Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Masentunut mies, miten olla itse masentumatta ja jaksaa eteenpäin?
21.05.2016 |
Meillä on miehen kanssa yhteiseloa takana 20v ja lapsemme ovat 10v, 7v ja 5v kaksoset. Viime vuodet ovat olleet tosi rankkoja, koska mies sairastui masennukseen ja tuntuu, ettei parannusta tapahdu ollenkaan ja olen käytännössä yksin vastuussa lapsista sekä arjen pyörityksestä ja sen lisäks pitäis vielä yrittää miestäkin tsempata.
Alan olla totaalisen loppu. Välillä tuntuu, (vaikka ajatus onkin kamala) että ois paljon helpompaa yksin lasten kanssa. En siis millään muotoa hyväksy puolison jättämistä sillon, kun tämä on sairas, mutta epätoivo iskee välillä, kun näyttää siltä, ettei miehen olotila ollenkaan parane. Mies syö lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta mitään merkittävää parannusta ei ole tapahtunut. Enimmäkseen mies vaan on eikä tee mitään.
Vähän ennen tätä miehen masennuksen alkamista hän sai yt-neuvottelujen myötä lopputilin töistä ja sitten tapahtui muutama muukin ikävä asia, jotka varmasti edesauttoivat masennuksen "puhkeamista".
Kaipaan niin sitä toista aikuista jakamaan tämän arjen, en vaan jaksais enää millään olla yksin parisuhteessa. Mistä saisi itselleen voimaa jaksaa tässä suossa, etten vielä kaiken kukkuraksi itse sairastu masennukseen? Se tästä vielä puuttuisi.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävää, mutta kaikki ei välttämättä koskaan parane masennuksesta. Oletko ajatellut mitä ehdottomuutesi aiheuttaa lapsille? Sairas ympäristö sairastuttaa lopulta läheiset. Ei se ole hylkäämistä, jos ajattelee muitakin kuin itseään.
Juuri tällä viikolla oli tutkimus, jossa todettiin masennuksesta kärsivillä lapsilla todettavan riski sairastua itse toistuvasti masennukseen aikuisuudessa. Tosin jos tässä on kulunut jo kolme vuotta vahinko on jo tapahtunut mallioppimisen kautta.
Ap:lle tsemppiä. Kenties tarvitsisit itsekin ulkopuolisen arviointia mitä tilanteessa olisi järkevintä tehdä?
Koskaan ei ole myöhäistä tehdä korjausliikettä ja yrittää pelastaa se mikä on pelastettavissa!!
Parempi edes hetken hyvä, kuin aina huono. Silloin oppii, että on toivoa ja mahdollisuus paremmasta. Jos toivon vie, on kaikki menetetty!
Ei saa kuitenkaan potea huonoa omaatuntoa jos päättää käyttää tämän oljenkorren, koska sekin vaikuttaa lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tilanteesi kuulostaa kyllä todella vaikealta, mutta eroa miettiessäsi, muista ettei taloudellinen tilanne ainakaan helpotu. Henkinen puoli on tietysti erikseen, ja sen tiedät vain itse.
Mitä mies itse ajattelee tilanteestaan vai tuntuuko, että hän uskaltaisi/pystyisi puhumaan?
Kysyn lähinnä siksi, että vaimollani tuntuisi olevan halu parantua ja se tuntuu tuovan valoa tunneliin sen verran, että jaksaa kulkea, vaikka tilanne jäisikin tälläiseksi. Tosin, meillä on varmastikin nykytilanne eri tasolla kuin ap:lla. Lapset nyt saa ruokaa joka päivä ja joskus hyvänä päivänä on kotityötkin tehtynä kun tulen töistä. Tyttö alkaa olemaan niin iso, että on oikeastaan oppinut tukemaan ja lukemaan äitiään.
Voimia sinulle ap ja koita olla syyllistymättä, mutta myös katkeroitumatta. Jos miehen masennus on sitä luokkaa, että myös henkinen yhteys on poikki (meillä tuntuu "prakaavan" enää käytännön asiat) niin onko sulla läheisiä, jotka tuntevat myös miehesi? Vanhempia, sisaruksia joiden kanssa voisi puhua? Itsellä ollut kyllä sisko korvaamaton.
