Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Joku on tunnistanut itsensä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isän vaimo kehtasi pyytää antamaansa lasten elokuvaa takaisin sillä perusteella jos olemme jo katsoneet sen.

Täh? Onhan tää parodiaa ironiaa ja jotain vtun sarkasmia ja läppää??

Avauduit sitten tuolta pohjalta. Elämäsi kovin koettelemus? Onks taas tylsää kun on niin helppo elämä?

Isän vaimo tais löytää ketjun.

Näitten mlkkujen määrä kasvaa xponentiaalisesti. Amerikan presidentistäköhän mallia ottavat?

Muutama vuosi sitten olin ulkoiluttamassa koiraa lähellä perheeni kesämökkiä, kun viereeni pysähtyi auto. Kuski kysyi minulta, että tiedänkö, missä paikka X sijaitsee. Totesin, etten itsekään ole paikkakunnalta kotoisin enkä tuntenut kyseistä paikkaa. Olin jo jatkamassa matkaa, mutta kuski vain jäi jankkaamaan, että heidän pitäisi nyt kyllä löytää X:ään. Tämä oli siis aikaa, jolloin älypuhelimet eivät olleet vielä kovin yleisiä, mutta itselläni sellainen oli mukana. Tarjouduin katsomaan X:n sijainnin, ja neuvoin ylimalkaisesti reitin perille. Olin jälleen jatkamassa matkaa, mutta kuski voivotteli, että eivätpä he taida näillä neuvoilla löytää paikalle kun eivät tunne seutua. Ratkaisuksi he ehdottivat, että lähtisin heidän kanssaan autolla X:ään ja yrittäisin päästä omin avuin takaisin mökille. Matkaa oli toista kymmentä kilometriä. Sain onneksi koiraan vedoten vältyttyä kyyditykseltä. Kompromissina jouduin kirjoittamaan heille erittäin yksityiskohtaiset ajo-ohjeet paperille. Lähtivät sitten matkoihinsa, hädin tuskin kiittivät.

Ihmettelen yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen, että miten he olivat lähteneet matkaan vieraalle paikkakunnalle ilman navigaattoria tai edes karttaa.

Olen herkkä empaatti ja moni on sitä käyttänyt hyväkseen.

Mulla mm. oli ystävä joka kirjoitti neljäkin A4 pituisia sähköposteja ongelmistaan. Monta pitkää sähköpostia viikossa ja välillä useampi päivässä. Perehdyin niihin ajan kanssa, ja koska ystäväni oli kärsimätön luonne, vastasin nopeasti hänen murheisiinsa paneutuen. Hän taas jätti mun murheet kokonaan huomiotta tai sitten kommentoi jotain ilkeän piikikästä. Näin se oli pahimmillaan mutta oli myös hyviä aikoja joiden takia sinnittelin. Vaikka itselläni oli kiireistä mun piti ikäänkuin omistautua hänelle ja jättää oma perhe, harrastukset vähemmälle ja jopa sumplia työvuorojani palvellakseni häntä. Hän oli autoton ja kuskailin häntä ympäriinsä ilmaiseksi, palkaksi sain märinää, kiukuttelua, minun mitätöintiä ja häntä piti auttaa ja tukea henkisesti näiden automatkojenkin aikana. Välillä hän huomasi menneensä liian pitkälle ja pienen hetken ystävyys oli vastavuoroista kunnes taas tasapaino järkkyi.

Vähän vastaavaa on ollut useampien muidenkin kanssa ja musta on tullut varovainen ystävystymään. Pidän ihmiset tietyn välimatkan päässä suojamuurin takana.

