Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Kun seuraa koulukiusaamisesta käytäviä keskusteluja, osa kommentoijista tuntuu olevan erittäin haavoitettuja kiusaamisen jäljiltä vielä aikuisena ja osa kehuu päättäneensä mennä elämässään eteenpäin. Osasyynä on varmasti kiusaamisen vakavuus ja pituus. Omien kokemusteni perusteella väitän, että hyvin suuri merkitys on myös kotioloilla.

Olen itse kotoisin perheestä, jossa ei halattu, kannustettu, keskusteltu lasten kanssa, eikä vanhemmat oikein keskustelleet keskenäänkään. Meillä ei käynyt vieraita, lähellä ei asunut muita lapsia ja yleisesti kotona oli aika umpimielinen tunnelma. Tähän vielä pitkään jatkunut koulukiusaus... Eipä siis ihme, että olen vielä aikuisenakin melkoinen outsider ja minulla on paljon itsetunto-ongelmia.

Miten te muut koulukiusatut? Löytyykö kohtalotovereita tai muita, joilla samanlaisia kokemuksia.

Sivut

Kommentit (25)

Vierailija

Millä vuosikymmenellä olet syntynyt?

Olen 70-luvun lapsi ja minulla oli myös umpimielinen tunnelma kotona. Ainoat vieraat olivat sukulaisia ja jos kaverini tuli käymään, saattoi isä arvostella kaverini ulkonäköä (!) tai perhetaustaa tämän lähdettyä. Isäni siis käyttäytyi itsekin kuin mikäkin koulukiusaaja sekä äitiäni että sisaruksiani kohtaan.

Muutenkin vanhemmillani - erityisesti isälläni - oli tarve arvostella muita ihmisiä.

Muutimme lapsuudessani paljon, joten jouduin koulussa kiusatuksi ollessani taas se luokan uusi tyttö. Joissakin kouluissa oli kyllä niinkin hyviä opettajia, että pääsin paremmin porukkaan mukaan. Itsestäni kasvoi miellyttämishaluinen ja yksinäisyyttä olen kokenut paljonkin.

Vierailija

Meillä oli vaikeuksia, tappelua.En vain jotenkin pystynyt puhumaan tuosta kiusaamisesta, menin lukkoon siitä, oli raskasta olla " kahden tulen välissä". Vanhemmat, älkää vaikeuksissakaan jättäkö säännöllistä juttelua luottamuksellisesti pienen koululaisen kaveri& kouluasioista väliin. Minulle jäi vaikutelma että kiusaajat tiesivät osittain vaikeuksistani ja yksinäisyydestäni ja aloittivat rääkkäyksen hyödyntäen sitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ap saattaa olla jossain määrin oikeassa. Minä olen niitä, jonka hyvät kotiolot ovat pelastaneet. Ei niin, että meillä mitään vilkasta seuraelämää olisi ollut, tai koko ajan juteltu, eivätkä vanhempani voineet puuttua koulukiusaamisessa kun muutamiin pahimpiin väkivaltaisuuksiin. Mutta kotona meillä oli keskenämme aina hyvä olla, ja sen takia ehkä osasin ottaa onnea ja hyviä ihmissuhteita vastaan sitten kun niitä yliopistossa eteen tuli.

Mutta on mulla ollut tässä ihan silkkaa tuuriakin. Siis esimerkiksi se,mettä päädyin yliopistoon ja että siellä oli myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa löytyi paremmin yhteinen henkinen aallonpituus.

Vierailija

En koe saaneeni hirveän hyviä eväitä itsetunnon kannalta kasvatuksesta. Kiusaamisesta vanhemmat tiesivät hyvin vähä jos ollenkaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ap saattaa olla jossain määrin oikeassa. Minä olen niitä, jonka hyvät kotiolot ovat pelastaneet. Ei niin, että meillä mitään vilkasta seuraelämää olisi ollut, tai koko ajan juteltu, eivätkä vanhempani voineet puuttua koulukiusaamisessa kun muutamiin pahimpiin väkivaltaisuuksiin. Mutta kotona meillä oli keskenämme aina hyvä olla, ja sen takia ehkä osasin ottaa onnea ja hyviä ihmissuhteita vastaan sitten kun niitä yliopistossa eteen tuli.

Mutta on mulla ollut tässä ihan silkkaa tuuriakin. Siis esimerkiksi se,mettä päädyin yliopistoon ja että siellä oli myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa löytyi paremmin yhteinen henkinen aallonpituus.

Ihailin aina niitä tuttuja, joiden kotona oli kiva ja arvostava tunnelma.

