Lue keskustelun säännöt.
lässyttävä ja "lapsentahtisesti" kasvattava tuttavani on pulassa jälkikasvunsa kanssa
26.05.2016 |
oli kauhuissaan mm. siitä, kun joskus korotin ääntä. söpötti silmät teevateina, että eihän lapsi muuta opi kuin pelkäämään äitiään!
no, nyt tällä naisella on sitten 9v prinsessa, joka nirsoilee rajusti ruuan kanssa sekä 6v prinssi, joka ei suostu nukkumaan!
ja tuttava ihmettelee silmät kosteina, että mikä on mennyt pieleen?
olisikohan kannattanut nostaa sitä ääntä joskus? ilmoittaa, että äiti ei hae nyt kaupasta nakkeja vaan tänään syödään pastaa! todeta, että jos riehuminen ei lopu niin lähdetään leikkipuistosta pois!
kasvattaa.
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää tuo ainainen äänen korottamiseen liittyvän moralisointi. Tuskin monikaan vanhempi tarkoituksellisesti päättää, että nyt alankin huutamaan. Kaikilla ei ihan oikeasti vain ole kilometrin mittainen pinna. Ei ne lapset siitä traumatisoidu silti, kunhan pysytään inhimillisissä rajoissa. Seuraavaksi tähän tuleekin kommentoijat kertomaan, kuinka vanhemman, joka "ei pysty hillitsemään itseään" olisi pitänyt jättää lapset hankkimatta. HUOH.
Ei lapsi traumatisoidu, totta, mutta vanhemman ei pidä kutsua kasvatukseksi sitä, että hänellä katkeaa pinna. Pitää puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Lapselle huutaminen on ihan yhtä vähän kasvatusta kuin käveleminen on lukemista.
Niin ja tässä menet metsään. Kasvatus ei ole mitään ennalta suunniteltua toimintaa, ei äideillä ole mitään varhaiskasvatussuunnitelma joiden mukaan mennään, ei ainakaan pitäisi. Kasvatus on arkea, kaikkea sitä mitä tapahtuu. Kun vanhemmalta katkeaa pinna niin se kasvattaa lasta "kas äidilläni on hermot niin kuin minullakin", "äiti voi hermostua ja huutaa" "ihmisillä on rajansa", "nyt on parasta totella ja kuunnella".
Kasvattaminen on nimenomaan sitä kun menee hermot, sitä kun ei mene hermot, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, neuvottelua, jämptiyttä. Se lässyttäminenkin on kasvatusta, sillä lapsi oppii ettei aikuisella ole tunteita, ettei sitä tarvitse totella, ettei aikuisella ole rajoja...
Taisit nyt vähän oikaista. Meinaatko ettei ihmiset aina havaitse toistensa tunteita. Ei siihen huutamista tarvita. Eikä sitä tarvitse kasvatulseksi kutsua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Lapsia on 3, tyttö ja 2 poikaa. Vanhin on jo ohittanut teini-iän, joten nyt ei kannata klassisesti vastata, että palataan asiaan, kun ovat murrosiässä.
Iltatoimiin on aina ryhdytty yhdellä sanomisella, samoin yksi sanominen riittää, kun lähdetään ulos jne. Vauvojen kanssa homma toimi niin, että selitin, mitä ollaan tekemässä ja miksi (monen mielestä varmaan typerää), mutta siitä jäi kaiketi joku muistijälki. Pienelle saattoi selittää, että nyt on aika mennä pesemään hampaat ja samantien mentiin. Vähän isommalle sama juttu: ilmoitus siitä, että on aika ryhtyä iltatoimiin, sitten kehotus hampaidenpesuun ja yhdessä mentiin, ei siinä lapsen mielipidettä kysytty. 2v osasi jo itse lähteä etsimään hammasharjaansa jne. Eivät he ikinä kyseenalaistaneet asioita, jotka kuuluivat rutiiniin.
Minä en ole koskaan viitsinyt olla niin laiska, että annan lapsille mahdollisuuden kyseenalaistaa sanomiseni. Siksi oli helppoa heidän kasvaessaan antaa vastuuta lapsille itselleen ja samalla luottaa siihen, että he kykenevät tekemään itse omat ratkaisunsa odottamatta, että minä ensin huudan.
Pitää valita taistelunsa eli ihan turha väittää, että huutaminen on inhimillistä tai että jokainen suuttuu joskus, jos kyse on niin arkipäiväisestä asiasta kuin iltatoimet. Kannattaa säästää se suuttuminen siihen, kun oikeasti tapahtuu jotain sellaista, mistä kannattaa suuttua.
