lässyttävä ja "lapsentahtisesti" kasvattava tuttavani on pulassa jälkikasvunsa kanssa

Jaaha.. Meillä lapsena isä huusi ja oli pelottava. Läimäisi tai antoi selkään suuttuessaan. Äiti ei huutanut, mutta vittuili. Enpä tiedä, kumpi on pahempaa. Isä on pyytänyt anteeksi, nyt tässä viime vuosina, Äiti ei ole, koska ei ole tainnut ymmärtämän miten toimi aikoinaan,

Et en ehkä kauheasti vetäis glooriaa siitä, ett. " minä en koskaan huuda tai korota ääntäni", voit tehdä lapsellesi ihan yhtä hallaa muutenkin.

Itse parisuhteessa sekä huudan, että vittuilen. Saatan lyödäkin. Olen oikea mallikappale.

Ja koulutukseltani olen muuten kasvatuksen ammattilainen ja kasvatan lapsia työkseni. EN huuda, vittuile, enkä koskaan tartu kehenkään pahalla.

Outoja kommentteja täällä. Huutaa voi välillä eikä silti ole pelottava.

Äiti "nyt hei yöpuku päälle ja hammaspesulle!"

Lapsi "joo joo kohta "

"Äiti."eikun nyt "

Lapsi " ei vielä "

Äiti" se yöpuku päälle NYT !!!"

tuttua varmaan monelle..kun on päivän raatanut töissä ja sitten lapsi vänkää vastaa ja hidastelee, niin äidin hermo hirttää kiinni.

mutta silti karjaisun jälkeen äiti peittelee, antaa suukon ja lukee sadun.

ollaan taas kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Outoja kommentteja täällä. Huutaa voi välillä eikä silti ole pelottava.

Jotkut meistä vain ovat kasvaneet oloissa joissa huutaminen on aina ollut negatiivinen asia. Tokihan siellä taustalla on muutakin ongelmaa, kuten omissa kotioloissani, mutta se huutaminen on kuin kirsikka kakun päällä. Minä esimerkiksi muistan kun oma äitini huusi minulle muutaman sentin päästä kasvoistani naama punaisena, mutta en kerta kaikkiaan muista mistä syystä. Silti yhä tänäkin päivänä pelästyn huutamista.

....jja näiden monenkirjavien kasvattajien lapset kerätään yhteen luokkaan ja heitä siellä kasvattaa omalla tyylillään Onnekas Opettaja:

on heitä, jotka uskovat vasta viidennen käskyn jälkeen karjaisusta, heitä jotka tekevät ilman vastalauseita asian heti sekä heitä, jotka vaativat näsäviisaasti perustelut aivan kaikelle toiminnalle, ennen kuin edes aloittavat tekemisensä ja heitä, jotka urputtavat vastaan, ettei (x)ttu kiinnosta.

Meitä on niin moneksi täällä. Temperamenttierot vaiko kasvatus syynä, mene tiedä.

Hiekkalaatikkotapaus meiltä: 2-vuotias lapsi yrittää tunkea hiekkaa suuhun. Sanon tavallisella äänellä "älä laita hiekkaa suuhun", lapsen käsi pysähtyy hetkeksi ja sitten taas yrittää tunkea hiekkaa suuhun.  Katson lasta ja sanon tiukalla, tavallista ääntä voimaakkin "Ei". Kuvio toistuu muutaman kerran, kunnes lapsi pudottaa hiekat maahan ja alkaa tekemään muuta. 

Mä tässä korotan ääntäni, en missään tapauksessa huuda tai ole vihainen. Korotettu ääni kuitenkin toimii eikä lapseni syö hiekkaa.

Vihaisena huutamisessa ja äänen korottamisessa on selvä eroa.  Ketjun N17-vuotiaan ongelmat johtuvat sekopäisestä perheestä, ei siitä, että äiti olisi joskus käyttänyt tavallista kovempaa ääntä

Vierailija kirjoitti:

Juuri kuten nro 18 laittoi. Jos lapsi kiellosta huolimatta heittää hiekkaa, mä kannan hänet pois, kuuntelen sen raivon ja sanon "joo, sua suututtaa nyt hirveesti, tietty sua suututtaa kun äiti otti sut pois hiekkikseltä" ja kun lapsi on rauhoittunut niin sanon että hiekan heittäminen on hauskaa (= ymmärrän lasta, en tuomitse) mutta sitä ei voi tehdä, ja sitten voidaan kokeilla uudestaan.