Oli aika kummallinen tunne, kun jonkun koulukaverin vanhempi oli mukava minulle. Omassa perheessä totuin siihen, ettei mielipiteelläni ollut väliä ja kotona pääsääntöisesti joko riideltiin tai sitten meillä huudettiin. Isä käyttäytyi epäluotettavasti ja monesti meille lupailtiin jotain, jota ei sitten toteutettukaan. Alkoholismia perheessämme ei sen sijaan ollut, vaan isä oli "raittiina raivo".

Omalla kohdallakin vasta yliopistosta alkoi löytymään edes jonkinlaisia kaverisuhteita. Vastavuoroisuutta ihmissuhteissani olen kuitenkin saanut opetella näihin päiviin asti.

-1-

Vierailija

Minä olen nyt myöhemmin toivonut, että yliopistossa tai äitiysneuvolassa olisi enemmän kannustettu esim psykoterapiaan. Vaikea lapsuus on saanut minut uskomaan totena sen, että kukaan ei pidä minusta ja kaikki nauravat minulle salaa. Tällöin ei itse tajua, että ajattelutapa ei ole normaali ja siitä voisi parantua. Oi olisipa joku usuttanut minua kaksikymppisenä hakemaan apua.

Vierailija

Olin koulukiusattu ja vanhempieni väheksymä. Itselläni ei ole lapsia eikä parisuhdetta. Nykyisin puutun aina siihen, kun kuulen joidenkin tuttavieni haukkuvat lapsiaan jopa heidän kuullen. Omat vanhempani tekivät sitä samaa.

En ymmärrä miksi jotkut vanhemmat puhuvat julkisesti lastensa epäonnistumisista. Olisi huomattavasti parempi vaikka kehua lapsiaan julkisesti.

Tuollainen lyttääminen ei voi olla vaikuttamatta ja saa lapsen uskomaan, että on ihan normaalia, että häntä kohdellaan muiden toimesta ikävällä tavalla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minä olen nyt myöhemmin toivonut, että yliopistossa tai äitiysneuvolassa olisi enemmän kannustettu esim psykoterapiaan. Vaikea lapsuus on saanut minut uskomaan totena sen, että kukaan ei pidä minusta ja kaikki nauravat minulle salaa. Tällöin ei itse tajua, että ajattelutapa ei ole normaali ja siitä voisi parantua. Oi olisipa joku usuttanut minua kaksikymppisenä hakemaan apua.

Samaa toivon itsekin. Kun löysin ensimmäisen seurustelusuhteeni, meni pitkään ennen kuin uskoin, että mies tosiaan haluaa olla kanssani. Kaverisuhteissa taas yritin kaikin tavoin miellyttää, enkä uskaltanut olla oma itseni.

Vierailija

Äiti arveli, että kiusaaminen oli omaa mielikuvitustani. Tietysti on vaikea uskoa, ettei omasta lapsesta pidetä. Äiti sanoi, että jos kiusataan, on paras olla välittämättä, koska eihän kukaan halua kiusata sellaista, joka ei ole moksiskaan.
60-luvun lapsia olen.

Vierailija

Minulla! Minua kiusattiin pahasti koulussa ja vapaa-ajalla, tavaroitani myös hajotettiin (mm.polkupyörä), mutta tämäkään ei avannut äitini silmiä. Lintsasin myös koulusta ja myöhästelin. Kerran mainitsin äidilleni asiasta mutta hänen kommenttinsa oli tyyliin "älä välitä, et ole ainut, anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Tämän jälkeen en enää puhunut asiasta. Olin myös muunlaisten rikosten uhri, äitini tiesi tämän eikä välittänyt. En vieläkään aikuisena osaa olla ihmisten kanssa ja olen totaalinen outsider.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Äiti arveli, että kiusaaminen oli omaa mielikuvitustani. Tietysti on vaikea uskoa, ettei omasta lapsesta pidetä. Äiti sanoi, että jos kiusataan, on paras olla välittämättä, koska eihän kukaan halua kiusata sellaista, joka ei ole moksiskaan.
60-luvun lapsia olen.

Tuttua tämä, että "pitää olla välittämättä". Aika kurjaa on olla se hylkiä, joka viettää välitunnit yksin ja yrittää olla väittämättä. Kun kiusaaminen on ryhmäilmiö, niin voitaisiinkohan nykylapsia ohjeistaa, että "ole kaikkien kaveri ja ota kaikki mukaan".

Vierailija

Olen syntynyt 70-luvulla ja minua kiusattiin koulussa 1-9-luokat. En koskaan kertonut kotona kiusaamisesta mitään, joten kukaan ei auttanut minua. Tavallaan koin, että ansaitsinkin sen kiusaamisen, syinä köyhyys, joka ilmeni esim. niin että asuimme ahtaasti, ei ollut autoa tai lomamatkoja. Olin helppo kohde kiusaajille, kun en osannut puolustautua, kun joku ilkeili esim. isäni ryyppäämisestä tai varhain saamistani naisenmuodoista.