On tainnut aika kullata muistot. Ei meilläkään ole iltatoimiin kanssa yleensä mitään ongelmia, menevät itse hakemaan harjalla, käyvät itse potalla, seuraavat kuin ankanpoikanen kaupassa, hyvin itsenäisiä ja omatoimista lapsia. Vastuuta voin myös antaa ja olen antanutkin, näin lapsilla on ollut vähemmän uhmattavaa. Aina ei kuitenkaan mene putkeen, joskus lapset ovat kuuroja tai tottelenattomia, ihan varmasti ne teidänkin lapset on joskus kyseenalaistaneet sanomisesi. Ei ehkä iltapesussa, mutta muissa asioissa.
Liian pienelle selittäminen on harhauttaa, joka estää oppimista. En päästä tuttavani enään lapsensa kanssa meille koska lapsella ei ole rajoja ja kaikkeen lässytetään: "ei saa koskea telkkuun kun sitten se voi tippua hajota, siitä ei Maija täti tykkäisi vai mitä..." koko tämän lässytys ajan 2v. Rynkyttää tv.tä edes takaisin. Harhautuu lässytykseen ja lopettaa, mutta hetken päästä on sama tilanne..
Hassua tässä on se että ne komentaa kyllä mun lapsia omassa kodissani ja kieltää asioita joita ne saa tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Lapsia on 3, tyttö ja 2 poikaa. Vanhin on jo ohittanut teini-iän, joten nyt ei kannata klassisesti vastata, että palataan asiaan, kun ovat murrosiässä.
Iltatoimiin on aina ryhdytty yhdellä sanomisella, samoin yksi sanominen riittää, kun lähdetään ulos jne. Vauvojen kanssa homma toimi niin, että selitin, mitä ollaan tekemässä ja miksi (monen mielestä varmaan typerää), mutta siitä jäi kaiketi joku muistijälki. Pienelle saattoi selittää, että nyt on aika mennä pesemään hampaat ja samantien mentiin. Vähän isommalle sama juttu: ilmoitus siitä, että on aika ryhtyä iltatoimiin, sitten kehotus hampaidenpesuun ja yhdessä mentiin, ei siinä lapsen mielipidettä kysytty. 2v osasi jo itse lähteä etsimään hammasharjaansa jne. Eivät he ikinä kyseenalaistaneet asioita, jotka kuuluivat rutiiniin.
Minä en ole koskaan viitsinyt olla niin laiska, että annan lapsille mahdollisuuden kyseenalaistaa sanomiseni. Siksi oli helppoa heidän kasvaessaan antaa vastuuta lapsille itselleen ja samalla luottaa siihen, että he kykenevät tekemään itse omat ratkaisunsa odottamatta, että minä ensin huudan.
Pitää valita taistelunsa eli ihan turha väittää, että huutaminen on inhimillistä tai että jokainen suuttuu joskus, jos kyse on niin arkipäiväisestä asiasta kuin iltatoimet. Kannattaa säästää se suuttuminen siihen, kun oikeasti tapahtuu jotain sellaista, mistä kannattaa suuttua.
Niin, en taida olla yhtä hyvä äiti kuin sinä, sillä minä todella väsyn välillä. Kun opiskelut painaa, työelämä painaa päälle, mies on kolmatta viikkoa työmatkalla, itse olen kipeänä ja pojat painivat, vaikka olen kehottanut tai käskenyt iltatoimiin, niin silloin joskus vain repeän. Tiedän, ei auta mitään kun äiti pää punaisena huutaa ja kyyneleet valuu silmistä, mutta minullakin on jaksamiseni rajat ja joskus ne vain napsahtavat.
Ehkä olen auktoriteettina huonompi kuin sinä. Meillä lapset eivät aina tottele kerrasta (paitsi tytär). En pidä edes oikein luontevana noin voimakasta tottelemista (minkä vuoksi olen joskus huolestunut tyttärestä, itse olen ollut aina aika kapinallinen). Eikö teillä tosiaan koskaan kukaan sano vastaan? Eikö kenelläkään ole koskaan muuta parempaa tekemistä kuin iltatoimet? Eikö kukaan koskaan pienenäkään jatkanut leikkiä tai alkanut kiukuttelemaan tai eivätkö teillä pojat keskenään meuhkanneet kuin viimeistä päivää supermiehinä eivätkä malttaneet lopettaa sitä innostuneina kesken, vaikka äiti on käskenyt iltatoimille?
En tosiaan siis usko huutamiseen kasvatusmetodina. En myöskään huuda tai korota lapsille ääntä kovin usein. En kuitenkaan pidä sitä hyvän äitiyden mittarina, pystyykö kasvattamaan lapsensa huutamatta vai sortuuko silloin tällöin siihen.
Lässyttämällä kasvatetut lapset ovat kauhuissaan aikuisina. Ajatella, armeijassakin käsketään ja jos käsky ei mene perille, huudetaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Lapsia on 3, tyttö ja 2 poikaa. Vanhin on jo ohittanut teini-iän, joten nyt ei kannata klassisesti vastata, että palataan asiaan, kun ovat murrosiässä.
Iltatoimiin on aina ryhdytty yhdellä sanomisella, samoin yksi sanominen riittää, kun lähdetään ulos jne. Vauvojen kanssa homma toimi niin, että selitin, mitä ollaan tekemässä ja miksi (monen mielestä varmaan typerää), mutta siitä jäi kaiketi joku muistijälki. Pienelle saattoi selittää, että nyt on aika mennä pesemään hampaat ja samantien mentiin. Vähän isommalle sama juttu: ilmoitus siitä, että on aika ryhtyä iltatoimiin, sitten kehotus hampaidenpesuun ja yhdessä mentiin, ei siinä lapsen mielipidettä kysytty. 2v osasi jo itse lähteä etsimään hammasharjaansa jne. Eivät he ikinä kyseenalaistaneet asioita, jotka kuuluivat rutiiniin.
Minä en ole koskaan viitsinyt olla niin laiska, että annan lapsille mahdollisuuden kyseenalaistaa sanomiseni. Siksi oli helppoa heidän kasvaessaan antaa vastuuta lapsille itselleen ja samalla luottaa siihen, että he kykenevät tekemään itse omat ratkaisunsa odottamatta, että minä ensin huudan.
Pitää valita taistelunsa eli ihan turha väittää, että huutaminen on inhimillistä tai että jokainen suuttuu joskus, jos kyse on niin arkipäiväisestä asiasta kuin iltatoimet. Kannattaa säästää se suuttuminen siihen, kun oikeasti tapahtuu jotain sellaista, mistä kannattaa suuttua.
On tainnut aika kullata muistot. Ei meilläkään ole iltatoimiin kanssa yleensä mitään ongelmia, menevät itse hakemaan harjalla, käyvät itse potalla, seuraavat kuin ankanpoikanen kaupassa, hyvin itsenäisiä ja omatoimista lapsia. Vastuuta voin myös antaa ja olen antanutkin, näin lapsilla on ollut vähemmän uhmattavaa. Aina ei kuitenkaan mene putkeen, joskus lapset ovat kuuroja tai tottelenattomia, ihan varmasti ne teidänkin lapset on joskus kyseenalaistaneet sanomisesi. Ei ehkä iltapesussa, mutta muissa asioissa.
Liian pienelle selittäminen on harhauttaa, joka estää oppimista. En päästä tuttavani enään lapsensa kanssa meille koska lapsella ei ole rajoja ja kaikkeen lässytetään: "ei saa koskea telkkuun kun sitten se voi tippua hajota, siitä ei Maija täti tykkäisi vai mitä..." koko tämän lässytys ajan 2v. Rynkyttää tv.tä edes takaisin. Harhautuu lässytykseen ja lopettaa, mutta hetken päästä on sama tilanne..
Hassua tässä on se että ne komentaa kyllä mun lapsia omassa kodissani ja kieltää asioita joita ne saa tehdä.
Varmasti meillä tehtiin se virhe, että selitettiin liian pienelle ja estettiin oppiminen. Ei ole ihme, että yo-kokeet meni pieleen ja laudatureja tuli vain 5 kpl. Sitähän sinä tarkoitit?
Ei meillä ole lapsille lässytetty, että ei tehdä sitä ja ei tehdä tätä. kerran on sanottu ja samantien nostettu pois tekemästä sitä, mitä ei saa tehdä. Sen jälkeen on estetty menemästä sen television luokse tarjoamalla jotain mielenkiintoisempaa.
J avarmasti aika kultaa muistot etenkin kun nuorin on jo 3v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei itsessään se huutaminen vaan se että lapsella on rajat joita noudatetaan. Joskus ääntä korottamalla joskus ilman. Kyllä vanhempi saa myös näyttää suuttumuksensa. Ja älkää jaksako jauhaa paskaa, te kaikki kommentoijat ja peukuttajat, ihan varmasti olette huutaneet!!!
Ehkä ap:n ystävä on katsonut monestikin vierestä, kun ap on korottanut ääntänsä tilanteissa minkä voisi hoitaa rauhallisestikin eikä aina huutamalla ja kommentoinut kerran ap:lle huutamisesta. Ei se tarkoita etteikö ystävä osaisi kasvattaa lapsiaan ja aina vain lässyttäisi heille eikä koskaan korottaisi ääntään. Ja lapsilla nyt tulee vaiheita ja 6-vuotiaallakin voi olla kausi, jolloin häntä esim. Pelottaa käydä nukkumaan ja sen takia pitkittää nukkumaanmenoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äänen korottaminen ja huutaminen ovat pikkuisen eri asioita.
Riippu vähän keneltä kysyy... Mun perheessä vanhemmat ja sisarukset karjuu naama punaisena toistensa päälle päivittäin. Sitten jos pyytää hiljentämään volyymia niin ne sanoo ettei ole huutanut "vain vähän korottanut ääntään kun toinen ei kuule muuten" just. Siksi mä muutinkin toiselle paikkakunnalle heti kun pystyin.
N17
Niille ei varmaan tullut ikävä sua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Lapsia on 3, tyttö ja 2 poikaa. Vanhin on jo ohittanut teini-iän, joten nyt ei kannata klassisesti vastata, että palataan asiaan, kun ovat murrosiässä.
Iltatoimiin on aina ryhdytty yhdellä sanomisella, samoin yksi sanominen riittää, kun lähdetään ulos jne. Vauvojen kanssa homma toimi niin, että selitin, mitä ollaan tekemässä ja miksi (monen mielestä varmaan typerää), mutta siitä jäi kaiketi joku muistijälki. Pienelle saattoi selittää, että nyt on aika mennä pesemään hampaat ja samantien mentiin. Vähän isommalle sama juttu: ilmoitus siitä, että on aika ryhtyä iltatoimiin, sitten kehotus hampaidenpesuun ja yhdessä mentiin, ei siinä lapsen mielipidettä kysytty. 2v osasi jo itse lähteä etsimään hammasharjaansa jne. Eivät he ikinä kyseenalaistaneet asioita, jotka kuuluivat rutiiniin.
Minä en ole koskaan viitsinyt olla niin laiska, että annan lapsille mahdollisuuden kyseenalaistaa sanomiseni. Siksi oli helppoa heidän kasvaessaan antaa vastuuta lapsille itselleen ja samalla luottaa siihen, että he kykenevät tekemään itse omat ratkaisunsa odottamatta, että minä ensin huudan.
Pitää valita taistelunsa eli ihan turha väittää, että huutaminen on inhimillistä tai että jokainen suuttuu joskus, jos kyse on niin arkipäiväisestä asiasta kuin iltatoimet. Kannattaa säästää se suuttuminen siihen, kun oikeasti tapahtuu jotain sellaista, mistä kannattaa suuttua.
Niin, en taida olla yhtä hyvä äiti kuin sinä, sillä minä todella väsyn välillä. Kun opiskelut painaa, työelämä painaa päälle, mies on kolmatta viikkoa työmatkalla, itse olen kipeänä ja pojat painivat, vaikka olen kehottanut tai käskenyt iltatoimiin, niin silloin joskus vain repeän. Tiedän, ei auta mitään kun äiti pää punaisena huutaa ja kyyneleet valuu silmistä, mutta minullakin on jaksamiseni rajat ja joskus ne vain napsahtavat.
Ehkä olen auktoriteettina huonompi kuin sinä. Meillä lapset eivät aina tottele kerrasta (paitsi tytär). En pidä edes oikein luontevana noin voimakasta tottelemista (minkä vuoksi olen joskus huolestunut tyttärestä, itse olen ollut aina aika kapinallinen). Eikö teillä tosiaan koskaan kukaan sano vastaan? Eikö kenelläkään ole koskaan muuta parempaa tekemistä kuin iltatoimet? Eikö kukaan koskaan pienenäkään jatkanut leikkiä tai alkanut kiukuttelemaan tai eivätkö teillä pojat keskenään meuhkanneet kuin viimeistä päivää supermiehinä eivätkä malttaneet lopettaa sitä innostuneina kesken, vaikka äiti on käskenyt iltatoimille?
En tosiaan siis usko huutamiseen kasvatusmetodina. En myöskään huuda tai korota lapsille ääntä kovin usein. En kuitenkaan pidä sitä hyvän äitiyden mittarina, pystyykö kasvattamaan lapsensa huutamatta vai sortuuko silloin tällöin siihen.
Huutamattomuus ei ole hyvän äitiyden mittari, mutta turvallisen lapsuuden mittari se on. Kun vanhempi erottaa olennaiset asiat epäolennaisista, ei tarvitse huutaa lapsille siksi, että omat hermot pettävät. Siinä kun ei ole kyse kasvatuksesta tai tunteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän lapsen täytyy oppia kuulemaan erilaisia äännsävyjä ja tapoja puhua. Jos vaan kotona koko ajan puhutaan tasaisen rauhallisella äänellä, miten lapsi kestää päiväkodissa, koulussa tai työelämässä? Normaalielämässä kun annetaan tiukkoja käskyjä, huudahdetaan, mutistaan jne.
Lapseni tuntuvat perineet minulta ominaisuuden upota kirjaan, leikkiin, peliin tai ohjelmaan. Se on tosi kätevä ominaisuus esim. avokonttorissa, kun osaa keskittyä työhönsä, vaikka ympärillä tapahtuisi. Kotioloissa se usein tarkjoittaa sitä, että ääntä on korottetava, että 6 v. herää Lego-leikistä, esiteini tubettajavideon parista tai äiti dekkarin pauloista.
Tällä siis tarkoitan sitä, että jos luen ja minulle puhuu normaalilla äänellä, en kuule sitä. Aivan rehellisesti en kuule, suljen kai jotenkin muun maailman ulkopuolelle. Minulle pitää sanoa monta kertaa, heiluttaa kättä naaman edessä tai korottaa ääntä. Ja samanlaisia ovat lapsenikin. Iltatoimet eivät tosiaan käynnisty yhdestä kehotuksesta, lapset eivät sitä kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Yleensä mua ei tällaset itsensä korottamiset ärsytä enkä vaivaudu vastaamaan, mutta sä olet aika tonttu. LApsilla on erilaisia temperamentteja ja heitä on vieläpä eri ikäisiä kuin sinun lapsesi. Jääräpäinen 13-vuotias poikani ei mene ekalla pyytämällä hammaspesulle niin kuin sinun taaperosi. En korota ääntäni, inhoan huutamista, joten tämä ei ole sen puolustus. Sä vaan menit ällörajan yli itsesi nostamisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja vielä on tosiaan ihan hyvä keskustella lapsen kanssa miksi joku on kiellettyä jne jne lässytystä, tätä teen itsekkin. MUTTA, myös lapseni tietävät kun sanon EI ja tästä ei keskustella sen, että äiti päättää ja aina ei jäädä jankuttamaan ja perustelemaan. Tästä o ihan oikeesti hyötyä mm. kun on kiire ja jos joku on vaarallista itselle tai muille tai kun lapsi tekee jotain ihan tahallaan. Helpompaa tosiaan kun lapset tietää rajat ja sen et vanhempi päättää vaikka se joskus tuntuu epäreilulta. Sitten ajan kanssa niitä voi kyllä keskustella ja saada äänensä kuuluviin. Harmi kun kaikki vanhemmat ei uskalla olla jämäköitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää tuo ainainen äänen korottamiseen liittyvän moralisointi. Tuskin monikaan vanhempi tarkoituksellisesti päättää, että nyt alankin huutamaan. Kaikilla ei ihan oikeasti vain ole kilometrin mittainen pinna. Ei ne lapset siitä traumatisoidu silti, kunhan pysytään inhimillisissä rajoissa. Seuraavaksi tähän tuleekin kommentoijat kertomaan, kuinka vanhemman, joka "ei pysty hillitsemään itseään" olisi pitänyt jättää lapset hankkimatta. HUOH.
Ei lapsi traumatisoidu, totta, mutta vanhemman ei pidä kutsua kasvatukseksi sitä, että hänellä katkeaa pinna. Pitää puhua asioista niiden oikeilla nimillä! Lapselle huutaminen on ihan yhtä vähän kasvatusta kuin käveleminen on lukemista.
Niin ja tässä menet metsään. Kasvatus ei ole mitään ennalta suunniteltua toimintaa, ei äideillä ole mitään varhaiskasvatussuunnitelma joiden mukaan mennään, ei ainakaan pitäisi. Kasvatus on arkea, kaikkea sitä mitä tapahtuu. Kun vanhemmalta katkeaa pinna niin se kasvattaa lasta "kas äidilläni on hermot niin kuin minullakin", "äiti voi hermostua ja huutaa" "ihmisillä on rajansa", "nyt on parasta totella ja kuunnella".
Kasvattaminen on nimenomaan sitä kun menee hermot, sitä kun ei mene hermot, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, neuvottelua, jämptiyttä. Se lässyttäminenkin on kasvatusta, sillä lapsi oppii ettei aikuisella ole tunteita, ettei sitä tarvitse totella, ettei aikuisella ole rajoja...
Ja aikuisellako on rajat, kun sillä menee hermot siksi, että vauvalta putoaa tutti suusta ja se sanoo vää?
Kasvatus on nimenomaan ennalta suunniteltua toimintaa, jossa vanhemman arvot ja asenteet näkyvät. Mene kysymään onnellisilta, tyytyväisiltä ja menestyneiltä (tavoitteensa saavuttaneilta) aikuisilta, miten heidät kasvatettiin ja saatat järkyttyä. Kukaan heistä ei kerro, että parasta mallia näytti hermonsa menettänyt äiti.
Joo tutin tippumisesta tai maitolasin kaatumisestahan tässä olikin kyse.
Jos nyt lapsi pelleilee ruokansa kanssa ja kiellosta huolimatta heittelee ruokaa lattialle on olisi ihan hyvä näyttää lapselle että se suututtaa. Tai jos 4vuotias repii koiran korvista ja menee hermot niin sitten menee. Arvot ja asenteet näkyvät ilman että niitä tarvitsee ennalta suunnitella, nehän on syvällä sisällä ja heijastuu toimintaan ilman suunnittelua.
Suomen tunnetuin lasten psykiatri on sitä mieltä että on hyvä joskus lyödä nyrkkipöytään.
Jos nyt menisin kysymään menestyneiltä ihmisiltä heidän kasvatuksestaan niin todennäköisesti heillä on ollut rankka lapsuus.
He ovat menestyneitä rahallisesti, mutta onnellista lapsuutta he eivät saaneet.
Ehkä olisi parempi että heidänkin vanhempansa olisivat joskus menettäneet hermonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juuri kuten nro 18 laittoi. Jos lapsi kiellosta huolimatta heittää hiekkaa, mä kannan hänet pois, kuuntelen sen raivon ja sanon "joo, sua suututtaa nyt hirveesti, tietty sua suututtaa kun äiti otti sut pois hiekkikseltä" ja kun lapsi on rauhoittunut niin sanon että hiekan heittäminen on hauskaa (= ymmärrän lasta, en tuomitse) mutta sitä ei voi tehdä, ja sitten voidaan kokeilla uudestaan.
T. Mielestäni lässy pehmoäiti, mutta en ääliö
Jos lapsi kiellosta huolimatta heittää hiekkaa, mä kannan hänet pois, ilmoitan että takaisin ei ole menemistä ennenkuin vannoo että hiekkaa ei enää lennä ja sanon "sitä hiekkaa ei heitetä, koska silmiin mennessään se hiekka voi rikkoa silmän. Huonosti jos käy, niin lääkärikään ei osaa sitä silmää enää korjata. Ethän sinä halua, että sinun oma tai jonkun toisen silmä menee rikki? No niin, sitä minäkin. " Jahka lapsi ilmoittaa ymmärtävänsä, voidaan kokeilla uudelleen.
T. Monesti ihan liian lyhytpinnainen karjuja-äiti
Minä olen välillä suuttunut ja huutanut. Hyvä se oli lastenkin nähdä, että ihan inhimillinen äitikin on. Ja kyllä niistä ihan hyviä aikuisia tuli, jotka tykkää käydä kotonaan.
Tytön ollessa murrosiässä, huudettiin välillä kuin palosireenit, kun koeteltiin toisten hermoja. Yleensä tilanne repesi lopuksi nauruun.
Ei kai se huuto tai huutamattomuus tai äänen korottaminen ole mikään itseisarvo, vaan vanhemmat saa kyllä kasvattaa oman luonteensa mukaisesti. Tarkoitan, että aikuinen jolle ei ole luontevaa korottaa ääntää kasvattaa toisella tapaa ja tempperamenttinen jonka volyymi nousee kun innostuu tai kiihtyy, kasvattaa tyylillään. Samoin jos lapsi on arka ja tai rajumpi niin vanhempi sovittaa kasvatustyylinsä sen mukaan. Aina tulee mieleen koirankoulutus näissä lapsiasioissa :D että luonteen mukaan :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Olen 100% samaa mieltä.
Jos pyydän esim. tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ilman tulosta, neljäs kerta on sellainen että parasta liikkua vauhdikkaasti. Korotan tarvittaessa ääntä, niin paljon, kuin asioiden hoitaminen edellyttää, jos pyyntö ei tehoa.
Muutenhan sitä ihmetellään vielä klo 23, pestäänkö ne hampaat vai ei.
Tätät olen aina ihmetellyt teissä huutajissa.
Pyydät tekemään iltatoimet 2-3 kertaa ja neljännellä huuudat. Muuten ei mitään tapahdu.
Minä huutamaton äiti sanon iltatoimista tasan kerran ja se tuottaa tulosta, koska lapsille on elämänsä alusta asti selvinnyt, että minuun voi luottaa. Jos sanon, että "saat lukea sen kuvun kirjasta loppuun, sitten on hampaidenpesun aika" niin lapseni tietävät, että juuri niin se on. Toista sanomista ei tule, ei kolmattakaan eikä huutoa. On vain se yksi kerta. Sen mukaisesti he toimivat, heillä ei ole tarvetta etsiä rajoja asiassa, joka on helppo ja yksinkertainen. Siksi minullakaan ei ole tarvetta huutaa.