Voimia...
Tiedän kyllä, ettei taloudellinen tilanne eron myötä ainakaan paranisi, toisaalta eipä se merkittävästi pahenisikaan. Kaikesta huolimatta rakastan edelleen miestäni, vaikka muuten tämän hetkinen tilanne on todella raskas.
Miehen kanssa olen yrittänyt puhua, mutta ei häneltä saa mitään selkeitä vastauksia/ajatuksia mihinkään. Jotenkin tuntuu "vellovan" itsesäälissä, joka kait osittain kuuluu vaikeaan masennukseen.
Mulla on onneksi yksi hyvä ystävä, jolle olen tästä tilanteesta avautunut ja se on kyllä auttanut paljon. Omien vanhempieni kanssa en ole tekemisissä, mutta appivanhemmat ovat melkein kun äiti ja isä minulle. Myös miehen sisko on ollut todella tärkeä tuki tämän kaiken keskellä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Onko kokeiltu sähköhoitoa?Ei toimi kaikille mutta toiset saa muutamalla kerralla jo avun.Mun mies sairastui psykoosioireiseen masennukseen ja sillä tuo sähkö auttoi todella hyvin.Toisen kerran jälkeen Huomenna.asi jo pieniä muutoksia.Oiskohan kahdeksan kertaa annettu...sivuoireita ei ole niin paljo ku lääkkeissä.puolvuotta oli sairaslomalla ja sit töihin takasin.Masennuslääkettä menee hyvin pienellä annostuksella..
Ei ole kokeiltu sähköhoitoa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Jätä se paskasäkki, ei varmaan edes pane?
No ei ole ollut seksiä, mutta tämä nyt ei ole se suurin ongelma vaan se, ettei mulla käytännössä ole enää puolisoa vaan tavallaan yksi hoidettava lisää.
ap
Reaktiivinendepressio. kirjoitti:
Masennus tuli irtisanomisen jälkeen eli siihen on ymmärrettävä syy.
Ennuste on parempi kun ns endogeenisellä, nuorempana alkavalla selittämättömällä masenuksella. Masennus on ymmärrettävä rektio menetykseen.
Kaikille lääkkeistä ei ole apua ja osa saa vain haitat niistä.
Lääkkettömiä, mm liikuntaa pitää kokeilla. Terapiahoidoissa onerittäin suurta vaihtelua, joten kannattaa valita laillistettu terapeutti, jolla on alan pätevyys ja. Riittävä kokemus.Mies on lastesi isä, mikä rooli on tärkeämpi kuin rahan hankkiminen. Lasten näkökulmasta isä on isä, oli työtön tai ei. Kyse on myös arvoista masentuneen itsearvostus on liikaa kiinni työn tekijän ja rahan hankkijan roolissa. Aika tekee tehtäävänsä, toivotavasti tokenee, ennuste on tosiaan parempi kuin ilman syytä masentuneilla.
'
Niin siis kyllä mä ymmärrän sen, että mitkä tekijät altisti/aiheutti miehelleni tämän masennuksen. Siitä huolimatta en oikeasti tiedä kauanko jaksan vielä itse tätä arkea, kun minkäänlaista edistystä ei toipumisen suhteen tapahdu, olis edes jotain pieniä edistysaskelia, mutta ei...
Tuolla terapiassa miehelle on mm. sanottu, että kannattais edes kerran päivässä lähteä ulos, esim. lenkille tai vaikka vaan ulos lasten kanssa. Olen yrittänyt miestä näihin houkutella, mutta melkein aina on vastaus, ettei jaksa, väsyttää tmv. ja nyt alan olla kyllästynyt tsemppaamiseen, kun ei se juuri koskaan tuota mitään tulosta. En vaan jaksais enää yhtä "lisälasta" näiden oikeiden lapsien lisäksi.
Terapeutti, jolla mies käy on todellakin pätevä työssään.
Tottakai mies on lapsille isä oli töissä tai ei, mutta ei hän tällä hoida isärooliaankaan mitenkään, kun ei vaan jaksa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reaktiivinendepressio. kirjoitti:
Masennus tuli irtisanomisen jälkeen eli siihen on ymmärrettävä syy.
Ennuste on parempi kun ns endogeenisellä, nuorempana alkavalla selittämättömällä masenuksella. Masennus on ymmärrettävä rektio menetykseen.
Kaikille lääkkeistä ei ole apua ja osa saa vain haitat niistä.
Lääkkettömiä, mm liikuntaa pitää kokeilla. Terapiahoidoissa onerittäin suurta vaihtelua, joten kannattaa valita laillistettu terapeutti, jolla on alan pätevyys ja. Riittävä kokemus.Mies on lastesi isä, mikä rooli on tärkeämpi kuin rahan hankkiminen. Lasten näkökulmasta isä on isä, oli työtön tai ei. Kyse on myös arvoista masentuneen itsearvostus on liikaa kiinni työn tekijän ja rahan hankkijan roolissa. Aika tekee tehtäävänsä, toivotavasti tokenee, ennuste on tosiaan parempi kuin ilman syytä masentuneilla.
'
Niin siis kyllä mä ymmärrän sen, että mitkä tekijät altisti/aiheutti miehelleni tämän masennuksen. Siitä huolimatta en oikeasti tiedä kauanko jaksan vielä itse tätä arkea, kun minkäänlaista edistystä ei toipumisen suhteen tapahdu, olis edes jotain pieniä edistysaskelia, mutta ei...Tuolla terapiassa miehelle on mm. sanottu, että kannattais edes kerran päivässä lähteä ulos, esim. lenkille tai vaikka vaan ulos lasten kanssa. Olen yrittänyt miestä näihin houkutella, mutta melkein aina on vastaus, ettei jaksa, väsyttää tmv. ja nyt alan olla kyllästynyt tsemppaamiseen, kun ei se juuri koskaan tuota mitään tulosta. En vaan jaksais enää yhtä "lisälasta" näiden oikeiden lapsien lisäksi.
Terapeutti, jolla mies käy on todellakin pätevä työssään.
Tottakai mies on lapsille isä oli töissä tai ei, mutta ei hän tällä hoida isärooliaankaan mitenkään, kun ei vaan jaksa.
ap
Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta masennuksesta parantumisessa olennaista on myös se mitä on valmis tekemään parantumisensa eteen. Etenkin kun on hoidon piirissä tulee käsittää, että masennuksesta ei päästä "niin vain" yli, vaan omat toimet ovat kriittisiä paranemisessa. Lääkitys ei ole autuaaksi tekevä voima.
Olen itsekin kärsinyt masennuksesta ja tuntenut toisia pitkäaikaisesti masentuneita, omien kokemusten mukaan masentuneiden välillä on isoja eroja sen suhteen mitä yksilö tekee asian eteen. Yhdellä ystävälläni oli vastaavaa: vastusti myös perheensä ja hoitohenkilöstön neuvoja, eli ehdotuksen kävelystä torppasi täysin koska ei kiinnosta eikä pitänyt kävelystä. Toki sen käsittää, että masennuksia ON erilaisia, ihmiset ovat erilaisia, mutta jossain vaiheessa on pakko miettiä voiko itse jäädä enää tilanteeseen :( Siinä on oma mielenterveys jo koetuksella.
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti tuo teidän parisuhde on muuttunut kokonaan hoitosuhteeksi ja lasten väli isäänsä on myös vähän vastaavanlainen. Sellainen sen ei kuuluisi missään tapauksessa olla. Nuorimmat tuskin edes tietävät minkälainen voisi olla hyvä isäsuhde. Onko lapsilla muuta luotettavaa ja hyvää miehenmallia, vaikka isoisää tai setää? Lapsille myös sinun tukeminen on aika rankka tehtävä ja jos sinullakin on jo lievän masennuksen oireita, pitää mielestäni tämä peli saada jotenkin hajoitettua ja nopeasti.
Minkä verran olet pystynyt asiasta miehen kanssa juttelemaan? Tuollaisessa eivät omat harrastukset enää auta jos kotiin on paska mennä. Onko koti edes paras paikka miehen kuntoutumiselle? Onko hänellä siellä tarpeeksi haasteita vai onko hänen elämänsä pelkkää möllöttämistä ja passaamisen odotusta? Onkohan masennus jäänyt tavallaan hieman päälle ja hän ei muuta enää oikein osaa? En olisi miestä kohtaa liian ymmärtäväinen ja huolehtivainen, vaan hänen pitää kyetä ottamaan otetta normaaliin elämään tai jos ei pysty, niin hoito ei ole riittävä ja sinä et ole siitä vastuussa.
Pystyttekö nyt kesällä lasten kanssa irtautumaan nykyisestä elämästä ja jättämään viikoksi pariksi hoitovastuun muille? Haluaisitko sen jälkeen kotiin enää mennäkään? Mieti tunteitasi tarkkaan ihan itsesi kannalta, olet varmasti ajatellut miehen osalta niitä jo tarpeeksi. Juttele isompien lasten kanssa vakavasti ja älä mene vouhottajien ja syyllistävien henkilöiden seuraan ollenkaan.
T. Kolmen lapsen äiti, jonka mies on ollut masentunut
Tuo on täysin totta, että suhteemme on muuttunut vain ja ainoastaan hoitosuhteeksi. Appiukko on hyvä miehen malli, mutta välimatkan takia näemme melko harvoin.
Aiemmin jo kirjoitinkin, että miehen kanssa ei pysty keskustelemaan tästä tilanteesta. Miehelle on ehdotettu sitä, että hoito tapahtuisi muualla kun kotona, mutta tähän mies ei ole suostunut. Olen yrittänyt saada miestä mm. lähtemään kanssani lenkille tai lasten kanssa ulos tai tekemään jotain muuta pientä, mutta yleisin vastaus on, ettei hän jaksa, väsyttää tmv. Tuota masennuksen ns. päälle jäämistä olen itsekin miettinyt, mutta en tiedä sitten. En siis tosiaan ole ollut miestä kohtaan liian ymmärtäväinen, välillä (kun lapset eivät ole olleet paikalla) olen sanonut miehelle asioista todella pahasti, tämä ei tietysti mitenkään järkevää, mutta on vaan vaikea ymmärtää, miten voi ihminen olla vuosia noin passiivinen eikä jaksa mitään, ei edes kiinnosta yrittää.
Olen ollut nyt viimeisimmän vuoden aikana muutaman kerran lasten kanssa 1-2viikkoa putkeen poissa kotoa ja kyllä se on tuntunut niin paljon helpommalta eikä kotiin ole todellakaan tehnyt mieli palata. Mutta eihän sitä voi koko aikaa olla jossain muualla, ellei sitten muuta toiseen asuntoon. Valitettavasti nämä kotoa poissaolot on vaan vahvistanut omaa ajatusta, että jos ei pikkuhiljaa ala näkyä jotain edistystä niin en tiedä haluanko enää jatkaa miehen kanssa yhteiseloa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
... Tyttö alkaa olemaan niin iso, että on oikeastaan oppinut tukemaan ja lukemaan äitiään.
...Kyllä kylmäisi, kun tämän luin. Omaa kokemusta ei ole (tai no, mitä nyt viime talvelta, kun olin jo omassa kodissani asuva aikuinen ja äitini romahti työjuttujensa alla ja olin hänen tukenaan toisena AIKUISENA), mutta omassa parisuhteessani nähdään juuri tämän tulos, kun lapsi on vanhempansa tukena. Mieheni vanhemmat ovat eronneet hänen ollessaan varhaisteini ja mieheni on ollut koko teini-ikänsä (13-19v) kotona asuessaan äitinsä tukena, kun tämä juo holtittomasti ja on sen vuoksi poissa töissä, makaa sängyssä sekä kyselee pojaltaa syitä siihen miksi ero tuli! Meillä suhteemme ensimmäiset vuodet olivat käytännönasioiden kannalta vaikeita; minä en saanut naisena juoda hänen seurassaa juuri ollenkaan tai hän alkoi vaistomaisesti toppuuttelemaan ja vahtaamaan "nohnoh, joko riittäisi? huomenna on töitä, olethan juonut jo puolikkaan siiderin!". Hän ei pystynyt kuuntelemaan humalaisen naisen "vakavaa" puhetta.
Nyt kun olemme saavuttaneet näissä luottamuksen ja olen oppinut tuntemaan hänet paremmin, olen joutunut monta kertaa huomaamaan, että sekä äiti että poikansa itse pitävät yllä sellaista tietynlaista huoltosuhdetta vaikka asumme eri paikkakunnalla. Esimerkiksi kun mieheni oli ulkomailla töissä ja äitinsä muutti, oli mieheni pakko lentää Suomeen tekemään muuttoa, vaikka veljensä (jotka ovat muuttaneet jo pois kotoa ennen vanhempien eroa, mieheni on nuorempi kuopus) olisivat olleet myös täällä. Mutta ei, vain mieheni osaa tehdä tarpeeksi hyvin. Samoin joulut mieheni viettää aina äitinsä luona, ettei tämä ratkeaisi ryyppäämään ja olisi yksinäinen, kun muut sisarukset vain piipahtavat siellä. Myös muita esimerkkejä löytyy.
Vähän ohis, mutta ehkä haluaisin tälle kertoa ainakin AP:lle, että päädyt mihin tahansa, niin yritä välttää vuodattamasta aikuisten maailmaa lapsillesi! Kokonaanhan tilannetta ei toki heiltä voi eikä pidäkään sulkea, mutta että he eivät olisi pian se, joka repii sinut ylös sängystä tai soittaa puolesta töihin miksi et voi tulla tänään.
En ole lapsille kertonut kun sen pakollisen isänsä tilanteesta. Jos ja kun olen kaivannut ihmistä, jolle avautua enemmänkin niin onneksi sen voin tehdä hyvälle ystävälleni tai miehen siskolle. Joskus myös anopille tai apelle.
ap
1 täällä taas. Tuli mieleen, että koska teillä on myös erityislapsi, olisitteko oikeutettuja jonkinlaiseen väliaikaiseen kotiapuun tms. kunnan puolesta? Saatko helpotettua arkea jollakin tavoin (isommat lapset apuun kotona, siivouksen osto tms.)? Tukiverkkoa sinulla on, se on hyvä :)
Meillä suurin elämää helpottava muutos oli ok-talon myyminen, paitsi arjen, myös lainataakan takia. Mikä tahansa keino saada stressiä vähemmäksi on kelvollinen. Pahimmassa uupumuksessa yrittää vain selviytyä päivästä toiseen, ja pitkäaikaisen jaksamisen vuoksi se pitäisi minimoida.
En ole vakuuttunut siitä, olisiko ero lapsille lopulta sen kivuttomampi ratkaisu, yhtälailla heillä olisi huoli vanhemmasta. Meillä lapsi on jo teini-ikäinen, tietää sairauden tuomat rajoitteet toimintakykyyn, ja on OK asian kanssa. Hävettäävähän sairaudessa ei ole, eikä siinäkään, jos äiti väsyy ollessaan vastuussa kaikesta.
No, hajatelmia taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
1 täällä taas. Tuli mieleen, että koska teillä on myös erityislapsi, olisitteko oikeutettuja jonkinlaiseen väliaikaiseen kotiapuun tms. kunnan puolesta? Saatko helpotettua arkea jollakin tavoin (isommat lapset apuun kotona, siivouksen osto tms.)? Tukiverkkoa sinulla on, se on hyvä :)
Meillä suurin elämää helpottava muutos oli ok-talon myyminen, paitsi arjen, myös lainataakan takia. Mikä tahansa keino saada stressiä vähemmäksi on kelvollinen. Pahimmassa uupumuksessa yrittää vain selviytyä päivästä toiseen, ja pitkäaikaisen jaksamisen vuoksi se pitäisi minimoida.
En ole vakuuttunut siitä, olisiko ero lapsille lopulta sen kivuttomampi ratkaisu, yhtälailla heillä olisi huoli vanhemmasta. Meillä lapsi on jo teini-ikäinen, tietää sairauden tuomat rajoitteet toimintakykyyn, ja on OK asian kanssa. Hävettäävähän sairaudessa ei ole, eikä siinäkään, jos äiti väsyy ollessaan vastuussa kaikesta.
No, hajatelmia taas.
Kotiapua emme saa, apu mitä erityislapseen liittyen saamme on päivähoito hänelle. Lisäksi myös säännöllisesti käydään toiminta ym. terapioissa. Arki on oikeestaan jo nyt helpotettu, sen minkä pystyy. Lapset siis ikä- ja kehitystasonsa mukaan auttavat kotitöissä. Näin oli kyllä jo ennen miehen sairastumista. Kolmen viikon välein meillä käy siivooja (appivanhemmat maksaa), näin on siis ollut nyt melkeen pari vuotta. Appivanhemmat tätä itse ehdotti, mä en ois varmaan ees kehdannut tämmöstä kysyä, vaikka appivanhemmat tuntuvat mulle enemmänkin äidiltä ja isältä kun appivanhemmilta. Usein kyllä siivoan itse kerran siivoojan käyntien välissä. Helpottaa kuitenkin siinä mielessä, ettei tarvitse itse ihan niin usein siivota. Mulla on kuitenkin hyvinkin haastava työ ja tämä tilanne kotona on kyllä selkeästi vaikuttanut omaan jaksamiseen töissä.
ap
No jos miehellä ei ole mitään motivaatiota edes yrittää parantua niin kyllä mä eroaisin. Kivittäkää vaan, muttei se ole lapsille tai puolisolle hyväksi, että elämä pyörii masentuneen ympärillä! Kuten joku täällä kirjotti, niin masentunut sairastuttaa ajan myötä myös läheisensä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko miehen terapeutti pätevä vai pitäisikö pohtia sen vaihtamista? Hyvälle terapeutille juttelemisesta on oikeasti paljon apua, mutta jos kemiat terapeutin kanssa eivät kohtaa tai juttelu on vaikeaa, olisi syytä vaihtaa toiselle. Ja kerroit että lääkitystä on vaihdettu monesti ja nyt on löytynyt sopiva lääke, mutta millä annostuksilla mies tätä syö? Onko sitä nostettu tarpeeksi korkealle? Paljon tsemppiä ap!
- Itsekin masentunut
Vierailija kirjoitti:
Onko miehen terapeutti pätevä vai pitäisikö pohtia sen vaihtamista? Hyvälle terapeutille juttelemisesta on oikeasti paljon apua, mutta jos kemiat terapeutin kanssa eivät kohtaa tai juttelu on vaikeaa, olisi syytä vaihtaa toiselle. Ja kerroit että lääkitystä on vaihdettu monesti ja nyt on löytynyt sopiva lääke, mutta millä annostuksilla mies tätä syö? Onko sitä nostettu tarpeeksi korkealle? Paljon tsemppiä ap!
- Itsekin masentunut
Miehen terapeuttia on kaksi kertaa vaihdettu ja ainakin miehen mukaan tämä nykyinen on tähän mennessä paras. Olen välillä ollut miehen mukana tuolla terapiassa ja tämä terapeutti on kyllä asiansa osaava. Enemmän minua ihmetyttää miehen käytöksessä se, ettei häntä kiinnosta edes vähän ns. nähdä vaivaa ja edes kokeilla terapeutin ehdottamia juttuja, esim. just lenkille menemistä tai lasten kanssa ulkoilua. Vastaus on aina vaan, ettei jaksa. Ei auta, vaikka ehdottais, et mennään yhdessä lenkille tmv, vastaus on sama kun aina.