T. Mielestäni lässy pehmoäiti, mutta en ääliö

Miks tätä on alapeukutettu? Täydellistä kasvatusta!

Musta tässä huutamisessa pätee sama kuin aikuisten keskenkin ollessa. Joskus voi hermo mennä ja korottaa ääntään, mutta ei niin, että jatkuvasti huutaa ja raivoaa. 

Vierailija kirjoitti:

Koulussa huomaa, kenen vanhemmat puhuvat ja kenen huutavat. esimerkin voima on huima ja moni huutaja uskoo oikeasti, että kova ääni oikeuttaa tekemään sen, mitä tahtoo tehdä.

Oman kokemukseni mukaan huutajat ovat enemmänkin näitä lellittyjä ja rajattomia lapsia. Huutajien lapset ovat hiljaisia hiiriä, nitistettyjä.

Itsekin olen kyllä traumatisoitunut lapsena huutamisesta - mutta en missään nimessä äänen korottamisesta ja huutamisessakin taisi traumatisoida lähinnä sen ennalta-arvaamattomuus, äiti saattoi räjähtää ihan yhtäkkiä varoittamatta asioista jotka eivät edes olleet minun vikani, esimerkiksi jos kääntyi vahingossa autolla väärästä risteyksestä karjui että pääni oli edessä ja siirsi siten syyn minulle. Olin kyllä myös hyvin herkkä lapsi mikä varmaan vaikuttaa.

Nykyään kaikki huutaminen, myös iloinen penkkiurheilukarjuminen laukaisevat stressireaktion enkä pysty siksi oikein toimimaan tai keskustelemaan jos toinen karjuu riitatilanteissa, lamaannun kokonaan. Onneksi läheiset ja mies ymmärtävät. Tietenkin olisi silti mukava pystyä seuraamaan urheilua baarissa ahdistumatta :)

Mun mielestä huutaminen on yleensä sellainen keino, mihin vanhemmat turvautuu kun muut keinot loppuu. Joiltain, esimerkiksi mun omilta vanhemmilta mun lapsuudessa, ne keinot tuntuu loppuvan tosi nopeasti ja siksi huutamisesta tulee melkein rutiinia, jota ei enää edes kyseenalaisteta. Perusteluksi jää että "mikään muu ei auta."

Tosiasia voi ehkä olla se, että vanhemman omat voimat tai pinna ei enää riitä yrittämään muita keinoja. Eikä se helppoa olekaan. Silti, muita keinoja on pakko löytää koska muuten on ihan liian helppoa luisua kierteeseen jossa turvaudutaan aina siihen helpoimpaan ja samalla lapselle epäloogisimpaan ja ahdistavinpaan tapaan pitää jöötä. Eihän tarhassakaan pärjättäisi jos hoitajat päivästä toiseen karjuisivat lapsille päät punaisina - pakko olla muita konsteja.

Aika paljon muutakin voi kokeilla:

* neuvottelua (tiettyyn rajaan asti) - okei, saat leikkiä vielä tämän jutun loppuun ja sitten mennään iltapesulle

* huumoria - mitä! meinaatko olla pesemättä hampaita? Yök mikä haju siitä tulee! Ällöttävää! Osaatko näyttää ällötysilmeen? Yöööök! Mennäänkö kuitenkin pesemään hampaat?

* positiivista palautetta - mennään pesemään hampaat niin saat laittaa tarran tauluun

* "harhauttamista" - arvaa millaisen hassun jutun kuulin tänään? Tuu pesemään hampaat niin kerron samalla.

*luovia ratkaisuja - no pestään sitten hampaat täällä sun huoneessa. Haen hammasharjan.

* napakkaa sanomista - nyt olen ihan tosissani, lasken kolmeen ja sitten tulen nappaamaan ja mennään yhdessä.

Sit välillä ei tietenkään jaksa keksiä tällaisia. Joskus vaan on liian väsynyt ja ratkeaa karjumaan. Sekin on elämää ja ihan inhimillistä. Mutta joka kerran kun selviää vastaavasta ärsyttävästä tilanteesta hermojaan menettämättä, pitääkin taputtaa itse itseään selkään. Se on hyvä saavutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasvattaminen ja äänen korottaminen eivät liity toisiinsa.

kyllä liittyvät, jokaiselle vanhemmille tulee tilanteita, jolloin pitää korottaa vähän ääntä. lapsi ei siitä rikki mene

Ap

Äänen korottaminen merkitsee sitä, että aikuinen ei hallitse itseään. Kasvattamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että aikuinen muuttuu arvaamattomaksi.