Ottaa aivoon toisten törkeydet kirjoitti:

Sain toisen keskenmenon puolen vuoden sisään, rv 12 kesäkuun lopussa 2012. Sain lääkäristä lääkkeet, joilla kohdussa oleva materiaali, vauvan alku, tulisi itse ulos. Kaksi viikkoa myöhemmin alkoi kova kuume ja valtava verenvuoto. Olo oli aivan kauhea. Menin takaisin lääkäriin, joka totesi kohtutulehduksen ja sanoi että minun pitäisi tulla pikimmiten kaavintaan jotta kohtuun jäänyt matsku saataisiin pois. Oli huolissaan kovasta vuodosta. Oli perjantaipäivä ja heinäkuu. Vapaita aikoja oli sairaalassa vasta ensi viikolle kaksi, joko tiistaina tai keskiviikkona. Tiesin, että keskiviikkona olisi isoäitini 80- vuotisjuhlat. Soitin ensin ajan vahvistamista äidilleni, että voisiko olla meidän 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa ensi viikon tiistaina kun menisin kaavintaan. Kaavinta vaatii siis nukutuksen ja päivän sairaalassa. Äitini alkoi huutamaan, että no voi just, kun on ne juhlat ja hänen pitäisi kiillottaa hopeat ja että enkö voisi siirtää vielä seuraavalle viikolle. Löin luurin korvaan että no voivoi mulla on kuollut vauva mahassa. Soitin miehelleni, että hänen pitäisi olla tiistaina kotona lapsen kanssa. Mieheni alkoi valittamaan, että perkele kun ei saa ikinä tehdä töitä kun juuri tiistaina olisi hieno ja tärkeä työjuttu. Löin luurin korvaan hänellekin, että kiitos tuesta. Menin takaisin varaamaan aikaa ja päätin ottaa sen isoäidin juhlapäivän kun tiesin että lapseni voi olla mieheni ja sukulaisten kanssa siellä juhlissa. Sain siitä kamalat syyttelyt että mites mä kehtaan varata kaavinnan isoäidin juhlan ajaksi, kyllä tämä loukkaa mummoa. Syyksi sanoin että mä pyysin apua lapsen kanssa ja sä päätit kiillottaa hopeat.

Sitten kun mieheni haki minut kaavinnan jälkeen illalla sairaalasta, hän oli tulossa mummoni juhlista. Äitini oli kuulemma kiertänyt kaikki vieraat läpi ja kertonut mun olevan keskenmenon takia kaavinnassa (asia mitä en halunnut kerrottavan muille kuin mummilleni) ja esitti surevaa isoäitiä ja sai jaksuhaleja. Kukaan ei kyllä mulle laittanu surunvalitteluja.

Äitini kanssa ei olla kauheen lempeissä väleissä. Mies katuu edelleen tätä kommenttiaan.

Eikä miten tutulta kuullostaa tämä meininki! Jos lapsi edes aivastaa, kaikki rientävät apuun, mutta jos mulla on jotain niin kukaan ei auta. Itselläni epäiltiin kohdun ulkopuolista ja verenvuotoroski oli valtava. Oloni oli muutenkin todella huono, hirveä hyperemeesi. Mieheltä kysyttiin edellisenä iltana päivystyksessä, että onhan hän kanssani kotona vai otetaanko mut osastolle tarkkailuun. Kotona mulle valkeni seuraavana aamuna, että hän halusi minun jäävän kotiin, koska lapselle ei olisi muuten hoitajaa. Hän laittoi työvaatteet päälle ja häipyi vaikka sanoin, etten saa edes nostella mitään kaiken vatsanalueen paineen välttämiseksi. Soitin anopille ja kysyin kyytiä päivystykseen, mietin mitä teen lapsen kanssa ja miten pääsen minnekään sunnuntaina. Anoppi sanoi, ettei nyt ehditä heitellä ketään koska heillä on juhlat (pönötystä jossain kutsuvierastilaisuudessa) Soitin miehelle, ja hän sanoi olevansa töissä hieman pidempään ja kertoi tuuraavansa työkaveriaan, joka ei ollut ollut vapailla pitkiin aikoihin.

