Koulukiusaamista EI ole se, jos joku jätetään ottamatta ryhmään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?

Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.

Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle"  myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan. 

En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan? 

Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?

Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?

Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan. 

Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään. 

 

Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin.  Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään? 

Olen 32, eikä mulla vieläkään ole mitään hajua miten "päästään porukoihin". Mutta siltikin noita ystäviä riittää. Ehkä juuri siksi, että mulle on lapsena opetettu olemaan syrjimättä ketään, ottamaan ihmiset mukaan leikkeihin ja sitä kautta olen tutustunut ihmisiin. Osa on jäänyt matkan varrelle ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Enemmän niitä ihmisiä on sinne matkan varrelle jäänyt.

Eli jos lounastauolla työkaverisi eivät erikseen pyydä sinua mukaansa, menet yksin?

Itseasiassa kyllä, mutta mulle se ei ole ongelma, enkä ole koskaan ajatellut, että mua jotenkin syrjittäisiin. Työkin on vähän semmosta, että käyn syömässä kun se parhaiten omaan aikatauluun ja nälkään sopii. Huonekaverin kanssa käydään usein lounaalla yhdessä, ja nyt kun tarkemmin ajattelen, toinen aina huutaa sermin takaa, että joko olis nälkä. Toisinaan on sovittuna jotain muuta, useimmiten ei.

Oukei :) Meinasinkin kirjoittaa, että kaikkihan eivät edes halua porukoihin mukaan. Silloin asiassa ei tietysti ole mitään ongelmaakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Jos se on aina sama Pirkko, joka ei mahdu ryhmään, niin on se kyllä kiusaamista ja syrjimistä. Mielestäni lapsia pitää kasvattaa siihen, että koulussa tehdään yhdessä ja otetaan kaikki halukkat mukaan. Vapaa-ajalla voidaan sitten olla niissä porukoissa, joissa huvittaa. Koulu on tavallaan lasten virka-aikaa.

Entäs jos se samainen Pirkko joutuu ryhmän ulkopuolelle aina. Koulussa, harrastuksissa jne. Ympäröivät ihmiset vaihtuvat ja aina se Pirkko on ei-toivottu. Voisiko joskus edes katsoa sitä Pirkkoakin ja ihan rehellisesti miettiä miksi Pirkon seura ei kiinnosta. Aika usein nämä Pirkot ovat samassa tilanteessa vaikka muuttaisivat toiselle puolelle maata. Silloin sen "syyn" olettaisi tavalla tai toisella löytyvän Pirkosta. Toki Pirkkoa pitää auttaan, mutta ei työntämällä häntä väkisin ryhmään vaan opetammalla Pirkolle käytösmalleja joilla hän on tervetullut ilman, että joku käskee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?

Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.

Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle"  myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan. 

En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan? 

Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?

Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?

Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan. 

Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään. 

 

Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin.  Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään? 

Olen 32, eikä mulla vieläkään ole mitään hajua miten "päästään porukoihin". Mutta siltikin noita ystäviä riittää. Ehkä juuri siksi, että mulle on lapsena opetettu olemaan syrjimättä ketään, ottamaan ihmiset mukaan leikkeihin ja sitä kautta olen tutustunut ihmisiin. Osa on jäänyt matkan varrelle ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Enemmän niitä ihmisiä on sinne matkan varrelle jäänyt.

Eli jos lounastauolla työkaverisi eivät erikseen pyydä sinua mukaansa, menet yksin?

Riippuu siitä pyytävätkö muita. Miksi eivät pyytäisi minua?

Jos eivät pyydä muitakaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se on aina sama Pirkko, joka ei mahdu ryhmään, niin on se kyllä kiusaamista ja syrjimistä. Mielestäni lapsia pitää kasvattaa siihen, että koulussa tehdään yhdessä ja otetaan kaikki halukkat mukaan. Vapaa-ajalla voidaan sitten olla niissä porukoissa, joissa huvittaa. Koulu on tavallaan lasten virka-aikaa.

Entäs jos se samainen Pirkko joutuu ryhmän ulkopuolelle aina. Koulussa, harrastuksissa jne. Ympäröivät ihmiset vaihtuvat ja aina se Pirkko on ei-toivottu. Voisiko joskus edes katsoa sitä Pirkkoakin ja ihan rehellisesti miettiä miksi Pirkon seura ei kiinnosta. Aika usein nämä Pirkot ovat samassa tilanteessa vaikka muuttaisivat toiselle puolelle maata. Silloin sen "syyn" olettaisi tavalla tai toisella löytyvän Pirkosta. Toki Pirkkoa pitää auttaan, mutta ei työntämällä häntä väkisin ryhmään vaan opetammalla Pirkolle käytösmalleja joilla hän on tervetullut ilman, että joku käskee.