Voi, mitä idealismia.  Oikeiden lapsipsykologien mielestä vanhempikin saa suuttua ja korottaa ääntään - kunhan kertoo lapselle, miksi näin kävi ja pyytää anteeksi, jos mopo vähän karkasi.

Me olemme ihmisiä me vanhemmat kaikki. Lapsemme ovat temperamentiltaan erilaisia. Yhteen toimii pelkkä keskustelu, toinen vaatii kovempia otteita.

Näin äitinä ja isoäitinä voin hyvällä omatunnolla tunnustaa, että kyllä on ääni noussut ja äänensävy muuttunut useammankin kerran, niin omien lastemme kuin lastenlastenkin kohdalla. Silti välit ovat erinomaiset kaikkiin ja olen myös luotettu ja uskottu ihminen heille.

20 vuoden päästä meillä on yli puolet kansasta narsisteja kun porukka on käsittänyt väärin "lapsentahtisuuden". Lapsentahtisuus sopii pienelle vauvalle, joka on kiinni äidissä ihna fyysisestikin. Isompi lapsi tarvitsee rajoja ja kieltoja, jotta hän sisäistäisi ulkoiset rajat ja kiellot sisäisiksi rajoitteikseen ja pystyisi toimimaan normaalisti ihmisyhteisössä. Laumaelämä ei onnistu, jos kaikki haluavat olla pomoja ja tehdä mitä haluavat. Tulevaisuudessa, kun ihmistiheys vielä kasvaa huomattavasti, tarvitaan vielä enemmän sisäistettyjä rajoja kuin ennen, eikä vähemmän.

Komppaan kyllä täysin aiempaa kommenttia, että perusturvallisessa ympäristössä lapsi ei traumatisoidu satunnaisesta huutamisesta, mutta kasvatuksen kanssa sillä ei ole MITÄÄN tekemistä. Se on aikuisen heikkoutta ja rakentavampien keinojen puutetta josta itse kukin joskus kärsii. Itse pyrin olemaan huutamatta aina, koska ei tunnu pienestä eikä isostakaan ihmisestä turvalliselta millään tavalla kun se läheisin ja rakkain karjuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

voin kertoa esimerkin oman pojan synttäreiltä: 

en ollut ostanut suolatikkuja  vaan sipsejä ja  tämän tuttavan tyttö, joka oli tuolloin 5v sai kamalan kohtauksen suoltatikkujen-himossaan. tuttava sitten kipaisi hakemaan niitä lähikaupasta!  myöskään kakku ei kelvannut, oli väärää makua ja kun sanoin tiukasti että " meillä on nyt tälläinen kakku, ei ole pakko syödä" niin alkoi itku ja poru . muut vieraat tuijottivat hölmöinä ja itseni teki mieli poistaa sekä äiti että tytär kodistani...

Ap

En ymmärrä, miksi pienten lasten pöllöilyihin pitää aikuisten suhtautua noin vakavasti. Että muistetaan joku synttäriepisodi monen vuoden takaa, haloo. Enkä ymmärrä sitäkään, että miksi sitä pettymystä purkavaan pieneen ihmiseen pitää suhtautua nimenomaan tiukasti, alkaa kasvattamaan sitä lasta juuri siinä tilanteessa. Sen sijaan että näytettäisiin että pikku juttu, annetaan olla. Ei niin että tässä tää 30-vuotias nyt hermostuu kun viisivuotias ei tykkää kakusta. Että ei tartte syödä, -tana.

Pikkusen suhteellisuudentajua nyt lasten kanssa elämiseen itse keneltäkin.

Taisi mennä pointti vähän ohi?

Eräs tuttu ei uskalla kunnolla kieltää lastaan ja sitten ihmettelee, kun lapsi saa raivokohtauksia. Lapsi on oppinut, että viimeistään raivokohtauksen jälkeen hän saa tahtonsa läpi. Äiti toruu, mutta sillä ei ole merkitystä. Heidän on "pakko" tehdä milloin mitäkin, kun lapsi haluaa.