Tuona päivänä tulostin avioeropaperit ekan kerran. Pääsin tarkistuksiin uudelleen illalla ja kaikki oli onneksi ok, mutta tuli nähtyä kehen voi luottaa. En ole antanut anteeksi vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Muutama vuosi sitten olin ulkoiluttamassa koiraa lähellä perheeni kesämökkiä, kun viereeni pysähtyi auto. Kuski kysyi minulta, että tiedänkö, missä paikka X sijaitsee. Totesin, etten itsekään ole paikkakunnalta kotoisin enkä tuntenut kyseistä paikkaa. Olin jo jatkamassa matkaa, mutta kuski vain jäi jankkaamaan, että heidän pitäisi nyt kyllä löytää X:ään. Tämä oli siis aikaa, jolloin älypuhelimet eivät olleet vielä kovin yleisiä, mutta itselläni sellainen oli mukana. Tarjouduin katsomaan X:n sijainnin, ja neuvoin ylimalkaisesti reitin perille. Olin jälleen jatkamassa matkaa, mutta kuski voivotteli, että eivätpä he taida näillä neuvoilla löytää paikalle kun eivät tunne seutua. Ratkaisuksi he ehdottivat, että lähtisin heidän kanssaan autolla X:ään ja yrittäisin päästä omin avuin takaisin mökille. Matkaa oli toista kymmentä kilometriä. Sain onneksi koiraan vedoten vältyttyä kyyditykseltä. Kompromissina jouduin kirjoittamaan heille erittäin yksityiskohtaiset ajo-ohjeet paperille. Lähtivät sitten matkoihinsa, hädin tuskin kiittivät.

Ihmettelen yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen, että miten he olivat lähteneet matkaan vieraalle paikkakunnalle ilman navigaattoria tai edes karttaa.

Ettei ne vaan yrittäneet saada sua autoon? Meinaan aika älytöntä touhua noin röyhkeäksikin touhuksi. Miksi olivat lähteneet haahuilemaan ympäriinsä ilman karttaa tai mitään? Luottaen että joku satunnainen kulkija opastaa? 

Oon lukenu koko ketjun ja ihmettelen, onko tää maailma täynnä taukkeja...? Tarkotan niitä lokkeja.

Vierailija kirjoitti:

Olen herkkä empaatti ja moni on sitä käyttänyt hyväkseen.

Mulla mm. oli ystävä joka kirjoitti neljäkin A4 pituisia sähköposteja ongelmistaan. Monta pitkää sähköpostia viikossa ja välillä useampi päivässä. Perehdyin niihin ajan kanssa, ja koska ystäväni oli kärsimätön luonne, vastasin nopeasti hänen murheisiinsa paneutuen. Hän taas jätti mun murheet kokonaan huomiotta tai sitten kommentoi jotain ilkeän piikikästä. Näin se oli pahimmillaan mutta oli myös hyviä aikoja joiden takia sinnittelin. Vaikka itselläni oli kiireistä mun piti ikäänkuin omistautua hänelle ja jättää oma perhe, harrastukset vähemmälle ja jopa sumplia työvuorojani palvellakseni häntä. Hän oli autoton ja kuskailin häntä ympäriinsä ilmaiseksi, palkaksi sain märinää, kiukuttelua, minun mitätöintiä ja häntä piti auttaa ja tukea henkisesti näiden automatkojenkin aikana. Välillä hän huomasi menneensä liian pitkälle ja pienen hetken ystävyys oli vastavuoroista kunnes taas tasapaino järkkyi.

Vähän vastaavaa on ollut useampien muidenkin kanssa ja musta on tullut varovainen ystävystymään. Pidän ihmiset tietyn välimatkan päässä suojamuurin takana.

Tuttua. Minulla näitä ystäviä on ollut elämäni aikana kaksi. Yli-empaattiseksi terapeutti minua luonnehti. Aloitin terapiankin suurimmaksi osaksi viimeisen tämmöisen ystävyyden vuoksi.

Tuntui, etten saanut elää omaa elämääni ja usein kuulin puheita siitä, että kukaan ei välitä hänestä. Tämä sai minut aina heltymään.

Lapsen saaminen oli kovin paikka hänelle. Hän oli tottunut siihen, että olen aina valmis auttamaan ja minuun saa yhteyttä milloin vain. Lapsen saatuani hän joutui ajattelemaan, etten enää pystykään olemaan häntä varten samalla tavalla. Tästä puhui ihan suoraan ja sai minut tuntemaan todella huonoksi, vaikka tuollainen elämänmuutos on täysin luonnollista, varsinkin vauva-aikana (tarvitsin oikeasti terapeutin kertomaan tämän, vaikka oma järkikin sanoi niin). Se satutti, että hän oikeasti kaiken tekemäni jälkeen kuvitteli, että hylkään hänet.

Hänellä oli kyky tehdä oloni jotenkin mitättömäksi. Kiukutteli, mökötti ja tiuski tai piti mykkäkoulua. Todella mukavaa, kun nähdään jossain sattumalta ja toinen on kuin ei tuntisikaan. Minä vain mietin, että minun pitää olla parempi ihminen ja olla suututtamatta häntä. Oma vikani oli tietenkin se, että olin suostunut ja totuttanut hänet sellaiseen. En osannut vetää rajoja ja usein jätin myös omat juttuni kesken hänen vuokseen.

Tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, etten voinut olla häntä varten samalla tapaa kuin ennen. Vaikka se oli ennenkin todella raskasta. Kadun muutenkin sitä, että olen ollut elämässäni täysi nössö ja mennyt muiden tahdon mukaan. Toinen vanhemmistani omaa aika lailla kaikki epvakaan piirteet ja mm. itsemurhauhkailuja olen kuullut koko elämäni. Molemmat ystäväni olivat myös itsetuhoisia, jälkimmäinen vain vahingoitti itseään. Pelko siitä, että toinen vahingoittaa itseään, jos hylkään hänet, oli suuri. Lopulta en voi olla vastuussa kenekään tunteista tai teoista, vaikka siltä se silloin tuntui.

Muille avautuminen on ollut aina vaikeaa ja olen ollut todella ujo. Nykyään keskityn itsekkäästi vain omaan (ja perheeni) hyvinvointiin. Viime aikoina olen huomannut, että ympärilläni on mukavia ja itsenäisiä ihmisiä, jotka eivät vaadi mahdottomia. Syviä ystävyyksiä ei ole, mutta välttelenkin niitä tietoisesti.

Ex-kaveri pohdiskeli ääneen useamman kerran, että voisi uskaltaa tehdä lapsen, koska "kyllähän sä voit sen ottaa hoitoon tarvittaessa". 

Tämmöiseen en ollut itse lupautunut. 

Sama ex-kaveri myös haikaili matkalle maahan, jonka kieltä osasin (hän ei sanaakaan). Sanoin useamman kerran, että minulla ei ole varaa, kuten hän jo tiesi. Sen sijaan että olisi kysynyt esim. apua kielen oppimiseen tai tarjonnut maksavansa puolestani osan matkasta, jankutus ja haikailu vaan jatkui. 

Ottaa aivoon toisten törkeydet kirjoitti:

Ja onhan näitä tarinoita lisääkin.. meinasin hukkua äitini mökillä muutama vuosi sitten. Olin uimassa esikoisen kanssa, joka ei vielä osannut uida eli polskutteli uimarenkaan sisällä syvälläkin. Olin siinä vedessä hänen kanssaan. Yhtäkkiä siskoni kouluttama iso koira hyppäsi veteen ja tuli täysiä meidän päälle. Mä yritin toisella kädellä työntää koiraa sen rintakehästä poispäin ja toisella kädellä pidin lasta veden pinnan yläpuolella kun hän alkoi painumaan veden alle kun koira puski päälle. Yritin jaloilla potkia itseäni pintaan ja sitten aloin itse painumaan veden alle. Lapseni kirkui ja veti mua päästä ylös. Mä huusin aika kovaa "apua apua" ja kovaa "ei" koiralle ennenkuin aloin painumaan alle. Sitten mun mies juoksi rantaan ja mun äiti kutsui koiran pois. Me päästiin lapseni kanssa rantaan ihan hysteerisenä, itkettiin yhdessä ja mieheni oli aivan järkyttynyt. Mun äiti eikä sisko tullut laiturille kysymään miten me voidaan vaan sisko raivosi kauempana mökillä, että nolottaa miten me huudetaan vedessä, naapurit kuulee. Me lähdettiin aika nopeasti mökiltä pois tuon jälkeen.