Kiusaamisen seurauksena oli koulussa, lukiossakin aina alisuoriutuja. Onneksi nyt aikuisena kuitenkin olen opiskellut parikin korkeakoulututkintoa ja työskennellyt asiantuntijatehtävissä. Enää en anna kenenkään pitää itseäni kynnysmattona, mutta edelleenkään juuri kukaan ei tiedä perheestäni ja siitä kuinka köyhistä oloista tulen.

Vierailija

Minä en koskaan kertonut kotona kiusaamisesta, joten ei tuettu. Olin jotenkin pikkulapsesta asti itsenäinen luonne, joka en sietänyt sitä että muut puuttuu asioihini. Niinpä en kertonut ikinä kiusaamisesta kellekään vaan kestin hiljaa. 

Ei tullut asiasta kummempia traumoja. Erittäin erakko luonne tosin olen, ja voi olla että kiusaaminen on osaltaan minut sellaiseksi muovannut, mutta koska olen erakkona tyytyväinen, niin eipä tuo haittaa.

Vierailija

Minun kotioloni olivat aika lailla samanlaiset kuin ap:lla, ja äitini kehtasi syyllistää minua kiusaamisesta. Sen yhden kerran kun 7. luokalla uskalsin laittaa yhdelle kiusaajalle hanttiin ja kesken kiusaamistilanteen huusin sille päin naamaa että "painu vittuun" ja marssin pois, minä olin ylpeä itsestäni. Minä olin uskaltanut, minä olin tehnyt sen yksin, minä olin rohkea! Kunnes äitini, luokanohjaajani ja koulukuraattorini ottivat minut puhutteluun 3 aikuista vastaan yksi 13-vuotias, jossa minulle tehtiin harvinaisen selväksi, että ei saisi tuolla tavalla sanallisesti alkaa ratkoa ongelmia, kun nyt se oppilas ei ehkä enää uskalla mennä puhumaan toisille oppilaille kun yksi alkoi sillä tavalla huutaa. Minun versiotani tapahtumien kulusta ei edes kysytty. Miten ne ongelmat sitten pitäisi ratkaista, jos ei sanallisesti? Olisiko muka pitänyt vetää turpaan? Toivoin todella, että se oppilas ei enää uskaltaisikaan mennä puhumaan toisille sen jälkeen, nimittäin samaa kiusaamispuhetta, mitä oli minulle antanut. Tämän oppilaan suorittama kiusaaminen ei kuitenkaan siihen loppunut. Minä en kuitenkaan enää sen jälkeen uskaltanut vastustaa kiusaamista, vaan annoin siitä edespäin toisten hangata kasvojani vessanpöntön sisäreunaa vasten kaikessa rauhassa.

Minusta kuitenkin tuntuu, että olen päässyt kiusaamisesta yli jollain mystisellä soturin voimalla. Helpoimmin kiusaamisesta pääsee yli, jos perhe ja ystävät tukevat. Sitten ovat he, jotka eivät pääse kiusaamisesta yli, koska eivät saa toisten apua, tukea ja hyväksyntää paikkaamaan kiusaamisen jättämiä haavoja. Mutta sitten olemme vielä me, jotka eivät koskaan saa mitään apua tai tukea missään asiassa, jotka jätetään täydellisen yksin ja turvatta, ja jotka osaavat kääntää tuon asetelman omaksi edukseen. Minä kai totuin ajattelemaan, että onhan tämä kurjaa, mutta joskus ei elämässä ole tarjolla muuta kuin kurjaa. Jos en kerran ansaitse toisten apua silloin, kun sitä tarvitsen, niin sitten työskentelen kahta kovemmin ja nousen heidän kaikkien yläpuolelleen. Sitten en enää halua toisten kiitoksia ja ylistyksiä, vaikka totta vie ansaitsisin ne. Minä olen soturi, minä olen tuhoutumaton eikä minua kaada enää mikään, vaikka joskus saatankin hieman horjahtaa.

Tietysti minulla on aivan suunnattoman matala itsetunto ja elämää vaikeasti rajoittava sosiaalisten tilanteiden pelko, jotka EHKÄ helpottavat vuosien psykoterapian jälkeen. Mutta nyt minä olen aikuinen ja minulla on viimein valta päättää omasta elämästäni. Voin valita sellaiset opiskelut ja sellaiset työt, joissa en altistu ylitsepääsemättömän ahdistaville tilanteille. Voin valita alan, jolla saan toimia yksin omassa rauhassani, ja kehittyä niin perhanan hyväksi, että toisilta loiskahtaa leuka lattiaan ja paskat housuun, kun viimein näkevät, mitä minä olen elämälläni saanut aikaiseksi - heidän sabotointiyrityksistään huolimatta. Sitten tulevaisuudessa minä olen menestyjä ja he saavat tietää olleensa minun elämäni paha. He saavat nähdä, miten minua kehutaan vahvuudesta, koska kestin sen, mitä he pakottivat minut kokemaan.