Samaa ja eri mieltä osan kanssa. Ärsyyntyminen on sallittua ja silloin tällöin jopa suotavaa. On lapsellekin ihan tervettä nähdä joskus suuttuva ihminen (täälläkin oli vähän aikaa sitten tästä artikkeli). Kuitenkin huutaminen on kehno kasvatuskeino. Rajojen asettaminen, johdonmukaisuus ja tietynlainen jämäkkyys ovat taas tärkeitä. Saman asian voi ilmaista huutamatta tai korottamatta ääntä. Laskeudu lapsen tasolle ja kerro asiasi selkeästi ja rauhallisesti. Toimii paremmin kuin äksyily. Harva lapsi tarvitsee äänen korottamista. Toki kun siihen tottuu ennen pitkää, joutuukin todennäköisesti jatkamaan samalla linjalla lopun ikäänsä.

Pettymyksiä kuuluu tulla ja täytyy oppia sietämään. Se ei tarkoita, että täytyy olla tyly tai äksyillä. Tosin totta on sekin, että jos niitä ei ole oppinut sietämään, niin voi olla rankka paikka kun joku sen pettymyksen tuottaa ensimmäisen kerran. Olenpa seurannut vierestä sitäkin, kun vanhempi vie lapsen hoitoon ja hoitotädin täytyy asettaa se raja, kun kotona ei ole uskallettu sanoa, ettei hoitoon voi viedä vanhemman kallista ipadia pelailtavaksi tms. Ja oikeasti niin, että vanhempi tietää kyllä, mutta ei uskalla itse tuottaa pettymystä. Parempi sitten hoitotädin tuottaa kai mielestään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri kuten nro 18 laittoi. Jos lapsi kiellosta huolimatta heittää hiekkaa, mä kannan hänet pois, kuuntelen sen raivon ja sanon "joo, sua suututtaa nyt hirveesti, tietty sua suututtaa kun äiti otti sut pois hiekkikseltä" ja kun lapsi on rauhoittunut niin sanon että hiekan heittäminen on hauskaa (= ymmärrän lasta, en tuomitse) mutta sitä ei voi tehdä, ja sitten voidaan kokeilla uudestaan.

T. Mielestäni lässy pehmoäiti, mutta en ääliö

"Hiekkis" *oksentaa*. Mitä kuuluu mammalandiaan? Kipitäpäs vaihtamaan paskavaippoja pennuiltasi

Mua taas häiritsi tuossa kohta "hiekan heittäminen on hauskaa(=ymmärrän lasta,en tuomitse).Siis hiekanheittely ei ole hauskaa,koska hiekkaa voi mennä vaikka jonkun silmiin.Kyllä mulle on ainakin opetettu,että voi tuomita käytöksen/teon,vaikka ei tuomitsisi ihmistä.

Esimerkiksi tuossa tilanteessa:Kannetaan pois,odotetaan että lapsen kiukuttelu menee ohi ja selitetään,että hiekkaa ei heitellä,se on väärin koska se on vaarallista,osuu silmiin,sattuu.

Ei tarvitse huutaa,eikä lässyttää.

Sellainenkin näkökulma on hyvä muistaa, että turvallisen lapsuuden kokenut ihminen kestää jopa paremmin huutamista ja muuta äksyilyä aikuisena kuin ihminen joka on säikytelty jo pienenä.

Vierailija kirjoitti:

Koulussa huomaa, kenen vanhemmat puhuvat ja kenen huutavat. esimerkin voima on huima ja moni huutaja uskoo oikeasti, että kova ääni oikeuttaa tekemään sen, mitä tahtoo tehdä.

Älä höpötä. Mä olen kyllä huutanut omille lapsilleni joskus, en tietenkään jatkuvasti. Koulussa heidän kanssaan ei ollut kellään mitään ongelmia, ja opettajat aina kehuivat, että mun lapset ei huuda tai puhu toisten päälle. Ja mun lapset kun puhui joistain luokkalaisistaan, jotka huusivat tunnilla, niin ne oli joko vähän viinaan menevien lapsia tai sitten tiesin, että kotonaan vanhemmat eivät saa mitään kuria aikaiseksi, koko ajan vaan ymmärretään ja ymmärretään eikä millään ole rajoja. Se kieltäminenkin oli sellaista "voi kulta kun ei noin saisi tehdä" sipitystä eikä kakara edes kuunnellut.