Lääkkeen annostusta on nostettu useampaan kertaan, mutta siitä ei ole ollut apua. Välillä kyllä tuntuu, että osasyy on miehessä, koska hän ei ole tehnyt mitään ehdotettuja juttuja, joilla saada toimintakykyä pikkuhiljaa takaisin. Ei olisi minusta liikaa vaadittu ponnistus, jos kerran päivässä tulis ulos lasten kanssa tai menis edes jonkun lyhyen lenkin. Ei muakaan aina kaikki asiat innosta, mutta ne vaan on pakko tehdä, kun nyt ei vaan voi luottaa siihen, että esim. mies tekis.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jos miehellä ei ole mitään motivaatiota edes yrittää parantua niin kyllä mä eroaisin. Kivittäkää vaan, muttei se ole lapsille tai puolisolle hyväksi, että elämä pyörii masentuneen ympärillä! Kuten joku täällä kirjotti, niin masentunut sairastuttaa ajan myötä myös läheisensä!
En kivitä, vaan samaa ajattelin. Mies on nyt ventovieras mies, olkoonkin, että yhteistä historiaa ja lapsia on. Mutta se on historiaa. Ei isyys lopu eroamiseen, vain yhteinen arki loppuisi ja niin kuin ap kirjoitti, on kotiin ikävä mennä. Asumusero olisi ainakin aluksi hyvä kaikille, miehelle siis oma yksiö jostakin läheltä ja te jäätte kotiin. Liika on liikaa kaikille, kultamitaleja ei uhrautumisesta tule koskaan. T. Kolmen lapsen äiti, jolla oli muutama vuosi sitten vielä masentunut mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos miehellä ei ole mitään motivaatiota edes yrittää parantua niin kyllä mä eroaisin. Kivittäkää vaan, muttei se ole lapsille tai puolisolle hyväksi, että elämä pyörii masentuneen ympärillä! Kuten joku täällä kirjotti, niin masentunut sairastuttaa ajan myötä myös läheisensä!
En kivitä, vaan samaa ajattelin. Mies on nyt ventovieras mies, olkoonkin, että yhteistä historiaa ja lapsia on. Mutta se on historiaa. Ei isyys lopu eroamiseen, vain yhteinen arki loppuisi ja niin kuin ap kirjoitti, on kotiin ikävä mennä. Asumusero olisi ainakin aluksi hyvä kaikille, miehelle siis oma yksiö jostakin läheltä ja te jäätte kotiin. Liika on liikaa kaikille, kultamitaleja ei uhrautumisesta tule koskaan. T. Kolmen lapsen äiti, jolla oli muutama vuosi sitten vielä masentunut mies
Juurikin samaa olin tulossa kirjoittamaan, kun te! Samaa mieltä teidän kanssa.
Onko mahdollista että miehesi hoidossa kokeiltaisiin esimerkiksi korva-akupunktiohoitoa ja magneettikuulia korvan taakse? Joillakin psykiatrian poliklinikoilla annetaan näitä hoitoja ja kaiken lisäksi ilmaiseksi. Nämä hoidot ovat yksi vaihtoehto. Itse olen nyt ollut 17 kuukautta ilman mielialalääkitystä näiden uusien hoitomuotojen ja erittäin pätevän psykoterapeutin ansiosta.
Sanoit, että miehelle on ehdotettu, että hoito tapahtuisi muualla kuin kotona, mutta tähän mies ei ole suostunut. Mitä jos ottaisit yhteyttä terapeuttiin ja puhuisit tästä vaihtoehdosta. Kertoisit omasta ja perheesi jaksamisesta. Terapeutti voisi hyvinkin saada miehesi mielen muuttumaan, kun tietää, mikä tilanne on kotona.
Kyllä mä vakavasti harkitsisin eroa. Ihan sinun ja lastesi hyvinvoinnin takia.
Alue: Aihe vapaa
Kolme vuotta irtisanomise jälkeen ei ole enää terveellä tavalla "masentumista".
Myös lasten isällä on vastuu lastensa hyvinvoinnista, ei sitä itsearvostusta voi koko ikää alkaa odotella. Ei mikään ihme, että Suomi on masentuneiden onnela, kun kaikenlainen on hyväksyttävää ja omia läheisiään saa jatkuvasti kohdella miten sattuu.