Rajoja etsitään sitten niissä minulle täysin samantekevissä asioissa kuten sukkien väri tai pipon malli.
Meillä ei ihmetellä klo 23 huutamisten jälkeen, että pestäänkö hampaat. Meillä ollaan nukkumassa. Kuopuksella saattaa olla päällään eripariyöpuku (ihan omantahdon osoituksena), mutta sillä ei ole mitään muuta väliä kuin että hän sai tehdä, mitä tahtoi.
Onko sulla minkä ikäisiä lapsia, montako ja mitä sukupuolta? Mitä teet, kun lapsi tulee vastaan tilanne, että iltatoimiin ei ryhdytä sanomisesta huolimatta? Vaikea uskoa, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan.
Itsekin uskon, että lapsen voi kasvattaa ilman huutamista. Se on myös paras, kypsin ja fiksuin tapa. Sorrun kuitenkin itse välillä siihen. Ihan jo siitä syystä, että olen liian laiska mennäkseni poikien meuhkaamisen keskelle. Jos niillä on painit menossa, ei ne edes kuule, ellei korota ääntä tai mene erottamaan niitä toisistaan. Varsinkin nyt "uhmaikäiselle" ekaluokkalaiselle tulee välillä korotettua ääntä, että nyt sinne iltatoimille.
Minusta äänen korottaminen ja jopa huutaminen on inhimillistä. Jokainen suuttuu joskus. Minusta se ei kuitenkaan saa olla sinänsä mikään kasvatusmetodi vaan ihan vain inhimillistä toimintaa omassa kotona.
Lapsia on 3, tyttö ja 2 poikaa. Vanhin on jo ohittanut teini-iän, joten nyt ei kannata klassisesti vastata, että palataan asiaan, kun ovat murrosiässä.
Iltatoimiin on aina ryhdytty yhdellä sanomisella, samoin yksi sanominen riittää, kun lähdetään ulos jne. Vauvojen kanssa homma toimi niin, että selitin, mitä ollaan tekemässä ja miksi (monen mielestä varmaan typerää), mutta siitä jäi kaiketi joku muistijälki. Pienelle saattoi selittää, että nyt on aika mennä pesemään hampaat ja samantien mentiin. Vähän isommalle sama juttu: ilmoitus siitä, että on aika ryhtyä iltatoimiin, sitten kehotus hampaidenpesuun ja yhdessä mentiin, ei siinä lapsen mielipidettä kysytty. 2v osasi jo itse lähteä etsimään hammasharjaansa jne. Eivät he ikinä kyseenalaistaneet asioita, jotka kuuluivat rutiiniin.
Minä en ole koskaan viitsinyt olla niin laiska, että annan lapsille mahdollisuuden kyseenalaistaa sanomiseni. Siksi oli helppoa heidän kasvaessaan antaa vastuuta lapsille itselleen ja samalla luottaa siihen, että he kykenevät tekemään itse omat ratkaisunsa odottamatta, että minä ensin huudan.
Pitää valita taistelunsa eli ihan turha väittää, että huutaminen on inhimillistä tai että jokainen suuttuu joskus, jos kyse on niin arkipäiväisestä asiasta kuin iltatoimet. Kannattaa säästää se suuttuminen siihen, kun oikeasti tapahtuu jotain sellaista, mistä kannattaa suuttua.
Lapsia on erilaisia. Sinun lapsesi vaikuttavat olevan temperamentiltaan sieltä helpommasta päästä. Kun on tuollaiset lapset, on helppo olla ja tuntea itsensä hyväksi kasvattajaksi. Mutta on myös toisenlaisia, vaativampia tapauksia. He kyseenalaistavat asiat, vaikka rutiinin mukaan oltaisiin aina mentykin.
Keskeisin kasvatuksessa pieleen menevä asia on yleensä risun antamisen laiminlyönti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.
kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene
Ap
Äänen korottaminen merkitsee sitä, että aikuinen ei hallitse itseään. Kasvattamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että aikuinen muuttuu arvaamattomaksi.
Joo, näin se vaan on. Huutaminen on kasvatuskeinona todella lyhytikäinen teholtaan. Parempi olisi ollut kun kaverisi olisi vaan todennut että nyt ei tule nakkeja. Ei se huutamalla olisi mennyt sen paremmin perille.
Jatkuva huutaminen kasvatuskeinona ei toimi, silloin tällöin kun hermo menee on hyvä näyttää oma suuttumus korottamalla ääntään tai jopa karjumalla täysillä. Mä karjaisin tänään lapset ruotuun, ja otin jopa käsivarresta kiinni kovaa (en hyväksy missään nimessä mitään fyysistä kuritusta). Joo kyllä lapset pelkäs äitiään. Menin ulos rauhoittumaan ja pyysin anteeksi, lapsi sanoi että saat anteeksi ja pyysi takaisin anteeksi. Nyt asiat taas luistaa.
Se että sanoo kylmän rauhallisti ettei tänään tule nakkeja on mielenvikaista. Tunnetiloja pitää näkyä, ei voi vain olla "johdonmukainen" tunnevammanen. Lapselle opetetaan että tunteet saa näkyä, mutta vanhemmat esittää robotteja. Sairasta touhua tämä nykyinen Kasvattaminen.
Miksi ihmeessä yhdistät kasvattamisen täysin epärelevantisti omiin tunteisiisi? Ei kasvatuksessa ole kyse siitä, että lapselle näytetään, että nyt meni hermot. Lapsihan saattaa olla täysin syytön siihen, mutta sinä osoitat, että vika on lapsessa.
Enkä ymmärrä sitä, että tunteet saavat näkyä, mutta että tunteita täytyy pyytää anteeksi. Sehän on ihan sairas malli!
En pyytänyt anteeksi tunteiden näyttämistä vaan sitä että otin kädestä kiinni. Ei ole epärelevanttia näyttää lapselle että nyt meni hermot kun lapsi itse on syyllinen siihen. Kyllä lapsi tietää milloin on itseaiheuttanut hermojen menemisen ja jos hermostun ilman että se on lapsen syy pyydän anteeksi ja kerron lisää moinen johtui. Lapseni pyysi anteeksi asiaa jonka johdosta hermoni menivät, ymmärsi mistä oli kyse. Niin ja ihan itse, en käskenyt pyytää anteeksi, enkä edes odottanut anteeksi pyyntöä.
Sen lisäksi että meillä aikuisetkin näyttää tunteitaan ei lapsille ole opetettu monotonisesti anteeksi pyyntöä vaan ne osaavat homman aidosti.
Ja sinä toimit siis samoin silloinkin, kun lapselta menee hermot? Sanot lapselle, että niinpä, äitihän tässä teki väärin, kun sinun piti ryhtyä minulle huutamaan...
Ymmärrätkö, että lapsi ei ole koskaan syyllinen sinun tunteisiisi tai kokemuksiisi, ne ovat täysin omiasi. Et voi syyllistää muita siitä, millaisena koet asiat.
Meillä aikuiset ei näytä tunteita huutamalla ja sanomalla lapselle, että en minä muuten huutaisi, mutta kunsinä olet tuollainen. (vrt. narsistit, jotka muistavat sanoa puolisolleen, että en minä sinua muuten löisi, mutta kun sinä itse aiheutat sen, että on pakko lyödä)
Lässyn lässyn. Lapsi on todellakin syyllinen tunteisiini jos aiheuttaa mielipahaa. Vai onko nyt niin että kun narsisti miehesi sanoo sinua läskiksi ja rumaksi niin se ei ole miehesi vika että loukkaannut. Itse olet vastuussa tunteistasi. Tai jos narsisti miehesi heittää puhelimesi vessanpönttöön niin ei ole syytä suuttua miehelle, omat ovat tunteesi. Ei saa suututtaa tai jos suututtaa niin eihän se nyt miehen vika ole.
Ja toi eka lause että sanonko myös lapselle että on äitin vika jos lapsella menee hermot niin tällainen kasvatusmetodi on oikeasti, olin juuri koulutuksessa jossa lastentarhanopettaja kertoi että on AINA aikuisen vika jos lapsi suuttuu tai itkee. Esim. Jos lapsi kaatuu kynnykseen on se aikuisen vika kun on asentanut kynnyksen.
Itse en edusta tätä kasvatustapaa. Meillä ei myöskään syytetä ja haukuta lelua tyhmäksi jos jokin ei onnistu.
Aikuisen pitää nimenomaan omalla käytöksellään viestiä, että se saako tänään nakkeja vai ei, on pikkuasia jonka takia ei pidä suuttua. Nakkien takia riiteleminen opettaa lapsen vain suurentelemaan merkityksettömiä asioita.
Vastaavasti jos mummi kuolee, on aivan ok näyttää tunteensa lapselle ja itkeä. Näin lapsi oppii erottamaan merkityksettömät asiat ja suhtautumaan niihin tyynesti, ja vastaavasti tunnistamaan merkitykselliset asiat ja niiden aiheuttamat tunnereaktiot.