Siis hammasta purren eteenpäin, minulla se helpotti kun tarpeeksi odotin. En tiedä, tulevatko nämä unelmat suuruudesta ja menestyksestä koskaan käymään toteen, mutta ne auttavat minua eteenpäin. Peruskoulusta ja muista senaikaisista tapahtumista toipuminen vei muutaman vuoden, mutta nyt olen 21-vuotias ja valmis jatkamaan eteenpäin, ja nimenomaan ylöspäin.

Vierailija

Mua oli kiusattu jo pari vuotta kun sen seurauksena minulta vihdoin 8 luokalla murtui luita. Sen jälkeen uskaltauduin yh-isälleni kertomaan että mua kiusataan koulussa. Tämä siihen tiuskaisi että "luuletko ettei mua ikinä kiusattu", ja asiasta ei enää koskaan keskusteltu. Eikä muuten vienyt sairaalaankaan kun ei uskonut että oli luunmurtuma. Vinoonhan se sormi siitä sitten luutui ja kasvoi.

Ammattikoulussa sain kavereita ja elämä muuttui. Heti kun täytin 18 muutin kotoa pois ja 21 vuotiaana muutin ulkomaille. Siitä on nyt 10 vuotta aikaa ja kyllä paskat kotiolot sekä koulukiusaus antoi mulle ihan hirveesti päättäväisyyttä, että p*rkele muahan ei enää noin kohdella. Sain hyvän työn täältä nykyisestä asuinmaasta, olen naimisissa myös. Lapsia en tahdo suurilta osin juuri lapsuuden kokemusten perusteella, ei minusta ole siihen touhuun. Mutta voin sanoa että mulla on nyt kaikki mitä olen ikinä halunnut. Ihana mies, kiva talo, mielenkiintoinen työ sekä varaa matkustella yms useasti vuodessa.

Kavereita ei kauheasti ole, olen hiukan introvertti, mutta töissä olen kyllä hyvin suosittu ja sieltä onkin vapaa-ajallekin löytynyt seuraa. Samoin miehen harrastuksen merkeissä tapaan ihmisiä. Sinänsä ehkä kiusaaminen jätti vähän sen että niin en luota tai kaipaa paljon ihmisiä ympärille.

Vierailija

Mä oon kans syntynyt 70-luvulla ja mua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Oon jossain toisessa ketjussa jo avautunut tästä, mutta meillä kotona oli alkoholismia ja äiti aina vannotti, ettei mitään kotiasioita saanut kertoa ulkopuolisille. Kotona ei myöskään koskaan juteltu mistään asioista, kaikki vaikeatkin asiat yleensä työnnettiin maton alle, joten kun kerran sitten olin aivan loppu kiusaamiseen ja rupesin itkemään illalla aivan yllättäen, äiti vaan komensi kylmästi mut omaan huoneeseen. Ja asiasta ei sitten enää koskaan puhuttu sanaakaan. Koulussakaan kiusaamiseen ei puututtu millään tavalla, mua haukuttiin ihan kesken tunninkin ja opettaja vaan naureskeli mukana.

Kiusaaminen on varmaan jollain tavalla muuttanut mun persoonaa. Oon varmaan tavallista kylmempi ihminen; en halua näyttää tunteitani kovin helposti ja yritän aina viimeiseen asti selviytyä yksin ilman ulkopuolista apua. En oikeastaan näin aikuisena kovinkaan paljoa edes mieti omaa lapsuutta, aina se tulee kuitenkin silloin mieleen, kun täällä on joku ketju aiheesta.

Vierailija

Vähän samaa. Kerroin äidille kiusaamisesta - vähätteli, joten lakkasin puhumasta. Meilläkään ei keskusteltu eikä kotonani ollut mikään lämmin tunnelma vaikka mikään ei järkyttävän huonosti ollutkaan. Vanhemmillani ei ollut ystäviä. Kavereita minulla oli pihassa, koulussa ei. Äiti tiesi ainakin kiusaamisesta mutta eipä nähnyt tarpeelliseksi puuttua. On opettaja. Työssään kyllä puuttuu kiusaamiseen edelleenkin tosi napakasti mutta eipä oman lapsensa. Ehkä se oli jotenkin noloa pienellä paikkakunnalla.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla