Lue keskustelun säännöt.
Entä sitten, kun ei voi tehdä itsemurhaa?
17.05.2016 |
Olen 25-vuotias ja elämä on jo useamman vuoden mennyt enemmän ja vähemmän vituilleen. Toisin sanoen ei mennyt, niin kuin toivoin. Olen jäänyt aika yksin, opiskelujen kanssa olen hukassa ja takana vaikea parisuhde eroineen. Tunnen tuhlanneeni aikaani ja vuosia. Tosin on monta asiaa, mistä saan olla ja olen kiitollinen. Pystyn nauttimaan asioista ja iloitsemaan. Olen terve fyysisesti ja psyykkisesti, minulla on koti, ei ole ongelmia päihteiden kanssa, raha-asiat on ihan okei, löytyy muutamia ystäviäkin ja välittävä perhe(vanhemmat ja yhteensä neljä sisarusta).
Tämä perhe siinä onkin. Vanhempani on hyvin välittäviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta jotenkin en vaan ole koskaan saanut kerrottua heille kaikista asioistani. Eivät tiedä esim. kaikkea erosta, eivätkä yksinäisyydestä. Suoraan sanoen en usko, että vanhempani kestäisivät sitä, että kuolisin. Varsinkaan, jos tekisin itsemurhan. Isäni työskentelee psykiatrina, joten häntä varsinkin ajattelen, millainen paikka se hänelle olisi, jos oma tytär päätyisi sellaiseen.
Sisaruksistani kaksi on vielä melko nuoria, enkä haluaisi heidän joutuvan käymään läpi sellaista, mitä kuolemani aiheuttaisi. Muutenkin. Yhdelle veljelle taas olen ainoa sisarus. Isoveljellä taas on ollut omiakin vaikeita aikoja elämässään. En haluaisi, että hän esimerkiksi joutuisi uudestaan sellaiseen tilanteeseen, kuin silloin.
Mutta kun jokainen vaihtoehto tuntuu huonolta, elää tai ei. Olen muutenkin taipuvainen liikaan ajatteluun, ehkä tämä on juuri sellaista.
Kommentit (163)
Ei minulla ole enää mitään. Kukaan ei enää halua edes puhua kanssani, vanhemmat sanoivat, että heillä on muutakin tekemistä kuin olla minun tukenani. Eivät voi auttaa enää aikuista ihmistä.
Halaan itseäni, koska se tuntuu hyvältä. Toivon näkeväni unta, missä äiti tai isä silittää hiuksia ja halaa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tilanne on päässyt tuohon pisteeseen? Miten voit nyt?
Vierailija kirjoitti:
Hah, kuulostanpa itsesääliseltä ja kiittämättömältä.
Niin kuulostat :)
Osastoilla on totuttu itsetuhoisiin ja sekaviin ihmisiin ja toisaalta suhtautumaan vähän kaikkeen aika rauhallisesti, ehkä jopa välinpitämättömästi. Paljo on kiinni siitä millaisia hoitsuja sattuu olemaan paikalla ja onko joku niistä sellainen jolle tuntuu helpolta puhua. Mutta minusta vähän vaikuttaa että sun ei ehkä oo helppo puhua paljo kenenkään kanssa? Ne osastot on sellaisia vakavasti potevien breikki- ja lääkityksensäätöpaikkoja...
Sun täytyy vaan irrottautua iltisten luomista naurettavista naiskuvista ja luottaa itseesi.Joku ikäisesi poika vie sydämesi ja löydät onnesi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah, kuulostanpa itsesääliseltä ja kiittämättömältä.
Niin kuulostat :)
Osastoilla on totuttu itsetuhoisiin ja sekaviin ihmisiin ja toisaalta suhtautumaan vähän kaikkeen aika rauhallisesti, ehkä jopa välinpitämättömästi. Paljo on kiinni siitä millaisia hoitsuja sattuu olemaan paikalla ja onko joku niistä sellainen jolle tuntuu helpolta puhua. Mutta minusta vähän vaikuttaa että sun ei ehkä oo helppo puhua paljo kenenkään kanssa? Ne osastot on sellaisia vakavasti potevien breikki- ja lääkityksensäätöpaikkoja...
Joten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten menee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten menee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut kotona, mutta tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tuntuu, ettei ketään enää kiinnosta. Haluan huomenna mennä uimaan. Yritän joka päivä tehdä jotain, mistä tulee edes hetkeksi hyvä olo. Hellin hyvää muistoa mielessäni koko päivän, koska se saa minut hymyilemään.
Kävitkö uimassa? Hieno sää ollut, ainakin täällä. Miten menee vanhempien kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävitkö uimassa? Hieno sää ollut, ainakin täällä. Miten menee vanhempien kanssa?
Oon käynyt uimassa.
Oon ollut kotona, vanhemmat on käyneet täällä ja minä heillä. Meidän välit on kai ihan hyvät. Isä varsinkin on yrittänyt tukea ja olla mukana kaikessa.
Menee taas paremmin, ei ole viime viikon aikana ahdistanut tai muutakaan. Psykologikäyntejä on kerran viikossa. Perheenkin kanssa välit on paremmat kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että tukea on joka puolella. Ihanaa!
Valivalivali...
Ei kukaan jaksa ruikutusta.
Sääli on sairaus helpolla pääset tapat itsesi.
Keinoja on monia mutta kaikki riippuu siitä mitä haluat jättää muille muistoksi.
Se mitä et saa tehdä ajaa autolla toista autoa kohti sillä siinä kuolee sivullisia ja huonolla tuurilla sinä et.
Joten naru ase tai ranteet auki.
Aloitin viime viikolla psykoterapian. Minulla on traumaperäinen stressihäiriö.
Nyt on ollut tosi tasaista, ei mitään erityistä, oikeastaan. Olen pärjännyt yksin kotona, joskus ollut vanhempien luona ihan muuten. Nyt tuntuu ihan hyvältä.
Parantunut siinä mielessä, että olo on helpottunut paljon ammattilaisihmisten ansiosta, muun muassa psykologin. Huonontunut siten, että tuntuu, että perheelle puhuminen on tavallaan vielä vaikeampaa kuin ennen. Ne jutut ja huonot muistot osastolta masentaa myös. Pysynyt samana sillä tavoin, että kaiken tämän hyöty taitaa olla +-0.