En pidä siskoonkaan yhteyttä. Mä en ole ikinä kokenut mitään niin törkeetä ja epäinhimillistä kohtelua kuin mitä oon omalta äidiltäni ja siskoltani.

En ihan ymmärtänyt, miten tässä lokkeiltiin?

Vierailija kirjoitti:

Sama ex-kaveri myös haikaili matkalle maahan, jonka kieltä osasin (hän ei sanaakaan). Sanoin useamman kerran, että minulla ei ole varaa, kuten hän jo tiesi. Sen sijaan että olisi kysynyt esim. apua kielen oppimiseen tai tarjonnut maksavansa puolestani osan matkasta, jankutus ja haikailu vaan jatkui. 

Huonosti keksitty ja huonosti kerrottu. "Apua kielen oppimiseen..." Ikään kuin joku opettelisi vieraan kielen, että pärjäisi paremmin lyhyellä lomamatkalla.

Työnantajan mielestä minä olen velvollinen kuskaamaan kortitonta työntekijää, eli hakemaan hänet joka ikinen aamu bussiasemalta ja viemään takaisin. Itselle tulee lähes 2h ylimääräistä ajamista joka päivä eikä se palkassani näy.

V*tuttaa tämmöinen hyväksi käyttö.

Eräs vanha kaveri halusi joka kerta, että raahaan hänelle kasan kaljaa ja syötävää kaupasta kun menee niin helposti samalla matkalla kun kävellen tulen kylään. Kiva muuten, mutta tyyppi asui itse vastapäätä ruokakauppaa.

Rahaakin olisi pitänyt saada "lainaan" useaan kertaan kuukaudessa koska mullahan on varaa kun töissä käyn (pienpalkka-alalla, ei paljoa enempää palkkaa kuin hänen kuukausittaiset toimeentulotukensa), ei niitä pahemmin maksanut takaisin ja tähän samaan virteen alkoi pikkuhiljaa liittyä muitakin.

Huomasivat siis että lainaan, kun jos en sitä tehnyt niin sain hirveät valitukset pihiydestä ja k*sipäisyydestä.

Yllättävän kauan kesti ennenkuin tajusin lopettaa tuon pelleilyn ja sanoin suoraan että rahaa ei enää tipu kenellekkään. Ja siihen muuten loppui se ns. kaveruuskin pikkuhiljaa kun eivät hyötyneet enää musta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama vuosi sitten olin ulkoiluttamassa koiraa lähellä perheeni kesämökkiä, kun viereeni pysähtyi auto. Kuski kysyi minulta, että tiedänkö, missä paikka X sijaitsee. Totesin, etten itsekään ole paikkakunnalta kotoisin enkä tuntenut kyseistä paikkaa. Olin jo jatkamassa matkaa, mutta kuski vain jäi jankkaamaan, että heidän pitäisi nyt kyllä löytää X:ään. Tämä oli siis aikaa, jolloin älypuhelimet eivät olleet vielä kovin yleisiä, mutta itselläni sellainen oli mukana. Tarjouduin katsomaan X:n sijainnin, ja neuvoin ylimalkaisesti reitin perille. Olin jälleen jatkamassa matkaa, mutta kuski voivotteli, että eivätpä he taida näillä neuvoilla löytää paikalle kun eivät tunne seutua. Ratkaisuksi he ehdottivat, että lähtisin heidän kanssaan autolla X:ään ja yrittäisin päästä omin avuin takaisin mökille. Matkaa oli toista kymmentä kilometriä. Sain onneksi koiraan vedoten vältyttyä kyyditykseltä. Kompromissina jouduin kirjoittamaan heille erittäin yksityiskohtaiset ajo-ohjeet paperille. Lähtivät sitten matkoihinsa, hädin tuskin kiittivät.

Ihmettelen yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen, että miten he olivat lähteneet matkaan vieraalle paikkakunnalle ilman navigaattoria tai edes karttaa.