Mulla on yksi kuvaamasi kaltainen Pirkko kavereissani. Syy Pirkon ryhmien ulkopuolelle jäämiseen on aina ollut, että hän on ensisijaisesti hakeutunut ryhmiin, joiden jäsenten kanssa hänellä ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Lapsena hän hakeutui liikunnallisten lasten ryhmiin, vaikkei itse ollut tippaakaan liikunnallinen. Koulussa hän hakeutui heppahullujen tyttöjen ryhmään, vaikkei itse harrastanut ratsastusta eikä ollut erityisemmin kiinnostunut hevosistakaan. Yläasteella Pirkko hakeutui luokan meikkaavien ja muodista ja pojista kiinnostuneiden tyttöjen ryhmään, vaikka itse ei meikannutkaan eikä ollut pojistakaan kiinnostunut. Opiskeluaikana Pirkko hakeutui bilettäjien eikä koulun jälkeen kirjastoon menevien ryhmään, vaikkei loppujen lopuksi edes viihtynyt baareissa. Perheen perustettuaan Pirkko hakeutui sellaisten nuorten äitien porukoihin, joissa oli juuri tätä lasten kilpavarustelua, instagrammiin ja Faceen mansikoiden ja skumppalasien kuvausta harrastavia äitejä. Voi olla, että Pirkko aina jollain tavalla ihaili näiden ryhmien jäseniä ja toivoi, että heidän seurassaan hän saisi jotain, mitä hänellä ei ole. Kun näin ei käynyt, Pirkon tyytymättömyys kasvoi ja pikkuhiljaa hän tipahti pois ryhmästä. Pirkko ei ollut syrjitty eikä syrjäytynyt, hänellä oli ja on edelleenkin ystäviä, mutta ei näistä porukoista, joihin hän olisi halunnut kuulua. 

Saatanan Pirkko.

Ihmiset eivät ole kovin kauas eläimistä tipahtaneet. Oikein kunnon apinatarha tämä yhteiskunta.

Eristäminen on kiusaamista ja sen ap juuri kuvasi. Erityisen paha tämä on ryhmätöissä. Ryhmät olisi syytä opettajan määrätä.

Eristäminen voi olla järjedtelmällistä. Omaa lastani kiusattiin ensin muuten ja kun siihen puututtiin siirryttiin eristämiseen joka oli järjestelmällistä ja josta kukaan ei uskaltanut jäädä pois eteei joutuisi itse kiusatuksi. Kun luokan ilmapiiriä tutkittiin, siinä oli isoja ongelmia. Eli liki kolo luokka kärsi.

Vaikea asia. Meillä tytön seuraan änkeää väkisin kiusaaja. Onko sellaisen kanssa minun lapseni pakko leikkiä kun muutkaan luokan tytöt eivät halua?

Poliisi on sanonut aika selkeästi, että lyöminen ei ole koulukiusaamista, se on väkivaltaa. Siis rikos.

Voiko opettaja määrätä lapsen leikkimään myös koulun jälkeen? Meillä lapsella on tilanne, jossa häntä on kehotettu ystävystymään luokan kiusattuun. Ottaa mukaan tunneilla ja kysyy ryhmätöihin, välkillä koittaa kysyä mukaan yms vaikka se onkin vaikeaa (kiusatulla ahdistuneisuushäiriö, pillahtaa joskus itkuun jo kun lapseni kysyy mukaan). Omastakin lapsestani on tullut vähän silmätikku, mutta selitin että koulussa on oltava kaikkien kaveri, se on vähän kuin työaikaa jossa on velvollisuuksia.

Nyt ope mankuu, että lapsi viettäisi kiusatun kanssa aikaa vapaa-ajallakin. Lapseni ei halua, sillä tytön kanssa on kuulemma hyvin vaikea keksiä tekemistä tai puhuttavaa, koska hän on useimmiten vain hiljaa eikä vastaile tai sano, mitä haluaisi tehdä.

Voiko pomonikin periaatteessa vaatia minua viettämään vapaa-aikaa työkavereiden kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Voiko opettaja määrätä lapsen leikkimään myös koulun jälkeen? Meillä lapsella on tilanne, jossa häntä on kehotettu ystävystymään luokan kiusattuun. Ottaa mukaan tunneilla ja kysyy ryhmätöihin, välkillä koittaa kysyä mukaan yms vaikka se onkin vaikeaa (kiusatulla ahdistuneisuushäiriö, pillahtaa joskus itkuun jo kun lapseni kysyy mukaan). Omastakin lapsestani on tullut vähän silmätikku, mutta selitin että koulussa on oltava kaikkien kaveri, se on vähän kuin työaikaa jossa on velvollisuuksia.

