, mistä kannattaa suuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Äänen korottaminen merkitsee sitä, että aikuinen ei hallitse itseään. Kasvattamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että aikuinen muuttuu arvaamattomaksi.
Joo, näin se vaan on. Huutaminen on kasvatuskeinona todella lyhytikäinen teholtaan. Parempi olisi ollut kun kaverisi olisi vaan todennut että nyt ei tule nakkeja. Ei se huutamalla olisi mennyt sen paremmin perille.
Jatkuva huutaminen kasvatuskeinona ei toimi, silloin tällöin kun hermo menee on hyvä näyttää oma suuttumus korottamalla ääntään tai jopa karjumalla täysillä. Mä karjaisin tänään lapset ruotuun, ja otin jopa käsivarresta kiinni kovaa (en hyväksy missään nimessä mitään fyysistä kuritusta). Joo kyllä lapset pelkäs äitiään. Menin ulos rauhoittumaan ja pyysin anteeksi, lapsi sanoi että saat anteeksi ja pyysi takaisin anteeksi. Nyt asiat taas luistaa.
Se että sanoo kylmän rauhallisti ettei tänään tule nakkeja on mielenvikaista. Tunnetiloja pitää näkyä, ei voi vain olla "johdonmukainen" tunnevammanen. Lapselle opetetaan että tunteet saa näkyä, mutta vanhemmat esittää robotteja. Sairasta touhua tämä nykyinen Kasvattaminen.
Miksi ihmeessä yhdistät kasvattamisen täysin epärelevantisti omiin tunteisiisi? Ei kasvatuksessa ole kyse siitä, että lapselle näytetään, että nyt meni hermot. Lapsihan saattaa olla täysin syytön siihen, mutta sinä osoitat, että vika on lapsessa.
Enkä ymmärrä sitä, että tunteet saavat näkyä, mutta että tunteita täytyy pyytää anteeksi. Sehän on ihan sairas malli!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää tuo ainainen äänen korottamiseen liittyvän moralisointi. Tuskin monikaan vanhempi tarkoituksellisesti päättää, että nyt alankin huutamaan. Kaikilla ei ihan oikeasti vain ole kilometrin mittainen pinna. Ei ne lapset siitä traumatisoidu silti, kunhan pysytään inhimillisissä rajoissa. Seuraavaksi tähän tuleekin kommentoijat kertomaan, kuinka vanhemman, joka "ei pysty hillitsemään itseään" olisi pitänyt jättää lapset hankkimatta. HUOH.
Ei lapsi traumatisoidu, totta, mutta vanhemman ei pidä kutsua kasvatukseksi sitä, että hänellä katkeaa pinna. Pitää puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Lapselle huutaminen on ihan yhtä vähän kasvatusta kuin käveleminen on lukemista.
Niin ja tässä menet metsään. Kasvatus ei ole mitään ennalta suunniteltua toimintaa, ei äideillä ole mitään varhaiskasvatussuunnitelma joiden mukaan mennään, ei ainakaan pitäisi. Kasvatus on arkea, kaikkea sitä mitä tapahtuu. Kun vanhemmalta katkeaa pinna niin se kasvattaa lasta "kas äidilläni on hermot niin kuin minullakin", "äiti voi hermostua ja huutaa" "ihmisillä on rajansa", "nyt on parasta totella ja kuunnella".
Kasvattaminen on nimenomaan sitä kun menee hermot, sitä kun ei mene hermot, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, neuvottelua, jämptiyttä. Se lässyttäminenkin on kasvatusta, sillä lapsi oppii ettei aikuisella ole tunteita, ettei sitä tarvitse totella, ettei aikuisella ole rajoja...
Juu juu. Olen itsekin "lapsentahtinen", mutta vain siihen asti kuin se ei aiheuta ongelmia. Käytännössä olen johtunut muuttamaan alkuperäistä idealistista asennettani aika tiukaksikin rajojen vetämiseksi, koska eihän se olisi toiminut, että lapset määrää asioista. Olen myös nähnyt ympärilläni kauhukakaroita, joiden vanhemmat pelkää kieltämistä. On kauheaa katsella sitä menoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Äänen korottaminen merkitsee sitä, että aikuinen ei hallitse itseään. Kasvattamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että aikuinen muuttuu arvaamattomaksi.
Joo, näin se vaan on. Huutaminen on kasvatuskeinona todella lyhytikäinen teholtaan. Parempi olisi ollut kun kaverisi olisi vaan todennut että nyt ei tule nakkeja. Ei se huutamalla olisi mennyt sen paremmin perille.
Jatkuva huutaminen kasvatuskeinona ei toimi, silloin tällöin kun hermo menee on hyvä näyttää oma suuttumus korottamalla ääntään tai jopa karjumalla täysillä. Mä karjaisin tänään lapset ruotuun, ja otin jopa käsivarresta kiinni kovaa (en hyväksy missään nimessä mitään fyysistä kuritusta). Joo kyllä lapset pelkäs äitiään. Menin ulos rauhoittumaan ja pyysin anteeksi, lapsi sanoi että saat anteeksi ja pyysi takaisin anteeksi. Nyt asiat taas luistaa.
Se että sanoo kylmän rauhallisti ettei tänään tule nakkeja on mielenvikaista. Tunnetiloja pitää näkyä, ei voi vain olla "johdonmukainen" tunnevammanen. Lapselle opetetaan että tunteet saa näkyä, mutta vanhemmat esittää robotteja. Sairasta touhua tämä nykyinen Kasvattaminen.
Miksi ihmeessä yhdistät kasvattamisen täysin epärelevantisti omiin tunteisiisi? Ei kasvatuksessa ole kyse siitä, että lapselle näytetään, että nyt meni hermot. Lapsihan saattaa olla täysin syytön siihen, mutta sinä osoitat, että vika on lapsessa.
Enkä ymmärrä sitä, että tunteet saavat näkyä, mutta että tunteita täytyy pyytää anteeksi. Sehän on ihan sairas malli!
En pyytänyt anteeksi tunteiden näyttämistä vaan sitä että otin kädestä kiinni. Ei ole epärelevanttia näyttää lapselle että nyt meni hermot kun lapsi itse on syyllinen siihen. Kyllä lapsi tietää milloin on itseaiheuttanut hermojen menemisen ja jos hermostun ilman että se on lapsen syy pyydän anteeksi ja kerron lisää moinen johtui. Lapseni pyysi anteeksi asiaa jonka johdosta hermoni menivät, ymmärsi mistä oli kyse. Niin ja ihan itse, en käskenyt pyytää anteeksi, enkä edes odottanut anteeksi pyyntöä.
Sen lisäksi että meillä aikuisetkin näyttää tunteitaan ei lapsille ole opetettu monotonisesti anteeksi pyyntöä vaan ne osaavat homman aidosti.
Minäkin olen tietyllä tapaa lapsentahtinen, mutta en lapsen pompoteltavissa. Sitten on myös asioita, joista voidaan keskustella (miten nyt 2-vuotiaan kanssa keskustellaankaan...) tyylillä "haluaisitko kävellä metsän kautta kotiin ja kiertää vähän?" kun puistossa ilmoitan että lähdemme ihan pian kotiin. Tai joskus venyn nukkumaanmenossa kun on kivat leikit kesken, että leikitään vielä vartti ja mennään sitten iltapuuhiin (josta lapsi yleensä sitten vartin päästä kiukkuaa, mutta silloin muistutan että nyt se vartti meni, mikä yhdessä sovittiin).
Ja kyllä minä olen joskus lapselle huudahtanut ja menettänyt hermoni. Sitten olen selittänyt, että äitiä kiukutti ja äiti teki tyhmästi, kun huusi. Ja pyydän anteeksi. Samalla tavalla toimimme, kun lasta kiukuttaa; häntä saa ärsyttää, hän saa protestoida, mutta hänen (kuten minunkin) tulee pyrkiä hallitsemaan tunteet niin, että kiukku ilmaistaan toisilla tavoilla. 99% ajasta osaan itsekin ennakoida ja sanoa, että nyt äidillä on huono mieli ja äiti menee hetkeksi rauhoittumaan, äiti tulee kohta takaisin. Ilmeisesti lapsi on matkinut, kun hänkin sanoo välillä "nyt mä suutun, meen pois ja sitte puhutaan!" :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani korottivat toisinaan ääntänsä ja näin jälkeen päin hyvä niin. En ole mennyt rikki, vaan minusta on tullut vahva ja oikeudentajuinen ihminen, joka ei kritiikistä hätkähdä eikä pienestä loukkaannu. Osaan erottaa oikean ja väärän. En koe pettymyksiä niin karvaasti, koska pettymyksiä tulee elämässä ja virheitäkin tulee tehtyä. Jos joku älähtää mun virheilleni, ymmärrän ettei se ole maailmanloppu enkä ala vastaan kiukuttelemaan tai surkuttelemaan. Osaan käyttäytyä ja hillitä itseäni tarpeen tullen. En ole nössö tohvelieläin, mutta osaan ilmaista itseäni ja tahtoani tahdikkaasti. Vanhempani käyttivät lähestulkoon täydellistä "rajoja ja rakkautta"-menetelmää.
Eikai se 6-vuotias nyt huutamalla olisi oppinut nukkumaan? Tai no taitaa semmoisiakin vanhempia olla olemassa, jotka huutavat lapset sänkyihin ja paiskovat ovet perässään kiinni niin ettei lapsi oikeasti uskallakkaan liikkua sängystään minneen ja nukahtaa itkien. :(
Vierailija kirjoitti:
Äänen korottaminen on nyt ihan eri asia kuin jonkun asian kieltäminen. Minun äitini saattoi huutaa ja mesota, mutta isä ei ikinä, IKINÄ, korottanut minulle ääntään. Tiedätkö kumpaa kunnioitin ja tottelin enemmän. No isää. Äidin auktoriteetti ja uskottavuus hävisi aina äänen korotuksen myötä, mutta isän sanomisia en ikinä kyseenalaistanut.
Pelkäsit siis isääsi et kunnioittanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää tuo ainainen äänen korottamiseen liittyvän moralisointi. Tuskin monikaan vanhempi tarkoituksellisesti päättää, että nyt alankin huutamaan. Kaikilla ei ihan oikeasti vain ole kilometrin mittainen pinna. Ei ne lapset siitä traumatisoidu silti, kunhan pysytään inhimillisissä rajoissa. Seuraavaksi tähän tuleekin kommentoijat kertomaan, kuinka vanhemman, joka "ei pysty hillitsemään itseään" olisi pitänyt jättää lapset hankkimatta. HUOH.
Ei lapsi traumatisoidu, totta, mutta vanhemman ei pidä kutsua kasvatukseksi sitä, että hänellä katkeaa pinna. Pitää puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Lapselle huutaminen on ihan yhtä vähän kasvatusta kuin käveleminen on lukemista.
Niin ja tässä menet metsään. Kasvatus ei ole mitään ennalta suunniteltua toimintaa, ei äideillä ole mitään varhaiskasvatussuunnitelma joiden mukaan mennään, ei ainakaan pitäisi. Kasvatus on arkea, kaikkea sitä mitä tapahtuu. Kun vanhemmalta katkeaa pinna niin se kasvattaa lasta "kas äidilläni on hermot niin kuin minullakin", "äiti voi hermostua ja huutaa" "ihmisillä on rajansa", "nyt on parasta totella ja kuunnella".
Kasvattaminen on nimenomaan sitä kun menee hermot, sitä kun ei mene hermot, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, neuvottelua, jämptiyttä. Se lässyttäminenkin on kasvatusta, sillä lapsi oppii ettei aikuisella ole tunteita, ettei sitä tarvitse totella, ettei aikuisella ole rajoja...
Ja aikuisellako on rajat, kun sillä menee hermot siksi, että vauvalta putoaa tutti suusta ja se sanoo vää?
Kasvatus on nimenomaan ennalta suunniteltua toimintaa, jossa vanhemman arvot ja asenteet näkyvät. Mene kysymään onnellisilta, tyytyväisiltä ja menestyneiltä (tavoitteensa saavuttaneilta) aikuisilta, miten heidät kasvatettiin ja saatat järkyttyä. Kukaan heistä ei kerro, että parasta mallia näytti hermonsa menettänyt äiti.
Ap, miksi vietät aikaasi ihmisten kanssa joista et pidä ja joiden kohdalla yrität etsiä merkkejä omasta paremmuudestasi? Tässä se nähdään, miksi kannattaa perustaa ystävyys muillekin asioille kuin vain sille, että molemmilla on lapsia.
Itse koen jotenkin vastenmieliseksi toisten äitiyden rääppimisen selän takana, varsinkin silloin jos on jotain ongelmia. Useimmilla kun on ongelmia lastensa kanssa joskus, isoja tai pieniä. Viimeinen asia, mitä silloin tarvitaan, on joku paremmintietätävä superäiti sanomassa, että "minä aina ja siksi meillä ei koskaan".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Äänen korottaminen merkitsee sitä, että aikuinen ei hallitse itseään. Kasvattamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että aikuinen muuttuu arvaamattomaksi.
Joo, näin se vaan on. Huutaminen on kasvatuskeinona todella lyhytikäinen teholtaan. Parempi olisi ollut kun kaverisi olisi vaan todennut että nyt ei tule nakkeja. Ei se huutamalla olisi mennyt sen paremmin perille.
Jatkuva huutaminen kasvatuskeinona ei toimi, silloin tällöin kun hermo menee on hyvä näyttää oma suuttumus korottamalla ääntään tai jopa karjumalla täysillä. Mä karjaisin tänään lapset ruotuun, ja otin jopa käsivarresta kiinni kovaa (en hyväksy missään nimessä mitään fyysistä kuritusta). Joo kyllä lapset pelkäs äitiään. Menin ulos rauhoittumaan ja pyysin anteeksi, lapsi sanoi että saat anteeksi ja pyysi takaisin anteeksi. Nyt asiat taas luistaa.
Se että sanoo kylmän rauhallisti ettei tänään tule nakkeja on mielenvikaista. Tunnetiloja pitää näkyä, ei voi vain olla "johdonmukainen" tunnevammanen. Lapselle opetetaan että tunteet saa näkyä, mutta vanhemmat esittää robotteja. Sairasta touhua tämä nykyinen Kasvattaminen.
Miksi ihmeessä yhdistät kasvattamisen täysin epärelevantisti omiin tunteisiisi? Ei kasvatuksessa ole kyse siitä, että lapselle näytetään, että nyt meni hermot. Lapsihan saattaa olla täysin syytön siihen, mutta sinä osoitat, että vika on lapsessa.
Enkä ymmärrä sitä, että tunteet saavat näkyä, mutta että tunteita täytyy pyytää anteeksi. Sehän on ihan sairas malli!
En pyytänyt anteeksi tunteiden näyttämistä vaan sitä että otin kädestä kiinni. Ei ole epärelevanttia näyttää lapselle että nyt meni hermot kun lapsi itse on syyllinen siihen. Kyllä lapsi tietää milloin on itseaiheuttanut hermojen menemisen ja jos hermostun ilman että se on lapsen syy pyydän anteeksi ja kerron lisää moinen johtui. Lapseni pyysi anteeksi asiaa jonka johdosta hermoni menivät, ymmärsi mistä oli kyse. Niin ja ihan itse, en käskenyt pyytää anteeksi, enkä edes odottanut anteeksi pyyntöä.
Sen lisäksi että meillä aikuisetkin näyttää tunteitaan ei lapsille ole opetettu monotonisesti anteeksi pyyntöä vaan ne osaavat homman aidosti.
Ja sinä toimit siis samoin silloinkin, kun lapselta menee hermot? Sanot lapselle, että niinpä, äitihän tässä teki väärin, kun sinun piti ryhtyä minulle huutamaan...
Ymmärrätkö, että lapsi ei ole koskaan syyllinen sinun tunteisiisi tai kokemuksiisi, ne ovat täysin omiasi. Et voi syyllistää muita siitä, millaisena koet asiat.
Meillä aikuiset ei näytä tunteita huutamalla ja sanomalla lapselle, että en minä muuten huutaisi, mutta kunsinä olet tuollainen. (vrt. narsistit, jotka muistavat sanoa puolisolleen, että en minä sinua muuten löisi, mutta kun sinä itse aiheutat sen, että on pakko lyödä)
Joo, yleensä perustelenkin, en ehtinyt aiemmin kirjoittaa koko litaniaa. Kiva, että joku on samaa mieltä kanssani, vaikka aika moni ei alapeukuista päätellen hyväksy tapaani. Kaksi lasta olen kasvattanut tällä tyylillä jos suht isoiksi (kolmas on vauva), ja heitä pidetään yleisesti hyväkäytöksisinä ja empaattisina lapsina (koulun & päiväkodin palautteen mukaan), joten en nyt ole ainakaan heitä tällä tyylillä pilannut.