Ettei ne vaan yrittäneet saada sua autoon? Meinaan aika älytöntä touhua noin röyhkeäksikin touhuksi. Miksi olivat lähteneet haahuilemaan ympäriinsä ilman karttaa tai mitään? Luottaen että joku satunnainen kulkija opastaa? 

Tätäkin olen miettinyt, mutta pidän aika epätodennäköisenä. Kyseessä oli kolme reippaasti eläkeikäistä, juhlatamineisiin pukeutunutta henkilöä. Olivat ilmeisesti katsoneet reitin kotona ja luottaneet sitten, että osaavat sen avulla perille tai voivat tarvittaessa pyytää neuvoa. Eivät ehkä vaan ymmärtäneet, että mikä on kohtuullista avun pyytämistä ja mikä ei.

Vierailija kirjoitti:

Työnantajan mielestä minä olen velvollinen kuskaamaan kortitonta työntekijää, eli hakemaan hänet joka ikinen aamu bussiasemalta ja viemään takaisin. Itselle tulee lähes 2h ylimääräistä ajamista joka päivä eikä se palkassani näy.

V*tuttaa tämmöinen hyväksi käyttö.

Miksi kukaan suostuu tämmöiseen?

Teen töitä kotoa käsin. Menen ehkä 1-2 kertaa viikossa toimistolle jos tarve vaatii.

Ilmeisesti monelle kotoa työskentely tarkoittaa sitä etten tee töitä ollenkaan. Varsinkin miehen äidille ei mennyt perille etten ole hänen seuraneitinsä.

Anoppi yritti saada minua kuskaamaan häntä ties minne asioille. Loukkaantui verisesti kun kieltäydyin viemästä hänet apteekkiin, koska minulla oli Skype-tapaaminen. Hän on myös pyytänyt minua viemään hänet ystävänsä luokse noin tunnin ajomatkan päähän, olisi pitänyt myös hakea.

Mutta pahin oli miehen tuttu/ystävä. Hän oli käymässä kotikaupungissamme jollain keikalla, ja kysäisi voisiko nukkua luonamme to-pe-la. Toki sopii! Mies saapui torstaina iltapäivällä. Toivotin hänet tervetulleeksi, joimme kahvit ja söimme vähän piirakkaa.

Sitten mies kysäisi voisinko käydä kaupassa ostamassa hänelle kaljaa. Ööh, anteeksi en voi, minun pitää tehdä töitä vielä pari tuntia. Hänen vastauksensa oli ”No älä viitti, ethän sä ees tee mitään tärkeää” Meinasin heittää ukon pihalle siltä istumalta -_- yritti vielä kovasti väittää vitsailleensa jotta saisi sitä kaljaa..

Mun täti oli aikoinaan pph. Serkkuni oli kiireinen yrittäjä ja pienen lapsen äiti. Ajatteli säästää hoitokuluissa, ja alkoi yllättäen ilmaantua aamuisin oven taakse, että tässä tämä Pertti nyt olisi. Kätevää, kun kuitenkin täti on kotona, ja kavereitakin on lapselle. Ei tuota kovin kauaa kestänyt, kun täti sanoi ettei voi ottaa ylimääräistä lasta hoitoon niiden muiden lisäksi. Tuo lapsi on nyt 30 v, eivät ole vieläkään serkku ja täti saaneet välejään paikatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama ex-kaveri myös haikaili matkalle maahan, jonka kieltä osasin (hän ei sanaakaan). Sanoin useamman kerran, että minulla ei ole varaa, kuten hän jo tiesi. Sen sijaan että olisi kysynyt esim. apua kielen oppimiseen tai tarjonnut maksavansa puolestani osan matkasta, jankutus ja haikailu vaan jatkui. 

Huonosti keksitty ja huonosti kerrottu. "Apua kielen oppimiseen..." Ikään kuin joku opettelisi vieraan kielen, että pärjäisi paremmin lyhyellä lomamatkalla.

Kyllä minä ainakin jotain opin sanomaan että voi edes ravintolassa tilata.