Nyt ope mankuu, että lapsi viettäisi kiusatun kanssa aikaa vapaa-ajallakin. Lapseni ei halua, sillä tytön kanssa on kuulemma hyvin vaikea keksiä tekemistä tai puhuttavaa, koska hän on useimmiten vain hiljaa eikä vastaile tai sano, mitä haluaisi tehdä.

Voiko pomonikin periaatteessa vaatia minua viettämään vapaa-aikaa työkavereiden kanssa?

Ei tietenkään voi. Ei kukaan voi sellaista vaatia. Oikeastaanhan asia ei edes kuulu opettajalle millään tavalla, kun kyse on vapaa-ajasta.

Vierailija kirjoitti:

Systemaattinen eristäminen on kiusaamista siinä missä töniminen ja nimittelykin.

Kuvittelepa itsesi töissä (esimerkkinä nyt vaikkapa toimistotyö, mutta osaat varmasti käyttää luovuuttasi, jos työskentelet jossakin muussa työympäristössä). Ajattele, että esimiehesi sijoittaisi sinut kaikista syrjäisimpään työhuoneeseen, kauas muista työntekijöistä. Ajattele, että työkaverit jättäisivät sinut systemaattisesti pois sähköpostilistalta, eivätkä kertoisi sinulle virkistyspäivistä, palavereista tai oikeastaan mistään, josta sinun työntekijänä tulisi tietää. Ajattele, että kahvitauolle tullessasi joka ikinen työkaveri ponkaisisi nopeasti paikoiltaan ja menisi jatkamaan työtään - tai että kaikki puhuminen, supattelu ja rupattelu sammuu, kun istut pöytään, ja muutama työkaveri pyörittelee tietäväisen näköisenä silmiään. Ajattele, että sinun työtehtäväsi käyvät tavattoman hankaliksi, vaivalloisiksi ja kaikki deadlinet ylittäviksi, kun työtoverit panttaavat tietoa, eivät halua vastata puhelinsoittoihisi tai sähköposteihisi, ja ylipäätään tekevät kanssasi yhteistyötä pitkin hampain. 

Työmaailmassa tuo on työpaikkakiusaamista, ja joskus kiusaajat joutuvat myös rikosoikeudelliseen vastuuseen. Miksi siis lasten maailmassa tähän suhtaudutaan olkia kohauttaen ja selitellen, ettei kaikkien kanssa tarvitse olla kaveri?

Kuulostaa minusta ihan hyvältä. Tykkään olla yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Systemaattinen eristäminen on kiusaamista siinä missä töniminen ja nimittelykin.

Kuvittelepa itsesi töissä (esimerkkinä nyt vaikkapa toimistotyö, mutta osaat varmasti käyttää luovuuttasi, jos työskentelet jossakin muussa työympäristössä). Ajattele, että esimiehesi sijoittaisi sinut kaikista syrjäisimpään työhuoneeseen, kauas muista työntekijöistä. Ajattele, että työkaverit jättäisivät sinut systemaattisesti pois sähköpostilistalta, eivätkä kertoisi sinulle virkistyspäivistä, palavereista tai oikeastaan mistään, josta sinun työntekijänä tulisi tietää. Ajattele, että kahvitauolle tullessasi joka ikinen työkaveri ponkaisisi nopeasti paikoiltaan ja menisi jatkamaan työtään - tai että kaikki puhuminen, supattelu ja rupattelu sammuu, kun istut pöytään, ja muutama työkaveri pyörittelee tietäväisen näköisenä silmiään. Ajattele, että sinun työtehtäväsi käyvät tavattoman hankaliksi, vaivalloisiksi ja kaikki deadlinet ylittäviksi, kun työtoverit panttaavat tietoa, eivät halua vastata puhelinsoittoihisi tai sähköposteihisi, ja ylipäätään tekevät kanssasi yhteistyötä pitkin hampain. 

Työmaailmassa tuo on työpaikkakiusaamista, ja joskus kiusaajat joutuvat myös rikosoikeudelliseen vastuuseen. Miksi siis lasten maailmassa tähän suhtaudutaan olkia kohauttaen ja selitellen, ettei kaikkien kanssa tarvitse olla kaveri?

Kyllä aikuisetkin systemaattisesti eristävät ihmisiä elämästään, joiden seurassa ei syystä tai toisesta halua olla. Se ei tietääkseni ole rangaistavaa kuitenkaan? Lapsilla on samat oikeudet valita ystävänsä.

Kyllä, omalla vapaa-ajallaan. Töissä tällainen käytös ei ole hyväksyttävää.

Kyllä minä ainakin voin töissä olla olematta niiden mulkkujen työkavereiden kanssa. En tiedä teidän naisvaltaisista mikkihiirityöpaikoista, mutta ei minun työpaikallani tarvi olla tekemisissä mulkkujen kanssa.